CircOpera toi valon pimeyteen

Ahdistaa toden teolla, ei oma elämä, vaan ihan noin globaalisti ympäröivä maailma. Syyrian sota. Amerikan presidentinvaalit. Suomen henkinen ilmapiiri. Kauniin syyskesän kääntyminen yhä syvemmälle syksyyn, kohti marraskuuta, jonka nimikin on jo itsessään ahdistava.

Siksi tarvitaan valoa ja elämyksiä, joista voi haltioitua. Suomen Kansallisoopperan CircOpera antaa ne, ja ainoa ikävä puoli on, että esitykset loppuvat kuin seinään. Oopperan produktiot kun eivät ole yhtä pitkiä kuin teattereiden. Siksi vinkkinä kerrottakoon, että Helsingin Sanomien HSTV lähettää mahtavan shown suorana verkossa perjantaina 30.syyskuuta klo 18.45 alkaen.

Tunsin olevani esityksessä kuin Liisa ihmemaassa, yhdessä parhaan teatteriseuralaiseni, tokaluokkalaisen Lilianin kanssa. Leikkivä, ihmeisiin ja hyvään uskova ihminen syntyy Oopperan suurella näyttämöllä henkiin, kun CircOperassa yhdistyvät oopperamusiikki, baletti ja sirkustaide lumoavaksi, hengästyttävän upeaksi kokonaisuudeksi. Esitys on maailmanluokan taidetta, jokaiselta osaltaan huippuosaajien taidonnäyte.

Jere Erkkilän ohjaus, Sanna Silvennoisen sirkuskoreografia, Ville Valkosen balettikoreografia, Mark Väisäsen visuaalinen suunnittelu ja Kimmo Ruskelan valaistus- ja videosuunnittelu luovat näyttämölle maailman, johon haluaa uppoutua ja jäädä. Liikutus kuristaa kurkkua, kyyneleet nousevat silmiin heti ensimmäisessä numerossa. Se on Sergei Prokofjevin Marssi oopperasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin.

Väliajalle poistumme mykistyneinä. Gustav Holstin Mars, sodantuoja orkesterisarjasta Planeetat 0n kuin symboli aikamme kaaokselle, ihmisen turhalle kiireelle ja hädälle. Ennen kaikkea se on kuolemanpyörässä uhkarohkeasti juoksevan Gengis van Goolin fantastinen esitys. 

 

CircOpera on visuaalisesti ja sisällöllisesti suurenmoinen esitys. (kuva Heikki Tuuli)

 

Hanna Rantala kuin tähtikeinussa, korkealla katsomon yllä. (kuva Heikki Tuuli)

Lyhyessä blogissa ei voi luetella koko ensamblea, mutta laulajat Hanna Rantala (sopraano), Mika Pohjonen (tenori), Ville Rusanen (baritoni) ja Koit Soasepp (basso) on mainittava: miten he heittäytyvät mukaan ennennäkemättömään näyttämöleikkiin.

Täydellisempi kuvaus esityksestä löytyy todellisen oopperan tuntijan ja harrastajan,

Lilian valmistautuu CircOperaan asianmukaisella tavalla.

toimittaja Heikki Hakalan blogista täältä.

En tiedä kenen idea esitys alun perin on ollut - Oopperan taiteellisen johtajan Lilli Paasikivenkö, joka on rohkeasti ruvennut rikkomaan talon perinteistä linjaa ja saanut sen myötä myös uusia katsojia. Myös kaikkia niitä pieniä tyttöjä ja poikia, joita katsomossa istui!

Pohjois-Karjalassa ei kitsailla

Sielu ei tule perässä, vaan seuraa mukana, kun matkustaa Helsingistä Joensuuhun junalla. Työmatkalla Kolille ja lähiseuduille sielua ravittiin henkeäsalpaavan kauniilla maisemilla, rapsakoilla karjalanpiirakoilla, tarinoilla  ja vieraanvaraisuudella, jonka vain karjalaiset taitavat.

Koli, Ruunaa ja Bomba, niiden tarmokkaat ja asiaansa uskovat yrittäjät vakuuttivat etelästä saapuneen. Kun Break Sokos Hotellin johtaja Jukka-Pekka Pesonen sanoi, että Kolilla on aina hyvä sää, olipa sade tai myrsky, niin olihan se uskottava. Väite sään mystisestä vaikutuksesta tuli todeksi aamun harmaudessa tehdyssä patikkaretkessä, kun kipaistiin Akka-Kolille ja kaukana siinsi Pielinen ja sen sadat saaret.

Pielisessä riittää vettä, niin myös Ruunaan koskissa, Lieksasta itään kolmisenkymmentä kilometriä.

-Vesi on tosin nyt matalalla, pitää olla tarkkana, kun vene on ohjattava koskien kivikoissa ihan metrin tarkkuudella, sanoi vankan puuveneen kuljettaja Tenho Pyykkö.

Innokas koskenlaskija puki saappaat ja kumihousut väärin.

Vain huippuäijät laskevat koskia matalan veden aikana, ja taito lukea jokea on Pyyköllä verissä. Matka kulki viiden kosken kautta, ja tyhmä etelänihminen tunki sadehousut saappaiden sisään. Huonostihan siinä kävi, kun vene hörppäsi vettä rajuna ryöppyävästä Neitikoskesta. Loppumatka hytistiin märissä sukissa.

Ruunaalla riittää vettä ja koskia.

Sielu kulki edelleen kiltisti mukana, kun siirryttiin illansuussa Ruunaalta Bombaan. Uuden omistajan, Pohjois-Karjalan Osuuskaupan myötä Bombaa kunnostetaan uuteen nousuun. Vuonna 1991 rakennettua kylpylää remontoidaan, ja monenmoiset uudet suunnitelmat vaikuttavat varsin lupaavilta.

-Rauha ja luonto ovat valttikorttimme, kertoi hotellinjohtaja Pasi Tolonen.

Kun presidentti Urho Kekkosenkin kanssa kyykkää Seurasaaressa pelannut Aleksi Karhu opetti eteläisille kyykän salaisuudet, tiesi olevansa ammattitaitoisessa opissa. Välirauhan aikana Suojärvellä, nykyisen rajan takana syntynyt Aleksi Karhu on näitä karjalaisia tarinaniskijöitä, joiden seurassa aika ei tule pitkäksi.

Samaa kerronnan taitoa kuin Aleksi Karhulla on Pielis-Pakarin toimitusjohtajalla Erkki Timosella. Vuonna 1992 autotallissa alkanut bisnes on laajennut niin, että muun muassa pakastetut Pirkka-piirakat tulevat Pielis-Pakarin leipomosta. Ne piirakat muuten valittiin vuonna 2007 Vuoden tähtituotteeksi. Ja onhan Pielis-Pakari liioittelematta maailman suurin karjalanpiirakoiden valmistaja!

Loppuhuipennuksena Bombassa leivottiin karjalanpiirakoita Ritva Nevalaisen opastuksella. Piirakkapulikka käteen, ja rypytyskin onnistui!

Etelänihminenkin osasi rypyttää, kun Ritva Nevalainen neuvoi.

Retkestä Pohjois-Karjalaan voi lukea tulevaisuudessa Avun printtilehdistä, vaan tässä vaiheessa sanon ihan karjalan kielellä: -Passibo! Suuret passibot!

 

 

Sekaisin miehistä

Alkusyksyn teatterikautta on kulunut vasta kolme viikkoa ja olen sekaisin miehistä, kaikki yli kuuskymppisiä! Parhaaseen ikäluokkaan kiri myös kesäkuussa kuusikymmentä täyttänyt Vesa Vierikko, Suomen Kansallisteatterin Mielensäpahoittaja. Ne muut elämyksiä synnyttäneet ovat Asko Sarkola Tartuffena, Pekka Laiho Casanovana ja Erkki Saarela tarttuvina kulkutauteina.

Vesa Vierikko on Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä hellässä, ymmärtäväisessä huomassa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on tietenkin kirjailija Tuomas Kyrön tuttu luomus, mutta nyt hyvin pitkälti ohjaajan, näytelmän dramatisoineen Mika Myllyahon ja työryhmänsä näkemys.

Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Maruska Verona vakavien aiheiden äärellä. (kuva Tuomo Manninen)

Näkemys ei ole kaikesta kiukuttelevan äreän vanhuksen valitusvirsi, vaan yksinäisyyttään potevan miehen kaipuuta menneisiin, parempiin aikoihin. Kaiken kokeneen viisaudella Mielensäpahoittaja tulkitsee nykyajan merkillisyyksiä terävästi, mutta ei sorru alleviivattuun yleisön naurattamiseen tai helppoihin sketseihin. Nauru kumpuaa ymmärryksestä: juuri näin älytöntä aikaa me elämme kaikkien laitteidemme, tablettien, kännyköiden ja somen sekamelskassa. Ennen oli kylässä vain yksi puhelin, sitten tuli toinen, ja siitä alkoi puheenpulina, jolle ei näy loppua.

"Niin minä mieleni pahoitin, kun teatteriin jouduin. Jonoja on eikä väliajalla saa edes piimää." (kuva Tuomo Manninen)

Vesa Vierikon tulkinta on sydämellinen, elämää nähneen ja kokeneen taiteilijan juhlaa. Nerokas on myös nuoren naisnäyttelijän Maruska Veronan valinta Mielensäpahoittajan vaimon ja miniän rooliin. Hän muuntautuu ilmeitä myöten rakastuneeksi nuorikoksi ja seuraavassa hetkessä dementoituneeksi vanhaksi vaimoksi.

Ilja Peltonen on Mielensäpahoittajan poika, oman ikäpolvensa aito edustaja herkkine tunteineen, ikuinen opiskelija, joka on siirtynyt kehitysmaatutkimuksesta naistutkimukseen.

Muusikko Samuli Laiho on kuin vanhan ajan kanttori Kati Lukan hienon viitteellisesti lavastamalla näyttämöllä.

Ja se viimeinen näyttämökuva on niin kaunis, että silmissäni on jotain kosteaa, kun lähden teatterista syyskirpeään iltaan.

Pekka Laiho, ihan peto näyttämöllä

Mikään ei voisi piristää maanantaipäivää enemmän kuin innostuneen, työhönsä intohimoisesti suhtautuvan teatterimiehen, kirjailijan tapaaminen. Istahdimme kahville Pasi Lampelan kanssa, jonka kirjoittamaa ja ohjaamaa Kenraali ja Casanova -näytelmää esitetään parhaillaan Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä (siellä Ryhmiksen legendaarisella).

Näytelmän lähtökohta on kerrassaan herkullinen. Lampela törmäsi erikoiseen historialliseen faktaan, jonka mukaan kenraali Sprengtporten tapasi keskieurooppalaisessa kylpylässä naistenkaataja Casanovan.

-1700-luku oli vallankumouksen ja erotiikan vuosisata, ja siihen sopii erinomaisesti näiden kahden herran kohtaaminen. Sprengtporten oli merkittävä poliittinen henkilö, ristiriitainen opportunisti, ja Casanova näytelmäni ajankohtana jo kuolemaisillaan. Hän toimii kuitenkin amorina, kun kenraali kohtaa kylpylässä nuoren markiisittaren.

Pasi Lampela sai näytelmäänsä unelmamiehityksen. Casanovaksi ryhtyi ilman muuta hänen luottonäyttelijänsä Pekka Laiho, jonka kanssa ohjaaja teki ensimmäisen yhteistyönsä jo vuonna 2003.

-Pekka on aito näyttämöeläin, älykäs, voimakas ja äärimmilleen latautunut. Hän on intohimoinen teatteri-ihminen, aina luihin ja ytimiin saakka! Ohjaajalle hän on aarrearkku, teatterihistoriaa ja kokemusta täynnä. Itseironiaa unohtamatta!

Entäpä Santeri Kinnunen, kenraali Sprengtporten? Hänen kanssaan Pasi Lampela teki nyt ensimmäistä kertaa töitä.

-Santeri on yksi Suomen monipuolisimmista näyttelijöistä, ilmiömäinen koomikko ja syvällinen draamanäyttelijä. Santerin nöyryys ja paneutuneisuus tekivät vaikutuksen jo ensimmäisissä harjoituksissa, sillä hän oli vaistonvaraisesti heti roolissaan sisällä.

Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho ottavat toisistaan mittaa sykähdyttävällä voimalla. (kuva Yehia Ewais)

Yksi näytelmän kihelmöivistä jännitteistä syntyy Sprengtportenin ja Casanovan välille. Hän on markiisitar, jota näyttelee Saija Lentonen.

-Saija on harvinaislaatuinen näyttelijä, joka tekee täysin uskottavan  yläluokan, rikkaan naisen ja seikkailuihin heittäytyvän nuoren naisen roolin. Markiisitar pyristelee irti kasvatuksestaan  hedonismilla, eroottisilla seikkailuillaan, joita voi verrata vaikka Sinkkuelämää-sarjan naisten kokemuksiin. Saija hallitsee roolissaan molemmat ääripäät.

Saija Lentonen etsii rajojaan markiisittarena. Näytelmän loistelias puvustus Markus Tsokkisen, jonka kanssa Pasi Lampela juhlii 20-vuotista yhteistyötään. (kuva Yehia Ewais)

Jos ette vielä ole rynnänneet Pengerkadulle, niin nyt nopeasti: Kenraali ja Casanova on ohjelmistossa 21.10. saakka. Pääkolmikon lisäksi rooleissaan herkuttelevat Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen ja Sanna-June Hyde.

 

 

Erkki Saarela on tarttuva tauti

Olen ihaillut Erkki Saarelaa Mysterio Buffossa KOM-teatterissa, tv:n Soidinmenojen himokkaana Pastori Sillinä, Emmi Jurkkana Teatteri Jurkassa ja monissa muissa rooleissa.

Nyt hän esittää Espoon kaupunginteatterin Louhisalissa Osku Valveen kirjoittamaa ja ohjaamaa Tarttuvia tarinoita -monologinäytelmää. Nerokas komedia kulkutaudeista kuljettaa näyttelijää halki vuosisatojen ja ottaa salaviisaasti kantaa ihmisten tekoihin ja niiden seurauksiin. Yhdessä kohtauksessa myös Suomen nykymenoon.

Herra Syfilis, tuttavallisemmin Syffe toivottaa tervetulleeksi teatteriin! (kuva Andreas Janett)

Erkki Saarela on Sari Salmelan puvustamana riehakas renessanssiasuinen syfilis eli kuppa, kuoleman kaapuun pukeutunut rutto, niljakas, eri puolilla vaaniva kolera. Ja tervetuloa Ruotsin-laivalle, sen seisovaan pöytään, jonka äärellä häärii punainen pikku bakteeri. Syökää ituja, Atlantin yli tyhjiöpakkauksessa lennätettyä savusiikaa, herkutelkaa pöydässä pitkään seisoneilla juustoilla. Bakteeri riemuitsee!

Ruotsin-laivan iloinen pikku veitikka, seisovan pöydän ääressä vaaniva bakteeri. (kuva Andreas Janett)

Erkki Saarela vaihtaa lennossa asua ja roolia, hän laulaa ja suoltaa tarinaa moni-ilmeisesti. Lokakuussa seitsemänkymmentä vuotta täyttävä näyttelijä tanssahtelee yhtä notkeasti kuin nuorukainen ja ojentelee punaisiin legginseihin verhottuja jalkojaan kuin paraskin ballerina.

Jos haluatte nähdä, miksi teatteri on, kannattaa suunnata vikkelästi Espooseen. Näytöksiä ei ole monta, mutta Erkki Saarela lähtee varmasti kiertämään esityksellään Suomea.

Hän palaa Emmi Jurkkana myös Teatteri Jurkkaan lokakuussa, jolloin Laura Jäntin ja Ilpo Tiihosen Ilta Emmin kanssa -esityksiä nähdään kuusi kertaa.

Erkki Saarela on tarttuva tauti, josta ei halua päästä eroon!

 

 

Kolera on saanut nimikkoaltaansa Helsinkiin, eikä koleraa ole maailmasta vieläkään voitettu. (kuva Andreas Janett)

 

 

Kimin kanssa Köpiksessä

Joskus lähtö tulee hypyn lailla kuten Nuuskamuikkunen sanoo salaperäisistä retkistään Muumipeikolle.

Minulle lähtö Kööpenhaminaan tuli vuorokauden varoitusajalla. Kutsu Köpikseen tuli Kimi Räikkösen vuoksi. Hän kisasi siellä lauantaina 10. syyskuuta Santander-pankin sponsoroimassa kartingkisassa. Kyseessä oli tanskalaisessa netti-tv:ssä pyörineen hyväntekeväisyystempauksen loppunäytös. Neljä koko Tanskan tuntemaa julkkista, näyttelijä Dar Salim, laulaja Lene Nyström, stand up -koomikko Uffe Holm ja tv:n urheilukommentaattori Claus Elming saivat kunnian ottaa mittaa F1-maailmanmestarista. Rahaa he keräsivät eri kohteisiin.



Köpiksessä oli paahtavan helteinen syyskesän päivä. Mestari Kimi saapui paikalle ferrarinpunaisella helikopterilla ja asteli saman tien rivakasti keltaisen urheiluauton, tietenkin Ferrarin rattiin. Kyytiin pelkääjän paikalle istahtivat vuorollaan muut kilpailijat.

Tapahtuman järjestäjä oli innoissaan, että paikalla oli myös yksi suomalainen toimittaja. Hän lupaili hövelisti, että Kimi antaa taatusti mielellään maannaiselleen haastattelun. Vastasin, että jos sellainen onni kävisi, olisi se varsinainen työvoitto ja kansijutun paikka!

Kimiä joka paikassa luotsaavat Ferrarin mammat eivät kuitenkaan heltyneet edes viiden minuutin haastatteluun. Aikataulu ei sallinut myöskään lehdistötilaisuutta, mutta eipä hätää. Sain seurata maailmanmestaria parin metrin etäisyydeltä. Väkijoukossa hän käyttäytyy kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö - ei katsekontaktia kehenkään. Mutta kun tuli nimmareiden vuoro, Kimi jakoi niitä kärsivällisesti varsinkin lapsille.

https://www.youtube.com/watch?v=nuF450JjoXA&feature=youtu.be

Laulaja Lene Nyström korkkasi Keltaista leskeä kuten kisoissa on tapana. Voittaja oli kuitenkin meidän Kimi.



Kartingkisan hän voitti tietenkin suvereenisti, vaikka näyttelijä Dar Salim piti pintansa melkein loppumetreille.

Jos toimittajaa ei onnistanut Kimin kanssa, Dar Salimin kanssa onnisti. Jotain enteellistä oli siinä, että saavuttuani perjantai-iltana Kööpenhaminaan, näin hänet seisomassa ravintolan portailla ja soitin innoissani kotiin: - Arvaa kenet näin!!

Dar Salim on Suomessakin tuttu pienistä rooleistaan Vallan linnakkeessa ja Silta-sarjasta, mutta varsinkin isosta roolistaan Dicte-sarjassa. Hän näyttelee siinä karismaattista valokuvaajaa Bo Skytteä.

Dar Salim kertoi Apu-lehdelle elämäntarinansa, jonka voi lukea tämän viikon lehdestä. Sen verran paljastan, että mies kouluttautui ensin lentäjäksi ja lensi muun muassa airbuslentokoneita. Sitten näytteleminen vei voiton.

 

Kimi kiitti Dar Salimia hyvästä kisasta. (kuva Thomas Mason)

Pakolaistaustaisen Dar Salimin esimerkki antaa toivoa monille maahanmuuttajille. Kuusivuotiaana Tanskaan päätyneestä pojasta tuli tanskalainen, mutta juuriaan hän ei ole unohtanut eikä lasten hätää.

-Lahjoitan voittosummani tästä kisasta vapaaehtoistyöhön, jolla autetaan tanskalaisten lasten ja nuorten elämää. Heille annettu aika ja yhdessäolo on tärkeämpää kuin mikään muu.

Ai niin, miten Kimi kesti helteisen edustuskeikan? Kymmenien ja taas kymmenien nimikirjoitusten ja selfie-kuvien jälkeen hän nousi ferrarinpunaisen kopterin kyytiin ja pörräsi tuoreen aviovaimonsa Mintun ja poikansa Robinin luokse.

Tulevana viikonloppuna onkin jo sitten vuorossa Singaporen F1-kisa.

 

Asko Sarkola irti

Yksi elämäni työseikkailu kesti tammikuusta 2013 seuraavan vuoden puolelle. Sen ajan vietin Helsingin kaupunginteatterin johtajan Asko Sarkolan työhuoneessa ja kuuntelin hänen elämäntarinaansa. Siinä limittäytyivät yksityinen Asko ja Asko Sarkolan pitkä näyttelijänura ja vuosikymmenet ensin Lilla Teaternin, sitten Helsingin kaupunginteatterin johtajana.

Illat työhuoneessa olivat niin innostavia ja inspiroivia, että monia elämäkertoja kirjoittanut kokenut työkaverini kysyi: oletko ihastunut Askoon?

Kyllä! Ihastuin hänen huumoriinsa, sivistyneisyyteensä ja syvälliseen teatteritietämykseensä. Sarkolan työhuoneen seinällä oleva kirjoitus tuli kirjoittamani elämäkerran Asko Sarkola, Naurun takana (WSOY) motoksi: "Innostus on onnellisen ihmisen yleisin ja silmiinpistävin tunnusmerkki." 

Asko Sarkola jättää tämän vuoden lopussa kaupunginteatterin ruorin seuraajalleen Kari Arffmanille. Näyttelemistä hän ei ole jättämässä.

Asko Sarkolan Tartuffe yrittää iskeä isäntänsä Orgonin vaimoa, jota näyttelee Åsa Wallenius.
(kuva Henrik Schütt)

Uusimassa roolissaan Asko Sarkola on päässyt kotinäyttämölleen Lillanille. Kari Heiskasen ohjaamassa Molièren Tartuffessa hän on kuin uudestisyntynyt. Vaikea uskoa, että mies täytti syyskuun alussa 71 vuotta, niin notkea, liikunnallinen ja vimmainen hän on huijarin roolissaan. Osansa varmasti ohjauksella, mutta uskoakseni suuri osa myös johtajan raskaan viitan riisumisella. Näyttelijän koko olemus ja näyttelemisen vapautunut riemu kantavat esitystä alusta loppuun saakka.

Vuonna 1664 kirjoitettu Tartuffe on yhä ajankohtainen, kuten parhaimmat klassikkonäytelmät ovat. Komedia on tekopyhyyden ruumiinavaus. Tartuffe on kiihkeältä uskovaiselta vaikuttava mies, joka hyödyntää häikäilemättömästi rikkaan herra Orgonin vieraanvaraisuutta, liehittelee hävyttömästi tämän vaimoa ja tavoittelee tyttären kättä. Huijatun Orgonin roolissa näyttelevä Carl- Kristian Rundman saavuttaa hienosti huijatun, liian hyvään uskovan miehen hämmennyksen ja lopulta raivon.

Asko Sarkolan Tartuffe valehtelee, liehittelee ja on irvokas. Siis täydellinen huijari!
(kuva Henrik Schütt)

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen, niin näkee, millaisin keinoin kansaa huijataan. Röyhkeys, suoranainen valehtelu ja härski oman edun tavoittelu nostavat jopa valtioiden johtoon ihmisiä.

 

Hummerit tipotiessään

Blogisopassa heitän seuraavaksi ravut keitinliemeen. Innostuin tilaamaan eläviä rapuja työkaverini, Avun graafikko Katja Säilän kautta (joka sivumennen sanoen suunnitteli blogini kauniin logon tai ylätunnisteen).

Rapujen keittäminen ei ole ruuanlaiton miellyttävimpiä kokemuksia, mutta rapuja rakastavana on pakko paaduttaa tunteensa ja viskoa ravut rivakasti keitinliemeen. Tärkeintä on, että vahvasti kruunutilliltä tuoksuva ja maistuva keitinliemi kiehuu koko operaation ajan. Muutama rapu nappasi saksillaan kiinni sormeeni, mutta verenvuoto kuuluu asiaan.

Saukkolassa on ollut niin mainio rapukesä, että niitä on riittänyt myytäväksi tutuille ja tuntemattomille.

Valmistautuessani rapujen keittämiseen mieleeni tuli hummeriseikkailu 1990-luvun lopulta. Olimme lähdössä viettämään vappua Savoon, ystävien Tipotie-nimiselle mökille. Juhlaruokana vappupöydässä piti olla hummerit, jotka ystäväperheen mies toi työmatkaltaan Kanadasta. Siis eläviä hummereita, jotka oli tarkoitus keittää Tipotiessä.

Kone laskeutui ajallaan, mies tuli, mutta hummereita ei kuulunut Helsinki-Vantaalle. Lähdimme ajamaan vappuaaton tunnelmallisessa räntäsateessa kohti Tipotietä. Perillä oltiin puoleltaöin, nopeasti tulet takkaan ja kamiinaan. Sitten päät pehkuun.

Aamulla heräsimme siihen, että joku koputti keskellä korpea sijaitsevan mökin oveen. Oven takana oli lähetti Joroisten lentokentältä. Hän kantoi käsissään hummerilaatikkoa ja kysyi onko osoite oikea. Kyllä vain, hummerit eivät olleetkaan tipotiessään, vaan oikealla mökillä Tipotiessä.

Kun laatikko aukaistiin, hummerit venyttelivät hyvinkin eloisina. Ne eivät olleet taintuneet lennosta Kanadasta Helsinkiin ja sieltä Joroisiin. Vaan eloisuus loppui pian, kun keitto-operaatio alkoi. Mausteena samat ainekset kuin rapuja keitettäessä, kruunutilliä, karkeaa merisuolaa ja sokeripaloja.

Tipotien hummeriateria on ikimuistoisin äyriäisateria, minkä olen syönyt.

Rapujuhlan kaunein hetki on katettu pöytä. Tässä vaiheessa ravut ovat olleet keitinliemessään vuorokauden.

 

Innostuneita ihmisiä ja työniloa

Minäkin pistän nyt lusikkani blogisoppaan, koska sain ikioman Liisan seikkailut -blogin. Olen blogannut jo pitkään Avun toimituksen Lämpiö-blogiin teatterista ja kirjoista, mutta nyt aihepiirillä on vain taivas rajana.

Tällä kertaa ollaan ihan metsässä. Toimitus oli UPM:n vieraana Raumalla, sillä Apu painetaan UPM:n paperille. Syyskesän suloisen leppeässä säässä juotiin ulkosalla ensin nokipannukahvit ja syötiin makoisat sämpylät.

Nokipannukahvit odottivat metsätiellä.

Sitten päästettiin irti UPM:n metsäasiantuntija Sini Nikula, joka tietää kaiken metsistä. Taimikot, harvennukset, metsän monimuotoisuus, puiden ikä - kaikki saivat selityksensä. On ilo kuunnella nuorta ihmistä, joka osaa kertoa aiheestaan kansantajuisesti maallikoillekin. Hänen innostaan tuli mieleeni taiteilija Hannu Väisäsen siteeraama intialainen mietelmä: "Ilosta syntyy kaikki luominen, ilo sillä on tukenaan, iloa kohti se kulkee ja iloon sen on palattava."

Sinin johdolla tutustuimme myös monitoimikoneeseen, joka möyri metsässä. Tekniset yksityiskohdat menivät meikäläiseltä sivu suun, mutta tehokkaalta touhu näytti.

Metsäasiantuntija Sini Nikula näytti, miten puunrunko saa kyytiä monitoimikoneessa.

Metsästä suunnattiin paperitehtaalle. Aikakauslehtipaperia Suomeen, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan myyvä UPM:n Eeva-Liisa Heinaro jatkoi työstään innostuneiden ihmisten sarjaa. On upeaa kuulla, kun joku sanoo rakastavansa työtään.

Tehdassalin puolella melkein liikutuin, kun näin valtavan paperikoneen, telassa tonnikaupalla paperia. Sitä onneksi tarvitaan yhä printtimediassa!

Vierailu päättyi meren rannalle, Aarnkarin tilausravintolaan. Päivän kolmas innostunut ihminen oli nuori luokanopettaja Tarmo Thorström, joka vikkelin sormin näytti, miten nyplätään pitsiä. Häkellyttävää taituruutta. Thorström paljasti, ettei ole vaikeaa saada raumalaisia koululaisia nypläämään, myös poikia. Sellaisen innon pitsmaakar on heihin istuttanut!

 

Tarmo Thorström, pitsmaakar, nyplääjä, taiteilija! (kuva Samuli Isola)