Itseen kirjoitettu kysyy "kuka minä olen"

Paluu menneisyyteen, omaan taustaan ja sen hyväksymiseen ei ole kevyt kantamus. Itseen kirjoitettu -näytelmä repii auki sen, mitä on hävennyt ja sen, mikä on nyt. Lopulta kysymys on itsensä tunnistamisesta ja sen hyväksymisestä, mitä ei voi muuttaa.

Lippu saatu/Teatteri Metamorfoosi/tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Itseen kirjoitettu -näytelmä, joka perustuu professori Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, kysyy isoja kysymyksiä. Lähtöasetelma on työväenluokkainen perhe, teurastamossa työskennellyt isä, siivooja-äiti ja heidän poikansa, joka on halunnut unohtaa vanhempiensa yhteiskuntaluokan ja sen, ettei hän edusta veljensä tavoin maskuliinista, perinteistä mieskuvaa. Hänestä on tullut perheensä ulkopuolinen akateemisen koulutuksensa ja seksuaalisen identiteettinsa vuoksi. Isäänsä hän vihaa, eikä ymmärrä äitinsä uhrautuvaisuutta ja elämänvalintoja.

Konepajan näyttämöllä nähdään tiivistunnelmainen, katsojaa moneen suuntaan ravisteleva esitys. Sinikka Sokka, Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja musiikista vastaava Maija Ruuskanen tulkitsevat näytelmän tarinan vahvasti, ja vaikka sen esittämät kysymykset ovat suuria, ei kaksi tuntia kestävä esitys ole hetkeäkään liian raskas. 

Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Ohjaaja Davide Giovanzana ja tekstin ranskankielisestä alkuperäistekstistä kääntänyt ja yhdessä ohjaajan kanssa dramatisoinut Torikka ovat luottaneet tarinan voimaan. Se tuli todeksi jo viime keväänä Tampereen Työväen Teatterin esityksessä, nyt Konepajan  näyttämöllä ja myöhemmin syksyllä vielä Joensuun kaupunginteatterissa. 

Kun akateemisesti kouluttautunut poika (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isänsä kuoltua, peitetyt tunteet alkavat paljastua. Äiti (Sinikka Sokka) on kestänyt miehensä (Timo Torikka) aggressiivisuuden, juopottelun ja uhon. Ja äiti on oivaltanut jo varhain, että poika on erilainen - hän on homo, vaikka sanaa ei perheessä lausuta ääneen.

Miiko Toiviaisen tulkinta yhteiskunnallisesta taustastaan ulkopuolisena, "erilaisena" osoittaa jälleen, että hän on sukupolvensa lahjakkaimpia näyttelijöitä. Hän ei alleviivaa, eikä paisuttele roolinsa tulkintaa, vaan tekee sen hienovaraisesti aina gestiikkaansa myöten.

Timo Torikka on roolissaan järeä teurastamotyöntekijä ja pienemmässä roolissaan perinteistä maskuliinisuutta edustava perheen toinen poika.

Sinikka Sokka tulkitsee herkästi ja myös voimakkaasti vain parikymppisenä naimisiin menneen naisen tarinan, oman taustansa traumat ja paljastaa pojalleen myös sen, millaisiin valintoihin toisen maailmansodan kokenut nuori sukupolvi joutui.

Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Näytelmän loppu kiertyy älykkäästi nykyhetkeen. Miksi työväenluokkaisista tulee maahanmuuttoa vastustavia rasisteja ja äärioikeiston kannattajia? Enää ei lauleta Kansainvälistä, vaan vannotaan nationalismin nimiin. Miksi?  Siihen näytelmä ei yritäkään vastata, mutta osoittaa sen, miten historia toistaa itseään.

Itseen kirjoitettu Helsingin Vallilassa Konepajan näyttämöllä 17.-24.9., 12.-13.11. Joensuun kaupunginteatterissa.

Elolliset on vahva kokonaisvaltainen teatterielämys

Elolliset-näytelmä suuntaa katseen yhä pahenevan lajikadon aiheuttajiin. Meihin ihmisiin. WAUHAUS-kollektiivin ja Helsingin kaupunginteatterin yhteistyönä tehty esitys on kokonaisvaltainen elämys, joka perustuu kirjailija Iida Turpeisen kiitetyn romaanin tarinaan lajikadosta ja sukupuuton käsittämisestä.  

Lippu saatu HKT/tämä ei vaikuta blogin sisältöön.

Meriruohojen vihreässä viidakossa aikojen alusta saakka sukellellut merilehmä oli lempeä ja kömpelön näköinen jättiläinen, jonka ravintoa oli nimensä mukaisesti meriruoho. Sukupuuttoon sireenieläimiin kuuluneet merilehmän isot populaatiot tapettiin 1700-luvun lopussa.  

Stellerinmerilehmän lähtölaskenta alkaa vuonna 1741, jolloin Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutuu. Haaksirikosta selviää vain osa laivan miehistöstä, johon kuuluu myös luonnontutkija Georg Wilhelm Steller. Hän on se, joka löytää merilehmän kaukaisen lahden rantavesistä ja riemastuu löydöstään.

Sanna June-Hyde, Rauno Ahonen ja Justus Pienmunne

Kohtalokas haaksirikko oli kohtalokas laivan miehistön lisäksi myös kaukaisen, asumattoman saaren eläimistölle ja eritoten merilehmälle, joka tunnetaan sittemmin stellerinmerilehmänä. Kun henkiin jääneet retkikuntalaiset pääsevät ihmisten ilmoille ja kertovat näkemistään eläimistä, alkaa silmitön metsästys ja sen myötä saaduilla turkiksilla rahastaminen. Sinä aikana sinetöidään myös merilehmien kohtalo. 

Noora Dadu

Juni Kleinin ohjaaman ja Pipsa Longan dramatisoiman esityksen kertoja on museotyöntekijä, näyttelijä Noora Dadu. Levollisesti ja saarnaamatta hän johdattaa katsojan vuodesta 1741 lähes nykyhetkeen, Luonnontieteelliseen museoon Helsinkiin. Merkillisten vaiheiden jälkeen sinne kootaan 1950-luvulla stellerinmerilehmän luuranko. 

Työryhmän yhteinen näkemys kokonaistaideteoksesta kantaa koko näytelmää. WAUHAUS on monista esityksistään ja audiovisuaalisesta näyttämöestetiikastaan kiitetty työryhmä, ja visuaalinen, tarinaa uskomattoman hienosti kuvaava estetiikka toteutuu vaikuttavasti Elollisissa. 

Tarina on julman tosi ja faktat kuolemanvakavia, mutta samalla se on hetkittäin kepeän ironinen kohdistaessaan kärjen ihmisolentoihin. 

Rauno Ahonen ja stellerinmerilehmän kallo

Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu on Laura Haapakankaan oivaltavan minimalistinen ja siksi tehokas. Näyttämölle kannetaan ja sieltä kannetaan pois eläinten valkoisia pienoismalleja, ja pariin otteeseen oikea sivuseinä aukeaa suoraan näyttämön taakse. 

Elollisten valo- ja videosuunnittelusta vastaa Erno Aaltonen, äänisuunnittelusta Heidi Soidinsalo, koreografiasta Kauri Sorvari. Kun tanssija Justus Pienmunne pyörii lasivitriinissä veren roiskuessa, ollaan tapahtumien ytimessä. Yhtä raju on samassa vitriinissä tapahtuva Anna Furuhjelmin, suomalaisen tutkimusmatkailija ja Alaskan kuvernöörin vaimon synnytys. Sanna June-Hyde on kohtauksessa niin vaikuttava, että katsoja tuntee tuskan fyysisesti. Rauno Ahonen tuo roolissaan Venäjän etuja puolustavana kuvernöörinä esille 1800-luvun yläluokan sofistikoidut asenteet.

Justus Pienmunne

Heidi Herala on tutkimustuloksiaan ja löytöään järkymättömästi ja lopulta voitonriemuisesti puolustava Georg Wilhelm Steller, ja hänen gestiikkansa pääsee jälleen oikeuksiinsa. On myös ilo katsoa Aino Sepon roolitulkintaa pieteetillä työtään tekevänä baskeripäisenä preparaattorina John Grönvallina. 

Heidi Herala

Mitenkään alleviivaamatta tai suoria yhteyksiä linkittämättä esityksen jälkeen mieleen nousevat kuvat ajasta, jota nyt eletään. Lajeja kuolee kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon, metsät palavat,  tulvat ja sodat tuhoavat kokonaisia eläin- ja eliöpopulaatioita. Tuhon aiheuttaja, ihminen, ei ole turvassa hänkään.

Dystopian keskellä toivo selviytymisestä löytyy yhteistyön voimasta. Sen voiman moniääninen, loistavasti poikkitaiteellinen työryhmä osoittaa todeksi. 

Aino Seppo

Helsingin kaupunginteatteri, Elolliset pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Katri Naukkarinen.