Saiturin joulu antaa joulun kauneimman viestin meille kaikille: Rakastakaa ja auttakaa toisianne!

Jos joku tarina elää 176 vuotta, sen sanoma ei voi olla kovin väärä! Tarina on Charles Dickensin vuonna 1843 kirjoittama Saiturin joulu. Siitä on tehty lukuisia näyttämö- ja elokuvaversioitakin, ja Tampereen Teatterissa Tommi Auvisen ohjaamaa näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille kahdeksan vuotta. Eikä loppua näy, sillä yhdeksäs vuosi on luvassa ensi vuonna!

Itseoikeutettu Saituri on ollut kaikki nämä vuodet lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskanen. Hän kertoi esityksen jälkeen, että näytelmästä on tullut varsinainen tamperalaisten joulunäytelmä. Toki sitä tullaan katsomaan muualtakin, mekin Helsingistä yhdessä lapsenlapsemme Noelin, 8 v., kanssa.

Noelille Saituri oli sellainen elämys, että siitä puhuttiin kotimatkalla ja vielä seuraavanakin päivänä.

- Ne menneisyyden haamut olivat vähän rumia, mutta ei kuitenkaan hirveän pelottavia, kuului auton takapenkiltä, kun ajoimme sysimustassa illassa kohti Helsinkiä.

Saiturin joulusta löytyy joulun kaunein sanoma. (kuva Harri Hinkka)

Ilu sanoo, että hänen Saiturinsa on vuosien varrella muuttunut.

- Hänelle on tullut lisää ikää, ja hänestä on tullut myös herkempi, etten sanoisi, että jopa rauhallisempi!

Kysymykseen onko samaa roolia raskasta näytellä vuosi toisensa jälkeen hän vastaa, ettei missään nimessä. Tämän joulun alla esityksiä oli yhteensä viisitoista ja niissä jokaisessa omanlaisensa tunnelma.

- Joka vuosi katsomossa istuu uusia lapsia, joille elämys on ainutkertainen. Siksi minulla on paljon vastuuta, enkä voi tepastella näyttämöllä miten sattuu, vaan näytellä joka ikisessä näytöksessä kuin se olisi ensimmäinen kerta. Suurimmalle osasta katsojista se onkin, mutta on sellaisiakin katsojia kuin yksi isoäiti ja hänen kaksi lastenlastaan, poikia, jotka ovat nähneet Saiturin joulun joka vuosi. Monet muutkin ovat nähneet näytelmän useamman kerran. Loppukiitoksissa on hurrauksineen välillä tunnelma kuin jalkapallo-ottelussa.

Mikä on Dickensin klassikotarinan opetus?

- Se, että hyvyys on aina parempi asia kuin pahuus, ja hyvä tuottaa aina enemmän iloa kuin katkeruus, Ilu vastaa.

Saituri, Ebenezer Scrooge on elämässään katkeroitunut vanha kitupiikki, jota kaupunkilaiset ja sukulaisetkin karttavat. Hän ei halua kenellekään hyvää, hän inhoaa joulua, joululauluja ja vapaapäivää, joka hänen pitää ainoalle alaiselleen antaa. Sitten tapahtuu joulun ihme.  Scroogen vuosia sitten kuollut yhtiökumppani ilmestyy hänelle ja ennustaa, että kolme haamua tulee jouluyönä näyttäytymään Scroogelle. Jos tämä ei ota onkeensa näiden näyttämistä menneisyyden muistoista, huonosti käy - lopullisesti!

Haamujen tarjoamista näyistä paljastuu, että Scroogella on ollut onneton lapsuus, eikä aikuistuminenkaan ole sujunut kuten sen pitäisi sujua. Hän rakastui rahan keräämiseen kihlattuaan enemmän ja jäi yksin. Katsellessaan menneitä kokemuksiaan, hän havahtuu omaan pahuutensa, sen syihin ja seuraamuksiin.

Scrooge oivaltaa, että joulun tärkein sanoma on se, että autamme toisiamme. Emmekä torju rakkautta ja perheen merkitystä. Siinäpä joulusaarnoista kaunein.

Ilun oman joulun tärkein hetki koittaa joulupäivänä, jolloin hän lennähtää yhdessä vaimonsa Ankun kanssa kuukauden lomalle Australiaan.

- Olemme siellä koolla kerrankin koko perhe, hän iloitsee.

Ensi vuonna, loman jälkeen hänellä on käsissään kaksi ohjaustyötä. Teatteri Vantaan näyttämölle hän ohjaa Mielipuolen päiväkirjan, jonka esittää nuori näyttelijä Antti Peltola.

Sen jälkeen Ilulla on edessään uransa isoin ohjaustyö, Hämeenlinnan Teatterin Horace McCoyn romaaniin perustava Maratontanssit-näytelmä. Sen ensi-ilta on vuorossa ensi syksynä.

Mutta vielä tällä viikolla viisi kertaa Saiturina!

Saituri muuttuu hyväksi ihmiseksi. Näyttelijä Ilkka Heiskanen sanoo, että hyvyys on aina parempi asia kuin pahuus. (kuva Harri Hinkka)

Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja on upea musikaali ja syvästi inhimillinen kertomus meistä ihmisistä

Kirjailija Victor Hugon romaani Notre Damen kellonsoittaja julkaistiin melkein 200 vuotta sitten, vuonna 1831. Siitä tehty Disneyn piirretty tuli elokuvateattereihin vuonna 1996, ja vain kolme vuotta myöhemmin musikaali lähti valloittamaan yleisöä ympäri maailmaa.

Nyt se valloittaa Tampereen Teatterin upeana toteutuksena. Georg Malviuksen ohjaus luottaa tarinan voimaan, johon ei tarvita mitään erikoisefektejä.  Erityistä on silti se, että teatterin suuri näyttämö on lavastettu upeaksi katedraaliksi. Näyttämö ei ole suuren suuri verrattuna vaikkapa Helsingin kaupunginteatterin tai Tampereen Työväen Teatterin suuriin näyttämöihin, mutta lavastaja Marjatta Kuivasto on luonut näyttämölle maailman, johon katsoja uppoutuu musikaalin alkutahdeista lähtien. Pukusuunnittelija Ellen Cairnsin nerokkaat ratkaisut muun muassa Notre Damen patsaiden puvuissa ovat lumoavaa katseltavaa.

Itse tarinaan: onko mikään muuttunut kahdessa sadassa vuodessa? Vammaisten huono kohtelu ja rasisismi ovat edelleen tätä päivää, erilaisuutta kavahdetaan ja muualta tulleita syrjitään. Ei tarvita mitään alleviivauksia, kun oivaltaa yhteyden muun muassa tämänhetkiseen maahanmuuttokeskusteluun.

1400-luvulle sijoittuva tarina on lyhykäisyydessään seuraava: kellonsoittaja, vastasyntyneenä setänsä katedraaliin "pelastama" Quasimodo on kyttyräselkäinen, ulkopuolisten silmissä rujo ihmishirviö. Mustalaistyttö Esmeralda on liian villi, vapaa ja kaunis sopiakseen yhteisön ahtaisiin normeihin. Silti hän on kolmen miehen himon kohde. Häntä himoitsee eritysesti puritaaninen Quasimodon setä, katedraalin arkkidiakoni Claude Frollo, ja Esmeraldaa puolestaan rakastavat sotilas Phoebus ja Quasimodo itse.

Esmeralda joutuu tietenkin vainon kohteeksi, häntä epäillään noidaksi kuten monia naisia 1400-luvulla, ja Quasimodo pelastaa hänet noitaroviolta Notre Dameen.

Olen nähnyt Quasimodoa esittävän Petrus Kähkösen vuosien mittaan monissa rooleissa. Päällimmäisinä ovat mielessä hyvin erilaiset tulkinnat Shrekin nimiroolissa, Kinky Bootsin yhdessä pääroolissa, rooli Maria Jotunin Kultaisessa vasikassa tai Billy Elliot -musikaalissa Billyn isoveljenä.

Nuoren näyttelijän kohdalla on turha sanoa, että hän tekisi elämänsä roolin, mutta parempaakaan ilmaisua en keksi. Hänen Quasimodonsa on jokaista liikettä, ääntä ja laulua myöten sydänjuuria myöten koskettava hahmo. Kähkösen rooli on fyysisesti äärimmäisen raskas, sillä hän joutuu kiipeilemään ja hyppimään lavasteiden rakenteissa ja samalla laulamaan. Silti hänen äänensä soi kirkkaana, puhtaasti ja koskettavana.

Petrus Kähkösellä on fyysisestikin rankka rooli Ouasimodona. (kuva Heikki Järvinen).

Musikaali ei kuitenkaan ole Petrus Kähkösen varassa. Kaunis Esmeralda - Josefin Silén, julma Claude Frollo - Ilkka Hämäläinen, komea Phoebus - Lari Halme, kertoja ja koominen Kuningas Louis - Risto Korhonen, mustalaisten päällikkö Clopin - Antti Lang - tässä on ensemble vailla vertaa!

Tenori Ilkka Hämäläinen jäi keväällä eläkkeelle Suomen Kansallisoopperasta ja tekee nyt vahvan roolin arkkidiakoni Frollona. (kuva Heikki Järvinen)

Katsomossa oli musikaalin loputtua tuskin yhtään kuivaa silmää. Notre Damen kellonsoittaja ei ole naiivi Disney-musikaali, vaan syvästi inhimillinen, ihmisyyden jaloista ja alhaisista tunteista kertova tarina.

Josefin Silén ja Petrus Kähkönen ovat Notre Damen kellonsoittajan vahvat tähdet. (kuva Heikki Järvinen)

"Vuosia myöhemmin Notre Damen alle rakennetusta kryptasta löydettiin kaksi luurankoa, joista toinen piti toista sylissään. Toinen luuranko oli naisen, jolla oli punottu nauha kaulassaan. Toinen oli miehen, jonka selkäranka oli epämuodostunut. Kun naista yritettiin irrottaa miehen otteesta, miehen luuranko hajosi tomuksi."  

 

Elämisen sietämätön keveys

On uskomatonta, että Lokki-näytelmä elää vuosikymmenestä ja jo vuosisadasta toiseen. Kirjailija Anton Tsehov tuskaili itsekin sitä, että hänen näytelmässään ei ole juonta, eikä siinä tapahdu varsinaisesti mitään. Ensi-ilta Pietarissa Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 oli katastrofi. Ihmiset nauroivat, keskustelivat keskenään kesken esityksen, vihelsivät ja huutelivat ivahuutoja. Kirjailija pakeni nolattuna teatterista ulos takakautta.

Lokki nousi siivilleen kaksi vuotta myöhemmin Moskovan taiteellisessa teatterissa, jolloin suuri teatterin uudistaja Konstantin Stanislavski ohjasi sen. Pato murtautui, esitys loppui korviahuumaavaan aplodimyrskyyn.

Lokin menestys ei ole uskomatonta, ei sittenkään. Ei tarvita dramaattisia juonenkäänteitä, sillä kaikki mikä Lokissa tapahtuu, tapahtuu tunnetasolla. Siinä elämässä, jota me elämme. Kurkotamme tähtiin, rakastumme, riudumme rakkaudesta, olemme taitamattomia tai tökeröitä ihmissuhteissa. Lokissa korostuu myös maalaisaateliston elämisen sietämätön keveys.

Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön Lokki on tyylitelty, visuaalisesti vaikuttava esitys. Ohjauksen ja sovituksen tehnyt Anne Rautiainen on hankkinut oppinsa ennen Teatterikorkeakoulua Intiassa, jossa hän tutki eteläintialaista tanssi- ja nukketeatteria sekä Japanissa näyttelijänä tokiolaisessa varjoteatterissa. Rautiaisen liikekieli, Katri Renton lavastus ja Saija Siekkisen puvustus luovat näyttämölle unenomaisen tunnelman.

Maria Kuusiluoma ja Miro Lopperi Irina-äitinä ja poikana, Vesa Vierikko Irinan veljenä. (kuva Tommi Mattila).

 

 

Näyttelijä Maria Kuusiluoma viettää näytelmässä 25-vuotistaiteilijajuhlaansa ja tekee komean, näyttävän roolin itsekeskeisenä Irina-näyttelijättärenä, jolle mikään muu ei merkitse mitään kuin ne saamansa aplodit, ne aplodit! Kuusiluoman tulkinta, ääni ja artikulaatio todistavat millainen taito pitkän uran tehneellä näyttelijällä on hallussaan. Hän on aplodinsa ansainnut.

Vaan on näyttämöllä muitakin koskettavia roolitulkintoja. Yksi on Emmi Parviaisen tuskaisa Masa, ja hän laulaa väliajan jälkeen sellaisen biisin, että yleisö on polvillaan. Aksa Korttila on vielä viaton, näyttelijän urasta haaveileva Nina, Teatterikorkeassa vielä opiskeleva Miro Lopperi vaikuttavan herkkä, kirjailijan uralle tähtävää Irinan poika Konstantin, Jussi Lehtonen vimmainen, kirjailijan luomistyötä tekevä Irinan rakastaja. Ja moni muu.

Ei tarvita valtavia spektaakkeleja, ei videotykkejä, riehuntaa näyttämöllä, jotta katsoja tuntisi itsensä ravistelluksi. Henkisesti kylläiseksi.

 

Jussi Lehtonen ja Emmi Parviainen tekevät vahvat roolit Lokissa. (kuva Tommi Mattila)

Cabaret-musikaali kertoo myös nykyhetkestä, jossa äärioikeisto kasvattaa voimiaan

Äärioikeistolainen, maahanmuuttovastainen ja populistinen AfD, vaihtoehto Saksalle, nousi äskeisissä vaaleissa Itä-Saksan alueella Saksissa maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Äärioikeisto ja populismi kasvattavat kannatustaan muuallakin Euroopassa. Ihmisiä johdetaan harhaan valheilla ja valeuutisilla. Ei mitään uutta taivaan alla, ei oppia historian virheistä.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret-musikaali tarttuu juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen. Musikaali sijoittuu Saksaan, Berliiniin, historialliseen hetkeen 1920- ja 30-luvun taitteessa, jolloin natsit ovat nousemassa askel askeelta valtaan, ja toinen maailmansota on melkein ovella.

Musikaalin tarina on keveydessään traaginen ja juuri siksi niin koskettava. Viihde porskuttaa eteenpäin lähestyvästä maailmanpalosta huolimatta ja kuin epätoivon vimmalla ihmiset yrittävät hukuttaa huolensa elämän huolettomuuteen ja kauniiseen turhuuteen. Juutalaisia aletaan ajaa jo nurkkaan, ja vaikka keskitysleirien helvetti on vasta edessä, ei yksikään juutalainen ole enää turvassa.

Jäin kaipaamaan Iiris Rannion ohjaamasta esityksestä voimakkaampaa tulkintaa juuri tästä Cabaretin poliittisesta sanomasta. Sillä sen Joe Masteroff, Fred Ebb ja John Kander ovat musikaaliin sisällyttäneet. Lappeenrannan versiossa nähdään kyllä muutama käsivarsinauha, jossa on hakaristi. Natsismin nousu ei kuitenkaan tule vain sillä todelliseksi, ei todelliseksi uhaksi. Mielessäni oli erityisesti vuoden 1972 vahva elokuvaversio, jonka tähtenä loisti Liza Minnelli ja myös 2000-luvun alussa näkemäni Helsingin kaupunginteatterin versio.


 

Kit Kat klubin tanssijat ja keskellä pääroolia näyttelevä Sanna Kemppainen.

 

Tarinaa vie vahvasti silti eteenpäin läpi linjan vahva näyttelijätyö. Cabaretin tähteä, Kit Kat klubin Sally Bowlesia näyttelevä Sanna Kemppainen säkenöi roolissaan, hän näyttelee, laulaa ja tanssii suoraan katsojan sydämeen. Näin Kemppaisen jo vuosi sitten Lappeenrannan kesäteatterin Kaunis Veera -musikaalissa ja ihastuin! Teatterikorkeakoulusta valmistunut Kemppainen on tehnyt uraa nimenomaan Lappeenrannassa, joka on maininnan arvoinen asia. Kaikkien ei tarvitse näet jäädä Helsinkiin, eikä pyrkiä tv-tähdeksi erilaisiin television sketsiohjelmiin...

Seremoniamestarin roolissa nähtävä Jussi Johnsson tekee sellaisen roolin, että oksat pois. Hänen laulunumeronsa ovat esityksen parhaimpia, ja liukas seremoniamestari on vahva kontrasti hakaristejä kantaville natseille.

Esityksen musiikista vastaa Jani Polan johtama kuusihenkinen orkesteri ja erinomaisesti vastaakin.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén paljastavat salaisuuksiaan

He ovat rakastuneet, rakastaneet, pettyneet, eronneet, vihanneetkin, nämä kaksi vahvaa, suurenmoisen karismaattista näyttelijää.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat eläneet ja elävät elämää, jota kannattaa muistella. He eivät kaihda muistamasta KOM-teatterin näyttämöllä.

Yleisö oli ensi-illassa myyty ensimmäisestä repliikistä ja heti perään ensimmäisestä muistosta, jossa Marja Packalén kuulee Oulussa KOMin kiertueella lapsenlapsensa syntymästä. Ettäkö olisi nauttinut muutaman lasillisen - peruukki päähän ja totuus esille. Viimeinen calvados-lasillinen siemaistiin kello viisi aamulla, ja Eero Aho joutui herättämään tuoreen isoäidin aamulla. Kiertuebussi jo odotti!

Valehtelijan peruukki -esitys on jatko-osa Odotus-esitykselle, joka nähtiin KOMissa vuonna 2009. Työryhmä on sama lahjakas naiskolmikko kuin silloin, Saisiota ja Packalénia haastatteli puolitoista vuotta näytelmäkirjailija, ohjaaja Heini Junkkaala ja ohjasi tämänkin esityksen.

Valehtelijan peruukki on kolmikon mosaiikkimainen kudelma naisen elämästä. Fakta muuttuu myös fiktioksi, mutta todellista elettyä elämää esityksessä on paljon. Näyttelijät eivät hienotunteisesti paljasta nimiä, eivätkä rehentele rakkaussuhteillaan. Se tuntuu erityiseltä raikkaalta ajassa, jossa mässäillään paljastuksilla ja kehutaan kaadoilla. Ajassa, jossa yleissivistys on kadoksissa.

Jokainen teatterimaailmaa seurannut voi aavistaa, kuka oli Marja Packalénin rakastaja "Kaulus" Turun Kaupunginteatterin hurjina vuosina 1970-luvulla, jolloin ohjaajina kohahduttivat Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka. Tai kuka on Packalénin lasten isä, puoliso "Farkku", tai Pirkko Saision monivuotinen suhde "Silkkiin".

Marja Packalén ja Pirkko Saisio muistojen keskellä, keskellä elämää. (kuva Noora Geagea)

 

Vaateripustimilla olevat takit ja leningit muuntuvat moniksi, muuntuvat puolisoiksi, lapsiksi, lapsenlapsiksi, kohtaamisiksi ja eroiksi.

Tarina kulkee muistosta, tunnetilasta ja tapahtumasta toiseen, ja dialogin sujuvuus paljastaa harjoitusten määrän, mutta myös sen, miten Pirkko Saisio ja Marja Packalén nauttivat yhteisestä työstään.

Lopussa näyttelijät vetävät palttoot ylleen ja miettivät hautajaisiaan. Mutta hei - heidän on tunnustettava, ettei elämä ole vielä lopussa, sillä kymmenen vuoden kuluttua on luvassa trilogian kolmas osa.

Silloin ollaan jo kasikymppisiä, ja elämää on eletty lisää jälleen kymmenen vuotta.

Jukka Virtasta, armoitettua kirjoittajaa muistellessa

Suruviesti ei tänä sunnuntaiaamuna ollut yllätys, Jukka Virtanen on kuollut 86-vuotiaana vuosia kestäneen sairauden jälkeen.

Vuonna 1933 Jämsänkoskella syntynyt mies oli taiteilija henkeen ja vereen, kirjailija, runoilija, suomentaja, toimittaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, laulaja. Tuntui kuin luonto olisi tuhlaillut lahjojaan hänelle. Jukka Virtanen oli sanavirtuoosi, jonka kynästä syntyi kymmeniä lauluja, runoja ja tekstejä.

Haastattelin häntä muutaman kerran. Yhden tapaamisen muistan erityisesti - istuimme Etelä-Haagassa Musta Hevonen -ravintolassa ja tein juttua Me Naiset -lehteen isästä ja pojasta, Jukasta ja Ville Virtasesta.

Jukka puhui avoimesti alkoholismistaan kuten monissa muissakin haastatteluissa ja mietti, mitä se on hänen poikaansa vaikuttanut. Pääsimme aiheessa syvälle, ja sen tapaamisen jälkeen näimme usein eri teattereiden ensi-illoissa.

"Mitä Liisa", hän huudahti aina ja otti karhunsyleilyynsä.

Jukan kynä oli ehtymätön, ja hän oli muun muassa Veikkaaja-lehden kolumnisti niihin aikoihin, kun mieheni Juha Heiskanen vaikutti siellä päätoimittajana. Aina kolumnin lähetettyään Jukka soitti Juhalle ja intoili: "Eiks ollutkin hyvä kolumni!"

Edelläkerrottu kuvaa hyvin Jukkaa - hän oli vilpitön, innoissaan kuin pikkupoika ja suorapuheisuudessaan jotain muuta kuin monet tuppisuiset suomalaiset.

Kirjoittaessani laulaja Matti Eskon Valtakunnan rekkamies -elämäkertaa (Docendo 2017) Matti kertoi heidän yhteisestä syksystään Rovaniemellä vuonna 2000. Jukka pyysi silloin Mattia joulupukin rooliin Rovaniemen kaupunginteatterille kirjoittamaansa näytelmään Pukinpunainen.

Näytelmää esitettiin kahtena vuonna, ja mukana Rovaniemellä olivat myös Matin vaimo Pirjo ja Jukan vaimo Liisa.

"Ystävyys Jukka Virtasen kanssa johti siihen, että esitysviikkojen aikana Matti ja Pirjo asuivat hänen kanssaan samassa kämpässä Rovaniemen keskustassa. Jukka oli aluksi asunut yksin, mutta se oli johtanut liiallisiin houkutuksiin, häntä riivaaviin ryyppyputkiin. Kun Liisa tuli kaupunkiin toisena jouluna, Jukka lopetti ryyppäämisen. Hän kirjoitteli omassa huoneessaan, ja välillä Matti ja hän kävivät kaupungilla totoamassa.

Matti ja Pirjo näkivät yhteisasumisen aikana Jukka Virtasen herkän puolen, haavoittuvankin. Kun hän sai diagnoosin eturauhassyövästään, hän pyysi Pirjoa henkiseksi tueksi ja kuskiksi Rovaniemen lentokentälle. Helsingin päässä vastassa oli Liisa."

Yksi hienoimmista Jukan teksteistä on hänen Peter Pan -musikaalin kirjoittamansa Kauniin kuoleman maa. Jukka Linkola sävelsi musikaalin, Ritva Holmberg dramatisoi sen ja Helsingin Kaupunginteatterin kantaesityksessä Peter Pania näytteli Susanna Haavisto. Vuosi oli 1984.

Jukka tavoitti laulunsa sanoissa herkästi sen, mikä on jokaisen ihmisen edessä:

Jukka Virtanen

"On edessä kyynelten lahti,
sen takana kauniin kuoleman maa.
Ja suurten surujen huvijahti,
sinne kulkijan kerran kuljettaa.
Kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan,
eikä myöhästy kukaan,
sillä kaunis on kauniin kuoleman maa...

Kun kerran sä laivalla lähdet,
on suuntana kauniin kuoleman maa.
Ja suuren seikkailun matkan tähden,
hytti hyvä on laivaan varmistaa.
Eikä pelottava ole lähtöni hetki,
sillä hieno on retki.
Kovin kaunis on kauniin kuoleman maa."

Pieni merenneito on täydellinen satu

Satua, unelmien toteutumista ja hyvän voittoa, sitä me tarvitsemme tässä kaoottisessa, monin tavoin masentavassa ajassa.

Sonja Pajunoja on lumoava Ariel. (kuva Robert Seger)

Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa nyt sellaisen sadun, että jos minulla olisi tähtiä annettavana, antaisin Pienelle merenneidolle viisi tähteä ja plussat päälle. Teatterin kaikkien aikojen teknisesti ja visuaalisesti suurin musikaalitoteutus ei ole näyttävä vain ulkoisesti - ja sitähän se on lavastuksellaan, videoprojisoinneillaan, valosuunnittelultaan ja puvustukseltaan. Katsoja tuntee sananmukaisesti leijuvansa vedenalaisessa maailmassa.

Samuel Harjanteen ohjaus löytää Merenneidon syvimmän sanoman, sen, jonka H.C. Andersen kirjoitti klassikkosatuun jo vuonna 1836: kyvyn hyväksyä erilaisuus, nuoren taistelun auktoriteetteja vastaan, mahdollisuuden toteuttaa mahdoton ja hyvän voiton pahasta.

Ei ole sattumaa, että Samuel Harjanteen viimevuotinen kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaalin ohjaus oli täysosuma, samoin hänen samana vuonna Tampereen Työväen Teatteriin ohjaamansa Billy Elliot. Nuorella ohjaajalla on syvällinen näkemys ja taito saada työryhmistään paras irti.

Harjanteella on työssään mukana sydän ja tunne, ei vain taito.

Pienen merenneidon nuoret päätähdet Sonja Pajunoja ja Martti Manninen ovat rooleissaan erinomaisia, ja Pajunojan näyttävä akrobatia yläilmoissa on sananmukaisesti huikeaa.

Sittenkin ylitse muiden nousee musikaalin pahista, mustekalan hahmossa oleva meren syvyyksien noitaa Ursulaa näyttelevä Sanna Saarijärvi. Hän kerää niin lapsi- kuin aikuisyleisöltä suurimmat aplodit.

On upeaa katsoa, miten pitkän uran Helsingin kaupunginteatterissa tehnyt Saarijärvi tulkitsee nyt yhden koskettavimmista rooleistaan, kovana ja julmana pahiksena.

Pahis Ursula (Sanna Saarijärvi) yrittää tuhota veljentyttärensä Arielin (Sonja Pajunoja). (kuva Robert Seger)

Ammattilainen osaa, eikä pullistele

Vajaat kolme vuotta vanha, vähällä käytöllä ollut saunamme kiuas meni rikki yli kuukausi sitten. Asiaa palloteltiin taloyhtiön huollosta kerrostalomme rakennuttajaan asti. Palvelu oli ala-arvoista.

Talomme huoltoyhtiöstä sanottiin oikopäätä, ettei kiuasta kannata edes tarkistaa, vaan vaihtaa saman tien uuteen, sillä huolto veloittaa  kahdesta työtunnista, ja hinta on sama kuin uuden kiukaan.

Rakennuttaja puolestaan ilmoitti kylmästi, ettei asia kuulu heille. Hoitakaa itse kiukaanne!

Saimme lopulta yhteyden Helo-kiukaita huoltavaan Pekkaan. Hän tuli, teki tarkkaa työtä, totesi, että sen jälkeen, kun Helo fuusioitui ruotsalaisen Tylön kanssa, näitä ongelmia on esiintynyt. Syynä lämmönvaraajan rajoitin - ruotsalaiset kun tykkäävät kylpeä neljässäkymmmenessä asteessa.

Kiuas on nyt kunnossa, ja löylyt paremmat kuin kertaakaan. Kyseinen Pekka, jo vuonna 1951 syntynyt mies hoiti hommansa, eikä kehunut itseään. Niin tekee aito ammattilainen. Oli ilo seurata hänen työskentelyään. Soitimme hänelle kiitokset, ja Pekka sanoi: - Olen otettu.

Suomessahan ei osata yleensä kiittää edes hyvästä työstä!

Parikin ystävää ja myös läheistä on joutunut operaatioon Töölön sairaalassa. Hoito ja kohtelu ovat olleet joka kerran ensimmäistä luokkaa. Sen sijaan lapsenlapseni yllättäen ilmaantunutta ihottumaa ihmeteltiin terveysasemalla ensin terveydenhoitajan, sitten lääkärin voimin. Kumpikaan ei osannut sanoa mitään, ja 11-vuotiaan märkivään ihottumaan määrättiin tässä helteessä reseptivapaata voidetta.

Pitääkö olla henkitoreissaan ennen kuin saa kunnon hoitoa? Lähivuosina minäkin olen ulkona työterveyshuollosta ja odotan sitä  - anteeksi vaan  - lievällä kauhulla. Erikoissairaanhoito on Suomessa huippuluokkaa, mutta muu ei. Ehkä Antti Rinteen hallitus ja uusi sote saavat tämänkin asian kuntoon...

Kolmas esimerkki ammattilaisen taidosta on yrittäjä, jonka tapasin Pohjanmaalla eilen (hänestä lisää Avun juhannuksen tuplanumerossa!). Mikä rauhallinen varmuus, konstailemattomuus ja tieto omasta bisnesälystä.

Kymmenisen vuotta sitten maineikas politiikan toimittaja oli kysynyt häneltä, että miksi bisnestä Pohjanmaalla eikä Kehä III:n sisäpuolella,ja yrittäjä oli vastannut: - Mä asun täällä.

Haastattelu oli syystä loppunut siihen. Muuta vastausta ei tyhmään kysymykseen tarvita, eikä omaa ammattitaitoa tarvitse esitellä pullistellen. Se nimittäin puhuu puolestaan.

UIT:n revyy on herkkua alusta loppuun

Ei helppoa kuin heinänteko vaan Herkkua kuin heinänteko!  Ja kun sen osaa, se on helpon näköistä, mutta osaaminen ja onnistuminen vaativat ammattitaitoa, näkemystä ja keskinäistä luottamusta. Se näkyy alusta loppuun UIT:n tämänkeväisessä esityksessä Linnanmäen Peacockissa.

Herkkua kuin heinänteko on riemukas, naseva ja koskettava revyy, joka ei floppaa yhdessäkään sketsissä. Ne ovat uuden käsikirjoittajatiimin käsialaa, jossa mukana ovat Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja Katariina "Kata" Havukainen, joka takavuosina ennen näyttelijäopintojaan piipahti myös Avun toimituksen työntekijänä. Kata on ainoa tiimistä, joka on myös mukana näyttämöllä ja näyttävästi nuori näyttelijä onkin Voita kirnuamassa -alkusketsistä lähtien. Siinä hän ottaa Niskavuoren Malviinana ohjat käsiinsä Kai Vaineelta. Siinäpä todellista vahvan naisenergian ylistystä!

Näyttelijä Sari Siikander ohjasi vuosi sitten Lappeenrannan kesäteatteriin Kaunis Veera -musiikkinäytelmän ja sai aikaan yhden kesäkauden onnistuneimmista teatterielämyksistä. Nyt hän onnistuu yhtä hienosti UIT:n puikoissa ja sanoo, että ohjaajan tärkein tehtävä on rakastaa, suojella ja pitää näyttelijät turvassa. Ajatus sopii itse asiassa jokaiseen työyhteisöön.

"Täytyy rakastaa näyttelijää, hänen ideaansa, hulluuttaan, häpeäänsä, epävarmuuttaan. On helppo sanoa, että tämän työryhmän edessä on ollut helppo rakastaa. Katsokaa heitä."

 

Tätä joukkoa Sari Siikander on ohjannut rakkaudella ja riemulla. (kuva Harri Hinkka)

 

 

Ja mehän katsoimme! Nasevista sketseistä nousevat siivilleen muun muassa Facebookia irvailevat osiot. Faceen annetaan kuva ihanne-elämästä, ihanista naisista ja komeista miehistä, joiden maailmassa ei ole yhtäkään säröä, ei ankeaa arkea tai epäonnea. Ja kun demarit etsivät epätoivon vimmalla uutta imagoa puolueelleen, on katsomo tikahtua ajankohtaiseen aiheeseen. Moni tunnistaa itsensä myös sketsistä, jossa Pihla Penttinen pöntöllä istuessaan manailee kesämökille saapuvia yllätysvieraita. Toisessa pönttökohtauksessa Panu Vauhkonen ihmettelee, miksi artisteilla on nykyään vain etunimi, kun ennen sentään oli Matti Esko ja muut!

Nina Tapio ja Sinikka Sokka häikäisevät jälleen ammattitaidollaan ja vahvalla lavakarismallaan. Revyyn koskettavin laulu on Sokan esittämä Vanha Nainen, jonka sydämessä asuu yhä pieni tyttö. Jos siihen asti esitys nauratti, niin nyt se liikutti sydänjuuria myöten. Ehkä tunnistin laulun sanoissa jotain tuttua... jotain, joka on juuri nyt omassa elämässä ajankohtaista.

 

Revyyn valovoimaa - Nina Tapio ja Sinikka Sokka! (kuva Harri Hinkka)

 

 

 

Mikko Ahti saa koreografiassaan tanssijansa lentoon - upeat ja kadehtittavan timmit Jutta Helenius, Katri Mäkinen, Emil Hallberg ja Antton Laine ovat kansainvälisen tason tanssijoita. Ja kun musiikista vastaava Jean S. vetäisee riemukkaasti rivitanssinsa Mitä onkaan miehisyys -biisissä, täyttyy näyttämö miesenergiasta - toki mukana on myös kosketinsoittimista vastaava Sussu S. Ketola.

Pakolla ei synny mitään luovaa, mutta luomisen ilosta syntyy jotain hienoa, sellaista kuin Herkkua kuin heinänteko.

Sinikka Sokka: "Heräsimme ammuskelun ääniin Chilessä"

Näyttelijä Sinikka Sokka vieraili Agit Prop -yhtyeen kanssa Chilessä kesällä 1973 vain pari kuukautta ennen sotilasvallankaappausta, jossa presidentti Salvador Allende syrjäytettiin ja teloitettiin.

Yle TV1:n vallankaappauksesta ja Suomen asianhoitaja Tapani Brotheruksen rohkeasta toiminnasta kertovassa sarjassa Invsible Heroes kerrotaan, miten Brotherus otti suojiinsa ja pelasti lähes 2 000 chileläistä, ja joista osa pääsi Suomeen turvapaikanhakijoina.

Kirjoittamassani Sokka-elämäkerrassa (Siltala 2010) Brotherus kertoi minulle: "Se, miten aktiivisesti Agit Prop otti syksyllä 1973 kantaa Chilen tapahtumiin, on ymmärrettävää, olivathan laulajat tavanneet Salvador Allenden henkilökohtaisesti."

 

Agit Prop ja osa Inti Illimani -yhtyeen laulajista Chilessä heinäkuussa vuonna 1973. Kuva kirjasta Sokka (Siltala 2010).

 

 

Sinikka kertoo kirjassa, miten Agit Prop kiersi Chileä heinäkuussa kahden viikon ajan: "Pääsimme mukaan Salvador Allenden 60-vuotispäivien viralliselle vastaanotolle. Hän piti La Moneda -presidentinpalatsissa pitkän puheen chileläisen demokratian kehityksestä ja mahdollisuuksista. Koimme uudistukset konkreettisesti, kun näimme, miten slummeissa jaettiin alle 15-vuotiaille lapsille päivittäinen maitoannos."

Agit Prop pääsi esiintymään Santiagon kansallisstadionille Estadio Nacionalille. Sama stadion oli jo syyskuussa hirvittävä vankila ja kidutuspaikka, jossa tapettiin tuhansia toisinajattelijoita ja Allenden kannattajia. Sotilasjuntan ensimmäinen tunnettu uhri oli runoilija, laulaja ja teatteriohjaaja Victor Jara. Häntä oli kidutettu katkomalla sormia, ja lopulta hänet teloitettiin ampumalla.

Sinikka Sokka muistaa matkaltaltaan, miten hän yhtenä heinäkuisena aamuna heräsi kollegansa Monna Kamun kanssa ammuskelun ääniin: "Kuulimme, että armeijan korkea kenraali Carlos Pratts oli yritetty murhata. Sen jälkeen tilanne maassa alkoi muuttua todella vakavaksi. Murhayrityksen jälkeen iltaisin tuli voimaan ulkonaliikkumiskielto."

Sinikka ja muu Agit Propin porukka koki myös maanjäristyksen Tapani Brotheruksen ja hänen vaimonsa Lysan residensissä.

Vielä suurempi järistys koettiin Suomessa, kun uutiset kertoivat sotilasvallankaappauksesta 11. syyskuuta. Viisi päivää vallankaappauksen jälkeen Suomessa järjestettiin valtakunnallinen solidaarisuustoimintapäivä. Sen päätilaisuus oli Kulttuuritalolla, jossa esiintyivät KOM-teatteri ja Agit Prop.

"Kansainvälisen Chile-konferenssin yhteydessä 30.9. lauloimme Hesperian puistossa järjestetyssä ulkoilmatilaisuudessa. Väkeä oli paikalla tuhatmäärin", Sinikka Sokka muistelee elämäkerrassaan.

Lokakuun 14. päivän rauhanmarssin päätti tilaisuus Messuhallissa. Agit Propin kanssa lauloi Chilestä pakoon päässyt chileläinen yhtye Inti-Illimani. Eturivissä oli tuoli tasavallan presidentti Urho Kekkoselle. Kun laulu El pueblo unido alkoi soida, nousi Kekkonen seisomaan. Ja hänen perässään koko sali.

Pentti Saaritsa kirjoitti noina päivinä runon Allendelle, jonka Eero Ojanen sävelsi: "Mitä ne mahtoivat oudolle linnulle, mitä ne mahtoivat, Chilen porvarit, oopperamurhaajat, pienet hitlerit, mitä ne tekivät oudolle linnulle, kunnian miehellet, Allendelle"?

Laulu ja sen sanat ovat aikansa lapsi, yli neljänkymmenen vuoden takaista historiaa, mutta voisimmeko oppia siitä jotain?

Tapani Brotherus sanoo: "Jälkipolvi ehkä ihmettelee rahisevia levykiekkoja ja laulujen nostalgiaa, mutta niissä on yhä jotain hyvin ajankohtaista ja koskettavaa."

 

 

Lasse Pöystin luona Pariisissa

Yksi suomalaisen teatterin ja elokuvan legendoista on poissa. Lasse Pöysti on kuollut 92-vuotiaana (24.1.1927-5.4.2019) Helsingissä.

Aina se hätkähdyttää, vanhankin ja pitkään sairastaneen ihmisen kuolinuutinen. Varsinkin, kun kyseessä on Suomisen Ollista lähtien koko kansan tuttu Lasse Pöysti - Lilla Teaternin johtaja, suomenruotsalaisen revyyteatterin uranuurtaja, Tampereen Työväen Teatterin ja sittemmin Tukholman Dramatenin johtaja ja monilta näyttämöiltä, monista näytelmistä tuttu taiteilija.

Pöysti oli näyttämöllä viimeisen kerran 85-vuotiaana Helsingin kaupunginteatterin Metsä-näytelmässä, jonka ohjasi toinen legenda - venäläinen Juri Solomin. Haastattelin silloin Pöystiä viimeisen kerran Kaupunginteatterin Teatteriin-lehteen, samoin Solominia, jonka oivalsin vasta kesken haastattelun olleen mukana Akira Kurosawan Dersu Uzala -elokuvassa! Se on kuitenkin toinen tarina.

Lasse Pöystin entisen puolison, näyttelijä Birgitta Ulfssonin (1928-2017) tunsin Pöystiä paremmin ja tulin hänen kanssaan erinomaisesti toimeen. Räväkän Bissen kanssa juttu aina lensi ja naurua piisasi.

Pöysti oli toista maata. Kun saimme kuvaaja Ulla-Maija Lähteenmäen kanssa Teatteriin-lehden keikan keväällä 2001 Pariisiin, jossa Lasse Pöysti tuolloin asui, jännitti aika lailla. Kun soitin hänen lankapuhelimeensa, Pöysti murahteli, oli pitkään hiljaa, murahteli taas ja antoi osoitteensa, jonka kirjoitin nopeasti lehtiöön.

Hiljainen katu, jossa Pöystin kotitalo oli, löytyi lopulta helposti. Soitimme summeria ja kapusimme kapeita portaita pieneen ullakkoasuntoon.

 

Kuva A-lehtien kuva-arkisto.

 

 

 

-Tämä on kuin purjeveneen kajuutta, tilaa ei ole liikaa, mutta juuri sopivasti. Enempää en tarvitse,  Lasse Pöysti esitteli kotiaan. Muistan, että siellä oli paljon kirjoja, paljon valokuvia ja vahvaa espressoa, jota hän meille keitti.

- Tällaista kahvia ei Suomessa saa, hän väitti. Ehkä ei 2000-luvun alussa saanutkaan.

Pöysti oli Pariisissa kuin toinen mies, erilainen kuin kaupunginteatterissa tekemissäni haastatteluissa. Hän oli kotona omalla maaperällään, ei vain näyttelijä, vaan mies, joka halusi tehdä vaikutuksen naisvieraisiinsa.

Ei hän silti ollut mikään asiat puhki puhuva, mutta kertoili mielellään elämästään Pariisissa ja rakkaudestaan mereen ja Suomen saaristoon. Kun hän kuuli, että isäni oli käynyt Sortavalan lyseota, hän suorastaan riemastui - olihan Sortavala Pöystin synnyinkaupunki. Hän ei ollut kuitenkaan mikään vilkas karjalaispoika.

Tulevasta näytelmästä emme saaneet paljon irti.

-Näytelmää ei voi ennakkoon analysoida puhki, enkä halua ruotia rooliani siinä. Katsojan on nähtävä esitys ja tehköön sen jälkeen siitä arvionsa ja tulkintansa.

Viisaasti puhuttu, vaikka me toimittajat aina yritämme nyhtää näyttelijöiltä ja ohjaajilta tulkintoja ennen ensi-iltoja!

Lähtiessämme Lasse Pöysti neuvoi meille pienen kortteliravintolan ja kehui, että sieltä saa hyvää talonviiniä. Niin sai.

Lyhyt Pariisin-matkamme on helmi muistojen joukossa, ainutkertainen ja erikoinen tapaaminen kuin kohtaus jostain elokuvasta.

 

Opettaja pelotteli ekaluokkalaisen lukkoon

Vanhustenhoidon karmeat uutiset-, laittomat päiväkodit, yleinen piittaamattomuus toisistamme. Näitä mietin viikonlopun alkaessa.

Mieleen nousivat neljän sukupolven muistot siitä, miten meitä on oikein olan takaa lannistettu koulussa. Kyseessä on henkinen väkivalta, kannustamisen taidon puute ja kyvyttömyys antaa toisillemme myönteistä palautetta.

Suomalainenko ilmiö? En tiedä, koska vertailukohtia muihin maihin minulla ei ole.

Isäni näki kuolemaansa asti painajaisia ylioppilaskirjoituksista ja matikanlaskuista. Hän kävi teini-ikäiselle ankaran koulun Sortavalan lyseossa ja joutui lukukausiksi pois kotoa Impilahdelta heti oppikoulun alettua. Siis 12-vuotiaana ja elämään kortteerissa ankaran isoveljensä valvovan silmän alla.

Minä olin ja olen niin huono matikassa, että otin yksityistunteja jo oppikouluun pyrkiessäni. Sanalliset tehtävät olivat ihan helvettiä, mutta opettaja ei minua kannustanut, vaan pelotteli niin, että oksensin koko edeltävän yön ennen pääsykokeita. Sellaisia näet pidettiin ennen peruskoulua. Kansalaiskouluun joutuminen oli vaihtoehdoista karmein...

Keskikoulussa Tapiolassa (nykyinen yläaste) olin niin surkea kemiassa, että opettaja hakkasi minua karttakepillä sormille, kun en tajunnut jotain kaavaa. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa...

Mieheni Juha sai tuta "huonoutensa" jo kansakoulussa. Hän väritti innokkaasti äitienpäiväkortin kukkaset eri väriksi. Opettaja raivostui ja suttasi koko piirrustuksen piloille, koska hän oli käskenyt värittää ne isänmaallisin värein sinisiksi ja valkoisiksi. Innokas pikkupoika ei sitä tajunnut, vaan halusi antaa äidilleen värikkään kortin. Tai myöhemmin keskikoulussa ruotsin kielen opettaja nostatti pystyyn huonoimmat koenumerot saaneet oppilaat ja vinoili heille.

 

Juhana tutki kirjoja jo päiväkoti-ikäisenä ja oppi lukemaan ennen kuin laskemaan. Mutta se matikka...!

 

 

Juhan ja minun kuopukseni Juhana peri - niin uskon - huonon laskupään. Lukihäiriöstä puhutaan paljon, mutta milloin tunnustetaan numerohäiriö? Se näet kulkee suvussa!

Juhana sai peruskoulun ensimmäisen luokan jälkeen erityisopettajakseen maanlaajuisesti arvostetun opettajan, joka piti aikoinaan kursseja myös opettajille. Hän uhkasi monista asioista kiinnostunutta, lukemaan varhain oppinutta poikaani luokalle jäämisellä ja paukutti nyrkillä pulpettia, kun Juhana ei jotain laskua tajunnut. Ekaluokkalainen meni täysin lukkoon, eikä koskaan päässyt kiinni matikan opiskeluun.

Kävimme sitten juttelemassa kyseisen opettajan kanssa. Olimme häkeltyneitä, kun hän tunnin tapaamisen aikana lähinnä leuhki tuntemillaan julkkisilla.

Olen nyt seurannut lapsenlapsieni Lilianin, kohta 11 v. ja Noelin, kohta 8 v., koulunkäyntiä. Mikä ilo, että olettamani numerohäiriö ei ole heitä seurannut, vaan molemmat ovat matemaattisesti häkellyttävän lahjakkaita. Eikä sekään mitään, vaan molemmilla on kannustavat luokanopettajat.

Hyvällä opettajalla on valtavan suuri merkitys lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tuntemani, lähisukuun kuuluva opettaja otti omalle ala-asteen luokalle tarkkailuluokalle määrätyn pojan ja sai tämän vuodessa muun muassa matematiikassa samalle tasolle kuin muut oppilaat. Koska hän kannusti, eikä lannistanut.

Haluan uskoa, että tilanne on parempi kuin isäni nuoruudessa 1930-luvulla, Juhan ja minun nuoruudessa 1960-luvulla tai Juhanan lapsuudessa 2000-luvun alussa. Koulussa saatu kannustus ja tukeminen kantavat pitkälle aikuisuuteen!

 

 

Milloin me ollaan perillä?

Isovanhemmat, Juha ja minä, jälleen matkalla lastenlasten Lilianin ja Noelin kanssa. Tällä kertaa vain yhdeksi yöksi Tallinnaan hiihtolomalla, koska kesälomareissuun 2019 on säästettävä rahaa ja hermoja. Viime kesänä Menorcalla Noelin, 7 v., huomiot keräsivät paljon tykkäyksiä Facebookissa (yksi legendaarisista oli ensimmäisen lomapäivän huomio: - Täällä on paljon lehmiä, miksi kukaan ei juo maitoa?). Varsin hyvä huomio ilmiselvästi laktoori-intoleranssista kärsivälle pojalle.

Lähdön hetki on aina paras! Nyt Länsiterminaalissa, kohti Eckerö Linen Finlandiaa.

 

Tallinnaan lähdettiin tällä kertaa Eckerö Linen Finlandia-laivalla. Tuhti aamiasbuffet kirvoitti Noelin miettisiin: - Miten paljon meillä neljällä on yhteisikää?

Ekaluokkalainen matikkanero laski sen meitä muita nopeammin ennen kuin saatiin numerot päässä järjestykseen: - 149 vuotta!

Aamiaisen jälkeen piti rientää katsomaan taikuri Jaria Bar Nosturi -keulabaariin. Vaan miten kävi? Noel alkoi kysellä, että milloin mennään hotellihuoneeseen ja milloin ylipäätänsä ollaan perillä.

-No, ei vielä tuntiin, olemme keskellä Suomenlahdella! Ajattele, että minun vanhempani reissasivat tätä väliä Georg Ots -nimisellä laivalla monta tuntia. Vaikka välimatka on vain noin kahdeksankymmentä kilometriä, selostin. Harvinainen muinaistieto ei tainnut upota, koska Noel tarvitsi siinä vaiheessa "tarkkauslasit" eli kiikarit nähdäkseen sukellusveneitä. Ei näkynyt tällä kertaa.

Tallinnassa meitä odotti suosikkikaupunginosassamme Rotermannilla sijaitseva Metropol Spa -hotelli ja juniorsviitti. Eniten lapsia ilahdutti valtava kylpyhuone ja poreamme, jota piti kokeilla vielä illalla parin tunnin kylpyläreissun jälkeen. Ensin kuitenkin kuivaharjoiteltiin ennen kuin ladattiin ratikkakortit ja mentiin kakkosen ratikalla Baltic Jaama Turgille. Sen neuvostoantiikin osasto kiinnosti varsinkin ukkia. Lilian veti hänet sieltä kädestä pitäen pois.

Kuivaharjoittelua hotellihuoneemme kylpyammeessa.

 

Sitten olikin taas nälkä. Baltic Jaama Turgin Humala Koda -ravintola herätti lapsissa monia mielleyhtymiä ja kysymyksiä. Vakuutimme, ettei se tarkoita humalaa, vaan sitä, että Humala Kodassa on oma pienpanimo.

Humala Kodan jälkeen oli vuorossa hotellin kylpylä, rauhallinen ja arkkitehtonisesti kaunis allasosasto - uima-allas, kolme poreallasta ja neljä saunaa. Niistä Juhan ja minun suosiksi nousi suolahöyryauna, jonka höyryt auttoivat molempia riivaavaan yskään ja nuhaan.

Porukka valmiina kylpylään.

 

Tärkeintä se, että Noel oppi uimaan kylpylän uima-altaassa. Ehkä siksi mitä isosisko Lilian totesi lakonisesti ekaluokkalaisten ensimmäisestä uimahallireissusta.

-Kaikki, jotka eivät osaa uida, joutuvat Itiksen uimahallissa lastenaltaaseen, hän lausui pikkuveljelleen enteellisesti.

Kahden tunnin kylpyläreissun jälkeen mummi laittoi vähän liikaa vaahtoa ammeeseen.

 

Koitti seuraava päivä. Satoi jotain epämääräistä, edellispäivän aurinkoinen sää oli muuttunut ... harmaaksi.

Sitten isovanhemmat mokasivat. Pitihän meidän tietää, että  Ülemiste kauppakeskukseen pääsee bussilla NUMERO 15. Vaan me hyppäsimme puolen tunnin odottelun jälkeen NUMERO 2:een, joka kyllä kulkee kauppakeskuksen sivuitse. Vaan kääntyikin lentokentälle, josta jouduimme tarpomaan pari kilometriä kauppakeskukseen. Lilianin ja Noelin isän Janin isän kunniaksi on sanottava, että nämä lapset osaavat nurisematta kävellä.

Illalla koitti paluu Finlandialla Suomeen ja hyvä buffet-illallinen. Ruoka maitti, ja lapset vetelivät katkarapuja tottuneesti sekä lämpimän pöydän japanilaisia lihapullia. Toisin oli mummin ja ukin lapsuudessa, vaan ei siitä enempää.

Seurasin viereisessä pöydässä istuvaa kahta pikkupoikaa. Ruoka maitti ja vähän ylikin. Lähtöryysiksessä ennen laivan saapumista satamaan molemmat pojat oksensivat, mutta onneksi kahdella neuvokkaalla äidillä oli muovipussit valmiina.

Noel katsoi tilannetta sanoi: - Onneksi täällä ei saa pitää puukkoja!

Ihana matka, jälleen kerran. Vaan tänään mietin allaolevan kuvan tunnelmissa: seuraavan kerran Metropol Spahan kahdestaan Juhan kanssa!

 

 

Ihana reissu.

 

 

 

Kuka pelastaa NHL-tähden syvästä masennuksesta?

Kansallisteatterin Willensauna on yksi lempinäyttämöitäni. Ensi viikolla siellä tulee ensi-iltaan Sammakkokuningas, ohjaaja Pasi Lampelan uutuusnäytelmä. Näin sen hänen luvallaan jo ennakossa, mutta esitys tuntui täysin valmiilta. Eikä Willensaunan intiimi tunnelma nytkään pettänyt!

Sammakkokuningas on hieman kryptinen nimi näytelmälle, joka kertoo NHL:ssa pelaavan suomalaisen jääkiekkoilijan kesälomasta kotimaassa, isänsä mökillä. Lomalla paljastuu hänen syvä masennustilansa, ja lääkearsenaali, jolla muun muassa on lääkitty hänen vaikeaa aivotärähdystään. NHL:n armottomuus ei tule katsojalle yllätyksenä, mutta erinomaista taustatietoa lajin raakuudesta ja kiekkopomojen vaatimuksista Lampela on saanut 2000-luvun alussa Chicago Blackhawksien päävalmentajana vaikuttaneelta jääkiekkoilun toisinajattelija Alpo Suhoselta.

Nautittavinta näytelmässä on katsoa isän ja pojan, Heikki ja Mikko Nousiaisen yhteistyötä.

- Olen iloinen, että vihdoin pääsin Mikon kanssa teatterilavalle, Heikki, Hese Nousiainen kertoi ennakkoesityksen jälkeen.

Isä ja poika, Nousiaiset ensimmäistä kertaa yhdessä näyttämöllä. (kuva Tommi Mattila)

 

Mieleen nousi hänen vahvasta läsnäolostaan näyttämöllä vuonna 2006 Willensaunassa kolmasti näkemäni Kalle Holmbergin ohjaama Demokratia-näytelmä. Se kertoi Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtista ja hänen läheisestä  avustajastaan Günter Guillaumesta, joka toimi DDR:n vakoilijana. Siinäkin Heikki Nousiaisen karisma jäi mieleen.

Sammakkokuninkaan teeman voi laajentaa myös yleisemmin nuorten masennukseen. Myös jääkiekkoilijan sisko, jota näyttelee Sari Puumalainen, on elämässään kadoksissa. Kun hän sekoittaa blenderiin mehua ja veljensä laukusta löytämänsä pillerit, ei hetki voisi olla dramaattisempi. Ärsytti,  että eturivillä kolme katsojaa hytkyi naurusta (itse asiassa ensimmäisistä repliikeistä lähtien). Sama tapahtui pari viikkoa sitten Helsingin kaupunginteatterin Tahto-näytelmässä...

Sari Puumalaisella on näytelmän ainoa naisrooli. (kuva Tommi Mattila)

Elämä ja sen vaikeudet eivät ole vitsi. Sadun sammakkoprinssi pelastuu, jos prinsessa suutelee sitä. Oikeassa elämässä tarvitaan jotain muuta, jotta ihminen selviää masennuksesta, takaiskuista ja kaikesta siitä raskaasta, jota jokaisen elämään mahtuu.

 

 

 

 

Kaksi erilaista tapaamista Matti Nykäsen kanssa

Pysäyttävä uutinen, vaikka ei mitenkään yllättävä. Legendaarisen mäkihyppääjän, moninkertaisen maailmanmestarin ja olympiavoittajan Matti Nykäsen elämä päättyi vain 55-vuotiaana (11.7.1963-4.2.2019).

Matti Nykänen oli ihmelapsi, jonka saavutukset mäkimiehenä olivat ainutlaatuisia. (kuva Helge Heinonen).

 

Huippulahjakkaan urheilijan elämä oli kilpavuosien jälkeen kaikkea muuta kuin urheilua, ja kyllä media hänen sotkujaan hyvin ryöstöviljelikin.

Tapasin Matin kahdesti, molemmilla kerroilla työn merkeissä. Ensimmäinen kerta oli Jyväskylässä 1990-luvun alussa, jonne lensin yhdessä valokuvaaja Ulla-Maija Lähteenmäen kanssa tekemään juttua Ilta-Sanomiin Nykäsestä. Tapaaminen oli sovittu kellonaikaa myöten, mutta aikataulu venyi ja venyi jyväskyläläisessä hotellissa. Takaraivossa jyskytti uutispäällikön käsky - saa Matti puhumaan!

Lopulta kaapin kokoinen Nykäsen manageri, tikkakoskelainen "Mike Sierra" eli Mikko Senilä (hän kuoli viime elokuussa 77-vuotiaana) kutsui meidän mäkimiehen kabinetttiin. Siellä istui pienikokoinen, kalpeakasvoinen nuorukainen. Silmät pyörivät hänen päässään, eikä syynä ollut varmasti vain alkoholi. Mike Sierra istui haukkana vieressä ja korjaili tarinan sekavimpia kohtia.

Sinne tänne aaltoilevan tajunnanvirran keskeltä saatiin Matilta tunnustus, joka oli seuraavan aamun lööpissä. Se kuului: "Olen alkoholisti." Olin siis osaltani osallistunut ryöstöviljelyyn.

Seuraavaan tapaamiseen Matin kanssa meni pari vuosikymmentä, mutta tapasimme jälleen Jyväskylässä.

Nyt tein kansijuttua Apuun yhdessä valokuvaaja Kari Kaipaisen kanssa. Tapasimme hyväkuntoisen, elämäänsä analyyttisesti ruotivan Matin, joka oli myös korviaan myöten rakastunut. Uusi naisystävä oli Susanna Ruotsalainen. Tuntui, että epätoivoiset sekoilun vuodet ovat ohitse, että Matti on saanut rauhan.

Yksityiselämän rauha koitti kuitenkin vasta Pia Nykäsen kanssa.

Jostain ihmeen syystä ajattelin Mattia eilisiltana ja mietin, että hänestä pitäisi ehdottaa juttua meille Apuun. Sitä juttukeikkaa ei enää tullut.

Miten meitä tytöteltiin!

Avainromaani tai ei, niin kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen viime viikolla ilmestynyt uutuusromaani Hyvä tyttö (Otava) on ainakin media-alan ihmisille hykerryttävä syväsukellus 1970-80-lukujen taitteen kulttuuriin eri lehtitaloissa. Uskon, että tarina tempaisee mukaansa myös muut lukijat kuin vain me toimittajat. Kirjailija lupaa trilogiaa lehtimaailmasta, ja hyvään lentoon Hyvä tyttö trilogian lähettää.

Paavilaisen kieli on runsasta, ja hän suorastaan tuhlailee herkullisia kielikuvia ja sanoja. Romaanin henkilökuvaus on elävää, todellisen tuntuista, eikä kukaan hahmoista jää paperin makuiseksi. Taitavana kirjoittajana hänet tunnettiin jo Me Naiset -lehden pääkirjoituksista, kauan ennen kirjailijan uraa.

 

Ulla-Maija Paavilainen (kuva Jonne Räsänen).

 

 

Paavilainen sekoittaa herkullisesti faktaa niin sakeaan fiktioon, että romaanista on vaikea alleviivata todellisia tapahtumia. Silti uskon, että hän kirjoittaa sekä kuolleen ja kuopatun Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien tapahtumista, niiden legendaarisista esimiehistä, tylyistä toimitussihteereistä, joista todella osa piti pöydällään tuoremehusta ja koskiksesta sekoitettua "urheilujuomaa". Silti lehti ilmestyi joka aamu, käsitaitolla nopeissakin tilanteissa. Sanaa paniikki ei tunnettu, ja "etusivu uusiksi" ei ollut fiktiota!

Hän kirjoittaa myös päätoimittajista, joiden omien tekojen kehu muistuttaa kilpalaulantaa. Minä, minä ja minä, ja kaukana kaikki muut. Ja kun lehdellä menee huonosti, se on toimituksen syy, mutta kunnia menestyksestä kuuluu markkinoinnille!

Paavilainen kirjoittaa myös oman uransa epävarmasta alusta, jolloin vimma kirjoittaa ja halu olla menestynyt toimittaja siivitti meitä kaikkia.

Kertomuksen toinen päähenkilö, Aura, muuttaa maaseudulta Helsinkiin Uusi Sanoma -lehden toimittajaksi ja joutuu sen naistensivujen tekijäksi. Joutuu tai pääsee, riippuu näkökulmasta. Hän on tehnyt vahvoja uutisjuttuja lehteen maakunnasta, ja myös uutistoimitus ja politiikan toimitus olisivat mielellään rektytoineet hänet.

 



 

 

Uuden Sanoman omistaja, patriarkaalinen Lasse Karkku on mies, jonka reittä myöten menestytään, jonka musta auto saattaa tulla milloin vain hakemaan rakastajatartaan toimituksesta  tämän asunnolle Kruununhaassa. Asunto, sen kalusteet ja taulut ovat tietysti Karkun. Lukijan mieleen pulpahtaa muistoja eräänkin lehden toimituksesta, jossa tapahtui vastaavanlaista. Mutta kaikesta vaiettiin ja vaietaan yhä...

Aura on liian taitava sanankäyttäjä, jotta hänen esimiehensä  - nainen, Erika nielisi sen kakistelematta. Erika varastaa Auran kirjoittamasta artikkelista osia esitelmäänsä korpiseminaarissa, jossa viina virtaa, ja miehet hohottavat omille jutuilleen. Erika osaa käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miehisessä maailmassa tavalla, joka tuntuu nyt, vuonna 2019 todella kaukaiselta. Mutta niin tehtiin vielä 1980-luvulla, iäisyys metoo#-kampanjasta.

Meistä monista "hyvistä tytöistä" tuli vahvoja naisia siitäkin huolimatta. Olemme luovineet läpi uran, joka on kokenut monia järistyksiä ja ottaneet  vastaan kaikkien eri lehtitaloissa erilaista menestymisen ilosanomaa julistaneet konsultit ja muut kouluttajat. Ehkä me siinä mielessä olemme edelleen hyvin käyttäytyviä tyttöjä, ja ura, jolle yli 40 vuotta sitten lähdimme, on sittenkin niin antoisa, niin mukaansa tempaava, niin ainutlaatuisen rikas, että mullistukset on jaksanut.

Uudessa Sanomassa kirjoitetaan vielä kirjoituskoneilla, mutta tietokoneista sielläkin jo puhutaan. Tiedon valtatiestä ei kuitenkaan vielä mitään, tiedon valtatiestä, joka on kaiken hyvän ohella osoittautunut pahan valtatieksi.

Ehkä Aura ja Erika pääsevät naputtamaan juttujaan tietokoneilla jo trilogian toisessa osassa. Sitä odottaen!

Kerran me kaikki olemme vanhuksia

Hääkuvassa juhannuksena vuonna 1954 katsoo tulevaisuuteen nuoripari Heli Viljamaa ja Sakari Talvitie. Heidät on juuri vihitty Helsingin Pitäjän kirkossa (nykyisin Pyhän Laurin Kirkko). Edessä on yhteinen elämä, yhteiset onnenhetket, suuret surut, työelämän ankarat taistelut.

Elämä, se on edessä. Miten toiveikasta kaikki on näille nuorille, sotavuosista eri tavoin selviytyneille. He selvisivät!

 

 



 

 

 

Säällisen ajan jälkeen, huhtikuussa 1955 syntyy Helin ja Sakarin esikoinen, minä.

Äitini siunattiin kuolemansa jälkeen samassa kirkossa vuonna 2009, isäni kaksi vuotta myöhemmin.

Katson nyt heidän hääkuvaansa ja häpeän maata, joka ei hoida vanhuksiaan, vaan rahastaa heidän vanhuudellaan.

Äitini ja isäni kuuluivat sukupolveen, joka rakensi tätä maata. Ja hyvin rakensi. Nyt voin olla vain onnellinen siitä, etteivät vanhempani koskaan jotuneet kokemaan nykyistä henkistä, monin tavoin ahdistavaa ilmapiiriä ja sitä vanhustenhoidon jamaa, jossa Suomi tällä hetkellä on.

Äitini (1926-2009) joutui olemaan vain viisi viikkoa Peijaksen sairaalassa sairastettuaan melkein parikymmentä vuotta kuolemaan johtavaa ALS-lihasrappeumatautia. Äidin loppu tuli nopeasti maaliskuun yhdeksäntenä aamuna, ja kun tulimme sairaalaan hänen otsansa oli vielä lämmin, kun sitä silitin. Saattohoitoa ei tarvittu. Tosin hänkin joutui viimeisinä päivinään kokemaan välinpitämätöntä hoitoa ja kuuntelemaan muutamien aggressiivisten potilaiden huutoa. Näin tilanteen itse päivää ennen äidin kuolemaa.

Isäni (1917-2011) oli vain kuusi päivää Marian sairaalassa keuhkokuumeen takia. Olimme mieheni Juhan kanssa Budapestissa, kun sain aamulla puhelinsoiton, että isä oli nukahtanut rauhallisesti lopulliseen uneen. Olin tavannut hänet kolme päivää aiemmin, jolloin minun piti vielä lukea hänelle, ikuisesti toimittajasielun omaavalle miehelle,  ääneen Osama Bin Ladenin murhasta!

Sen päivän me kävelimme Juhan kanssa ympäri Budapestia, ympäri vanhempieni nuoruuden rakasta kaupunkia, itkimme ja nauroimme vanhempiini liittyviä hyviä ja myös huonoja muistoja.

Isä ehti elää kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen yksityisessä hoivakodissa Helsingin Tammisalossa. Hänen pienen yksiönsä hinta ei ollut päätähuimaava, ja hän selvisi maksuista eläkkeellään. Hänen saamansa hoiva, huolenpito ja välittäminen olivat ensiluokkaista tasoa, eikä hän tempperamenttisena ja melkoisen jääräpäisenä eteläpohjalaisena ollut mikään helppo tapaus!

Nyt meitä vanhoja on pian entistä enemmän. Näiden nuorien sijoittajien, yksityillä, huonosti hoidetuilla hoivakodeilla rahastavien on turha kuvitella, ettei vanhuus olisi heidänkin edessään. Ehkä he selviävät loppuvuosistaan rahoillaan, ehkä eivät, mutta jos saa ja voi elää pitkän elämän, on vanhuus meidän kaikkien päätepysäkki.

Ja sillä pysäkillä kaikkien on saatava ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua.