Itseen kirjoitettu kysyy "kuka minä olen"

Paluu menneisyyteen, omaan taustaan ja sen hyväksymiseen ei ole kevyt kantamus. Itseen kirjoitettu -näytelmä repii auki sen, mitä on hävennyt ja sen, mikä on nyt. Lopulta kysymys on itsensä tunnistamisesta ja sen hyväksymisestä, mitä ei voi muuttaa.

Lippu saatu/Teatteri Metamorfoosi/tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Itseen kirjoitettu -näytelmä, joka perustuu professori Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, kysyy isoja kysymyksiä. Lähtöasetelma on työväenluokkainen perhe, teurastamossa työskennellyt isä, siivooja-äiti ja heidän poikansa, joka on halunnut unohtaa vanhempiensa yhteiskuntaluokan ja sen, ettei hän edusta veljensä tavoin maskuliinista, perinteistä mieskuvaa. Hänestä on tullut perheensä ulkopuolinen akateemisen koulutuksensa ja seksuaalisen identiteettinsa vuoksi. Isäänsä hän vihaa, eikä ymmärrä äitinsä uhrautuvaisuutta ja elämänvalintoja.

Konepajan näyttämöllä nähdään tiivistunnelmainen, katsojaa moneen suuntaan ravisteleva esitys. Sinikka Sokka, Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja musiikista vastaava Maija Ruuskanen tulkitsevat näytelmän tarinan vahvasti, ja vaikka sen esittämät kysymykset ovat suuria, ei kaksi tuntia kestävä esitys ole hetkeäkään liian raskas. 

Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Ohjaaja Davide Giovanzana ja tekstin ranskankielisestä alkuperäistekstistä kääntänyt ja yhdessä ohjaajan kanssa dramatisoinut Torikka ovat luottaneet tarinan voimaan. Se tuli todeksi jo viime keväänä Tampereen Työväen Teatterin esityksessä, nyt Konepajan  näyttämöllä ja myöhemmin syksyllä vielä Joensuun kaupunginteatterissa. 

Kun akateemisesti kouluttautunut poika (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isänsä kuoltua, peitetyt tunteet alkavat paljastua. Äiti (Sinikka Sokka) on kestänyt miehensä (Timo Torikka) aggressiivisuuden, juopottelun ja uhon. Ja äiti on oivaltanut jo varhain, että poika on erilainen - hän on homo, vaikka sanaa ei perheessä lausuta ääneen.

Miiko Toiviaisen tulkinta yhteiskunnallisesta taustastaan ulkopuolisena, "erilaisena" osoittaa jälleen, että hän on sukupolvensa lahjakkaimpia näyttelijöitä. Hän ei alleviivaa, eikä paisuttele roolinsa tulkintaa, vaan tekee sen hienovaraisesti aina gestiikkaansa myöten.

Timo Torikka on roolissaan järeä teurastamotyöntekijä ja pienemmässä roolissaan perinteistä maskuliinisuutta edustava perheen toinen poika.

Sinikka Sokka tulkitsee herkästi ja myös voimakkaasti vain parikymppisenä naimisiin menneen naisen tarinan, oman taustansa traumat ja paljastaa pojalleen myös sen, millaisiin valintoihin toisen maailmansodan kokenut nuori sukupolvi joutui.

Miiko Toiviainen, Timo Torikka

Näytelmän loppu kiertyy älykkäästi nykyhetkeen. Miksi työväenluokkaisista tulee maahanmuuttoa vastustavia rasisteja ja äärioikeiston kannattajia? Enää ei lauleta Kansainvälistä, vaan vannotaan nationalismin nimiin. Miksi?  Siihen näytelmä ei yritäkään vastata, mutta osoittaa sen, miten historia toistaa itseään.

Itseen kirjoitettu Helsingin Vallilassa Konepajan näyttämöllä 17.-24.9., 12.-13.11. Joensuun kaupunginteatterissa.

Elolliset on vahva kokonaisvaltainen teatterielämys

Elolliset-näytelmä suuntaa katseen yhä pahenevan lajikadon aiheuttajiin. Meihin ihmisiin. WAUHAUS-kollektiivin ja Helsingin kaupunginteatterin yhteistyönä tehty esitys on kokonaisvaltainen elämys, joka perustuu kirjailija Iida Turpeisen kiitetyn romaanin tarinaan lajikadosta ja sukupuuton käsittämisestä.  

Lippu saatu HKT/tämä ei vaikuta blogin sisältöön.

Meriruohojen vihreässä viidakossa aikojen alusta saakka sukellellut merilehmä oli lempeä ja kömpelön näköinen jättiläinen, jonka ravintoa oli nimensä mukaisesti meriruoho. Sukupuuttoon sireenieläimiin kuuluneet merilehmän isot populaatiot tapettiin 1700-luvun lopussa.  

Stellerinmerilehmän lähtölaskenta alkaa vuonna 1741, jolloin Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutuu. Haaksirikosta selviää vain osa laivan miehistöstä, johon kuuluu myös luonnontutkija Georg Wilhelm Steller. Hän on se, joka löytää merilehmän kaukaisen lahden rantavesistä ja riemastuu löydöstään.

Sanna June-Hyde, Rauno Ahonen ja Justus Pienmunne

Kohtalokas haaksirikko oli kohtalokas laivan miehistön lisäksi myös kaukaisen, asumattoman saaren eläimistölle ja eritoten merilehmälle, joka tunnetaan sittemmin stellerinmerilehmänä. Kun henkiin jääneet retkikuntalaiset pääsevät ihmisten ilmoille ja kertovat näkemistään eläimistä, alkaa silmitön metsästys ja sen myötä saaduilla turkiksilla rahastaminen. Sinä aikana sinetöidään myös merilehmien kohtalo. 

Noora Dadu

Juni Kleinin ohjaaman ja Pipsa Longan dramatisoiman esityksen kertoja on museotyöntekijä, näyttelijä Noora Dadu. Levollisesti ja saarnaamatta hän johdattaa katsojan vuodesta 1741 lähes nykyhetkeen, Luonnontieteelliseen museoon Helsinkiin. Merkillisten vaiheiden jälkeen sinne kootaan 1950-luvulla stellerinmerilehmän luuranko. 

Työryhmän yhteinen näkemys kokonaistaideteoksesta kantaa koko näytelmää. WAUHAUS on monista esityksistään ja audiovisuaalisesta näyttämöestetiikastaan kiitetty työryhmä, ja visuaalinen, tarinaa uskomattoman hienosti kuvaava estetiikka toteutuu vaikuttavasti Elollisissa. 

Tarina on julman tosi ja faktat kuolemanvakavia, mutta samalla se on hetkittäin kepeän ironinen kohdistaessaan kärjen ihmisolentoihin. 

Rauno Ahonen ja stellerinmerilehmän kallo

Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu on Laura Haapakankaan oivaltavan minimalistinen ja siksi tehokas. Näyttämölle kannetaan ja sieltä kannetaan pois eläinten valkoisia pienoismalleja, ja pariin otteeseen oikea sivuseinä aukeaa suoraan näyttämön taakse. 

Elollisten valo- ja videosuunnittelusta vastaa Erno Aaltonen, äänisuunnittelusta Heidi Soidinsalo, koreografiasta Kauri Sorvari. Kun tanssija Justus Pienmunne pyörii lasivitriinissä veren roiskuessa, ollaan tapahtumien ytimessä. Yhtä raju on samassa vitriinissä tapahtuva Anna Furuhjelmin, suomalaisen tutkimusmatkailija ja Alaskan kuvernöörin vaimon synnytys. Sanna June-Hyde on kohtauksessa niin vaikuttava, että katsoja tuntee tuskan fyysisesti. Rauno Ahonen tuo roolissaan Venäjän etuja puolustavana kuvernöörinä esille 1800-luvun yläluokan sofistikoidut asenteet.

Justus Pienmunne

Heidi Herala on tutkimustuloksiaan ja löytöään järkymättömästi ja lopulta voitonriemuisesti puolustava Georg Wilhelm Steller, ja hänen gestiikkansa pääsee jälleen oikeuksiinsa. On myös ilo katsoa Aino Sepon roolitulkintaa pieteetillä työtään tekevänä baskeripäisenä preparaattorina John Grönvallina. 

Heidi Herala

Mitenkään alleviivaamatta tai suoria yhteyksiä linkittämättä esityksen jälkeen mieleen nousevat kuvat ajasta, jota nyt eletään. Lajeja kuolee kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon, metsät palavat,  tulvat ja sodat tuhoavat kokonaisia eläin- ja eliöpopulaatioita. Tuhon aiheuttaja, ihminen, ei ole turvassa hänkään.

Dystopian keskellä toivo selviytymisestä löytyy yhteistyön voimasta. Sen voiman moniääninen, loistavasti poikkitaiteellinen työryhmä osoittaa todeksi. 

Aino Seppo

Helsingin kaupunginteatteri, Elolliset pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Katri Naukkarinen.

Naisvuoren kesäteatterissa naurun takana piilee koskettava tarina

Mikkelin teatterin kesäteatteri Naisvuorella viettää komeasti 70-vuotisjuhlaansa. Uusi katettu näyttämö ja katsomo numeroituine paikkoineen on sellainen kuin teatterin pitää ollakin. Ei turhaa rynnimistä paikoille ja mitkä maisemat Naisvuorelta avautuvatkaan! Kapuaminen sinne kannattaa jo näköalan takia.

(Lippu saatu/Mikkelin teatteri/tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Juhlanäytelmänä nähdään Heikki Kujanpään ja Antti Heikkisen kirjoittama Iso Iita -komedia, joka sijoittuu nyt jo kaukaiselta tuntuvan 1970-luvun viimeiselle juhannukselle. Viittaukset aikakauden musiikkiin ja muihin tunnistettaviin ilmiöihin irrottavat katsomossa ansaittua naurua. Näytelmä kantaesitettiin muutama vuosi sitten Kuopion kaupunginteatterissa, ja maalaiskomedia sopii erinomaisesti kesäteatteriesitykseksi.

Koko ensemble: Irina Isberg, Panu Vauhkonen, Alma-Ruut Karjalainen, Tommi Rantamäki, Anna-Leena Sipilä, Janne Kyyhkynen ja Jonanna Kuuva.

Ohjaaja Pekka Laasonen saa tekstistä ja näyttelijöistä irti parhaimman. Esitys on millinmetrintarkkaa työtä, parhaimmillaan salamannopeaa replikointia ja melkein tajunnanvirtaa. Tempo ei kahden tunnin mittaisessa esityksessä väliaikoineen katkea hetkeksikään ja kun ottaa huomioon, että Iso Iitan tarina näytellään rehevällä savon murteella, ei voi kuin ihailla koko ensemblen taitoa. 

Vaikka Iso Iita on näytelmän nimihenkilö, jota näyttelee Johanna Kuuva, niin esityksen vahvimman tulkinnan tekee Anna-Leena Sipilä. Hänessä näkee kokeneen näyttelijän ja myös komediennen taidot. Sekä herkkyyden. Vahvaa tulkintaa on myös Panu Vauhkosen roolityössä.

Kaiken kohelluksen ja sekaannuksien jälkeen tarina kääntyy koskettavaksi, ja Anna-Leena Sipilän roolihenkilön, farmaseutti Lyyti Mäkysen yksinäisen elämän salaisuus paljastuu, ja kuka on paikkakunnalle ilmestynyt Iso Iita, keinosiementäjä eli seminologi. Ja miksi hän ylipäätänsä sinne tulee? Ei keinosiementämään, vaan etsimään juuriaan.

Komedia ei yleensä opeta mitään, mutta Iso Iitan opetus on, että jokaisella on oikeus olla onnellinen toisen ihmisen lähellä ja oikeus rakkauteen. Ja katsojalle se suo hengähdystauon maailman kaaoksen keskellä. On lupa nauraa!

Mikkelin teatteri, Naisvuoren kesäteatteri, esitykset 1.8. saakka. Esityskuvat Jere Lauha

Kun Helsingin yllä satoi valkoista ja punaista lunta

Voiko menneisyyden antaa olla? Unohtaa ja vain jatkaa elämäänsä? Ei voi, eikä pidä unohtaa, koska kaikki eletty on meissä niin kauan kuin elämme. Sen Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran -esitys osoittaa.

Lippu saatu/Ryhmäteatteri/ tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Kjell Westön mestarillinen romaani, vuonna 2006 Finlandia-palkinnon saanut Missä kuljimme kerran osoittaa, mikä merkitys on muistoilla ja tunteilla, rakkaudella, vihalla, anteeksiannolla ja ymmärryksellä. Se on myös ylistys hänen kotikaupungilleen, paljon kokeneelle Helsingille. Sen kaduille, kujille, köyhien asuinalueille ja rikkaiden kivitaloille. Maisema ja katujen nimet ovat sykähdyttävän tuttuja ainakin jokaiselle Helsingissä eläneelle.

Miiko Toiviainen ja Santtu Karvonen

Tarina alkaa 1900-luvun alusta ja johtaa vuoden 1918 sisällissotaan. Sota oli lyhyt, mutta raaka ja jätti haavat, joiden ajankohtaisuus on jälleen ilmeistä. Yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden eriarvoisuus on edelleen totta. 

Ryhmäteatterin Suokin esitys tavoittaa Westön tarinan syvällisesti, suurella ymmärryksellä ja rakkaudella. Ohjaaja Riikka Oksasen romaanista tekemä sovitus on häkellyttävän koskettava, se ei hukkaa romaanin monikerroksellisuutta ja on samalla uskollinen keskeisten henkilöhahmojen tarinalle ja erilaisille luonteille.

Kahdeksan näyttelijän ensemble tekee eläviksi hahmoiksi romaanista tutut henkilöt, työväenluokkaiset Enok ja Allu Kajanderin, suomenruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvat Lilliehjelmin sisarukset Lucien ja Cedin, Eccu ja Niki Widingin ja heidän ystävänsä sekä liberaalin humanistin, sanomalehtimies Ivar Grandellin. 

Satu Tuuli Karhu, Robert Kock ja Annika Hartikka

Järisyttävimmät roolitulkinnat tekevät Miiko Toiviainen Cedinä ja Santtu Karvonen Eccuna. Heidän tulkintansa ovat vimmaisia ja myös syvästi inhimillisiä. 

Cedin pohjaton viha ja katkeruus, joka syttyy liekkeihin hänen jouduttuaan punaisten vangiksi keväällä 1918 johtaa lähes elämänmittaiseen julmuuteen. Siltä ei säästy edes hänen puolisonsa Niki, jonka Cedi eräänä juhlayönä raiskaa. Kohtaus on kuvattu viitteellisesti ja on hyytävä. Cedin sisälleen patoama viha murtuu vasta talonpoikaismarssijoiden askelten kumistessa pitkin Helsingin katuja.

Eccu epäilee alusta pitäen valkoisten kostoretkeä, mutta taipuu mukaan Inkooseen Cedin painostamana. Eccu kantaa syyllisyyttä julmista teloituksista, ja hänen sukuperintönään on myös edesmenneen äitinsä pohjaton masennus. Hän näkee kauneuden, mutta ei kuitenkaan saavuta sitä. Helsingin yllä sataa valkoista lunta, mutta se muuttuu verenpunaiseksi.

Ville Hilska on levoton, elämännälkäinen Allu, joka jo pikkupoikana kohtaa sisällissodan aikana Lucie Lilliehjelmin. Heidän kohtalonsa on lopulta rakastua toisiinsa, mutta yhteiskuntaluokkien ero johtaa väistämättömään välirikkoon. Lucien roolin tulkitsee aistillisesti Satu Tuuli Karhu. 

Satu Tuuli Karhu ja Ville Hilska

Riikka Oksanen johdattaa tarinaa dramaturgisesti taitavasti kohti sisällissotaa ja vie sitä väliajan jälkeen eteenpäin "iloiselle 20-luvulle". Koreografisesti vaativa näyttelijöiden tanssikohtaus on sellaista ilotulitusta, jota harvoin näkee! Kunnes ollaan jo 1930-luvulla uudelleen nousevassa yhteiskunnan poliittisessa kahtiajaossa. Maisema ja olosuhteet muuttuvat, ihmisten tunteet eivät.

Antti Aution säveltämä musiikki ja varsinkin esityksen loppulaulu koko ensemblen esittämänä on kertomus toiveista, haaveista ja elämän kauneudesta kaiken kauhean keskellä. 

Ville Hilska

Kuten Westö kirjoittaa kirjassaan ennen epilogia: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."

Ryhmäteatteri, Suokin näyttämö, Missä kuljimme kerran. Esityskuvat Janne Vasama.

  

Iloa, leikkiä ja teatterin magiikkaa

Monologi on näyttelijän mestarilaji. Sen todistaa nyt todeksi Ilja Peltonen, joka heittäytyy Vanja-näytelmässä kahdeksan eri henkilön rooleihin.

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Kansallisteatterin Taivassalissa koetaan nyt niin järisyttävä teatterielämys, että ensi-iltayleisö tuntui pidättävän melkein hengitystään puolitoista tuntia kestävän esityksen aikana. 

Ilja Peltosen heittäytymiskyky kahdeksaan eri henkilöhahmoon, Vanja-enoon ja näytelmän muihin miehiin ja naisiin on todellinen taiteellinen voitto. Näinkin voi ja saa esittää Tšehovia! 

Eva Buchwaldin dramatisoimassa ja Johanna Freundlichin ohjaamassa monologissa Ilja Peltonen eläytyy tunnetilasta ja roolihenkilöstä toiseen, eikä hänen sekunnintarkka tulkintansa herpaannu hetkeksikään. Ja pääseehän Ilja Peltosen ketterä gestiikka jälleen oikeuksiinsa. 

Esityksessä näkyy ohjaajan ja näyttelijän vahva luottamus toisiinsa ja se, millaisella tarkkuudella tulkintaa on rakennettu. Tämän hienompaa roolia 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Ilja Peltonen ei olisi voinut saada - onhan hän toki loistanut Kansallisteatterissa monissa muissakin rooleissa ja tänäkin keväänä pienen näyttämön Jotuni-näytelmässä toisena Maria Jotunin pojista.

Simon Stephensin kirjoittama ja vuonna 2023 esitetty ja palkittu näytelmä perustuu Vanja-enoon ja laajenee sen ikiaikaisten teemojen kautta moneen suuntaan: rakkauteen, rakkaudettomuuteen, intohimoon, addikteihin, elämän pitkäveteiseen tylsyyteen, kaipuuseen, johonkin, jota ehkä emme eläissämme saavuta. 

Tärkeintä on elää, kuten näytelmän viimeisissä repliikeissä kuullaan. Elää tätä vaikeaa, mutta silti niin ainukertaista elämäämme. Koska muuta ei ole, ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Katri Renton hieno, epookkimainen lavastussuunnittelu, Heli Hynysen puvustus, Rene Ertomaan musiikki, Eetu Hiltusen valo- ja videosuunnittelu takaavat teatterin magiikan. Katsoja on hetken poissa maailman kaaoksesta. Hengitämme samaan tahtiin, olemme elossa.

Vanja, Suomen Kansallisteatterin Taivassali, esityskuvat Saara Autere

Thalian talintintti ja "torpeedo"

Ilkka, "Ilu" Heiskasen uusi monologi, hänen kirjoittamansa Komeljanttari on suorapuheista ja omakohtaista tekstiä näyttelijän elämästä ja työstä. Esityksessään hän ei säästele itseään ja ottaa myös kantaa nykyhallituksen kulttuuria kurittavaan, näköalattomaan politiikkaan.

Lippu saatu/Teatteri Vantaa (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ilkka, "Ilu" Heiskanen istahtaa Teatteri Vantaan näyttämöllä tuoliin ja alkaa kertoa tiestään näyttelijäksi, "Thalian talitintiksi tai Thalian torpeedoksi". Jotain johdatusta hän arvelee olleen siinä, että hän kesken varusmiespalvelun näki lehdessä ilmoituksen: Teatterikorkeakouluun haetaan keväällä 1981 uusia näyttelijäoppilaita. Ehkä hän ei ollut miettinyt ammatinvalintaansa sen tarkemmin, mutta supliikki ja tarinan kerronnan taidon hän osasi jo lapsuudessaan höpötellessään mielikuvituskaverinsa Jarmon kanssa. 

Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)

Supliikki on myös perua karjalaisilta vanhemmilta ja Harlussa, Laatokan pohjoisrannalla syntyneen isän puolelta karisma ja vahva olemisen intensiteetti. 

Ilu kiertää esityksellään koko kevään ympäri Suomea, ja jo toisessa esityksessä Teatteri Vantaan näyttämöllä paljastuu, miten hän ottaa yleisönsä. Ilun läsnäolo vajaat pari tuntia kestävässä esityksessä ei herpaannu, eikä herpaannu yleisökään, kun hän kertoo nuoren näyttelijän kaikkivoipaisuudesta, näyttämisen halusta ja lopulta myös vanhenemisesta. Ja silti on tehtävä, näytellä, olla yleisön edessä - onhan hän näyttelijä henkeen ja vereen. Työ ei lopu, vaikka niin sanonut eläkevuodet lähestyvät.

Monologissaan Ilu paljastaa uransa tärkeimmät ohjaajat - Kalle Holmbergin ja Jouko Turkan. Kun Holmberg ohjasi KOM-teatterin Joseph Hellerin Me pommittajat -näytelmää, Ilu tiesi kohdanneensa hengenheimolaisensa. Esitys nähtiin Suvilahden remontoimattomassa, visuaalisesti rujon vaikuttavassa voimalaitoksessa. Sittemmin Ilu teki työtä Kallen kanssa muun muassa Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa hän teki unohtumattoman roolin alikersantti Hietasena.

Yhteistyö Kalle Holmbergin kanssa huipentui 2001 Tampereen Työväen Teatterissa Maiju Lassilan näytelmässä Tulitukkuja lainaamassa.

Jouko Turkan hurjuutta Ilu ei pelästynyt, vaan osasi antaa takaisin ja saavutti sillä teatterin uudistajan ja hullun neron hyväksynnän. Komeljanttarissa hän kertoo, miten teatterikoulu alkoi maistua vasta Turkan tultua taloon. Ilun ensimmäinen vuosi Eero Melasniemen rehtoriaikana oli ollut niin kummallista,  tekoakateemista hymistelyä, että Ilu aikoi lopettaa koulun kesken. 

Teakin lopputyö oli tietenkin monologi, joka sujui Ilulta samalla taidolla, mitä hän osoittaa Komeljanttarissa. 23-vuotias Ilu teki lopputyönsä Ryhmäteatterin nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä. Yksinpuhelun ytimekäs nimi oli Ilkka Heiskanen esittää.

Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava kirjoitti arvostelunsa lopussa, ettei "tätä kaveria voida syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta".

Väliajan jälkeen Ilu istahtaa näyttämön reunalle ja tulee tarinassaan, omana itsenään rennolla otteella lähelle katsojaa. Hän ei emmi kertoa näyttelijän, luovan työn tekijän tuntemasta syyllisyydestä siitä, miten työ on vienyt aikaa perheeltä, ei tuntemastaan kateudesta ja taistelusta sitä vastaan. Mitään turhaa itseruoskintaa monologi ei kuitenkaan sisällä.

"Esityspäivä on aina yhtä piinaa ja kärsimystä, että miksi teen tällaista, mutta esityksen jälkeisessä euforian tilassa tunnen, että mitään muuta en halua tehdä." 

Mutta kyynistyä ei saa, eikä hän ole sitä tehnytkään. Eikä luovuttaa, vaikka nykyhallitus saa esityksessä huutia kulttuurivihamielisyydestään. Kulttuurin tukeminen kun ei ole vain näyttämötaiteen, oopperan ja elokuvien tukemista, tukea tarvitsevia kulttuurilaitoksia ovat muun muassa myös kansallisarkisto, kansalliskirjasto ja Kansallismuseo. 

Ilun esityksen, Iloisen talon tuottaja, näyttelijä Ria Kataja kirjoittaa pienessä käsiohjelmassa: "On tärkeää, että taiteilija saa työskennellä olosuhteissa, joissa hänen on vapaus seurata tahtoaan ja intuitiotaan..."

Hienoa Ilun taiteessa on myös se, että hän esittää monologejaan ympäri Suomea, työväen- ja seurojentaloilla, kylmissä saleissa, paikoissa, joista kaikki kulttuuri on hävinnyt tai hävitetty.  

Komeljanttarin matka jatkuu kevään aikana muun muassa 27.3. Kemijärvellä, Kulttuuritalolla, 17.-18.4. Teatteriravintola Ilo, Mikkeli, 23.4. Rakastajat-teatteri Porissa, 7.5. Hotelli Alavus.

Kova kolmikko Vierikko, Reinikainen ja Puotila!

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 1900-luvun vaikuttavin, voimakkain ja lopulta yksinäisin mies Suomessa. Kekkonen hallitsi, Kekkonen pelasi, Kekkonen juuttui kiinni valtaan, sai hännystelijänsä ja teki itsestään lopulta korvaamattoman.  Kansallisteatterin Toinen tasavalta -näytelmä kertoo dokumenttiteatterin tavoin ajasta, joka nyt tuntuu uskomattomalta. Vai onko  sittenkään uskomatonta?

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Esa Leskinen jatkaa tarkkaa Suomen lähihistorian ja yhteiskunnan analysoimista uutuusnäytelmässään Toinen tasavalta. Tarkalla tutkijanotteella ja teatterintekijän taidolla hän perkaa vuosikymmenet, jotka meille Urho Kekkosen ajan eläneille ovat tuttuja ja erinomainen muistutus heille, joille aika on historiaa. 

Janne Reinikainen

Näytelmä on myös muistutus siitä, miten hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen, neuvostonyrkin alla. Havahtuminen kannattaa, sillä niin hyvinvointivaltiota kuin demokratiaa uhkaavat nyt erilaiset vaarat kuin Kekkosen aikana. Sitä Leskinen ei lähde alleviivaamaan. Näytelmän ajankohtaisuus on silti juuri nyt ilmeistä.

Leskinen ohjaa isoa työryhmäänsä kuin kapellimestari orkesteria. Nopeilla näyttämökuvan vaihdoilla ollaan välillä eduskunnassa, välillä Kesärannassa, Tamminiemen saunassa, Moskovassa ja myös meidän, tavallisten suomalaisten kodeissa. 

Näyttämön ylälaidassa kulkevat videot hallitsevat näyttämön tapahtumia hetkittäin vähän liikaa. Suuri spektaakkeli voisi alkaa muutenkin kuin videolla näyttämön takaa, ja katsojan huomio kiinnittyy liikaa videoihin, ei näyttämölle. Faktatieto on silti varmasti paikallaan nuoremmille katsojille. 

Keskeisissä rooleissa Kekkosena ja Paasikivenä Vesa Vierikko, Janne Reinikainen ja Jukka Puotila ovat voimiensa tunnossa ja osoittavat roolihahmojen luonteissa ja toiminnassa myös näiden heikkoudet. 

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Vierikon koskettavassa, dementiaan sairastuneen Kekkosen hahmossa on koskettavaa inhimillisyyttä. Nuoruuden painajainen sisällissodan ajalta Haminan valleilla ei jätä häntä rauhaa, eikä näytä jättävän Stalinkaan. 

Janne Reinikainen tunnetaan vahvoista rooleistaan. Nyt hän nousee jotenkin aivan uudelle tasolle, hänen Kekkosensa on itsevarma, dynaaminen  ja herkkä.

Jukka Puotilan Paasikivi, Jan-Magnus Jansson ja Mauno Koivisto vakuuttavat. Puotilan roolityö on sellaista taidokkuutta, josta katsoja voi vain nauttia. 

Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Sari Puumalainen

Naisten rooleissa loistavat Sari Puumalainen, Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue, jonka neuvostotulkki on yksi esityksen pienistä helmistä.

Janne Reinikainen ja Jukka Puotila

Jukka Puotila

Kun suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan nyt täysillä alas, on hyvä muistaa, miten se rakentui ja ketkä sitä olivat rakentamassa. Ja ketkä yrittivät estää, hekin tulevat näytelmässä esille.

Suomen Kansallisteatteri, Toinen tasavalta, esityskuvat Mitro Härkönen.

Vesa Vierikko