Äidillisiä ja jopa sopimattomia tunteita...

Koittihan se hetki viimeinkin, jolloin Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola jää eläkkeelle virastaan ja luovuttaa huoneensa ja valtansa Kari Arffmanille.

Mutta näyttelemistä Asko ei jätä, seuraavasta roolista on jo kuultu huhuja...

Vuodesta 1998 kaupunginteatteria luotsannut ja sen kehitykseen vahvasti vaikuttaneen Askon juhlaa vietettiin hänen kotipesässään Lilla Teaternissa. Sieltä hän aloitti näyttelijänuransa vuonna 1967 ja myös ensimmäisen johtajan pestinsä - ja vain alle 30-vuotiaana.

Juhlanäytäntöön, Tartuffen suurenmoiseen esitykseen oli saatu paikalle lähes kaikki Askon läheiset työtoverit teatterilta. Yleisön joukossa olivat muun muassa näytelmän ohjannut Kari Heiskanen, näyttelijät Esko Salminen, Heidi Herala, Seppo Maijala, Satu Silvo, Eija Vilpas, Leena Uotila, Jouko Klemettilä... ja moni muu: ohjaajia, teatterin muuta henkilökuntaa ja tietenkin Jorma Bergholm, teatterin hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja, joka lahjoitti Askolle vuosikerran 1998 samppanjaa.



Vaan kuka piti esityksen jälkeisessä juhlassa ihanimman, rehellisimmän puheen? Tietenkin suurenmoinen Birgitta, Bisse Ulfsson, joka on tuntenut Askon vuodesta 1967. Hän aloitti puheen sillä, millä minä tämän blogin: "Että nyt nähdään päivä, jolloin Asko luopuu johtajuudesta!"

Bisse nauratti yleisöä myös toteamuksella, että näyttelijät ovat itsesääliin taipuvaista porukkaa, "koska meillä on niin raskas, raskas työ". Siksi hän kannusti Askoa nukkumaan nyt paljon, onhan se Askon harrastuksista rakkain.

Loppujen lopuksi Bisse lausui Askolle sellaisen rakkaudentunnustuksen, että kohde kiemurteli näyttämöllä nojatuolissa kaksin kerroin.

"Minulla on ollut sinua kohtaan äidillisiä tunteita, mutta myönnän, että myös sopimattomia tunteita!"

Asko Sarkolan Tartuffe valehtelee, liehittelee ja on irvokas. Siis täydellinen huijari!
(kuva Henrik Schütt)

Hieno juhlahetki, ainutkertainen teatterin historiaan jäävä tuokio päättyi monien esityksien jälkeen Askon vaimon, näyttelijä Jonna Järnefeltin lauluun. Häntä säesti kitaralla viime viikolla Shrek-musikaalin urakkansa päättänyt Petrus Kähkönen.

"En voinut ajatella sinulle muuta laulua kuin tämän", Jonna sanoi.

Laulu oli Frank Sinatran My way.

Kyllä vaimo miehensä tuntee.

Asko Sarkola on Tartuffessa kuin uudestisyntynyt. Vaikea uskoa, että mies täytti syyskuun alussa 71 vuotta, niin notkea, liikunnallinen ja vimmainen hän on huijarin roolissaan. Kuvassa Tartuffe yrittää iskeä isäntänsä vaimoa, jota näyttelee sensuelli Åsa Wallenius.
(kuva Henrik Schütt).

 

.

 

 

Mielen syöpä

Mielen syöpä, sitä on valta, vallanhimo, joka voi syövyttää koko ihmisen. Valtaan sairastuneella ei ole kykyä myötäelää, hän epäilee kaikkia, kaikkea ja tekee kaikkensa hamutakseen yhä enemmän valtaa.

Tämän tiesi jo William Shakespeare (1564-1616), jonka näytelmä Rikhard III ei ole miltään osin vanhentunut, eikä varsinkaan Suomen Kansallisteatterin uudessa versiossa, vaikka se on tehty niin epookkiin kuin kuvitella saattaa - sellaiseksi, jollaisena sitä varmaan on satoja vuosia sitten esitetty.

Kristo Salminen on Rikhard III jokaista elettään myöten. (kuva Tuomo Manninen)

Katri Rentto on lavastanut Willensaunan intiimin tilan kynttilöiden häilähtelevään valoon, ja Saija Siekkinen on puvustanut näytelmän näyttävästi jokaista yksityiskohtaa myöten. Tässä miljöössä pelko saa otteen myös katsojasta. Kukaan ei säästy Rikhard III:n vallanhimolta, ei hänen kostoltaan. Ei edes lähin mies, Buckinghamin herttua, jota Juha Varis näyttelee muutaman muun roolin lisäksi vahvasti, suoraselkäisenä.

Jussi Nikkilän nerokas ohjaus paljastaa ihmismielen heikkoudet, juonittelun Englannin kuninkaan hovissa ja julmuudet, joihin Gloucesterin herttua, sittemmin kuningas Rikhard III ryhtyy. Hän ei säästä edes pieniä veljenpoikiaan: pää poikki, pois valtaansa havittelemasta.

Kristo Salminen on silmien ilmeitä, kehonkieltä myöten sisäistänyt hirviömäisen Rikhardin luonteen. Hän läähättää, hikoilee pitkän lettinsä likomäräksi, kannattelee säälittävänä surkastunutta kättään, voittaa ja lopulta häviää tärkeimmän: ihmisyytensä. Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on poikansa menettäneenä äitinä sydäntäsärkevä ja tosi.

Milka Ahlroth on kuningatar Elisabet, joka menettää valtataistelussa pienet poikansa.

Matti Rossin suomennos on soljuvaa, hienoa suomen kieltä, jota koko emsamble puhuu kuin instrumenttia soittaen. Ja onhan näyttämöllä soitinkin, muusikko Mila Laine selloineen.

Mitenköhän mieleeni tuli näytelmän jälkeen eräs uunituore elämäkerta, Steven Lee Myersin kirja Uusi tsaari, Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä (Bazar)?

Valta on mielen syöpä.

Sairauskohtaus koneessa (ja matkalla Valenciassa)

Kun palasin kotiin myöhään torstai-iltana, osa minusta oli yhä matkalla.

Matkustin kolmen päivän aikana Helsingistä Espanjaan Valenciaan ja takaisin. Lensin neljä kertaa, ja ehdin tehdä aika ison hiilijalanjäljen. Ja kokea elämää.

Työmatka Valenciaan alkaa lennolla Lontooseen, jossa koneen vaihto Alicanteen. Koneessa on vastassa brittiseurue, jonka murre on hyvin leveää. Seurueen kuusivuotias saa raivarin ja hakkaa penkkiä raivoissaan - koska ei saa istua haluamallaan paikalla ja huutaa täysin aseettomille vanhemmilleen: "Fuck you, fuck you, idiots!!"

Poika saa haluamansa paikan.

Seurueen teinitytöt ottavat itsestään kuvia. Miksi kaikki mutristavat suunsa pornolehdistä tuttuun mutruun? En tiedä, enkä halua tietää tyttärieni äitinä ja tyttärentyttäreni isoäitinä mistä tämä mutruisa malli. Tai ehkä tiedän.

Brittiseurueen raivaripojalla on ripset kyynelissä, ja hän hymyilee sokerihumalassa suklaakeksien värjäämin huulin.

Minä saavun Valenciaan. Lähdöstä kotoa on kymmenen tuntia. Koska kyseessä on työmatka, viivähdän hotellihuoneessa varttitunnin. Kuulen, että olen ainoa toimittaja matkalla, kaikki on räätälöity vain Apu Matka -lehteä varten.

Hotelli sijaitsee Valencian vanhassa kaupungissa. Rakennus on kolme sataa vuotta vanha. Kattoparrujen alla on aika kylmä, viileän ilman ystävänä uni maistuu.

Ja sitten Bioparkiin, ehkä Euroopan parhaimpaan eläintarhaan. Sataa. Valencian turismitoimiston David Goméz paljastaa, että Valenciassa on vuoden toiseksi huonoin sää. Ei se mitään, puisto on eläintarha-genressä hyvin rakennettu. Mutta haluavatko norsut liikkua niille rakennetulla alueella, ne oikeasti satoja kilometrejä savannilla vaeltavat eläimet? Onko puistoon pystytetty baobab-puu sama kuin savannilla kasvava  ikivanha vanha puu, se kaikkien maailman lintujen mystinen asuinsija, kuin satujen tyyssija?

Sanon itselleni, että älä mieti liikaa, en edes sarvikuonopariskuntaa katsellessani. Älä muistele (tai vähän), että olin keväällä 2015 WWF:n Suomen pääsihteerin Liisa Rohwederin kanssa Nepalissa, hetkeä ennen maanjäristystä pannoittamassa  sarvikuonoja suojelun vuoksi. Panta laitettiin sarvikuonolle satelliittiseurantaa varten, estämään salametsästystä, joka Nepalissa onkin saatu hyvin kuriin.

Valenciassa sataa yhä, mutta vierailun toisena päivänä kaupunkiopas, historian tunteva Alejandro Lagarda Pérez kertoo kolmen tunnin aikana kaiken kaupungistaan. Kaiken ja vähän enemmänkin. Mukaan liittyy kaunis nuori nainen, Dora, jolta kysyn kesken kaupunkikierroksen, onko hän sanomalehti- vai aikakauslehtitoimittaja. Dora katsoo minua ja sanoo: "Ei, olen gynekologi Romaniasta."

Luulen, että erehdykseni on viimeinen. Ei se ole. Valencian fantastisen keittotaidon irvikuva on yhden Michelin-tähden saaneen Riff-ravintolan illallinen, jolle joudun. Katson kaihoisasti muita Ruzafan-kaupunginosan ravintoloita valoineen, kynttilöineen Riffin kalsean valkoisessa valossa ja näykin sitkeää lehtikaalia, sillin makuista raakaa tonnikalafileetä...

Ravintolan tarjoilijat liikkuvat kuin näytelmässä, johon teatterin kirottuna katsojana olen ehkä yllättäen joutunut.

Paluumatka alkaa kuten alkoikin, takaisin siis Valenciasta Alicanteen, sieltä lento Osloon ja Helsinkiin (huh, se jalanjälki). Lähetän kotiin viestin: "Lennolla on ehkä tuhat eläkeläistä (pientä liioittelua), koneeseen meno kestää niin kauan, etten varmaan ehdi Oslosta Helsinkiin."

Puoli tuntia nousun jälkeen kapteeni kuuluttaa: " Are there any doctors on the plane?"

Lääkäri löytyy, kohtauksen saanutta naista hoidetaan ammattitaidolla (lennolta löytyy lääkäri, ja espanjalainen matkustamohenkilökunta osaa hommansa).  Joten eiköhän vaan: myös toinen vanhus saa kohtauksen, jolloin stuertti sanoo toiselle: "Jackpot, this flight!"

Minua itkettää. Mieleeni tulevat kaikki oman elämän raskaat kokemukset, myös ne, joista on selvitty.

Ja hengissä päästiin kotiin, me kaikki, happiviiksissä se norjalaisrouva suoraan koneesta ambulanssiin ja minä Helsinkiin. Kuten valencialaiset sanovat: "Valé"

Se tarkoittaa, että kaikki OK!

On perjantai-ilta, ja osa minusta on yhä matkalla. Ihan oudolla matkalla, kokemuksissa, joista en tiennyt maanantai-iltana mitään.

Kotona perjantai-iltana.

 

 

 

 

Salaisuudet paljastuvat ja hampaat on hoidettava

Nyt puretaan salaisuuksia. Kirjoitin taannoisissa blogeissani lapsuudenperheeni vaietusta surusta, sitten Laura Kolben kirjasta Nykyajan nainen, äitinsä elämäkerrasta, jossa hän ei kaihda vaikeitakaan asioita.

Salaisuuksista on kyse myös Miika Nousiaisen Juurihoito-romaanissa (Otava). Kertomus alkaa siitä, kun Pekka Kirnuvaara -niminen mies menee hammaslääkäriin Helsingissä ja huomaa löytäneensä veljen. Hän on hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Moniulotteinen, oivaltava ja koskettava tarina vei veljekset Ruotsiin, Thaimaahan ja lopulta Australiaan. Isää jäljittäessään he löytävät siskon joka maasta. Lopulta maailmalle kadonneen, lapsensa hylänneen Onni Kirnuvaaran jälkeläisiä on yhteensä viisi.

Kirja kuljettaa lukijaa kuin road movie, ja Nousiaisen teksti on yhtä taattua kuin vaikkapa hänen romaanissaan Vadelmavenepakolainen.

Juurihoidon dramatisointi Suomen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle kuulosti ennakkoon uhkarohkealta, mutta yritys onnistuu erinomaisesti. Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama näytelmä siirtyy kohtauksesta ja maasta toiseen sujuvasti, eikä  romaanin tunnelmasta hukata hetkeäkään epämääräiseen jahkailuun tai turhaan seisoskeluun.

Pieni näyttämö muuttuu hetkessä hammaslääkärin vastaanotolta aboriginaalien maisemaksi tai lentokoneen matkustamoksi. Siitä kiitos lavastaja Katri Rentolle.

Esa-Matti Long näyttelee koskettavasti ja oivaltavasti omassa elämässään hukassa olevaa helsinkiläistä mainosmiestä, joka osaa  tarttua tilaisuuteen löytäessään tuntemattoman veljensä.

Esa-Matti Long on Pekka Kirnuvaara, jonka hammassärky johtaa suureen seikkailuun. (kuva Tuomo Manninen)

Veljeä, hammaslääkäriä näyttelevän Markku Maalismaan vähäeleinen, niukan naseva tulkinta ja sarkastiset lausahdukset ovat näytelmän ydin. Kun hän viimeinkin vapautuu henkisestä pakkopaidastaan, ei katsoja voi kuin pyyhkiä liikutuksen (ja naurun) kyyneleitä.

 

Markku Maalismaan otteet ja puheet hammaslääkäri Esko Kirnuvaarana vakuuttavat katsojan hampaiden hoidon tarpeellisuudesta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen ja Petri Manninen ovat täsmävalinnat muihin rooleihin. Ja miten upeasti nuoret näyttelijät Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen laulavatkaan!

Apuun tekemässäni Miika Nousiaisen haastattelussa kirjailija sanoi, että sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä: "Omat juuret ovat ihmisen identiteetille tärkeitä asioita. Usein ne ovat myös jotain sellaista, jota osaa kaivata vasta sitten, kun niitä ei ole."

Ja jos juuret ovat tärkeitä, niin myös hampaat ja niiden juuret. Markku Maalismaan esittämä hammaslääkäri on niin vakuuttava, ettei ilman hammaslankaa uskaltaisi olla enää päivääkään!

Perhe piti salaisuutensa

Kirjoitin isänpäivän aattona pikkuveljeni kuolemasta ja vanhempieni sukupolven vaikenemisen kulttuurista. Oma sukupolveni on oppinut - toivottavasti - käsittelemään asioita avoimemmin, häpeilemättä. Siitä erinomainen esimerkki on yksi syksyn kiinnostavista elämäkertakirjoista, Laura Kolben äidistään, toimittaja Pirkko Kolbesta (1932-2008) kirjoittama Nykyajan nainen (Kirjapaja).



 

Tutustuin itseäni kaksi vuotta nuorempaan Laura Kolbeen yhteisessä Helsingin yliopiston historiallis- kielitieteellisen tiedekunnan maisteripromootiossamme toukokuussa 1982. Kaunis, reipasotteinen ja iloinen Laura toimi promootiotoimikunnan sihteerinä. Vuosien varrella olemme tavanneet joissakin tilaisuuksissa ja tein hänestä ison haastattelun Gloria-lehteen vajaat kymmenen vuotta sitten.

Historian opiskelija Laurasta tuli terävä ja sanavalmis tutkija, ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professorina hänellä on merkittävä asema tutkijayhteisössä. Hän on myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Kirjassaan hän nivoo kiinnostavasti yhteen äitinsä ja perheensä yksityiset kokemukset 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja jopa journalismin muutokseen, jonka hänen äitinsä pitkäaikaisena Helsingin Sanomien toimittajana ehti kokea.

Pirkko Kolben, nimimerkki Piin journalistinen tuotanto oli häkellyttävän laaja - paljon enemmän kuin hänen suositut pakinansa. Hän kirjoitti haastatteluja, reportaaseja, edisti jutuissaan naisen asemaa, purki seksiin liittyviä tabuja, tapasi työmatkoillaan kuuluisia suomalaisia ja tavallista kansaa. Jotain Hesarin pitkään jatkuneesta miehisestä kulttuurista kertoo se, että jo eläkkeellä olevan päätoimittaja Janne Virkkusen omaelämäkerrassa Päivälehden mies (WSOY) Pirkko Kolbe mainitaan vain nimimerkki Piinä. Ei sanaakaan hänen muusta tuotannostaan!

Pirkko Kolbe oli sananmukaisesti nykyajan nainen, sotien jälkeen aikuiseksi kasvanut nainen, joka sai vahvan itsetunnon jo kotoaan. Avioliitosta Boris Kolben kanssa syntyi Lauran lisäksi poika. Heidän kodissaan tunnistan oman lapsuudenkotini 60-luvun sisustusihanteet ja elämäntavan - myös siksi, että Pirkko Kolbe istui liian usein pitkää iltaa Lönnrotinkadun Pressiklubilla aivan kuten isäni, Uuden Suomen toimittaja Sakari Talvitie. Laura kertoo kirjassaan odottaneensa levottomana isää nenä ikkunassa. Niin minäkin tein Tapiolassa.

Isä Boris, äiti Pirkko ja tytär Laura. Sekä tietenkin auto, jonka räväkkänä kuskina Borisi Kolbe oli aivan omaa luokkaansa!

Laura Kolbe ei peittele kirjassaan äitinsä liiallista juomista, ei isänsä ankaruutta ja kaiken tietävyyttä, eikä helpotusta, joka seurasi vanhempien avioeroa 1970-luvun alussa. Tarina ei ole silti synkkä. Kesät rakkaalla mökillä Sysmässä ovat valoisia tunnelmakuvia, niissä sukelletaan muun muassa pitkiin, keskustelujen täyttämiin hetkiin illallispöydän ääressä - olihan Pirkko Kolbe armoitettu ruuanlaittaja.

Vaikka kirja paljastaa Pirkko Kolben elämän raskaat hetket ja masennuksen eläkkeelle jäämisen jälkeen, se on tyttären vilpitön rakkaudentunnustus äidilleen. Huumorintajuinen, särmikäs Pii olisi nauttinut tästä tarinasta, omasta elämäntarinastaan.

 

Pikkuveljeni kuolema

Marraskuun 24. päivä on viisikymmentäyksi vuotta siitä, kun lapsuudenperheeni elämä muuttui.



Sinä lumisateisena päivänä yli puoli vuosisataa sitten 6-vuotias pikkuveljeni Jaakko Talvitie juoksi Tapiolan Louhentiellä kuorma-auton alle. Hänet oli laitettu kouluun jo kuusivuotiaana -  olihan poika vanhempieni mielestä koulukypsä - ensimmäiselle luokalle. Hän olisi täyttänyt seitsemän seuraavan vuoden toukokuussa.

Kuorma-auto ajoi yli kolmenkymmenen kilometrin ylinopeutta tiellä. Ruumiinavausraportin mukaan Jaakko kuoli aortan repeämään. Sen sain tietää vasta järjestäessäni edesmenneiden vanhempieni papereita 2010-luvun alussa. Orimattilalainen ammattiautoilija oli tuomittu jo aiemmin muun muassa rattijuoppoudesta ja muutamasta yliajosta. Silti hän sai jatkaa ammattiaan.

Pikkuveljeni kuolemaan johtanut onnettomuus oli ensimmäinen, josta hän sai isommat sakot. Muutaman kuukauden sakot ja väliaikaisen ajokiellon.

En saa koskaan tietää, mitä tämä kuski koki, miten eli elämänsä.

Minun elämäni pikkuveljeni Jaakon kuolema muutti kokonaan. Tapiolan vastavihityn kirkon ensimmäinen tilaisuus olivat vihkiäisten jälkeen pikkuveljeni hautajaiset. Tapiolan yhteiskoulun kuoro lauloi Maa on niin kaunis. Minä en muista tilaisuudesta mitään, mutta Einojuhani Rautavaaran tuleva puoliso Sini Rautavaara kertoi häntä haastatellessani  laulaneensa kuorossa. Sini oli minua muutamaa vuotta nuorempi. Minä kymmenvuotias. Muihinkin lapsiin tapahtunut jätti jotain, mitä lasten ei pitäisi kokea.

Minusta tuli perheeni ainoana lapsena ylivarjeltu tyttö. En kapinoinut vanhempiani vastaan, en silloin kun olisi pitänyt. Kapina alkoi vasta 30-vuotiaana, aikuisena, jolloin olin jo Ilta-Sanomien toimittaja. Myöhäinen murrosikä oli yksi syy avioeroon, josta varmasti nyt jo aikuiset tyttäreni ovat kantaneet osansa. Edellisten sukupolvien kokema jatkuu seuraavissa, sille emme voi mitään.

Tai sitten voimme.

Lapsuudenperheessäni veljeni kuolemasta tuli tabu. Hänestä ei koskaan puhuttu, hänestä tuli vaiettu suru ja tuska, joka vaikutti vanhempieni elämään loppuun asti. Mutta minusta tuli kaiken vaietun keskellä kuin avoin kirja. Puhuminen ja avoimuus auttoivat myös niinä tammikuun päivinä vuonna 2013, jolloin tytärpuoleni kuoli traagisesti.

Isänpäivän alla marraskuussa 2016 ajattelen, että avoimuus, rehellisyys ja kaikkein vaikeimmista elämänkokemuksista puhuminen ovat voima, jolla me jaksamme eteenpäin.

Vaikenemisen kulttuuri oli sukupolveni vanhempien taakka. Minä en ole sitä jatkanut uusperheessäni.

Ursula Salo avoimena, paljaana

Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun katsoo näyttelijä Ursula Salon vahvaa, tunteisiin suoraan iskevää tulkintaa Taju-näytelmässä. Olen nähnyt hänet Helsingin kaupunginteatterissa monena vuosien mittaan, mutta uskaltaisiko nyt sanoa: Ursula Salo tekee elämänsä roolin taidemaalari Tyko Sallisen Taju Birgitta Tiara -nimisenä tyttärenä.

Santeri Kinnunen on Tyko Sallinen, Ursula Salo Sallisen tytär Taju. (kuva Stefan Bremer)

Näyttelijän tulkinnassa on kaikki, mitä tarvitaan: omat elämänkokemukset ja luja ammattitaito. Hän tekee roolin kuin vereslihalla, tunteissaan täysin paljaana ja samalla hallittuna.

Mutta ei ole näytelmäkään mikä tahansa. Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju kertoo lahjakkaan, despoottisen ja tunteissaan muista piittaamattoman isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jäntin ote hienoon tekstiin on tiukka, ja varsinkin ensimmäinen puoliaika on hengästyttävän intensiivinen. Jälkiosa puolestaan hieman pitkitetty.

Tyko Sallinen (1879-1955) syntyi Pohjanmaalla kiihkeään lestadiolaiseen perheeseen, ja vaikka hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana ja vaellusvuosiensa jälkeen valmistui yhdeksi Suomen merkittävimmistä taidemaalareista, ei hän koskaan päässyt jyrkkyydestään irti.

Taju syntyi Sallisen ja tämän kuvataidetta opiskelleen Helmi Vartiaisen (1888-1920) toiseksi lapseksi. Helmi tunnetaan lukuisista Sallisen Mirri-maalauksista, joissa hän toljottaa hölmistyneenä, porsaannenäisenä naisena. Maalaukset paljastavat paljon Sallisen vaikeasta suhteesta naisiin.

Perheen 2-vuotiaan esikoisen Tyko Sallinen oli vienyt vaimoltaan salaa sisarensa luokse Kööpenhaminaan, eikä tämä nähnyt enää koskaan tytärtään. Pienen Tajun Sallinen riisti vaimoltaan avioeron jälkeen, vaikka tyttö oli määrätty erossa äidilleen. Helmi Vartiainen kuoli hämärissä olosuhteissa, kun Taju oli 8-vuotias. Äidin ikävä jäi häneen loppuelämäksi.

Taju (1912-1966) eli lapsuutensa ja kasvunsa naiseksi vaikean isän kanssa. Taiteellisten vanhempien lapsesta tuli kuitenkin kirjailija, joka tunnetaan Irja Salla -nimisenä. Viimeisen kirjansa Isä ja minä (1957) hän kirjoitti Nikkilän mielisairaalan potilaana. Kirja on yritys kirjoittaa uusiksi lapsuus ja isäsuhde. Se oli yritys muistaa mennyt kauniina, yritys tavoittaa rakkaus, jota hän ei isältään saanut.

Ursulan Salon tulkinnassa on tunteiden ääripäät. (kuva Stefan Bremer)

Ursula Salo on Taju vauvana, pikkutyttönä, miehiä nielevänä aikuisena naisena ja lopulta mieleltään järkkyneenä Nikkilän potilaana. Vahvana vastanäyttelijänä nähdään isän roolissa Santeri Kinnunen, jonka raju suoritus kylmää katsojaa.

Rauno Ahonen, Antti Lang ja Iida Kuningas heittäytyvät upeasti roolista toiseen, ja flyygelin takana istuva Eero Ojanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Antti Lang ja Rauno Ahonen tekevät näytelmässä monta roolia, tässä saksalaisen Pension Klaran väkenä (kuva Stefan Bremer)

Laura Jäntti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Muistikuvia lapsuuden tunnelmista ja hetkistä on loputtomasti. Kun yhden kaivaa esiin, ilmestyy sen alta kymmenen jo unohtunutta. Onneksi muisti on armelias. Valoisat muistot on helpompi kantaa."

Niitä sanoja jäin vielä illalla pitkään miettimään. Mitä muistamme omasta lapsuudestamme?

Ensimmäistä kertaa elämässä

Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni Levin talvikauden avajaisiin. Maineeltaan villin viikonlopun aikana koin monta ensimmäistä kertaa elämässä -elämyksen.

Levillä ei ollut vielä lunta nimeksikään, mutta lisää on säätietojen mukaan luvassa pitkin viikkoa. Leviläiset iloitsivat siitä, että ensi viikonloppuna pystytään järjestämään alppihiihtokauden avajaiskilpailu, Levin Maailmancup. Viime vuonnahan se ei huonon lumitilanteen vuoksi onnistunut.

-Tänne odotetaan 20 000 kävijää, ja televisiossa avauskisaa katsoo 150 miljoonaa tv-katsojaa ympäri maailmaa, kertoi Levin matkailuvaikuttaja Jouni Palosaari.

Talvikauden avajaisviikonlopun yksi tapahtuma oli Classic Pizzan rantautuminen myös Leville. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten Hangosta alkaneen perheyrityksen pizzerioita on jo Suomessa jo kolmetoista ja niiden lisäksi luomutuorepastaa valmistavia Makaronitehdas-ravintoloita kolme.

-Ensi vuonna avaamme ensimmäisen Classic Pizzan Tukholmaan, kertoi firman toinen omistaja, Merja Rahkola-Toivanen. Puoliso Juha Toivanen ei ollut tällä kertaa mukana.

Classic Pizzan Merja Rahkola-Toivanen ja uusi liiketoimintajohtaja Terhi Okkonen kertoivat, että seuraavaksi valloitetaan Tukholma.

Classic Pizzan myydyin tuote on muuten pizzojen ohella Legras-samppanja, jota tuodaan Chouillyn-kylästä Champagnen alueelta.

Talven ihmemaan koin lauantaina, kun hurautin taksilla Levin laelle. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kirkkaammaksi päivä muuttui. Aurinko viisti maisemaa jo kovin alhaalta, sillä kaamos alkaa parin viikon kuluttua, mutta valoa, sitä oli. Ohuet sumuharsot kaukaisuudessa, ensilumeen peittynyt maisema ja hiljaisuus antoivat juuri sen elämyksen, jonka voi Lapissa kokea.

Näköala- ja tunturiravintola Tuikussa oli kuitenkin porukkaa kuin parhaimpaan sesonkiaikaan. Tuikun asiakaskunta on aikuista väkeä, vaan meno vauhdikasta. Viihtyisyyden takaavat Tuikun tarmokkaat yrittäjät Hille ja Jarkko Kuusisto, jotka ovat paiskineet täyttä päivää ravintolassaan jo kymmenen vuotta.

Talvi on alkamassa tunturissa.

Lauantai-illan huippuelämys oli Anna Puun konsertti Hullu Poro Areenalla. Jos ei ole nähnyt häntä ennen lavalla, niin vahva suositus; Anna Puu on lahjakas esiintyjä, joka osaa ottaa lavan haltuunsa. Alkuvuosien runotyttömäisyys on muuttunut aikuisen naisen karismaksi.

Näköala- ja tunturiravintola Tuikusta näkee kirkkaalla ilmalla yhdeksän tunturin laet.

Anna Puu villitsi Hullu Poro Areenalla.

Sitten oltiinkin jo lyhyiden yöunien jälkeen sunnuntaissa ja kotiinpaluun hetkessä. Se ei kuitenkaan tapahtunut ihan hetkessä, sillä paluulento Helsinkiin lähti Kittilän sijaan Rovaniemeltä. Onneksi, sillä saimme tilaisuuden tutustua Särestöniemeen, taiteilija Reidar Särestöniemen (1925-1981) lapsuudenkotiin Vanhaan Särestöön, Raili ja Reima Pietilän hänelle suunnittelemaan galleriarakennukseen ja tietenkin Reidar Särestöniemen vaikuttavaan taiteeseen.

Sitä en muistanut, että hän eli miessuhteessa. Aikakausi oli vaikea, sillä homoseksuaalisuus oli Suomessa vielä rikos. Hän kirjoitti, että "on hyvin harvoja, joille voi oikeasti kertoa asioistaan, ja siitä mitä aidosti tuntee". Hän oli rakastunut syvästi itseään vanhempaan runoilija Yrjö Kaijärveen 1960-luvun loppupuoliskolla. Suhde oli väkevä. Se katkesi yllättäen Yrjö Kaijärven kuolemaan vuonna 1971. Reidar sai tiedon rakastettunsa kuolemasta ollessaan Etelämantereen matkalla.

Reidar Särestöniemi kuvasi taiteessaan suhdettaan runoilija Yrjö Kaijärveen, jonka hän menetti liian varhain.

 

 

 

 

Serkukset yhteistyössä

Viime viikolla söin lounasta ohjaaja Kurt Nuotion kanssa, tällä viikolla aamiaista kahden viehättävän nuoren naisen kanssa.

Helsinkiin satoi ensilumen samana aamuna, kun tapasin Manuela Boscon ja serkkunsa Anita Kirvesniemen Korkeavuorenkatu kakkosessa. Paikka oli kustantamo Cozy Publishingin tunnelmallinen toimisto, ja syy aamiaistapaamiseen oli Manuelan uutuus, ruokakirja Vegemania.

Naiset ovat serkuksia sitä kautta, että Manuelan äiti on entisen huippuhiihtäjä Harri Kirvesniemen sisko, ja Anita Harri ja Marja-Liisa Kirvesniemen tytär.

-Meitä on neljä serkusta ja olemme viettäneet paljon aikaa suvun yhteisessä kesäpaikassa Mikkelin lähistöllä. Olemme Manuelan kanssa läheisiä ystäviä, Anita kertoi.

Anita Kirvesniemi ja Manuela Bosco sanovat, että syömisessä on loppujen lopuksi kysymys arvoista ja niiden syvällisestä tiedostamisesta. (kuva Ulla-Maija Lähteenmäki)

Manuelan savolaissisialaisessa perheessä ruoka oli italialaiseen tapaan tärkeä arjen osa. Sen jälkeen hänellä on ollut monenlaisia ruokasuhteita.

-Huippu-urheiluaikoinani näkökulmani ruokaan muuttui ja olen kokenut myös syömishäiriöitä. Ennen kuin sain esikoiseni aloin syödä kasvisruokaa. Kasvisruoka on minulle eettinen, mutta myös terveyteen liittyvä valinta, kaksi-vuotiaan tyttären ja kohta kymmenen kuukauden ikäisen pojan äiti Manuela kertoi.

Hänen monivuotinen haaveensa on painotuore Vegemania. Kirjan reseptiikka on helppoa ja houkuttelevaa, kuvat siihen on ottanut Ulla-Maija Lähteenmäki.

Kirjan lopussa saa serkku Anita puheenvuoron. Yhdysvalloissa New Mexicossa ja Minnesotassa terveystieteitä opiskellut Anita on nyt kirjoilla Kuopiossa, Itä-Suomen Yliopistossa, jossa hän opiskelee kansanterveystiedettä.

-Puolet kasvihuonepäästöistä tulee tutkimusten mukaan lihantuotannosta, ja siksi kulutuskäyttäytymisemme on pakko muuttua tulevaisuudessa. En ole kokki tai ravintoterapeutti, mutta innostunut näistä asioista, sanoo serkkunsa kirjaan mielihyvin mukaan lähtenyt Anita.

Omassa osiossaan hän kirjoittaa vegaaniruokavalion vaikutuksista fyysiseen terveyteen ja painonhallintaan. Hän kirjoittaa myös gluteenin vaikutuksista elimistöön ja toteaa, että jokaisen olisi tärkeää kuunnella omia tuntemuksiaan ja lisätä ruokavalioon luontaisesti gluteenittomia raaka-aineita - kvinoaa, hirssiä, täysjyväriisiä ja tattaria.

Eilen oli sitten pakko tehdä Manuelan repeptillä granolaa eli kotoisemmin mysliä. Siihen tulee 20 kivetöntä taatelia, kaksi kuivattua viikunaa, kaksi desiä rusinoita, 1 ruokalusikallinen kanelia, 1 teelusikallinen muskottia, 3 desiä kaurahiutaleita, 1 desi kurpitsansiemeniä, 1 desi pekaanipähkinöitä, kourallinen cashewpähkinöitä ja kaksi ruokalusikallista ruokosokeria. Kaurahiutaleet, kurpitsansiemenet, pähkinät ja sokeri paahdetaan pannulla, loput ainekset sekoitetaan pilkottuna sekaan.

Huippuhyvää ja taatusti terveellistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kurren kanssa lounaalla

Helsingin kirjamessut toi Berliinistä Messukeskukseen myös ohjaaja Kurt Nuotion. Vai pitäisikö sanoa jo, että kirjailija Nuotion. Hänen omaelämäkertansa on ehtinyt jo kolmanteen osaan, ja Kurren puoliso, kirjailija Eppu Nuotio epäilee tämän yrittävän Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ennätystä!

Everstiksi epäilty mies (Otava) alkaa siitä, mihin kakkososa, Liukastelija päättyy. 1960-luvun vauhtivuodet jatkuvat, Kurre siirtyy Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla -ohjauksen menestyksen jälkeen Porin kaupunginteatterin johtajaksi ja sen jälkeen vetämään Ahaa-teatteria. Raha-asiat ovat sekaisin, ja Kurre rakastuu aina uudelleen.

Kurre hurmaa kirjoillaan ja muutenkin. (kuva Eppu Nuotio)

Kirjan teatteripoliittinen vahva osio sijoittuu Kuopioon. Sen teatteritalon johtajana Kurre joutuu kunnallispoliitikkojen ja paikallislehti Savon Sanomien hampaisiin. Onhan perin epäilyttävää, että hän ottaa heti ohjaukseensa Brechtin Äiti peloton ja hänen lapsensa -näytelmän. Muutenkin taitaa olla vasemmistolainen koko mies, ellei neuvostovakooja. Everstiksi epäilty ja Petroskoissa liian usein vieraillut!

Pienen kaupungin sisäänpäin hengittävä ilmapiiri kuvastaa laajemminkin Suomen silloista henkistä tilaa. Ahdasta, tunkkaista ja suomettunutta! Samanlaisia teatterisotia kuin Kuopiossa käydään Turussa, jonka kulttuuripiirit Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka onnistuvat järkyttämään hienolla teatterillaan. Ja Jouko Turkka Joensuussa.

-Sain savolaisen haukkumanimen - olin kääpäläinen, Kurre kertoo lounaallamme legendaarisessa Sea Horse -ravintolassa Helsingin Kapteeninkadulla. Syömme rapsakoita paistettuja silakoita ja ihastelemme ravintolaa, joka on säilyttänyt tyylinsä ja maineensa.

Neljä vuotta kestänyt teatteritaisto Kuopiossa oli niin tuimaa, että Kurre huokaisee helpotuksesta vuonna 1978 katkaistessaan purjeveneensä kiinnitysköyden puukollaan ja hihkaistessaan lujaa: "Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua!"

Sylissään Kurrella on lähtöhetkellä toinen poikansa Sampsa, jonka hän sai näyttelijä Vieno Saariston kanssa. Esikoispoika Jaakko on syntynyt jo vuonna 1965.

Tästä päästäänkin kirjan toiseen kattavaan teemaan, Kurren moniin naissuhteisiin. Niistä hän kertoo avoimesti, itseään säästämättä ja rakastelee milloin missäkin.

-Opin ihmisiksi vasta tavattuani Epun ja saatuamme Annan, Antonin ja Axelin. Ensimmäinen ehjä perhe minulla on ollut vasta Epun kanssa. Olen yrittänyt tehdä hänet onnelliseksi ja opin sen, että edellinen ovi täytyy sulkea ennen kuin aukaisee seuraavan.

Eppu kuuntelee vieressä ja kertoi, että kotitoimitus, siis hän ja Anna, käsittelivät kirjan tekstiä "jonkin verran".

Kurrella näet riittää rohkeutta ja materiaalia vaikka tuhannen sivun tarinaan, mutta ihan kaikkea ei tarvitse kertoa.

Mutta se, mitä hän on nyt kertonut kolmessa kirjassaan, on elävää kulttuurihistoriaa. Ja erään hyvin karismaattisen miehen elettyä elämää, joka jatkuu Berliinin taivaan alla kirjoitustyön merkeissä. Neljäs osa on tuloillaan.

-Tekevälle sattuu, Kurre toteaa silakanpyrstö suupielessään.



 

 

Aidan tarina antaa toivoa

Jotkut työssäni kohtaamat ihmiset ja työmatkat jäävät mieleen. Yksi niistä on kuvaaja Timo Pyykön kanssa tekemäni reportaasimatka Sarajevoon vuonna 2012. Pyykön ideasta etsimme Suomesta nuorta ihmistä, joka oli muuttanut Bosnian sodan jaloista maahamme.

Löytyi kolmekymppinen, Suomessa koulut käynyt tradenomi Aida Salkicevic. Lue hänen tarinansa täältä.

Tapasin Aidan uudelleen viime viikolla. Aida on eronnut, ottanut takaisin tyttönimensä Hubanicin, jatkanut opintojaan Laurea-ammattikoulussa, tekee loppututkintoaan tulevaisuuden johtamisesta ja perustanut oman yrityksen. Hän on myös mukana Sisters In Charge International -järjestössä, joka pyrkii parantamaan naisten asemaa.



Mentoriksi ja muiden ihmisten motivoijaksi hänellä on oman elämäntarinansa vuoksi paljon annettavaa.

-Kaikki kokemukseni ovat opettaneet minulle paljon itsestäni ja ylipäänsä elämästä. Olen aina kulkenut määrätietoisesti kohti unelmiani – myös pelätessäni. En ole antanut pelolle tilaa tai valtaa. Minä olen minä. Minulla itselläni on valta vaikuttaa omaan elämääni.

Lapsena Sarajevon piirityksestä Suomeen pelastuneen Aidan tarina on jälleen ajankohtainen, kun kuulemme päivittäin uutisia sodan keskellä elävistä syyrialaisista, jemeniläisistä, irakilaisista.

Tulevaisuudenuskosta ei pidä koskaan luovuttaa. Se on Aida Hubanicin vahva, toivoa herättävä viesti.

 

 

Keisarin uudet vaatteet?

Keisari ei tarkoita nyt H.S. Andersenin sadun keisaria, vaan ohjaaja Kristian Smedsiä.

Smedsin takavuosien töiden ihailijana menin uteliaana ja innostuneena katsomaan hänen Kansallisteatterin Willensaunaan tekemäänsä Just filming -näytelmää.

Mielessä olivat vahvat kokemukset jo Smedsin Kajaanin kaupunginteatterin kaudelta. Huutavan ääni korvessa oli niitä elämyksiä, joka on muistissa yhä. Samoin Kansallisteatterin Tuntematon sotilas, jonka näin neljä kertaa. Tai Mr Vertigo, jonka Pietarin-vierailusta sain tehdä ison reportaasin Apuun keväällä 2011.

Mutta nyt olin pihalla kuin lumiukko. Smedsin tapoihin on jo pitkään kuulunut se, ettei katsojille tehdä käsiohjelmaa. Ei nytkään. Teatterin sivuilta löytyy kuitenkin hänen kirjoituksensa. Tässä sitaatti siitä:

"kun postkommunistinen
Maskuliini ja Feminiini
takovat yhteistä kipunaa
täällä melankolisen pohjoisen
iki-ahjoisen tähtitaivaan alla
se suurempi camera käy
ja vanhan koulukunnan
kelanauhuri
pyörii tyhjiin
ja jälleen kerran"

Mistä on kysymys?

Irralliset, tajunnanvirtana hyökyvät kohtaukset tuntuivat siltä kuin ohjaaja tekisi pilkkaa teatterista ja sen katsojista. Että tällaista te katsotte! Aplodeeraatte sille, että naisnäyttelijää kammataan ja meikataan ensimmäiset kymmenen minuuttia, että kahden näyttelijän päälle kannetaan korikaupalla popcornia, ettei minkäänlaisesta juonesta ole väliä.

Popcorn viitannee elokuviin. Elokuvaa nähdäänkin näytelmän lopussa, ja se oli esityksen paras kohtaus. (kuva Lennart Laberenz)

Just filming on enemmän perfomanssitaidetta kuin näytelmä. En peräänkuuluta perinteistä teatteria, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että Smeds on tekemässä taiteelleen samaa kuin Jouko Turkka nerokkaiden ohjaustensa jälkeen. Jos oma taiteellinen näkemys alkaa tuntua liian erinomaiselta, on vaarana ylimielisyys.

Näyttelijät - virolainen Juhán Ulfsak ja unkarilainen Annamária Láng tekevät parhaansa, sitä ei käy kieltäminen. Samoin näyttämömiehet ja -naiset. He heittäytyvät täysillä Smedsin hulluun leikkiin aivan kuten Seela Sella teki viime keväänä hänen ohjaamassaan Tabussa (jossa esityksen alkuosan pitkä, täydellinen pimeys aiheutti joissakin katsojissa paniikkireaktion).

Annamaria Láng on unkarilainen näyttelijä. (kuva Ferenc Simon Toth)

Johan on kotimaassaan Virossa arvostettu taiteilija. (kuva Martin Lazarev)

 

Kun poistuin katsomosta, Kristian Smeds istui takarivillä ja hymyili vinosti.

Rakkaudentunnustus Kansallisteatterille

Se oli teatterirakkautta siltä istumalta.

Olin päälle kymmenvuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin suuren katsomon penkkiriville neljä. Pienen tytön silmin valtavalta tuntuva näyttämö, korkeuksiin kohoava Yrjö Ollilan vaikuttava kattomaalaus, ja sitten koko nuoruutensa vimmassa Esko Salminen Nummisuutarin Eskona. Vähän myöhemmin Särkelä itte -näytelmä, nimiroolissa Tauno Palo.

 

Muutama päivä sitten olin Kansallisen pääjohtaja Mika Myllyahon tarjoamalla aamiaisella. Innostunut, alaisiaan innostava Myllyaho kertoi teatterin ensi vuoden ohjelmistosta, sen vastauksesta "maailman huutoon". Olematta tiukkapipoinen taiteilija, Myllyaho sanoi, että katsojat haastetaan tiukalla, elämyksellisellä taiteella. Haaste on kantanut hyvin tähänkin asti, sen osoittavat viime vuosien hyvät katsojaluvut.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue ovat Macbethin tähdet.

Kansallisteatterin ja Suomen juhlavuoden 2017 avaa maaliskuussa suuren näyttämön Macbeth. William Shakespearen mestariteoksen ohjaa Janne Reinikainen. Päärooleissa ovat virkavapaaltaan teatteriin palaava Antti Luusuaniemi ja 25-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Katariina Kaitue.

Luvassa on odotuksia nostattava esitys, ei pölyn peittämää Shakespearea, vaan peili suoraan meihin, jotka juuri nyt elämme tässä ajassa.

Reinikainen ohjasi Kansallisen suurelle näyttämölle jo vuonna 2007 Gogolin Reviisorin. Se ei ollut katsojamenestys - ehkä teatterin silloiseen linjaan ja katsojakuntaan vaikeasti uppoava tulkinta. Minuun se teki kuitenkin vaikutuksen, ei vähiten Petri Mannisen liukkaan taitavan pääroolin takia.

Reinikaisen ohjaama Maksim Gorkin Pohjalla pienellä näyttämöllä oli sen sijaan vuonna 2014 menestys. Pohjalla vieraili kotiteatterin jälkeen Pietarissa ja kaiken maailman paikoista Kolumbiassa, Bogotan teatterifestivaaleilla.

-Pietarissa kieltämättä jännitti, esittää nyt venäläisille Gorkia! Yleisö oli kuitenkin aivan innoissaan, Janne Reinikainen kertoi aamiaisella.

Entä Bogota tämän vuoden alussa?

-Tunnelma oli kuin rockkonsertissa. Esitimme näytelmän viisi kertaa neljän päivän aikana. Espanjaksi tekstitetty esitys keräsi yhteensä 2 880 katsojaa maailman suurimmalla teatterifestivaalilla. Viidestä näytännöstä kolme Teatro Libre de Chapinerossa olivat loppuunmyytyjä.

Jotain yhtä hurjaa, elämyksellistä odotan Macbethilta. Ja onhan mukana jälleen se näyttelijä, jonka näin kaukaisella 1960-luvulla. Esko Salminen!

Ennen sitä kuitenkin syksyn odotettu ensi-ilta - Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III, pääroolissa Eskon poika Kristo Salminen.

Kristo Salminen on Rikhard III. (kuva Krista Mäkinen)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäistä kertaa Tallinnassa

Missä vaiheessa meistä katoaa kyky innostua? Nähdä kaikki uusin silmin, haltioitua ja eläytyä täysillä? Kahdeksanvuotiaalla kyky vielä on, se tuli taas todeksi Tallinnan-matkalla yhdessä Lilianin kanssa. Elämä on aika ihanaa, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä!

Punaiset laivat ovat Lilianille tuttuja jo yhteiseltä Tukholman-reissulta ja taannoiselta kesän päiväristeilyltä Tallinnaan. Mutta nyt mentiin maihin asti ja ihan kahdeksi yöksi.

Lilianin matka Tallinnaan alkoi punaisen laivan hytistä.

Ulkomaille, ulkomaille, minkä takia uni ei meinannut tulla silmään edellisenä yönä!

Kaksi ja puolituntinen Suomenlahden ylitys sujui tokaluokkalaisen kanssa mainiosti, olihan meillä mennen tullen hytti.  Varsinkin tullessa hytti tuli tarpeeseen, meno laivalla oli se mitä se perjantai-iltana tuppaa olemaan.

Tallinnassa taivalsimme suoraan Lennusadamin Viikingit-näyttelyyn. Paterein vankilaa ohittaessamme kerroin Lilianille, miten vuonna 2011 edesmennyt toimittajaisäni Sakari Talvitie vieraili Tallinnassa ensimmäistä kertaa 1950-luvun lopulla. Suomenlahtea ei noin vain ylitettykään - lyhyen merimatkan sijaan Helsingistä Tallinnaan matkustettiin Leningradin kautta, ja toimittajalla oli esiliina (tiukkailmeinen politrukki) mukanaan joka askeleella. Se ei estänyt isän myöhempiä, varsin tärkeitä virolaiskontakteja. Päinvastoin!

Lennusadamin Viikingit-näyttely ei pettänyt!

Ensi vuoteen asti jatkuva Viikingit-näyttely on upeasti rakennettu kokonaisuus, josta Liliania innostivat erityisesti viikinkien korut. Ja tietenkin meidän oli pakko käydä Kalev-luokan sukellusvene Lembitissa, joka on rakennettu Englannissa vuonna 1936. Lembit vaikuttaa isolta, mutta sellaisia mahtuisi varmaan kolme-neljä nykyisiin ydinkäyttöisiin Typhoon-luokan sukellusveneisiin. Ahtaan paikan kammoisille Lembit on aika hikinen kokemus, mutta kahdeksanvuotias pujotteli sujuvasti osastolta toiselle sukellusveneen pyöröaukoista.

Lennusadamista takaisin kaupunkiin ja A-terminaalin kupeessa sijaitsevaan Tallinna Spa and Conference -hotelliin, jossa varsinkin syyslomaviikolla riitti suomalaisia perheitä. Ihan kelvollinen yöpymispaikka, jos kestää sen, että lapsen lisävuode on sijoitettu huoneen ahtaaseen eteiskäytävään. Pääasia oli kuitenkin kylpyläosasto, jossa Liliania onneksi innosti eniten lämmin ulkoallas.  Sisätilojen baariallas drinkkejä siemailevine kylpylävieraineen nimittäin näytti juuri siltä, mistä Erkki Saarelan Tarttuvia tauteja -näytelmä kertoo...

Ylös kujia pitkin, alas portaita!

Kahden ja puolen päivän aikana ehdimme kiertää Vanhan kaupungin (jonne en yleensä pistä nykyään nenääni), matkustaa ympäri Tallinnaa kakkosen ja nelosen ratikoilla ja bussilla 52 Kopliin, tutustua Kaubamajan upeaan tavarataloon, jonka neuvostoaikaisesta ankeasta ilmeestä ei näy enää jälkeäkään. Stokka jää vertailussa toiseksi! (Tästä lisää Avun printissä marraskuussa.)

Mutta Viru-keskuksen ylimmän kerroksen tunnelmallisesta kirjakaupasta, Raamatupoodista löytyi Lilianin paras tuliainen: ensimmäinen ikioma, lukollinen päiväkirja.

Oma päiväkirja, jossa on lukko!

Mitä Lilian sinne kirjoitti, sitä isovanhemmat eivät saaneet tietenkään lukea. Kahden ja puolen päivän mittainen ulkomaanmatka oli kuitenkin niin jännittävä, että useampi sivu näytti päiväkirjasta täyttyvän!

 

Että mä olisin olemassa

Vilkas teatteriviikkoni päättyi lauantaina Tampereelle, Tampereen Teatterin tunnelmalliselle Frenckell-näyttämölle. Sirkku Peltolan kirjoittama Tyttö ja varis -näytelmän (jonka nimi ei oikein auennut) on ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen.

Näytelmän toiseen esitykseen, iltapäivänäytäntöön oli saapunut paikalle tamperelaista ja muutakin teatterinäyttelijöiden eliittiä. Bongasin katsomosta Eilan Roineen, sisarensa Liisa Roineen ja miehensä Seppo Mäen, Mikko Majanlahden, Maria Aron, Liisi Tandefeltin ja suureksi riemukseni legendaarisen Suomen Kansallisteatterin näyttelijän Yrjö Järvisen (s. 1925), joka ei edesmenneen Pekka Valkeejärven tavoin ole koskaan antanut haastatteluja. Järvisen roolisuoritusta Jouko Turkan Valheita-näytelmässä vuonna 1990 en voi unohtaa! Moni muistaa hänet myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta, jossa hän esitti Punakaartin kuolemanpartion johtajaa.

Sirkku Peltolan näytelmää me kaikki riensimme katsomaan suurin odotuksin,  eikä tarvinnut pettyä. Jos näytelmän varsinainen nimi ei auennut, niin alaotsikko on paljastavampi: Äidinrakkauden äärimmäiset laidat.

Ritva Jalonen ja Tuija Vuolle tekevät mieleenpainuvat roolit Sirkku Peltolan uutuusnäytelmässä. (kuva Harri Hinkka)

Näytelmässä kohtaa neljä täysin erilaista ihmistä. Eläkeläinen Armi (Tuija Vuolle) pitää yksinäistä kulissiaan yllä hinnalla millä hyvänsä. Ja hinta on kova. Hänen elämäänsä tunkeutuu omasta elämästään syrjäytynyt, mutta hyväsydäminen Säde (Ritva Jalonen).

Kahden eri-ikäisen naisen välille syntyy yhteys. Kun Säde saa osapäivätyön siistijänä (eli siivoojana), niin tarinaan astuu kaksi miestä. Siivoustyöfirman johtaja Ipe (Jukka Leisti) toimittaa tärkeänä asioitaan, mutta lattioita zeniläisellä asenteella kuuraava Jarde (Antti Tiensuu) ei ole mistään moksiskaan. Tunnistettava asenne monella nuorella...

Ritva Jalosen Säde, Antti Tiensuun Jarde ja Jukka Leistin Ipe ovat hahmoja, jotka juuri Sirkku Peltola osaa näytelmissään herättää henkiin. (kuva Harri Hinkka)

Sirkku Peltola on kirjoittanut uskomattoman ajankohtaisen näytelmän - onhan viime viikkoina uutisoitu paljon vanhusten yksinäisyydestä ja myös siitä, miten aikuiset lapset hyväksikäyttävät iäkkäitä vanhempiaan - varastavat heidän vähäisiä säästöjään ja jopa pahoinpitelevät heitä.

Tyttö ja varis ei ole aiheestaan huolimatta raskasta katsottavaa. Näytelmä on lempeä ja ymmärtävä, hellyydellä se kertoo meistä ihmisistä. Ja loppujen lopuksi kyse on yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta ja siitä, miten jokainen kaipaa läheistä ihmistä. "Että mä olisin olemassa" on näytelmän kantava ajatus, ja sen taitava näyttelijänelikko ja ohjaaja ovat toteuttaneet koskettavasti, mutta myös huumorilla.

Tarinaa kehystää hienosti Lotta Jääskelä kitarallaan ja musiikillaan, josta tulee mieleen Norah Jones tai Suzanne Vega.

Yleisö purskahti nauruun monta kertaa tarinan edetessä. Lopussa se oli aivan hiljaa ja pyyhki silmiään. Niin minäkin.

Usko, toivo ja unelmoi

 

Jokin oli muuttunut! Sellaiseen tunteeseen havahtuivat keväällä 2011 Teatterikorkeakoulun kurssikaverukset Sinna Virtanen ja Linda Wallgren. Muutos tapahtui lähellä ja kaukana: kolmesta taidekorkeakoulusta päätettiin muodostaa Taideyliopisto, iso jytky muutti Suomen poliittista ilmapiiriä, Arabikevät eteni kuin maanjäristys maasta toiseen.

Tässä etäinen tausta Ryhmäteatterin Farmi-näytelmälle, läheisempi on George Orwellin (1903-1950) Eläinten vallankumous -faabeli, joka kuvaa stanilistista tyranniaa ja ideaaliyhteiskunnan mahdottomuutta. Sellaista ei ole vielä tällä pallolla nähty.

Kun lahjakkaat nuoret ohjaajat (Linda W. vaikutti viime keväänä viimeksi Lapualaisoopperan toisena ohjaajana) saivat työryhmään mukaan Henriikka Tavin ja Juha Hurmeen sekä viisi innostunutta näyttelijää, syntyi Farmi, unenomainen, hetkittäin melkeinpä psykedeelinen satu. Sen hieno visuaalinen ilme on lavastaja Kaisu Koposen ja valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän mestarinäyte.

Samuli Niittymäki on kissa, Tiina Weckström Farmin pomopossu, Joel Mäkinen lammas ja Milla-Mari Pylkkänen maailman pienin hevonen. (kuva Ilkka Saastamoinen)

Runsas puolitoistatuntinen näytelmä ei kiirehdi eikä alleviivaa, vaan pakottaa katsojan keskittymään. Ja ajattelemaan. Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on hyvä ratkaisu. Uni ei saa katketa kesken.

Eläimet, possu, lammas, kana, kissa ja maailman pienin hevonen heräävät aina uudelleen samanlaisina toistuviin aamuihin, kunnes tapahtuu hyvin merkillisiä, Farmin näennäistä rauhaa järkyttäviä asioita.

Eläintilalla loistavat rooleissaan possupomo Tiina Weckström, lammas Joel Mäkinen, kissa Samuli Niittymäki, kana Joanna Haartti ja maailman pienin hevonen Milla-Mari Pylkkänen (joka tunnetaan myös laulajana taiteilijanimellä Milla Rumi).

Kana (Joanna Haartti) lohduttaa lammasta (Joel Mäkinen), jolla on paha olla. (kuva Ilkka Saastamoinen)

Nuorten tekijöiden into ja Juha Hurmeen ajatusmaailman kauneus eivät ahdista katsojaa nurkkaan. Ehkä joskus koittaa parempi aika, kun vain uskaltaa unelmoida. Seuralaiseni, 23-vuotias nuori mies hehkui intoa esityksen jälkeen: "Tällaista teatterin pitää olla!"

Naisen elämää ja vähän miehenkin

Eletään 1970-luvun alkua Espoon Tapiolassa. Osallistun Pohjois-Tapiolan yhteiskoulun näytelmäkerhon toimintaan, jota vetää innostuva, innostava Aili Montonen-Rinne, näyttelijä Tommi Rinteen ex-puoliso. Mukana kerhossa on muuan Jaana Saarinen,  joka on esiintynyt jo 60-luvun alussa Matti Raninin Niksulan TV-ohjelmassa, elokuvassa Molskis, sanoi Eemeli ja nimiroolissa vuonna 1969 valmistuneessa Tirlittan-tv-näytelmässä.

Hypätään 1980-luvun loppuun. Tutustun työtehtävissä näyttelijä Sinikka Sokkaan. Ystävystymme, muutamme lopulta samaan taloon ja ystävyyden uhalla kirjoitan hänestä elämäkerran Sokka (Siltala 2010).

Kuten Jaana, myös Sinikka on ollut lapsitähti. Hän esiintyi ensimmäisen kerran radiossa Pikku-Heidinä, kuunnelmasarjassa, jota tähditti muun muassa Eeva-Kaarina Volanen. Jo ennen Teatterikoulua hän näytteli yhdessä Ansa Ikosen ja Kalevi Kahran kanssa televisioteatterin Matleena ja päärynäpuu -näytelmässä.

Jaana Saarinen ja Sinikka Sokka eivät olleet tähdenlentoja, eikä ura jäänyt lapsitähteyteen. Molemmilla oli jo pitkä näyttelijänura takanaan, kun he päätyivät yhdessä näyttämölle. Se tapahtui viime syksynä Turun Linnateatterin Rantarouvat-näytelmässä. Sen voittokulku on jatkunut ja jatkuu ympäri Suomea, nyt myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.

Jaana Saarinen ja Sinikka esittäneet Rantarouvia täysille saleille ympäri maata.(kuva Milena Ainali)

Rantarouvien käsikirjoitus on taattua Anna-Leena Härköstä, jonka kolumneista Avunkin lukijat saavat nauttia. Härkönen on kirjoittanut tekstin suoraan Jaana Saariselle ja Sinikka Sokalle ja sivaltaa täysillä, armottoman tarkkanäköisesti. Härkösen terävät havainnot eivät säästä sen enempää naista kun miestä. Rantarouvien huumori on samankaltaista kuin hänen romaaninsa ja siitä tehty elokuva Ei kiitos. Siis se tarina, jossa mies ei halua, mutta nainen haluaa. Ja mitä nainen haluaa, siitä Rantarouvissakin on kyse.

Näytelmään tuo oman oivallisen näkökulman se, että sen on ohjannut mies, Lauri Nurkse. Rantarouvien elämänviisaus koskettaa sekä nais- että mieskatsojia!

Rannalla toisensa sattumalta tapaavat naiset ovat erilaisia, mutta pohjimmiltaan samanlaisia, Jaana Saarisen kyynisyyteen vivahtava roolihahmo patistaa huonoon avioliittoon jämähtänyttä Sinikka Sokan roolihenkilöä eroamaan miehestään. Kumpikin on tietävinään, mikä toiselle on parasta.

Rantarouvat ovat monesta eri mieltä, mutta löytävät myös yhteisen sävelen. (kuva Matti Rajala)

Naurun kautta paljastuu kuitenkin pettymys ihmissuhteissa ja kaipuu johonkin, joka ei ole elämässä toteutunut.

Jos menestysnäytelmä Luolamies on kertomus miehestä ja miehen mietteistä naisesta, niin näytelmä Rantarouvat on sen vastine, naisen elämän ja parisuhteen ruumiinavaus!

CircOpera toi valon pimeyteen

Ahdistaa toden teolla, ei oma elämä, vaan ihan noin globaalisti ympäröivä maailma. Syyrian sota. Amerikan presidentinvaalit. Suomen henkinen ilmapiiri. Kauniin syyskesän kääntyminen yhä syvemmälle syksyyn, kohti marraskuuta, jonka nimikin on jo itsessään ahdistava.

Siksi tarvitaan valoa ja elämyksiä, joista voi haltioitua. Suomen Kansallisoopperan CircOpera antaa ne, ja ainoa ikävä puoli on, että esitykset loppuvat kuin seinään. Oopperan produktiot kun eivät ole yhtä pitkiä kuin teattereiden. Siksi vinkkinä kerrottakoon, että Helsingin Sanomien HSTV lähettää mahtavan shown suorana verkossa perjantaina 30.syyskuuta klo 18.45 alkaen.

Tunsin olevani esityksessä kuin Liisa ihmemaassa, yhdessä parhaan teatteriseuralaiseni, tokaluokkalaisen Lilianin kanssa. Leikkivä, ihmeisiin ja hyvään uskova ihminen syntyy Oopperan suurella näyttämöllä henkiin, kun CircOperassa yhdistyvät oopperamusiikki, baletti ja sirkustaide lumoavaksi, hengästyttävän upeaksi kokonaisuudeksi. Esitys on maailmanluokan taidetta, jokaiselta osaltaan huippuosaajien taidonnäyte.

Jere Erkkilän ohjaus, Sanna Silvennoisen sirkuskoreografia, Ville Valkosen balettikoreografia, Mark Väisäsen visuaalinen suunnittelu ja Kimmo Ruskelan valaistus- ja videosuunnittelu luovat näyttämölle maailman, johon haluaa uppoutua ja jäädä. Liikutus kuristaa kurkkua, kyyneleet nousevat silmiin heti ensimmäisessä numerossa. Se on Sergei Prokofjevin Marssi oopperasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin.

Väliajalle poistumme mykistyneinä. Gustav Holstin Mars, sodantuoja orkesterisarjasta Planeetat 0n kuin symboli aikamme kaaokselle, ihmisen turhalle kiireelle ja hädälle. Ennen kaikkea se on kuolemanpyörässä uhkarohkeasti juoksevan Gengis van Goolin fantastinen esitys. 

 

CircOpera on visuaalisesti ja sisällöllisesti suurenmoinen esitys. (kuva Heikki Tuuli)

 

Hanna Rantala kuin tähtikeinussa, korkealla katsomon yllä. (kuva Heikki Tuuli)

Lyhyessä blogissa ei voi luetella koko ensamblea, mutta laulajat Hanna Rantala (sopraano), Mika Pohjonen (tenori), Ville Rusanen (baritoni) ja Koit Soasepp (basso) on mainittava: miten he heittäytyvät mukaan ennennäkemättömään näyttämöleikkiin.

Täydellisempi kuvaus esityksestä löytyy todellisen oopperan tuntijan ja harrastajan,

Lilian valmistautuu CircOperaan asianmukaisella tavalla.

toimittaja Heikki Hakalan blogista täältä.

En tiedä kenen idea esitys alun perin on ollut - Oopperan taiteellisen johtajan Lilli Paasikivenkö, joka on rohkeasti ruvennut rikkomaan talon perinteistä linjaa ja saanut sen myötä myös uusia katsojia. Myös kaikkia niitä pieniä tyttöjä ja poikia, joita katsomossa istui!

Pohjois-Karjalassa ei kitsailla

Sielu ei tule perässä, vaan seuraa mukana, kun matkustaa Helsingistä Joensuuhun junalla. Työmatkalla Kolille ja lähiseuduille sielua ravittiin henkeäsalpaavan kauniilla maisemilla, rapsakoilla karjalanpiirakoilla, tarinoilla  ja vieraanvaraisuudella, jonka vain karjalaiset taitavat.

Koli, Ruunaa ja Bomba, niiden tarmokkaat ja asiaansa uskovat yrittäjät vakuuttivat etelästä saapuneen. Kun Break Sokos Hotellin johtaja Jukka-Pekka Pesonen sanoi, että Kolilla on aina hyvä sää, olipa sade tai myrsky, niin olihan se uskottava. Väite sään mystisestä vaikutuksesta tuli todeksi aamun harmaudessa tehdyssä patikkaretkessä, kun kipaistiin Akka-Kolille ja kaukana siinsi Pielinen ja sen sadat saaret.

Pielisessä riittää vettä, niin myös Ruunaan koskissa, Lieksasta itään kolmisenkymmentä kilometriä.

-Vesi on tosin nyt matalalla, pitää olla tarkkana, kun vene on ohjattava koskien kivikoissa ihan metrin tarkkuudella, sanoi vankan puuveneen kuljettaja Tenho Pyykkö.

Innokas koskenlaskija puki saappaat ja kumihousut väärin.

Vain huippuäijät laskevat koskia matalan veden aikana, ja taito lukea jokea on Pyyköllä verissä. Matka kulki viiden kosken kautta, ja tyhmä etelänihminen tunki sadehousut saappaiden sisään. Huonostihan siinä kävi, kun vene hörppäsi vettä rajuna ryöppyävästä Neitikoskesta. Loppumatka hytistiin märissä sukissa.

Ruunaalla riittää vettä ja koskia.

Sielu kulki edelleen kiltisti mukana, kun siirryttiin illansuussa Ruunaalta Bombaan. Uuden omistajan, Pohjois-Karjalan Osuuskaupan myötä Bombaa kunnostetaan uuteen nousuun. Vuonna 1991 rakennettua kylpylää remontoidaan, ja monenmoiset uudet suunnitelmat vaikuttavat varsin lupaavilta.

-Rauha ja luonto ovat valttikorttimme, kertoi hotellinjohtaja Pasi Tolonen.

Kun presidentti Urho Kekkosenkin kanssa kyykkää Seurasaaressa pelannut Aleksi Karhu opetti eteläisille kyykän salaisuudet, tiesi olevansa ammattitaitoisessa opissa. Välirauhan aikana Suojärvellä, nykyisen rajan takana syntynyt Aleksi Karhu on näitä karjalaisia tarinaniskijöitä, joiden seurassa aika ei tule pitkäksi.

Samaa kerronnan taitoa kuin Aleksi Karhulla on Pielis-Pakarin toimitusjohtajalla Erkki Timosella. Vuonna 1992 autotallissa alkanut bisnes on laajennut niin, että muun muassa pakastetut Pirkka-piirakat tulevat Pielis-Pakarin leipomosta. Ne piirakat muuten valittiin vuonna 2007 Vuoden tähtituotteeksi. Ja onhan Pielis-Pakari liioittelematta maailman suurin karjalanpiirakoiden valmistaja!

Loppuhuipennuksena Bombassa leivottiin karjalanpiirakoita Ritva Nevalaisen opastuksella. Piirakkapulikka käteen, ja rypytyskin onnistui!

Etelänihminenkin osasi rypyttää, kun Ritva Nevalainen neuvoi.

Retkestä Pohjois-Karjalaan voi lukea tulevaisuudessa Avun printtilehdistä, vaan tässä vaiheessa sanon ihan karjalan kielellä: -Passibo! Suuret passibot!

 

 

Sekaisin miehistä

Alkusyksyn teatterikautta on kulunut vasta kolme viikkoa ja olen sekaisin miehistä, kaikki yli kuuskymppisiä! Parhaaseen ikäluokkaan kiri myös kesäkuussa kuusikymmentä täyttänyt Vesa Vierikko, Suomen Kansallisteatterin Mielensäpahoittaja. Ne muut elämyksiä synnyttäneet ovat Asko Sarkola Tartuffena, Pekka Laiho Casanovana ja Erkki Saarela tarttuvina kulkutauteina.

Vesa Vierikko on Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä hellässä, ymmärtäväisessä huomassa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on tietenkin kirjailija Tuomas Kyrön tuttu luomus, mutta nyt hyvin pitkälti ohjaajan, näytelmän dramatisoineen Mika Myllyahon ja työryhmänsä näkemys.

Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Maruska Verona vakavien aiheiden äärellä. (kuva Tuomo Manninen)

Näkemys ei ole kaikesta kiukuttelevan äreän vanhuksen valitusvirsi, vaan yksinäisyyttään potevan miehen kaipuuta menneisiin, parempiin aikoihin. Kaiken kokeneen viisaudella Mielensäpahoittaja tulkitsee nykyajan merkillisyyksiä terävästi, mutta ei sorru alleviivattuun yleisön naurattamiseen tai helppoihin sketseihin. Nauru kumpuaa ymmärryksestä: juuri näin älytöntä aikaa me elämme kaikkien laitteidemme, tablettien, kännyköiden ja somen sekamelskassa. Ennen oli kylässä vain yksi puhelin, sitten tuli toinen, ja siitä alkoi puheenpulina, jolle ei näy loppua.

"Niin minä mieleni pahoitin, kun teatteriin jouduin. Jonoja on eikä väliajalla saa edes piimää." (kuva Tuomo Manninen)

Vesa Vierikon tulkinta on sydämellinen, elämää nähneen ja kokeneen taiteilijan juhlaa. Nerokas on myös nuoren naisnäyttelijän Maruska Veronan valinta Mielensäpahoittajan vaimon ja miniän rooliin. Hän muuntautuu ilmeitä myöten rakastuneeksi nuorikoksi ja seuraavassa hetkessä dementoituneeksi vanhaksi vaimoksi.

Ilja Peltonen on Mielensäpahoittajan poika, oman ikäpolvensa aito edustaja herkkine tunteineen, ikuinen opiskelija, joka on siirtynyt kehitysmaatutkimuksesta naistutkimukseen.

Muusikko Samuli Laiho on kuin vanhan ajan kanttori Kati Lukan hienon viitteellisesti lavastamalla näyttämöllä.

Ja se viimeinen näyttämökuva on niin kaunis, että silmissäni on jotain kosteaa, kun lähden teatterista syyskirpeään iltaan.

Pekka Laiho, ihan peto näyttämöllä

Mikään ei voisi piristää maanantaipäivää enemmän kuin innostuneen, työhönsä intohimoisesti suhtautuvan teatterimiehen, kirjailijan tapaaminen. Istahdimme kahville Pasi Lampelan kanssa, jonka kirjoittamaa ja ohjaamaa Kenraali ja Casanova -näytelmää esitetään parhaillaan Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä (siellä Ryhmiksen legendaarisella).

Näytelmän lähtökohta on kerrassaan herkullinen. Lampela törmäsi erikoiseen historialliseen faktaan, jonka mukaan kenraali Sprengtporten tapasi keskieurooppalaisessa kylpylässä naistenkaataja Casanovan.

-1700-luku oli vallankumouksen ja erotiikan vuosisata, ja siihen sopii erinomaisesti näiden kahden herran kohtaaminen. Sprengtporten oli merkittävä poliittinen henkilö, ristiriitainen opportunisti, ja Casanova näytelmäni ajankohtana jo kuolemaisillaan. Hän toimii kuitenkin amorina, kun kenraali kohtaa kylpylässä nuoren markiisittaren.

Pasi Lampela sai näytelmäänsä unelmamiehityksen. Casanovaksi ryhtyi ilman muuta hänen luottonäyttelijänsä Pekka Laiho, jonka kanssa ohjaaja teki ensimmäisen yhteistyönsä jo vuonna 2003.

-Pekka on aito näyttämöeläin, älykäs, voimakas ja äärimmilleen latautunut. Hän on intohimoinen teatteri-ihminen, aina luihin ja ytimiin saakka! Ohjaajalle hän on aarrearkku, teatterihistoriaa ja kokemusta täynnä. Itseironiaa unohtamatta!

Entäpä Santeri Kinnunen, kenraali Sprengtporten? Hänen kanssaan Pasi Lampela teki nyt ensimmäistä kertaa töitä.

-Santeri on yksi Suomen monipuolisimmista näyttelijöistä, ilmiömäinen koomikko ja syvällinen draamanäyttelijä. Santerin nöyryys ja paneutuneisuus tekivät vaikutuksen jo ensimmäisissä harjoituksissa, sillä hän oli vaistonvaraisesti heti roolissaan sisällä.

Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho ottavat toisistaan mittaa sykähdyttävällä voimalla. (kuva Yehia Ewais)

Yksi näytelmän kihelmöivistä jännitteistä syntyy Sprengtportenin ja Casanovan välille. Hän on markiisitar, jota näyttelee Saija Lentonen.

-Saija on harvinaislaatuinen näyttelijä, joka tekee täysin uskottavan  yläluokan, rikkaan naisen ja seikkailuihin heittäytyvän nuoren naisen roolin. Markiisitar pyristelee irti kasvatuksestaan  hedonismilla, eroottisilla seikkailuillaan, joita voi verrata vaikka Sinkkuelämää-sarjan naisten kokemuksiin. Saija hallitsee roolissaan molemmat ääripäät.

Saija Lentonen etsii rajojaan markiisittarena. Näytelmän loistelias puvustus Markus Tsokkisen, jonka kanssa Pasi Lampela juhlii 20-vuotista yhteistyötään. (kuva Yehia Ewais)

Jos ette vielä ole rynnänneet Pengerkadulle, niin nyt nopeasti: Kenraali ja Casanova on ohjelmistossa 21.10. saakka. Pääkolmikon lisäksi rooleissaan herkuttelevat Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen ja Sanna-June Hyde.