Jukka ja Jukkis, karismaa lavan täydeltä

Kuin kiireetön pysähdys, lepohetki kaiken päälle vyöryvän keskellä on Suomen Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa -näytelmä. Esityksessä ei pyritä ylimääräisiin, liiankin usein nähtyihin tehokeinoihin, eikä näytelmän sanomaa tarvitse alleviivata katsojalle.

Thomas Mannin (1875-1955) klassikkoromaanin sisältö riittää, ja siihen riittävät myös näytelmän näyttelijät, Jukka Puotila ja Jukka-Pekka, Jukkis Palo. Ikätoverit (Jukka, s. 1955, Jukkis, s. 1954) on nähty kymmenissä Kansallisen esityksissä, nyt kahden, kolmantena näyttämöllä mukana upeasti soittava nuori sellisti Artturi Aalto.

Teatterielämyksen täydentää puvustuksenkin tehneen Tarja Simonen suunnittelema unenomainen, mereen ja aikaan hitaasti vajoavan Venetsian lavastus. Katosta hiljalleen näyttämölle valuva hiekka on kuin vuosien kiito elämän tiimalasissa, hetkessä ohitse.

Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon intensiiviset, tarkat roolityöt hiljentävät katsojan (kuva Tuomo Manninen).

Tarinassa kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) pakenee vanhenemistaan ja luovuutensa katoamista Venetsiaan, kuolevaan kaupunkiin. Hänen tarinansa kertoja paljastaa kirjailijan epätoivon ja haaveet (Jukkis Palo). Kirjailija rakastuu silmittömästi hotellissa asuvaan nuoreen poikaan, melkein lapseen, vaikka verhoaa homoseksuaaliset tuntemuksensa runollisiin kielikuviin ja estetiikkaan. Thomas Mann kirjoitti aikoinaan romaaniin myös itsensä ja omat seksuaaliset kamppailunsa.

Michael Baranin dramatisoima ja ohjaama esitys luottaa tekstin voimaan, ja sisältöä siinä on. Hetkittäin monologien pituus tuntuu liiankin pitkältä, mutta eihän aina tarvitse kiiruhtaa. Vajaat puolitoista tuntia kestävä intensiivinen esitys ei katkea väliaikaan ja hyvä niin.

Kahden J:n, Jukan ja Jukkiksen työskentelyä on ilo katsella. Vahva keskinäinen luottamus, pitkä kokemus näyttelijöinä ja kyky muuntautua roolista toiseen eivät jää epäselväksi kenellekään.

Näytelmän käsiohjelmassa on heidän roolitöittensä lista Kansallisteatterissa, ja lista on hengästyttävä. Jukka Puotilalle Kuolema Venetsiassa on hänen taiteilijajuhlaesityksensä. Valinta on hieno.

Katariina Kaituen onnen päivät

Suomen Kansallisteatteri avasi näytäntövuotensa 2017 juhlagaalalla, jonka erinomaisen, erilaisen juhlapuheen meistä suomalaisista ja Suomesta oli kirjoittanut toimittaja Saska Saarikoski. Sen esitti Jukka-Pekka Palo, joka muun muassa perkasi näyttämöllä ison kirjolohen.

-Sodan aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä kärsi kokonainen miespolvi, emme me ole huviksemme vaienneet tunteistamme. Nykyäänhän miehet höpöttelevät keskenään lakkaamatta, Jukkis Palo perkasi myös suomalaisen miehen mielenmaisemaa.

Verneri Pohjolan yhtye soitti ihanaa jazzia, jonka perään ensi perjantaina Suomessakin ensi-iltaan tulevan menestysmusikaalielokuvan La La Landin muusikkoa näyttelevä Ryan Gosling haikailee.

Juhlailtaa viettivät lähes kaikki Kansallisen näyttelijät, ohjaajat, pukusuunnittelijat, lavastajat - kaikki, joita teatteriesityksen tekemiseen tarvitaan. Mutta gaalasta lisää ensi viikon Avussa, sillä yksi loisti illassa ylitse muiden, kauniina ja onnellisena.

Hän on tammikuun 21. päivä viisikymmentä vuotta täyttävä Katariina Kaitue, joka kertoi minulle salaisuuden: - Menimme naimisiin uudenvuoden aattona. Jos ei kymmenen yhdessäolovuoden uskalla tehdä tällaista ratkaisua, niin sitten ei koskaan.

Tuore aviopari Katariina Kaitue ja Matti Vänskä (kuva Petri Mulari).

Tuore aviomies Matti Vänskä kertoi lähettäneensä aikoinaan Katariinalle kirjeen luettuaan hänestä tehdyn haastattelun, jonka olin tehnyt Me Naisiin: - Sinä olit meidän amorimme!

Kirje teki Katariinaan vaikutuksen, pariskunta tapasi ja loppu on onnellista historiaa. Ja nyt viiden lapsen uusperheessä eletään erilaisia aikoja, sillä nuoriso on vähitellen muuttamassa omilleen.

• Katariinan juhlavuoteen mahtuu myös 25-vuotistaiteilijajuhla, jota hän viettää Janne Reinikaisen ohjaamassa Macbethissa.  -Janne luo harjoituksissa hyvän ilmapiirin, ja mistä muusta Macbeth kertookaan kuin meistä ihmisistä ja vallan syövyttävästä vaikutuksesta.

Pieni suuri Seela Sella

Ei ole kuin yksi Seela Sella. Hurmaava, suorapuheinen ja rohkea Seela, joka täytti joulukuun 30. päivä kahdeksankymmentä vuotta, Seela, joka on ketterä ja vikkelä kuin nuori tyttönen, Seela, jonka pieni, vahva olemus täyttää isot ja pienet näyttämöt.

Seela, joka ei korosta itseään eikä diivaile, mutta on yksi suomalaisen teatterin suurista diivoista sanan parhaassa merkityksessä.

Seela sellaisena, kun Kirsi Tuura kuvasi hänet Apuun marraskuussa 2016.

Tänään hän täytti Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön. Maanlaajuinen kiertue Pienenä eläimenä, Nasuna alkoi sieltä. Pieni eläin on Leena Tammisen kirjoittama hiljaisesti viisas monologi, jonka on ohjannut Tammisen puoliso Kari Paukkunen. Ja Paukkunenhan on yksi Seelan luotto-ohjaajista, jonka kanssa on tehty menestysmonologeja aiemminkin.

Pieni eläin ihmettelee ihmisten maailman menoa, meteliä ja tavaran haalimista, mutta ei sorru saarnaamaan. Pienelle eläimelle riittää oma kaunis pesäkolo, joka on lavastajaksi saadun Martti Aihan taidonnäyte. Tänään sen määränpää oli Helsinki. La Strada -elokuvan haikean tunnussävelen siivittämänä se siirtyy jo lauantaiksi Kuopion kaupunginteatteriin.

-Seela esittää Pientä eläintä kevään aikana viitisenkymmentä kertaa, kertoi Kari Paukkunen ennen esityksen alkua.

Juhlanäytäntö loppui yleisön seisaaltaan antamiin aplodeihin, Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon kukitukseen ja kauneimpaan mahdolliseen tunnustukseen: - Me rakastamme täällä teatterissa sinua Seela!

Mitä teki Seela? Kiitti yleisöä ja sanoi, ettei näyttelijä olisi mitään ilman sitä yhteyttä katsojiin.

Tehdään pienen eläimen mittainen loikka kymmenen vuoden taakse. Kun Seela täytti seitsemänkymmentä, hänestä tehtiin ohjelma televisioon. Dokumentissa hänestä kertovat Teatterikoulun aikainen kurssikaveri Seppo Kolehmainen, Kansallisteatterin pitkäaikainen ohjaaja Antti-Einari Halonen, kollega Leea Klemola, taiteilija Miina Äkkijyrkkä ja sitten: Jouko Turkka.

Kun Seela puhisi ja puhkui pikkuruisena Turkan naaman edessä, kaatui iso paha susikin. Itse asiassa molemmat kunnioittivat ja ihailivat toisiaan. Kierrellessään lapsuudestaan tuttuja Pispalan maisemia he kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa. Seela sanoi Turkasta, että "Jouko on samaani, jolla on taito saada ihmiset hänen maailmaansa mukaan".

Samaani Seela on itsekin, tarinoihinsa mukaan houkutteleva. Niitä hän kertoi yhden iltapuhteen aikana, kun tein hänestä haastattelua joulukuussa ilmestyneeseen Apuun, joka löytyy täältä.

Seelan kiertueen aikataulu osoitteessa kulttuurikone.fi

Seela ja lempeä löytökoira Nasu, joka haukkuu vieraat, mutta rakastaa emäntäänsä ja on varsin lempeä otus. (kuva Kirsi Tuura)

 

 

Mielen syöpä

Mielen syöpä, sitä on valta, vallanhimo, joka voi syövyttää koko ihmisen. Valtaan sairastuneella ei ole kykyä myötäelää, hän epäilee kaikkia, kaikkea ja tekee kaikkensa hamutakseen yhä enemmän valtaa.

Tämän tiesi jo William Shakespeare (1564-1616), jonka näytelmä Rikhard III ei ole miltään osin vanhentunut, eikä varsinkaan Suomen Kansallisteatterin uudessa versiossa, vaikka se on tehty niin epookkiin kuin kuvitella saattaa - sellaiseksi, jollaisena sitä varmaan on satoja vuosia sitten esitetty.

Kristo Salminen on Rikhard III jokaista elettään myöten. (kuva Tuomo Manninen)

Katri Rentto on lavastanut Willensaunan intiimin tilan kynttilöiden häilähtelevään valoon, ja Saija Siekkinen on puvustanut näytelmän näyttävästi jokaista yksityiskohtaa myöten. Tässä miljöössä pelko saa otteen myös katsojasta. Kukaan ei säästy Rikhard III:n vallanhimolta, ei hänen kostoltaan. Ei edes lähin mies, Buckinghamin herttua, jota Juha Varis näyttelee muutaman muun roolin lisäksi vahvasti, suoraselkäisenä.

Jussi Nikkilän nerokas ohjaus paljastaa ihmismielen heikkoudet, juonittelun Englannin kuninkaan hovissa ja julmuudet, joihin Gloucesterin herttua, sittemmin kuningas Rikhard III ryhtyy. Hän ei säästä edes pieniä veljenpoikiaan: pää poikki, pois valtaansa havittelemasta.

Kristo Salminen on silmien ilmeitä, kehonkieltä myöten sisäistänyt hirviömäisen Rikhardin luonteen. Hän läähättää, hikoilee pitkän lettinsä likomäräksi, kannattelee säälittävänä surkastunutta kättään, voittaa ja lopulta häviää tärkeimmän: ihmisyytensä. Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on poikansa menettäneenä äitinä sydäntäsärkevä ja tosi.

Milka Ahlroth on kuningatar Elisabet, joka menettää valtataistelussa pienet poikansa.

Matti Rossin suomennos on soljuvaa, hienoa suomen kieltä, jota koko emsamble puhuu kuin instrumenttia soittaen. Ja onhan näyttämöllä soitinkin, muusikko Mila Laine selloineen.

Mitenköhän mieleeni tuli näytelmän jälkeen eräs uunituore elämäkerta, Steven Lee Myersin kirja Uusi tsaari, Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä (Bazar)?

Valta on mielen syöpä.

Salaisuudet paljastuvat ja hampaat on hoidettava

Nyt puretaan salaisuuksia. Kirjoitin taannoisissa blogeissani lapsuudenperheeni vaietusta surusta, sitten Laura Kolben kirjasta Nykyajan nainen, äitinsä elämäkerrasta, jossa hän ei kaihda vaikeitakaan asioita.

Salaisuuksista on kyse myös Miika Nousiaisen Juurihoito-romaanissa (Otava). Kertomus alkaa siitä, kun Pekka Kirnuvaara -niminen mies menee hammaslääkäriin Helsingissä ja huomaa löytäneensä veljen. Hän on hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Moniulotteinen, oivaltava ja koskettava tarina vei veljekset Ruotsiin, Thaimaahan ja lopulta Australiaan. Isää jäljittäessään he löytävät siskon joka maasta. Lopulta maailmalle kadonneen, lapsensa hylänneen Onni Kirnuvaaran jälkeläisiä on yhteensä viisi.

Kirja kuljettaa lukijaa kuin road movie, ja Nousiaisen teksti on yhtä taattua kuin vaikkapa hänen romaanissaan Vadelmavenepakolainen.

Juurihoidon dramatisointi Suomen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle kuulosti ennakkoon uhkarohkealta, mutta yritys onnistuu erinomaisesti. Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama näytelmä siirtyy kohtauksesta ja maasta toiseen sujuvasti, eikä  romaanin tunnelmasta hukata hetkeäkään epämääräiseen jahkailuun tai turhaan seisoskeluun.

Pieni näyttämö muuttuu hetkessä hammaslääkärin vastaanotolta aboriginaalien maisemaksi tai lentokoneen matkustamoksi. Siitä kiitos lavastaja Katri Rentolle.

Esa-Matti Long näyttelee koskettavasti ja oivaltavasti omassa elämässään hukassa olevaa helsinkiläistä mainosmiestä, joka osaa  tarttua tilaisuuteen löytäessään tuntemattoman veljensä.

Esa-Matti Long on Pekka Kirnuvaara, jonka hammassärky johtaa suureen seikkailuun. (kuva Tuomo Manninen)

Veljeä, hammaslääkäriä näyttelevän Markku Maalismaan vähäeleinen, niukan naseva tulkinta ja sarkastiset lausahdukset ovat näytelmän ydin. Kun hän viimeinkin vapautuu henkisestä pakkopaidastaan, ei katsoja voi kuin pyyhkiä liikutuksen (ja naurun) kyyneleitä.

 

Markku Maalismaan otteet ja puheet hammaslääkäri Esko Kirnuvaarana vakuuttavat katsojan hampaiden hoidon tarpeellisuudesta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen ja Petri Manninen ovat täsmävalinnat muihin rooleihin. Ja miten upeasti nuoret näyttelijät Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen laulavatkaan!

Apuun tekemässäni Miika Nousiaisen haastattelussa kirjailija sanoi, että sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä: "Omat juuret ovat ihmisen identiteetille tärkeitä asioita. Usein ne ovat myös jotain sellaista, jota osaa kaivata vasta sitten, kun niitä ei ole."

Ja jos juuret ovat tärkeitä, niin myös hampaat ja niiden juuret. Markku Maalismaan esittämä hammaslääkäri on niin vakuuttava, ettei ilman hammaslankaa uskaltaisi olla enää päivääkään!

Keisarin uudet vaatteet?

Keisari ei tarkoita nyt H.S. Andersenin sadun keisaria, vaan ohjaaja Kristian Smedsiä.

Smedsin takavuosien töiden ihailijana menin uteliaana ja innostuneena katsomaan hänen Kansallisteatterin Willensaunaan tekemäänsä Just filming -näytelmää.

Mielessä olivat vahvat kokemukset jo Smedsin Kajaanin kaupunginteatterin kaudelta. Huutavan ääni korvessa oli niitä elämyksiä, joka on muistissa yhä. Samoin Kansallisteatterin Tuntematon sotilas, jonka näin neljä kertaa. Tai Mr Vertigo, jonka Pietarin-vierailusta sain tehdä ison reportaasin Apuun keväällä 2011.

Mutta nyt olin pihalla kuin lumiukko. Smedsin tapoihin on jo pitkään kuulunut se, ettei katsojille tehdä käsiohjelmaa. Ei nytkään. Teatterin sivuilta löytyy kuitenkin hänen kirjoituksensa. Tässä sitaatti siitä:

"kun postkommunistinen
Maskuliini ja Feminiini
takovat yhteistä kipunaa
täällä melankolisen pohjoisen
iki-ahjoisen tähtitaivaan alla
se suurempi camera käy
ja vanhan koulukunnan
kelanauhuri
pyörii tyhjiin
ja jälleen kerran"

Mistä on kysymys?

Irralliset, tajunnanvirtana hyökyvät kohtaukset tuntuivat siltä kuin ohjaaja tekisi pilkkaa teatterista ja sen katsojista. Että tällaista te katsotte! Aplodeeraatte sille, että naisnäyttelijää kammataan ja meikataan ensimmäiset kymmenen minuuttia, että kahden näyttelijän päälle kannetaan korikaupalla popcornia, ettei minkäänlaisesta juonesta ole väliä.

Popcorn viitannee elokuviin. Elokuvaa nähdäänkin näytelmän lopussa, ja se oli esityksen paras kohtaus. (kuva Lennart Laberenz)

Just filming on enemmän perfomanssitaidetta kuin näytelmä. En peräänkuuluta perinteistä teatteria, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että Smeds on tekemässä taiteelleen samaa kuin Jouko Turkka nerokkaiden ohjaustensa jälkeen. Jos oma taiteellinen näkemys alkaa tuntua liian erinomaiselta, on vaarana ylimielisyys.

Näyttelijät - virolainen Juhán Ulfsak ja unkarilainen Annamária Láng tekevät parhaansa, sitä ei käy kieltäminen. Samoin näyttämömiehet ja -naiset. He heittäytyvät täysillä Smedsin hulluun leikkiin aivan kuten Seela Sella teki viime keväänä hänen ohjaamassaan Tabussa (jossa esityksen alkuosan pitkä, täydellinen pimeys aiheutti joissakin katsojissa paniikkireaktion).

Annamaria Láng on unkarilainen näyttelijä. (kuva Ferenc Simon Toth)

Johan on kotimaassaan Virossa arvostettu taiteilija. (kuva Martin Lazarev)

 

Kun poistuin katsomosta, Kristian Smeds istui takarivillä ja hymyili vinosti.

Rakkaudentunnustus Kansallisteatterille

Se oli teatterirakkautta siltä istumalta.

Olin päälle kymmenvuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin suuren katsomon penkkiriville neljä. Pienen tytön silmin valtavalta tuntuva näyttämö, korkeuksiin kohoava Yrjö Ollilan vaikuttava kattomaalaus, ja sitten koko nuoruutensa vimmassa Esko Salminen Nummisuutarin Eskona. Vähän myöhemmin Särkelä itte -näytelmä, nimiroolissa Tauno Palo.

 

Muutama päivä sitten olin Kansallisen pääjohtaja Mika Myllyahon tarjoamalla aamiaisella. Innostunut, alaisiaan innostava Myllyaho kertoi teatterin ensi vuoden ohjelmistosta, sen vastauksesta "maailman huutoon". Olematta tiukkapipoinen taiteilija, Myllyaho sanoi, että katsojat haastetaan tiukalla, elämyksellisellä taiteella. Haaste on kantanut hyvin tähänkin asti, sen osoittavat viime vuosien hyvät katsojaluvut.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue ovat Macbethin tähdet.

Kansallisteatterin ja Suomen juhlavuoden 2017 avaa maaliskuussa suuren näyttämön Macbeth. William Shakespearen mestariteoksen ohjaa Janne Reinikainen. Päärooleissa ovat virkavapaaltaan teatteriin palaava Antti Luusuaniemi ja 25-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Katariina Kaitue.

Luvassa on odotuksia nostattava esitys, ei pölyn peittämää Shakespearea, vaan peili suoraan meihin, jotka juuri nyt elämme tässä ajassa.

Reinikainen ohjasi Kansallisen suurelle näyttämölle jo vuonna 2007 Gogolin Reviisorin. Se ei ollut katsojamenestys - ehkä teatterin silloiseen linjaan ja katsojakuntaan vaikeasti uppoava tulkinta. Minuun se teki kuitenkin vaikutuksen, ei vähiten Petri Mannisen liukkaan taitavan pääroolin takia.

Reinikaisen ohjaama Maksim Gorkin Pohjalla pienellä näyttämöllä oli sen sijaan vuonna 2014 menestys. Pohjalla vieraili kotiteatterin jälkeen Pietarissa ja kaiken maailman paikoista Kolumbiassa, Bogotan teatterifestivaaleilla.

-Pietarissa kieltämättä jännitti, esittää nyt venäläisille Gorkia! Yleisö oli kuitenkin aivan innoissaan, Janne Reinikainen kertoi aamiaisella.

Entä Bogota tämän vuoden alussa?

-Tunnelma oli kuin rockkonsertissa. Esitimme näytelmän viisi kertaa neljän päivän aikana. Espanjaksi tekstitetty esitys keräsi yhteensä 2 880 katsojaa maailman suurimmalla teatterifestivaalilla. Viidestä näytännöstä kolme Teatro Libre de Chapinerossa olivat loppuunmyytyjä.

Jotain yhtä hurjaa, elämyksellistä odotan Macbethilta. Ja onhan mukana jälleen se näyttelijä, jonka näin kaukaisella 1960-luvulla. Esko Salminen!

Ennen sitä kuitenkin syksyn odotettu ensi-ilta - Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III, pääroolissa Eskon poika Kristo Salminen.

Kristo Salminen on Rikhard III. (kuva Krista Mäkinen)