Ajatuksia isistä ja itsenäisyydestä

Ehkä tämä joulukuun alun synkkyys on hyvä symboli Suomen itsenäisyyspäivälle. Jos olisimme sattuneet itsenäistymään juhannuksen tietämissä, olisivat juhlatkin hieman vähemmän mollivoittoisia.

Lapsuudestani muistan itsenäisyyspäivän raskaan ilmapiirin, kaksi kynttilää kodin jokaisella ikkunalaudalla, ja jotenkin liikuttuneen itkuisen tunnelman. En voinut tietenkään ymmärtää  vanhempieni raskasmielisyyttä - mutta olihan sotien loppumisesta 1960-luvun alussa vasta viisitoista vuotta. Viisitoista vuotta, aika eikä mikään - nyt taaksepäin katsottuna se on vuosi 2002!

Pitää itse elää kokonainen elämä, jotta ymmärtää vanhempiensa kokemukset ja ajan, jota he nuoruudessaan joutuivat kokemaan. Ajan, joka tuhlasi heidän nuoruutensa, mutta silti he selvisivät ja rakensivat maan, jossa sukupolveni ja minun lapseni ovat saaneet elää sodilta ja muilta kauheuksilta turvassa.

Tänään, kolme päivää ennen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien huipennusta, mietin isääni Sakari Talvitietä (1917-2011) ja appeani Olli Heiskasta (1923-2005). Kaksi erilaista miestä, joita  kuitenkin yhdisti samanlainen arvomaailma ja kotiseudun jättäminen Karjalaan. Pohjalaissyntyisen isäni lapsuuden- ja nuoruudenkoti oli Laatokan rannalla Impilahdella, appeni, pesunkestävän, monen polven karjalaisen koti Harlussa.

Isäni Sakari Talvitie yksitoista vuotta sodan jälkeen, vuonna 1956 turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajana.

Isäni oli arka ja herkkä mies. Rintamalta hän pääsi pois sairastettuaan keuhkokuumeen, ja sanoi aikoinaan miehelleni Juhalle, että hänestä ei olisi ollut etulinjaan. Toisin kuin veljestään, majuri Kalervo Talvitiestä, joka taisteli talvisodassa, Äyräpään maanpäällisessä helvetissä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin joukoissa. Kun haastattelin Ilta-Sanomiin vuonna 1997 Naantalissa vanhaa kenraalia, hän otti melkein asennon puhuessaan sedästäni, tämän rohkeudesta ja siitä, miten tämä oli auttanut haavoittuneita joukkuetovereitaan.

Siinä, missä isäni oli arka ja herkkä, appeni oli herkkä ja rohkea. Hän ilmoittautui talvisotaan alaikäisenä, vasta 16-vuotiaana ja valehteli ikänsä. Talvisodan alkuvaiheessa tämä nuori poika kävi kotitalollaan, näki äitinsä  ja sisarensa lähteneen ja heitti avaimen hankeen. Karjalaan hän palasi vain jatkosodan  sotatoimissa, ei koskaan sen jälkeen kuten ei isänikään.

Karjalan Kannaksen hirvittävän suurhyökkäyksen aikana appeni oli viimeisiä Teikarin-saaren taistelijoita. Hän ui ankarassa tulituksessa sieltä pois tukin varassa ja pelasti selässään joukkuejohtajansa. Tämä alkoholisoitui myöhemmin pahasti ja oli niitä Helsingin siltojen alla eläneitä sodan traumatisoituneita miehiä, joista Helsingin Sanomien ansiokas artikkeli tänään kertoo. Appeni etsi entisen joukkuejohtajana käsiinsä ja pelasti tämän toisen kerran, mistä mies oli kiitollinen jäljellä olevina elinvuosinaan.

Appeni Olli Heiskanen sodan jälkeen RUK:n pidettynä kouluttajana. RUK:n oppilaiden joukkuejohtajalleen tekemässä muistoalbumissa on teksti "Suuri sotapäällikkö". Sellaisena hän ei itseään korostanut.

Isäni ja appeni eivät koskaan puhuneet sotakokemuksistaan. He eivät katkeroituneet, ja Suomen itsenäisyys oli heille vakava asia.

Ensi keskiviikkona, 6.12. nostamme maljat näille isille. Emme itke, vaan iloitsemme, sillä satavuotinen itsenäisyys on kovista uhrauksista huolimatta iloinen asia.

 

Raiskaus ei ollut sun syy!

"Se ei ollut sun syy, SE EI OLLUT SUN SYY," huutaa ensi-iltayleisö esitykseen kuuluvana osana helsinkiläisessä Kapsäkki-teatterissa, kun Amanda Palon monologinäytelmä Kilari loppuu. Esitykseen ei kuulu se, että yleisö osoittaa kiitoksensa nuorelle taiteilijalle seisaaltaan. Hänet aplodeerattiin kolme kertaa takaisin näyttämölle.

Amanda Palon rohkea teko vapauttaa.

Amanda Palon rohkea teko on kertoa tarinansa seksuaalisesta väkivallasta, raiskauksesta, jonka uhriksi hän 20-vuotiaana joutui. Kilarin käsikirjoitus ja dramatisointi ovat hänen ja sisarensa Olga Palon käsialaa. Olga Palo on myös ohjannut Kilarin.

Esitys rakentuu kahteen osioon - Amanda Palo näyttelee huumorilla taidehistorioitsijaa, joka kertoo naisen esineellistämisestä kuvataiteessa. Esimerkkinä on muun muassa Tintoretton maalaus Lucretiasta, joka tekee itsemurhan jouduttuaan raiskatuksi. Siis häpäistyksi, liatuksi, huoraksi alennetuksi kuten monissa kulttuureissa nainen edelleen joutuu raiskauksen jälkeen kokemaan.

Toisessa osiossa Amanda Palo kertoo oman kokemuksensa, sitä seuranneen mustan elämänjakson ja syvän masennuksen, jonka aikana hän luuli tulevansa hulluksi. Hän meni rikki, mutta rohkeus kertoa tapahtunut paljastaa, että hän on nyt ehjä. Ja tavattoman vahva  sekä hyvä näyttelijä!

Kilari on äärimmäisen tärkeä esitys, ja se osuu juuri nyt ajankohtaan, jossa #metoo-kampanja leviää ympäri maailmaa - ainakin läntistä maailmaa. Amanda ja Olga Palo alkoivat työstää näytelmää jo kauan ennen kampanjaa, tietämättään, että aihe on syksyn kuumin. Rohkeasti sisarukset seisovat tarinansa edessä, ja rohkeita ovat heidän vanhempansa, pukusuunnittelija Riitta Anttonen-Palo ja näyttelijä Jukka-Pekka Palo. Voi vain kuvitella, millainen on ollut vanhempien hätä, kun tyttären kokemus ja sitä seurannut masennus vievät tätä syvälle ahdistuksen syvimpiin syövereihin.

Oli upeaa nähdä, että yleisö koostui nuorista naisista ja miehistä. Ehkä heidän sukupolvensa saa vihdoin katkaistuksi naisia seksuaalisesti alistavan ja esineellistävän kulttuurin. Että me naiset saisimme olla rauhassa missä ikinä olemmekaan. Oli päällämme mitä tahansa, olimmepa minkä näköisiä hyvänsä, meillä on oikeus olla naisia.

Omalla kohdallani olin joutua Amanda Palon kokemaan tilanteeseen ollessani kolmekymppinen nuori, ujo toimittaja. Esimieheni käytti erästä tilannetta hyväkseen ja vasta myöhemmin ymmärsin, mitä hänellä oli ollut mielessään. Selvisin luultavasti raiskaukselta sattumalta. Häpesin tilannetta niin, etten kertonut siitä moneen vuoteen kenellekään. Ikään kuin tilanne olisi ollut minun syytäni.

Yhdenkään naisen ei pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, että häntä on kohdeltu tai edes yritetty kohdella seksuaalisesti alistavasti.

Apua seksuaalista väkivaltaa kokenut voi hakea täältä: Raiskauskeskus Tukinainen, tukinainen.fi, Naisten linja, naistenlinja.fi

 

Hetki talven ihmemaassa - Rovaniemellä!

Aamukone Helsingistä lähti marraskuisessa tihkusateessa ja laskeutui tuntia myöhemmin Rovaniemen talveen. Lunta  oli jo niin paljon, että puut olivat tykkylumessa, ja pakkasta viisi astetta. Kaamoksen ikävyydestä ei tietoakaan! Pahempi se kaamos on täällä Etelä-Suomessa, valottomassa ja harmaassa, viikkokausia jatkuvassa sateen lotinassa.

Nyt oli päästävä Rovaniemelle ei vain talven vuoksi, vaan tapaamaan hyviä ystäviä Piaa ja Vellua sekä näyttämään miehelleni Juhalle kaikki kaupungin houkutukset, joihin olen voinut tutustua monella työmatkallani.

Lomavuorokausi perjantaiaamusta lauantai-iltaan oli kuin pieni ulkomaanmatka. Yövyimme vastikään Suomen parhaimman hotellin tittelin saaneessa Arctic Light Hotellissa, josta saimme kuin ihmeen kaupalla varattua huoneen. Sesonki käy kuumana lähikuukaudet, ja kaupungin hotellit ovat täpötäynnä kansainvälisiä matkailijoita ympäri maailmaa. Rovaniemi vetää turisteja enemmän muualta maailmasta kuin kotimaasta!

En muista missä olisin viimeksi nukkunut niin hyvin kuin huoneemme sängyssä. Sehän suorastaan houkutteli uneen!

Arctic Light Hotellin sängyssä nukuin syksyn parhaimmat unet.

Ennen yöunia ehdimme syödä maailman parasta poronkaretta Nili-ravintolassa. Voiko liha olla sametinpehmeää? Voi ravintoloitsija Marko "Poolo" Huttusen Nilissä. Saman Poolo Huttusen Wakkanai-ravintolassa olen muutamalla työkeikalla nautiskellut susheja. Nilissä silmiinpistävää oli tarjoiluhenkilökunnan ystävällisyys. Harvassa pääkaupungin ravintolassa kohtaa sellaista... Kiirekö meidät etelän ihmiset tekee tympeiksi ja ylimielisiksi?

Nilissä saimme suussasulavaa poronkaretta.

Suloiseen uneen auttoi varmasti vielä illan pitkä kylpy Pian ja Vellun ulkopaljussa, jota Vellu oli antaumuksella lämmittänyt edellisillasta asti. Paljusta hankeen ja takaisin, katse yötaivaalle, jossa väreili revontulten kalpea kajo. Pieneksi ihminen sellaisen taivaan alla itsensä tuntee, pienen pieneksi ja samalla onnelliseksi.

Lauantaina suuntasimme legendaariseen Pisto-pubiin. Sen kanta-asiakkaat, aamuvuorolaiset olivat puolenpäivän aikaan jo täydessä tällingissä. Ei pidä ihmetellä, mistä Jari Tervo on saanut vaikutteita romaaniensa henkilögalleriaan. Pistossa on Tervon kunniaksi Jari Tervon kirjasto, eli kirjahylly, jossa on esillä Rovaniemen suuren pojan koko tuotanto.

Pisto-pubissa ihailin Ilta-Sanomien aikaisen kollegani Jari Tervon kirjahyllyä.

Karaoke raikui, osa porukasta otti jo tanssiaskeleita baaritiskin edessä. Meille näytti taikatemppuja kaksi kertaa loton päävoiton voittanut ukkeli, jolta sain myös muutaman käsisuudelman. Taustalla omaa kovaäänistä showtaan piti maineikas lääkäri, ja tupakkakopin ovi ei ollut riittää, kun paikallinen taidemaalari tunki sisään. Piston tarjoilijat eivät kuitenkaan salli menon yltyä ihan hervottomaksi. Aamuvuorolaiset ohjataan lempeästi kotiin lepäämään. Sitten iltavuorolaiset alkoivat saapastella paikalle. Mistähän mieleen nousi Eino Leinon juomalauluna tunnettu Heikki Asunnan runopätkä: "Saatuaan spriitä, virkistyi hän siitä. Kohottaen lasiaan virkkoi: Veljet asiaan!"

Ennen iltakoneen lähtöä kävimme syömässä uudessa meksikolaisessa Yuca-ravintolassa. Cafe & Bar 21:n yrittäjien Juha Eskelisen, Elisa Honkavuoren ja Pekka Makkosen toista ravintolaa oli kypsytelty pitkään. Eskelinen on kiertänyt vaimonsa Elisa Honkavuoren kanssa ympäri maailmaa tutustumassa parhaisiin meksikolaisiin ravintoloihin. Meksikossa pariskunta löysi avaimet Yucan syntyyn. He näkivät taitavasti drinkkejä sekoittavan, kuvankauniin naisen, ja Eskelinen otti kotiin palattuaan yhteyttä tähän. 22-vuotias Fernanda Gijon lensi sukulaisten varoituksista huolimatta Rovaniemelle, ja mukanaan hänellä oli hänen poikaystävänsä, 26-vuotias kokki Fernando Baena.

-He suunnittelivat Yucan ruoka- ja juomalistan,  kertoi ravintolapäällikkö Mikko Hokkanen ja sekoitti maittavat tequilapohjaiset Fernanda-drinkit, joissa on mukana muun muassa passionhedelmää, chiliä ja sitruunaa. Drinkki sopi myös ruokajuomaksi, kun tarjolla oli tacoja erilaisilla täytteillä.

Mikko Hokkanen hallitsee asiakaspalvelun ja tekee Rovaniemen parhaimmat drinkit.

Aina ei tarvitse mennä kauaksi, kun kokee paljon!

 

Ihana Seela Sella ja muut lapsenmieliset

Koko perheen musikaali Tippukivitapaus on nimensä loppuosan mukaisesti TAPAUS. Että joku tekee suomenkielisen uutuusmusikaalin, ja se saa näyttämöksi Suomen Kansallisteatterin suurelle näyttämön, se on tapaus!

Tekijöinä on kaksi vahvaa taiteilijaa. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Laura Ruohonen ja säveltäjä Anna-Mari Kähärä ovat luoneet yhdessä lastenmusikaalin, jolle soisi mahdollisimman pitkän elinkaaren. Kansallisteatterin Tippukivitapauksen hullunhauskasta maailmasta vastaavat myös lavastaja Antti Mattila ja puvut ja hahmot luonut Erika Kallasmaa.

Tarinaa voisi hyvin verrata Tove Janssonin kirjaan Kuinkas sitten kävikään, jossa Muumipeikko eksyy vaarallisiin seikkailuihin maidonhakumatkallaan. Tippukivitapauksessakin riittää yllätyskäänteitä. Tarina alkaa siitä, että pikkuinen Papu, Seija Soija (Vuokko Hovatta), katoaa perheeltään. Papu ryhtyy piiloleikkiin yhdessä tapaamansa Hujopin (Jani Karvinen) kanssa. Papua etsimään lähetetään Mahtimummeli (Seela Sella), joka saa ohjeensa videolla esiintyvältä tärkeäntuikealta Agenttinero Narulta (Martti Suosalo).

Seela Sella on Mahtimummeli, joka tapaa muita mummoja. (kuva Tanja Ahola)

Karkureissunsa aikana Papu ja Hujoppi tapaavat muun muassa Rottaperheen, Diktaattori Diktaatan (Sari Puumalainen, joka on myös Täti-Soija), tippukiviluolassa vankeina olevia Pikkuisia orjatoukkia ja Maailman vanhimman pizzan. Ja tässä vasta osa seikkailusta!

Näytelmää suositellaan yli viisivuotiaille. Lisäisin siihen, että sopii 5-100-vuotiaille! Laura Ruohonen sanoo käsiohjelmassa: "Uskon yhä, että yhdessä jaettu nauru ja ilo on suorin silta aikuisen ja lapsen maailmojen välillä."

Ei tee oikeutta, jos mainitsee vain muutaman näyttelijöistä. Kaikki tekevät loistoroolit, mutta Seela Sellan heittäytymistä, ketteryyttä ja taitoa saada kontakti yleisöönsä ei voi kuin jälleen kerran ihastella. Seela on todellinen Mahtimummeli! Vuokko Hovatta on temperamenttinen Papu ja laulaa kuin enkeli. Marja Salo eri rooleissaan näyttää näyttelijän- ja laulajantaitojensa lisäksi lahjansa rullaluistelijana, ja Markku Haussila on armottoman hurja, tippukiviluolassa asustava raakalainen Karmu Gurmee. Unohtaa ei pidä myöskään ilma-akrobatiaa katsomonkin yläpuolella tekevää, Tukaania näyttelevää Katja Korströmiä ja hänen henkeäsalpaavia taidonnäytteitään.



Kun esitykseen lisätään vielä viisijäseninen orkesteri ja kaikki teatterin laulavat näyttelijät, on katsojilla edessään matka, joka vie hujauksessa pois eteläisen Suomen märästä kaamoksesta: Laura Ruohosen riimein: "Tukaani, tule mukaani vuorten taa Agaattilinnaani. Siellä puhaltaa lempeä pasaati..."

Helvetin ongelma, nuo syöpäläiset

Ryhmäteatteri täyttää viisikymmentä vuotta, ja sen monivuotinen johtaja, ohjaaja Esa Leskinen on tehnyt teatterille viimeisen ohjaustyönsä. Ensi vuonna hän siirtyy ohjaajaksi Suomen Kansallisteatteriin.

Leskinen jättää Ryhmikselle perinnöksi testamentin, jonka sanoma järisyttää ja liikuttaa. Hän on ohjauksissaan johdonmukaisesti tulkinnut maailmankuvaa ja tilannetta, jossa koko planeetta ja me elämme. Tarkkanäköisesti, tuomiopäivän pasuunoita soittamatta, ehdottomasti myös huumorilla Esa Leskinen näkee mihin olemme joutuneet ja mikä on edessämme.

Se, mikä alkoi hänen ohjaamastaan Gogolin Päällystakista vuonna 2009, huipentuu nyt Franz Kafkan Muodonmuutoksen (1915) dramatisoinnissa, jossa Leskisen työparina on jälleen ollut Sami Keski-Vähälä. Päällystakin pääroolia näytteli Martti Suosalo ja tärkeässä, koskettavassa sivuroolissa oli vielä tuolloin julkisuudessa tuntematon Armi Toivanen.

Muodonmuutoksen pääroolissa on Vesa Vierikko, vaihtuvissa rooleissa taitavat Minna Suuronen, Robin Svartström, Taisto Oksanen, Sari Mällinen ja Santtu Karvonen.

Muodonmuutos perustuu vapaasti Franz Kafkan novelliin Muodonmuutos, joka on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä ja absurdeimmista kaunokirjallista kertomuksista. Se, missä virkamies muuttuu suunnattomaksi syöpäläiseksi (monissa tulkinnoissa torakaksi), saa nyt Ryhmiksessä ajanmukaisen tulkinnan.

Muodonmuutoksen pääroolissa näyttelevä Vesa Vierikko, Keijo Yrjänä Saastamoinen, ei muutu torakaksi. Espoolainen Keijo muuttuu vähitellen syöpäläiseksi, tehokkaan työelämän ulkopuoliseksi hylkiöksi. Siis syrjäytyneeksi. Uutteran, hyvän uran tehnyt vakuutusvirkailija huomaa olevansa markkinoiden turha mies, mutta hänen rinnallaan syöpäläisten määrä alkaa lisääntyä huolestuttavasti kaikkialla. Paljon ylistetty globalisaatio ja koko länsimainen yhteiskuntajärjestelmä alkavat natista liitoksissaan, kun syöpäläisiä on yhä enemmän. Keijo joutuu asunnottomaksi vaimon jätettyä hänet, ja hän muuttaa Espoosta Itä-Helsinkiin (sanoisin vannoituneena itähelsinkiläisenä, että turha ja ilmiselvä klisee!).

Vierikko tulkitsee Keijon roolin koskettavasti, miehenä, joka joutuu hyväksymään elämänsä ja työnsä "out of the box". Se, mihin hän päätyy, pitää jättää jokaiselle katsojalle yllätykseksi.

Mitä syöpäläisten yhä lisääntyvä määrä saa aikaan? Yksi syöpäläisten "kuntouttavan työtoiminnan" kurssilla ollut hyypiö, itse asiassa yliopiston germaanisten kielten laitokselta potkut saanut professori muuttuu Hitlerin näköiseksi mieheksi ja alkaa suoltaa silkkaa saksaa Hitlerin äänenpainoin.

Taisto Oksanen tekee roolissa yhden uransa vaikuttavimmasta tulkinneista, ja katsoja oivaltaa, mihin syrjäytyminen ja eriarvoisuus voivat johtaa. Kansan kiihotukseen, populismiin, erinäisten valtioiden päämiesten nousuun kuten näytelmässä nähdään. Yhtä Valkoista Taloa johtaa pelkkä Tukka. Ihan tuttu liehuletti...



Ryhmis täyttää viisikymmentä vuotta, Suomi sata. Esa Leskisen tulkinta Muodonmuutoksesta näyttää, mitä Suomi ja maailma ovat mahdollisesti ihan kohta. Muutos tulee, mutta historiaa ei pidä unohtaa tai sitten emme ole oppineet mitään.

 

 

Naurulla viha voitetaan

Voiko sen selvemmin sanoa, kuin ohjaaja Heikki Kujanpää sanoo: "Satiiri on yhteiskunnan mittari. Ahdistavissakin olosuhteissa mikä tahansa yhteisö selviää, kun se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin. Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä."

Sen Kujanpää ja Mikko Reitala osoittavat mahdolliseksi hienossa, hirtehisessä ja traagisessa uutuusnäytelmässään Suomen hauskin mies, jonka kantaesitys nähdään nyt Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Sen tausta-aineistona on faktaa. Iso-Mjölön vankileiri Helsingin edustalla oli kesällä 1918 täynnä nälkäänäkeviä, monia tauteja sairastavia punavankeja. Mielivaltaiset teloitukset olivat jokapäiväisiä tapahtumia, ja valkoisten puolella taistelleet leirin valkoiset johtajat eivät tunteneet armoa. Leirillä oli alkuvaiheessa myös saksalaisia vartijoita, jotka suhtautuivat vankeihin vailla kansaa kahtia jakanutta tunnekuohua.

Leirille tuodaan työväenteatterin johtaja, jota syytetään helsinkiläisen kirkkoherran murhasta. Toivo Parikka on fiktiivinen henkilö, mutta hänen esikuvansa on todellinen. Hän on sekoitus näyttelijä Jalmari Parikkaa (joka muun muassa näytteli Tapio Rautavaaran kanssa Villi Pohjola -elokuvassa vuonna 1955 ja oli arvostettu Moliere-tulkitsija) ja näyttelijä Aarne Orjatsaloa, näyttelijä Jotaarkka Pennasen isoisää.

Näytelmän Toivo Parikka ja hänen näyttelijätoverinsa voivat välttyä kuolemantuomiolta, mikäli he valmistavat parissa viikossa huvinäytelmän saarelle saapuville vieraille, valtionhoitaja P.E. Svinhufvudille ja saksalaiselle kenraalimajuri von der Goltzille.

Hauskuus on tapa selvitä, sen Martti Suosalon rooli osoittaa. (kuva Tapio Vanhatalo)

Ehdotus on mieletön, mutta se toteutetaan. Pääroolia näyttelevä Martti Suosalo pistää peliin kaiken, näyttelijäntaitonsa, liikunnallisuutensa ja musikaalisuutensa. Hänen säveltämänsä ja sanoittamansa Housutahra-kupletti on kuin parasta Repe Helismaata ja tietenkin paljon rienaavampi ja tilanteeseen nähden repivän poliittinen. Kun tarinaan lisätään vielä torvisoittokunta, on tunnelma katsomossa haltioitunut.

"Naurattaako? Naurakaa, sillä kuolleet eivät naura", Parikka-Suosalo komentaa katsomoa. Kyllä naurattaa, mutta myös liikuttaa. Suosalolla on aiheeseen henkilökohtainen ote, sillä hänen isoisänsä tunsi näyttelijä Jalmari Parikan.

Näytelmän miehitys on napakymppi. Rauno Ahonen leirin lähes sadistisena johtajana, Vappu Nalbantoglu leirin johtajan aluksi tiukan aatteellisena vaimona... Heikki Ranta jääkäriluutnanttina, Petrus Kähkönen sorvarina, Pekka Huotari ja Risto Kaskilahti näyttelijöinä, Jari Pehkonen iltanäyttelijänä, Heikki Sankari vartijana...

Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu ovat leirin johtajapariskunta. (kuva Tapio Vanhatalo)

Pekka Huotari, Petrus Kähkönen ja Martti Suosalo tekevät upeat roolit. (kuva Tapio Vanhatalo)

Lavastus on Pekka Korpiniityn suunnittelema, ja se toimii paremmin kuin mikään pienen näyttämön lavasteista pitkään aikaan.

Viha voitetaan naurulla, myös vihanpito. Heikki Kujanpäätä edelleen vapaasti siteeraten: "Teatteri on vahvin vastamyrkky ahdistukseen. Teatteritoiminta aloitettiin heti sisällissodan jälkeen ja osittain sen vielä kestäessä. Näytelmiä tehtiin jopa vankileireillä..."

 

 

 

Yleisessä saunassa, naisten puolella

Siellä ollaan kaikki alasti, hoikat ja läskit, sileät ja ryppyiset, isoperseiset ja litteäpyllyiset, raskausarpiset ja litteät vatsakummut, kiinteät ja roikkuvat rinnat, joskus myös yhden rinnan naiset. Uimahallin saunassa, naisten puolella ei kukaan kysy ammattia, sosiaalista arvoasemaa eikä ikää.

Helsingin Vuosaaren uimahallissa, naisten puolella, kuulee tarinoita elämästä, vaikka ei aina haluaisikaan kuulla. Viileämmässä saunassa istuvat äidit lapsineen, kuumissa löylyissä me vähän vanhemmat rouvat.

Saunassa istuisi mieluiten hiljaa, mutta kun vastapäiselle lauteelle sattuu puhetta pulppuava, ei auta muu kuin kuunnella ja vastata puheeseen.

Sellainen puhetta pulppuava istui eilen lauteilla. Juttu alkoi siitä, että kun matalan käheällä äänellä puhuva rouva ilmoitti minulle, ettei aio ottaa lunssarokotusta.

"Miksi", kysyin.

"Yksi ystäväni otti kerran ja oli puoli vuotta sairaana", kuului vastaus. Mielipide oli vuorenvarma ja juuri niin varmaa tietoa, kuin huhuista muodostuu.  Rouva jatkoi, että hän tekee kaikkensa terveytensä puolesta. Sitten paljastui, että hän on ketjupolttaja, jolla on keuhkoahtauma, ja kaljakin maistuu niin, että hän on ollut mukana Elämä uusiksi -ryhmässä.

"Olen ollut parissa aivoleikkauksessakin tupakoinnin aiheuttamien vaivojen vuoksi".

"Miksi sitten tupakoit edelleen", kysyin.

"Se on kyllä ihme juttu! Mutta onneksi saan jutella täällä uimahallissa näistä asioista, minulle ei ole perhettä eikä sukulaisiakaan. Kukaan ei koskaan soita minulle ja kysy, mitä kuuluu. Täytin just seitsemänkymmentä, enkä olisi koskaan halunnut syntyä tänne. Minulla diagnisoitiin nuoruusiän masennus. Mutta jos hyvin käy, minulla voi olla viisitoista vuotta vielä jäljellä", hän kertoi jotenkin ilahtuneena siitä mahdollisuudesta.

Tarina jatkuikin iloisemmissa merkeissä, kun hän sanoi varsinkin maahanmuuttajataustaisten naisten kuuntelevan häntä mielellään.

"He kannustavat ja juttelevat. Miksi suomalaiset eivät osaa kannustaa? Onko se keneltäkään poissa, jos antaa toiselle tunnustusta ja kannustusta?"

Tästä pääsimmekin varsinaiseen asiaan ja totesimme yhteen ääneen, että kannustaminen antaa kannustajallekin paljon myönteistä energiaa.

Lähdin löylyistä ja toivotin hyvää illanjatkoa.

"Kiitos, että juttelit", rouva huikkasi perääni.

 

Mannerheimista on yhä moneksi

Kyllästyttääkö jo? Mannerheim-ooppera kesällä Ilmajoella, nyt Mannerheim-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa. Voin paljastaa, ettei kyllästytä.

Kuva Mannerheimista, hänen elämästään, työstään ja merkityksestään Suomessa saa jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Jos Mannerheim on mielikuvissasi valkoinen kenraali ja punaisten lahtaaja, niin molemmat teokset kannattaa nähdä. Ilmajoella Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen kirjoittama ooppera nähdään suurmenestyksen takia uudelleen ensi kesänä, ja nyt kannattaa suunnata askeleensa Helsingin kaupunginteatteriin.

Asko Sarkola on Mannerheim, Pertti Sveholm Hjalmar Linder. Kuva © Tapio Vanhatalo

Juha Vakkurin kirjoittama, Kari Heiskasen ohjaama ja dramatisoima näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma ei kerro Ilmajoen oopperan tavoin Mannerheimista yksityishenkilönä, vaan miehenä, joka johti Suomea vaaran vuosina. Näytelmässä ne vuodet ovat ennen muuta vuosi 1918 ja jatkosodan vuodet. Asiaa on paljon, mutta se on tiivistetty runsaat kaksi tuntia kestävään esitykseen.

Näytelmää seuraa kuin jännitystarinaa, nopeatempoinen ohjaus ei jää junnaamaan yhteenkään kohtaukseen. Näytelmä käy myös historiantunnista - ei kuivasta sellaisesta, vaan monta ahaa-elämystä tarjoavasta. Suuren näyttämön takaseinälle heijastettavat aikalaiskuvat vuosilukuineen ja nimineen toimivat kerrankin niin, etteivät kuvat ole ylimääräinen ja rasittava lisä (kuten eri teattereiden monissa viime vuosien esityksissä).

Entä Mannerheimin esittäjä? Asko Sarkola ei tee näköispatsasta, mutta hän on roolissaan replikointia myöten määrätietoinen ja asiansa osaava sodanjohtaja. Romantiikkaa näytelmässä on vain hetken verran. Ne ovat muutamia kohtauksia Mannerheimin ja hänen suureksi rakkaudekseen tiedetyn Kitty Linderin välillä. Kittyä näyttelevä Kirsi Karlenius luo roolissaan vahvan, itsenäisen naisen kuvan. Tämä nainen ei jää itkemään miehen perään.

Kirsi Karlenius tekee hienon roolin Kitty Linderinä. Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Mikä on tämän päivän historiantutkimuksen käsitys Mannerheimista? Useimmat tutkijat myöntävät varmaan hänellä olleen keskeinen merkitys ja vaikutus itsenäisen Suomen historiaan. Silti he eivät näe häntä minään virheettömänä toimijana kaikissa niissä dramaattisissa käänteissä, joita hän ehti kokea pitkän upseeri- ja valtiomiesuransa aikana."

Katsojan pääteltäväksi jää se, kuinka paljon sodassa ja rakkaudessa on sallittua.

Bissen keittiössä riitti puhetta ja naurua

"Tulossa Turusta, matkalla seuraavana päivänä Göteborgiin, mutta hetki Helsingin Töölössä. Näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja hänen miehensä, näyttelijä Iwar Wiklanderin "suomiboksissa" on kodikas tunnelma. Birgitta Ulfsson, Bisse, kattaa pöytään gorgonzolajuustoa sekä keksejä ja kaataa laseihin kuohuviiniä. Hän selaa pientä leikekirjaa, johon on siististi liimattu Lilla Teaternin ohjelmistolehtien sivuja, muistoja vuosikymmenien takaa. Kahdeksankymmentäviisivuotias Bisse on täynnä vauhtia ja puhuu Askosta ja teatterista yhteen menoon kaksi tuntia, analyyttisesti, kriittisen kirkkaasti ja rakkaudella."

Tällainen kohtaaminen minulla oli ihanan ja hurjan Birgitta Ulfssonin (1.7.1928-8.10.2017) kanssa vuonna 2014, kun tein Helsingin kaupunginteatterin johtajan, näyttelijä Asko Sarkolan elämäkertaa Naurun takana (WSOY). Bisse kertoi, miten nuori Asko tuli Lillaniin, miten hän havaitsi tämän notkean "bossanovamaisen" rytmiikan ja lahjakkuuden, ja miten hän ja silloinen puolisonsa Lasse Pöysti olivat syyllisiä siihen, että Askosta tuli alle 30-vuotiaana Lilla Teaternin johtaja.

"Asko kuuluu jollakin lailla poikiini. Koin hänet jo aikoinaan semmoiseksi yhdeksi pojakseni. En mahda sille mitään, että pidän tuosta Askosta."

Vielä enemmän Bisse paljasti Asko Sarkolan jäädessä eläkkeelle johtajanvirastaan vuosi sitten. Juhlanäytelmä oli Lillanissa Molièren Tartuffe, sama, josta viime viikolla paljastettiin Bissen ikätoverin, taidemaalari Rafael Wardin maalaama Askon muotokuva.

Juhlapuheet teatterin lavalla saivat lentävän lähdön, kun Bisse astui sinne. Hän puhui juuri niin kuin Bisse osasi: "On pakko tunnustaa, että minulla on välillä ollut äidillisten tunteiden lisäksi sopimattomia tunteita Askoa kohtaan!"

Sellainen Birgitta Ulfsson, Bisse oli. Hän ei kangistunut kaavoihin, eikä säästellyt mielipiteitään. Hänen keittiössään istuessani sain senkin elämänohjeen (vaikka Bisse ei mitään ohjeita jaellutkaan), että aina pitää mennä eteenpäin oman selkäreppunsa kanssa. Itseään ei voi lähteä pakoon, eikä pidäkään. Liikkeen pitää jatkua!

Bissen liike on loppunut, mutta jotenkin uskon, että hänen sielunsa liitää rakkaan saaren yllä, syksyisen Suomenlahden maisemissa. Samalla lailla ajattelin kesäkuussa 2001, kun Bissen rakas ystävä Tove Jansson kuoli. Katselin silloin merelle Pellingissä, Högharunin kalliolta. Aivan vieressä kohosi Toven karu Klovharun saari ja tunsin vahvasti, että poislähteneet palaavat sielunmaisemaansa.

Saari on "näköalani sydämeni viidennestä kammiosta", Bisse kertoo viime keväänä julkaistussa, Stig Hansénin kirjoittamassa kirjassa Mikä ettei (Teos & Förlaget).

Kun lähdin Bissen keittiöstä hän hyräili minulle Tove Janssonin kirjoittamaa Höstvisania, Syyslaulua: "Syksyn tuuli vie kesän muistotkin, nyt jo turhaan kysyt minne viekään. Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin, mutta enemmän kuin koskaan saat tietää."

 

Eve Hietamiehen, Petteri Summasen, Asko Sarkolan ja Rafael Wardin matkassa

Ihmeellinen, innostava vuorokausi takana! Siihen mahtuu neljä erityistä, erityisen lahjakasta ja karismaattista ihmistä.

Mikä yhdistää Eve Hietamiestä, Petteri Summasta, Asko Sarkolaa ja Rafael Wardia? Luova työ, mielikuvitus ja taito siirtää taide-elämyksiä katsojille. Yksi heistä on kirjailija (ja toimittaja), yksi taidemaalari ja kaksi tekee työtään näyttelijänä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista tehdyn elokuvan on ohjannut Marja Pyykkö. Elokuva onnistuu tavoittamaan kirjan perimmäisen sanoman, huumorin takana piilevän arkielämän tragedian. Yksin vastasyntyneen lapsensa kanssa jäävän isän selviytymistarina ei kerro vain miehen kamppailusta, vaan niistä väsymyksen täyteisistä kuukausista, joita jokainen äiti ja isä on lapsensa ensimmäinen elinvuoden aikana kokenut. Vaikka oman kuopukseni Juhanan syntymästä on jo 24 vuotta, niin jokainen vauva Paavo Pasasen itku elokuvassa oli tuttua, kuin äsken koettua.

Eve Hietamies ja Petteri Summanen Yösyöttö-elokuvan jälkitunnelmissa.

Petteri Summanen tekee elokuvassa loistoroolin jokaista ilmettään myöten. Hän on juuri se Antti Pasanen, jonka hahmon Eve Hietamies on kolmessa kirjassaan kirjoittanut eläväksi, tuntevaksi mieheksi. Ei tarvitse olla ennustaja, kun ounastelee, että Yösyöttöön saadaan jatko-osa - ja siitäkin huolimatta, että kansainvälisessä omistuksessa oleva Finnkino ei ota Yösyöttöä lipputuloista johtuvan kiistan takia saleihinsa. Elokuvan levityksestä vastaava Nordisk Film on etsinyt korvaavia näytöksiä itsenäisissä elokuvateattereissa ja muissa esityspaikoissa. Ehkä katala, rahanahne temppu on piristysruiske pienille teattereille!

Vauhdikkaan elokuvaillan, Eve Hietamiehen ja Petteri Summasen kanssa vietetyn juhlan jälkeen koitti aamu Helsingin kaupunginteatterissa. Siellä paljastettiin teatterin pitkäaikaisen johtajan (1998-2016), näyttelijä Asko Sarkolan muotokuva. Eikä mikä tahansa muotokuva, vaan suomalaisen kuvataiteen mestarin, taidemaalari Rafael Wardin (s. 1928) maalaama työ.

Rafael Wardi maalasi vuoden verran Asko Sarkolan muotokuvaa Tartuffena.

Teoksen nimi, Tartuffe, Asko Sarkolan esittämänä viittaa Sarkolan nimirooliin Molièren Tartuffessa Lilla Teaternissa viime vuonna. Kari Heiskasen ohjaama näytelmä oli Sarkolan viimeinen rooli johtajana, nyt työ jatkuu näyttelijänä - ja jälleen Heiskasen ohjauksessa Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmässä, jonka ensi-ilta on 25.10.

Rafael Wardin työ on upea, monia ajatuksia herättävä. Aivan kuten hänen vuonna 2007 Helsingin kaupunginteatterille maalaamansa tilaustyö Kvartetti-näytelmästä, jota tähdittivät yli 481 esityksen ajan Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes.

"Ihailen Wardin draaman tajua, hän näkee Molièren teeman selkeästi", Asko Sarkola sanoo.

Taulussa hurjistunut, vallan sokaisema hengemies Tartuffe heiluu ristinsä kanssa. Symboliikkaa tähänkin aikaamme...

Hengenmiehenä huijaava Tartuffe-näytelmä suututti Molièren aikalaiset...

Molemmat taulut löytyvät kaupunginteatterin toisen parven lämpiön seinältä. Suosittelen pysähtymään niiden äärelle!

 

 

 

 

 

 

 

Klovniksi pukeutunut pelottelee lapsia Itä-Helsingissä

Mikä saa aikuisen miehen tai ainakin aikuisen kokoisen miehenpuolen pukeutumaan klovninaamariin ja asuun ja pelottelemaan pieniä lapsia?

Sunnuntaina tämä hyypiö iski lapsenlapseni, 6-vuotiaan pojan kimppuun, hyppäsi eteen ja iski nyrkillä naamaan, niin että poski punoitti vielä illalla. Hyypiöstä oli tehty ilmoitus poliisille jo lauantaina ja uusi ilmoitus sunnuntaina. Hän ehti kuitenkin häipyä metsään ennen kuin yksikään vanhemmista sai hyypiön kiinni, vaikka lähtivät nopeasti tämän perään.

Nimitän häntä hyypiöksi, koska lasten pelottelu on vihonviimeinen teko. Lapset rakastavat sirkuksen klovneja, joihin liittyy aina naurua ja iloa.

Lapsenlapsi, rohkea, reipas ja elämän ihmeellisyyksistä pikkupoikien tapaan kiinnostunut poika, oli sunnuntai-iltana niin peloissaan, että hän varmisteli ovien ja ikkunoiden olevan kotona kiinni. Aikuinen voi vain kuvitella, millaisen kauhun klovnin teko voi lapsen mieleen jättää. Jättäisi se aikuisellekin pelon kuten viime syksynä klovneiksi pukeutuneiden hyypiöiden pimeissä illoissa tekemät "esiintymiset" tekivät.

Toivottavasti poliisi ja aktiiviset vanhemmat saavat hyypiön kiinni. Tässä maailmassa on ihan riittävästi kauhukuvia, pelkoa ja surua, sitä ei tarvitsisi lisätä tällaisilla teoilla.

Hyypiö kuuluu samaan sarjaan kuin itsensäpaljastajat. Muistan, miten nuorena äitinä säikähdin itse Helsingin Käpylässä, Taivaskalliolla ukkoa, joka paljasti metsikössä säälittävät vehkeensä. Ei tehnyt pitkään aikaan mieli lenkkeillä niissä maisemissa, mutta aikuisena pystyin unohtamaan nopeasti koko surkimuksen.

Lapsen pelolle ei voi tehdä muuta kuin puhua ja rauhoitella häntä. Sirkuksen pellet eivät taida kuitenkaan tänä syksynä lapsenlastani ilahduttaa, vaikka sirkukseen menosta on puhuttu jo moneen otteeseen.

Uneton Minneapoliksessa

Reissuun lähdettiin torstaina Helsingistä, lennettiin ensin Reykjavikiin ja sieltä nopea vaihto Minneapoliksen-koneeseen. Paitsi, ettei se kohdallani ollut ihan yhtä nopea kuin kuvaaja Timolla. Minut tempaistiin jonosta erikoistarkastukseen, perusteellisempaan kuin ikinä. Kahden turvatarkastajan voimin tutkittiin käsipakaasina kulkeva matkalaukkuni, skannattiin läppäri, kännykkä ja ihoni mahdollisten räjähdejäämien takia ja rauhoiteltiin, ettei kone lähde ilman minua. Hikeä pukkasi, mutta ehdin koneeseen.

Oltiin kuuden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua Minneapoliksessa. Kello oli kuusi illalla, kotona kaksi yöllä, koska aikaero Suomen ja Minneapoliksen välillä on kahdeksan tuntia. Kotiin soitin puoli kolme, kun ei nukuttanut.

Sitten koitti perjantaiaamu, ja työkeikka alkoi vauhdilla. FinnFest-juhla näkyy tänä vuonna koko Minnesotan osavaltiossa erityisen hyvin Suomen 100-vuotisjuhlien takia. Ja miksi Minnesotassa? Juuri siksi, että tänne on vuosikymmenten saatossa muuttanut eniten suomalaisia, mutta se, mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö vastasi kysymykseeni suomalaisten siirtolaisuudesta ja nykyisestä maahanmuutosta, kerrotaan vasta ensi viikon Avussa.

Presidentti Niinistö ja rouva Jenni Haukio osallistuivat ensin aamupäivällä ystävyyskaupunkien tapaamiseen. Tunnelma oli lämmin, jotenkin jopa kotoisa. Presidentti oli leppoisa ja viljeli huumoria kertoessaan muun muassa laihialaisvitsin. Sama rentous hänen esiintymisessään jatkui päivän mittaan, ja suomalaisena sykähdyttää tasavallan ykkösparin ote töihinsä. Jenni Haukio on todellinen first lady työssään (ei vain roolissaan) presidentin puolisona.

Minneapoliksen kauppakamarin lounaan riemastuttavin hetki oli tietenkin se, kun Mikko Koivu (luonnossa yllättävän kookas!) ja Mikael Granlund luovuttivat Niinistölle hänen nimellään ja numerolla 17 varustetun pelipaidan. Herrat olivat tavanneet jo edellisillan matsissa, joten tuttuja oltiin.

FinnFest-juhlan päätapahtuma konserttitalolla oli koskettava ja jotenkin kovin suomalainen, ja miksei, olivathan juhlan tehneet amerikansuomalaiset. Juhla alkoi Jean Sibeliuksen Jääkärien marssilla, jonka soitti Ameriikan pojat torviseitsikko, mutta kun University of Minnesota Wind Ensamble and Suomi Finland 100 Choir esitti Finlandian, yleisö pomppasi presidenttiparia myöten aplodeeraamaan seisaaltaan.

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio innostuivat konserttitalolla. (kuva Timo Pyykkö)

Ja mille Niinistö nauroi? Tietenkin Jorma Eton runolle Suomalainen, jossa rannalla vastaa aina toinen samanmoinen suomalainen!

Yöunet jäivät vähiin, mutta uneton Minneapoliksessa lähtee nyt Osmo Vänskän johtamaan konserttiin.

Siitä ja kaikesta muusta kahden päivän aikana nähdystä ja koetusta ensi viikon Avun printissä. Teksti syntyy lauantain ja sunnuntain välisenä yönä paluulennolla kotiin, lehti lähtee Punamustan painoon Tampereelle maanantaina, ja Suomen suurimman viikkolehden printti on käsissänne torstaina!

Sukulainen, joka katosi Neuvostoliittoon ja muut vaietut salaisuudet

Syksyn tärkein kotimainen elokuva, Antti Tuurin kirjaan perustuva Ikitie on nyt elokuvateattereissa. Se kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Jussi Ketolasta, Pohjanmaalta itärajalle muilutetun miehen kohtalosta.

Kansa kutsui näitä retkiä muilutuksiksi kuuluisimpien ihmisrahtaajien Jussi ja Jaakko Muilun mukaan.  He olivat niitä Lapuan liikkeen äärioikeistolaisia, fasisteja,  jotka kyydittivät itärajalle kommunisteiksi kuvittelemiaan maanmiehiään, kuten presidentti K.J. Ståhlbergin ja vaimonsa Esterin vuonna 1930.

Ikitiessä Jussi Ketola haetaan yöllä kotoaan ja kuljetetaan mustien autojen kyydissä itärajan pintaan. Siellä hänet uhataan ampua, mutta Ketola pääsee livahtamaan murhaajiltaan ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle. Siellä hänet pakotetaan jäämään rakentamaan uutta ja uljasta kommunistista ihanneyhteiskuntaa, rakastetun Stalinin ohjeiden mukaan. Ilmiantajia ja kyttääjiä riitti, eikä kukaan ollut turvassa.

A.J. Annilan ohjaama elokuva on mestariteos, tärkeä klassikko jo nyt. Elokuvassa Ketolaa näyttelee Tommi Korpela, upeasti, koskettavasti ja aidon ihmiskohtalon kokevana miehenä. Tanskalainen näyttelijä Sidse Babett Knudsen (Vallan linnakkeesta tuttu, kansainväliseen menestykseen noussut näyttelijä) on Ketolan uusi vaimo Hopea-nimisessä kolhoosissa.

Ikitie palautti mieleeni oman sukuni vaietut asiat, salaisuudet, joista isäni, toimittaja Sakari Talvitie puhui kierrellen. Olisinpa osannut joskus kysyä enemmän, vaatia enemmän totuuksia vuonna 2011 93-vuotiaana kuolleelta isältäni.

Hän kertoi kuitenkin aikoinaan, että Antero Talvitie, isoisäni veli katosi 1920-luvun lopulla. Katoaminen tarkoitti sitä, että hän lähti itärajan yli rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon. Se tiedettiin, että Antero Talvitie oli kommunisti, mutta se oli pohjalaisessa suvussani suunnaton häpeä. Rovasti-isoisäni Iisakki Vihtori Talvitie, joka kuoli jo 1940-luvun lopulla, ei koskaan puhunut isälleni tästä kadonneesta veljestään.

Nähtyäni Ikitien voin kuvitella, mitä Antero Talvitielle tapahtui. Stalinin vainoissa teloitettiin 1930-luvulla yli lähes 30 000 suomalaista, jotka olivat rakentamassa utopiaa. Jälkeenpäin täysin mielipuolista, että Neuvostoliittoon lähdettiin vapaaehtoisesti, mutta usko unelmiin, mahdottomiinkin on yksi ihmisluonnon ominaisuuksista.

Sama vaikenemisen kierre jatkui viime sotien jälkeen. Isäni veli, kummisetäni, majuri Kalervo Talvitie taisteli talvi- ja jatkosodan pahimmissa taisteluissa jalkaväenkenraali Adolf Erik Ehrnroothin alaisena.

Kun haastattelin Ilta-Sanomiin Ehrnroothia vuonna 1997 hänen kotonaan Naantalin Kakskerrassa, vanha kenraali ryhdistäytyi ja kysyi, onko Kalervo Talvitie minulle sukua. Häkeltyneenä myönsin, että kyllä, hän oli setäni.

-En ole koskaan unohtanut hänen urheuttaan Äyräpäässä. Hän auttoi haavoittuneen toverinsa suojaan ja antoi yltään vaatteensa.

Rakkaasta kummisedästäni puhuttiin aina lapsuudenkodissani, että tämä menetti jotenkin "hermonsa" sodassa, että hän oli "hoidoissa" sodan jälkeen. Nyt tiedän, mistä oli kysymys.

Nyt ymmärrän, miten vaikeita ja vaiettuja asioita itärajan yli loikanneen isoisäni veljen ja sodassa henkisesti vammautuneen kummisetäni kokemukset ovat olleet vanhempieni sukupolvelle. Ja sotien jälkeen syntynyt sukupolvi, johon kuulun, on joutunut käymään läpi näitä traumoja.

Vaikenemisen kierre on katkaistava jossain vaiheessa. Niin sanoi minulle Apu-lehden kansihaastateltava viime viikolla. Hänestä lisää kuun vaihteessa ilmestyvässä lehdessä.

Peppi Pitkätossu on taas täällä!

Syksyn odotetuin ensi-ilta - itse asiassa uusintaensi-ilta - koitti eilen. Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2015 esitetty Peppi Pitkätossu oli sellainen yleisömenestys, että teatteri otti sen onneksi uudelleen ohjelmistoonsa.

-Vau, miten hieno, sanoi kuusivuotias tyttärenpoikani silmät suurina Noel astuessaan ensimmäistä kertaa elämässään suuren näyttämön katsomoon. Yhdeksänvuotias Lilian käveli tottuneesti riville kahdeksan, olihan hän jo Peppi-esityksen konkari nähtyään sen aikoinaan jo kaksi kertaa.

-Onhan tänä iltana se Peppi, se Anna-Riikka,  Lilian kysyi.

Lilian ja Noel valmiina Pepin uusintaensi-iltaan.

Kyllä, kaksoismiehitetyn pääroolin esitti uusintaensi-illassa hurmaava ja energinen Anna-Riikka Rajanen. (Maija Lang on varmasti yhtä hyvä, ja lasten reaktioista päättelen, että tulemme katsomaan Pepin tänä syksynä vielä uudelleen.)

Milko Lehdon ohjaama Peppi on tehty rakkaudella. Hän tulkitsee työryhmineen huumorilla ja lämmöllä Astrid Lindgrenin (1907-2002) luoman maailman vahvimman tytön seikkailut. Peppi päihittää tyhmät rosvot, poliisit ja sosiaalitantat oveluudellaan ja heittää sirkuksessa selälleen Vahvan-Aadolfin matolle (vakuuttavan ketterä Panu Vauhkonen, joka nähdään myös Pepin merirosvoisän roolissa.)

Pepin parhaiden ystävien, Tommin ja Annikan roolissa ovat Raili Raitala ja Petrus Kähkönen. Sama Petrus, joka tekee parhaillaan hienon ja täysin erilaisen roolin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Kultainen vasikka -näytelmässä. Monipuolinen näyttelijä, kaiken lisäksi musikaalinen ja liikunnallinen (viime syksyn Shrek!)

Anna-Riikka Rajanen on Peppinä ihan ikiliikkuja! (kuva Mirka Kleemola)

Kaiken menon ja hauskuuden keskellä näytelmässä on myös suvantokohtia. Huomasin, että Noel pyyhki vaivihkaa silmiään, kun Peppi ikävöi isäänsä tai sitä, että Tommi ja Annika surivat joutuvansa Pepistä erilleen.

Ne vaihtuivat hetkessä naurun kyyneleiksi, kun Ursula Salon hervottoman hauska ja tärkeä sosiaaliviraston rouva Ryöppyvaara runsaine ryntäineen yritti saada Peppiä kuriin ja järjestykseen. "Tuut, tuut", Peppi sanoi rouvalle ja on puristavinaan tätä rintojen kohdalta. Entä pierutyyny, jonka Peppi asettaa rouvan tuolille...! Varma nakki, kuten kaupunginteatterin eläkkeellä oleva näyttelijä Asko Sarkola kertoi kirjoittamassani elämäkerrassa, siis pieru näyttämöllä!

Suuren näyttämön kaikki mahdollisuudet on käytetty hyväksi Jyrki Karttusen koreografiassa, Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Riitta Röpelisen puvustuksessa. Lisää tällaisia lastennäytelmiä!

Pepin merirosvoisä on saapunut kaupunkiin, ja katsottavaa riittää niin lavastuksessa kuin puvustuksessa. (Mirka Kleemola)

Mies väkivallan uhrina

Perhe-elämän kulissit murtuvat rytisten, kun fyysinen ja henkinen väkivalta ja pahuus tuhoavat valheellisen onnellisesti alkaneen parisuhteen. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämön Huojuva talo on raastava kuvas helvetistä, johon puolison väkivaltaisuus voi johtaa. Antti Mikkolan ohjaamassa ja sovittamassa tulkinnassa hirviön roolin saa tällä kertaa vaimo, ei klassisen tulkinnan mukaan mies.

Miesten kokema parisuhdeväkivalta ei nouse esille samalla tavoin kuin naisten kokema, se on osittain jopa tabu. Miehen mustelmat tai henkinen nöyryyttäminen jäävät helposti piiloon, mutta kuten ohjaaja sanoo "oli perheväkivallan uhri kumpaa sukupuolta tahansa, sen merkittävimmät vammat ovat omanarvontunnon menetys ja häpeä". Siksi myös miehille kaivataan turvaverkkoja kuten Miessakit ry:n kaltaisia järjestöjä.

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo julkaistiin postuumina vuonna 1960, vaikka hän oli kirjoittanut sen jo 1930-luvulla. Syyksi siihen, että teos jäi vuosikymmeniksi pölyttymään kustantajan pöytälaatikkoon on arveltu yhtymäkohtia Jotunin ja hänen miehensä, kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiaisen avioliittoon.

Lähimenneisyyden tunnetuin tulkinta Huojuvasta talosta on Eija-Elina Bergholmin ohjaama ja Maaria Koskiluoman käsikirjoittama tv-sarja vuonna 1990. Siinä psykopaattista, narsistista ja väkivaltaista Eero Markkua näytteli Kari Heiskanen.

Anna-Maija Tuokon Lea hurmaa ensitapaamisella Arttu Ratisen Eeron. (kuva Harri Hinkka)

Nyt hänen elämänkumppaninsa Anna-Maija Tuokko tekee Tampereella hurjan, jokaista elettä ja ilmettä myöten raastavan tulkinnan väkivaltaisesta Lea Markusta, joka hurmaa ensitapaamisellaan tulevan puolisonsa Eeron. Häntä näyttelee Arttu Ratinen herkästi. Eero on jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan vahvan äidin (Aliisa Pulkkinen) jyrän alle jäänyt miesparka. Sovituksessa tulee esille koskettavasti se, millaisen mallin tämän päivän aviomiehet ovat saaneet isiltään ja ehkä myös sodat kokeneilta isoisiltään. Kun Eero purkaa kokemaansa terapeutille (Ville Majamaa) ja katsomolle, yleisö istuu hievahtamatta, järkyttyneenä.

Kun väkivallan kierre on alkanut, se ei katkea ennen traagista loppua. Syyksi väkivaltaisen Lean käytökseen eivät riitä työelämän vaatimukset tai väsymys lasten hoitamiseen. Hän on henkisesti sairas, tässä tulkinnassa myös työpaikkakiusaaja ja kaikkia lähellään olevia ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Huojuvan talon väkivalta on fyysistä ja henkistä. Anna-Maija Tuokon Lea Markku ei kaihda rajujakaan keinoja. (kuva Harri Hinkka)

Näytelmän pääparin heittäytymistä rooleihinsa voi vain ihailla. Jos katsoja on melkein tuskan hiessä tarinan edetessä, olivat Anna-Maija Tuokko ja Arttu Ratinen mustelmilla jo harjoitusajan jälkeen. Sen verran mäiskimistä ja kaatumisia esitys vaatii.

-Roolin heittää kuitenkin mielestään heti, kun sulkee teatterin oven, Anna-Maija Tuokko sanoo.

 

 

Ilman kypärää Tallinnassa

Hulluus ei tule yksin. Elokuun viimeisen päivän leppeässä tuulessa viiletin helmat hulmuten pyörällä pitkin Tallinnan jalkakäytäviä, ajoratoja ja rantoja. Tunsin olevani villi ja vapaa, vaikkakin työmatkalla.

Takana oli kiivas viikko, olipa juhlittu yhdet ikimuistettavat työkaverin läksiäiset, sen jälkeen matka Turusta Tukholmaan ja takaisin, pari alkaneen teatterisyksyn ensi-iltaa ja kirjoittamani Matti Esko, Valtakunnan rekkamies -elämäkerran julkkarit. Ja kaikki viikon työt näiden päälle.

Luulisi tässä olevan kylliksi yhdelle yllytyshullulle, vaan eipä riittänyt.

Torstaiaamuna Helsingissä satoi, mutta Tallink Siljan Megastar-huippualuksen lähtiessä uudesta Länsisataman kakkosterminaalista alkoi taivas seljetä, ja mieli kurkottui jälleen kohti uutta kokemusta. Kaksi tuntia meren yli Tallinnaan, siellä paistoi aurinko, ja yli kahdenkymmenen asteen lämpötila helli. Totesimme matkaseurueessa, että päästiin ennen syksyn tuloa etelänmatkalle, intiaanikesän haikeankypsään tunnelmaan.

Satamasta meidät vietiin suoraan vanhaankaupunkiin City Biken toimipisteelle. Nokka ei kauan tuhissut, kun pyöriä vuokraavan firman sympaattinen toimitusjohtaja Toomas Lelov jakoi seurueelle pyörät, aika monessa ajossa kulutetut. Nopea testaus mukulakivikadulla ei vielä vakuuttanut, että letkamme pääsee maaliin koko iltapäivän kestävästä urakasta kaatumatta tai törmäilemättä toisiimme. Muistelin itsekseni, että jos olen selvinnyt hengissä pyöräretkestä Bangkokin slummialueelle ja Manhattanilta Central Parkiin, niin ehkä Tallinnakin otetaan haltuun fillarilla.

Toomas Lelov perusti City Bike -yrityksensä jo vuonna 2003, vaikka pyöräilykulttuuri Tallinnassa on vasta alkutekijöissään.

Tallinna otettiin haltuun pyöräillen. Iloisen pyöräilijän taustalla yksi muraaleista, maalaus Eesti Rahvusringhäälingin (ERR) eli Viron yleisradiosta.

-Miten kypärät, kyselin Toomasilta. Vastaus kuului, ettei niitä tarvita. Kypäräpakko on Virossa vain alle 16-vuotiailla. Sen ikäisiä seurueessa ei ollut, jota pää paljaana liikenteeseen. Hieman hirvitti, se on pakko myöntää.

Toomasin johtaessa letkaa (johtajaa nimitetään kuulemma possuksi) selvisimme ulos vanhastakaupungista, sieltä rohkeasti liikennevaloista Rotermannin kortteliin, jonka houkuttelevat kaupat ja ravintolat vilahtivat liiankin nopeasti ohitse. Matka jatkui Rotermannista kohti Kadriorgin halkeilleita asfalttikatuja, sieltä satamaan, satamasta rantaan, Paterein vankilan ja Lennusadaman ohi Kalamajan ja Telliskiven kaupunginosiin. Siellä tutustuimme uuden Balti Jaama -torin arkkitehtuuriin, putiikkeihin ja ennen kaikkea street food -lounaan antimiin. Humalakoda-ravintolan oman panimon vaalea lagerolut maistui kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen. (Torille pääsee kätevästi myös raitiovaunulla, linjat 1 ja 2.)

Matkan varrella pysähdyttiin ihailemaan seinämaalauksia, muraaleja, joita meksikolaiset taiteilijat ovat maalanneet. Se on heidän lahjansa Virolle, jonka itsenäisyys täyttää ensi vuonna sata vuotta. Mextonia-projekti näkyy ympäri Tallinnaa. Muraaleissa on monenlaista symboliikkaa, on kansantaruista ammentavia maalauksia, mutta myös Viron raskaasta neuvostoajasta kertovia kuten kuva paljastaa: virolaisia veneessä, ehkä pakenemassa meren yli Suomeen tai Ruotsiin. Kuten tapahtuikin.

Tallinnan mukamas läpikolunneena on pakko tunnustaa, että pyörällä näin enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla reissulla. Mutta siihen tarvittiin Toomas ja rohkea seurue, joka pysyi matkassa mukana valittamatta ja kaatumatta. Muistettiin turvaväli ja poseerattiin välillä kiltisti valokuvaaja Andres Teissille. Hän on sattumoisin sama herra, joka on kuvannut Ikitie-elokuvan stillkuvat.

 



 

Rahasta ja rakkaudesta, niiden puutteesta

On ehkä ennenaikaista julistaa joku alkaneen teatterisyksyn esityksistä tapaukseksi, koskettavimmaksi elämykseksi. Teen sen silti, vaikka monta ensi-iltaa on vielä edessä.

Remontista vapautuneen Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön avajaisnäytelmä Kultainen vasikka on kaksi ja puolituntinen elämys, jota katsoin ennakkonäytännössä etukenossa, kylmät väreet iholla. Välillä kyyneleet silmissä, välillä nauraen.

Sittenkö vasta elämme, kun viini virtaa, ja mammona täyttää elämän? (kuva Henrik Schütt)

Maria Jotunin vuonna 1918 kirjoittaman näytelmän teemat ovat järisyttävän tosia ja ajankohtaisia. Kirjailijan kuvaama ensimmäisen maailmansodan pula, keinottelu ja rahan puute eivät ole vain menneisyyttä. Ne ovat tätä hetkeä, jota elämme. Mistä muusta me puhumme kuin rahasta, sen hankkimisesta, sen puutteesta, sen mahdista? Sen orjuuttavasta elämäniloa tuhoavasta mahdista! Ja unohdamme, että olemme täällä rakastaaksemme, ollaksemme toinen toisillemme. (Samaa rakkauden tai sen puutteen teemaa käsittelee viiden teatterin yhteistuotantona, Studio Pasilassa ensi-iltansa saanut Arvoituksellisia muunnelmia -näytelmä. Sen suorastaan dekkarimaista tarinaa kannattelevat Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.)

Kultainen vasikka olisi voitu tehty kuivasti epookkiin, mutta sitä ennakkoluuloton ohjaaja Heidi Räsänen ei tee. Tulkinta ei hylkää Jotunin kieltä, mutta saa näytelmän sisältöön aivan erityisen vimman ja intensiteetin. Se näkyy näyttelijäntyössä kautta linjan. Heikkoa lenkkiä ei tässä esityksessä ole: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen näyttelevät sillä ilolla, mikä syntyy työryhmän rakastaessa työtään, tietäessään, että ollaan tärkeän asian ytimessä. Ja siellä todella ollaan.

Vappu Nalbantoglu ja Helmi-Leena Nummela näytelmän sisaruksina.(kuva Mirka Kleemola)

Joku katsoja ihmetteli väliajalla Antti Mattilan viitteellistä lavastusta. Melkein tyhjä näyttämö, jonka taustalla on paksuja puunrunkoja, yksi puu poikittain lattialla on hieno kuva sodan runtelemasta maailmasta ja henkisestä tyhjiöstä, johon ihminen joutuu rahaa ja onnea metsästäessään. Entä viimeinen näyttämökuva?

Tavaraa, koruja, samppanjalaseja, kaikkea sitä turhaa, jolla elämä täytetään.

Heidi Herala tekee vahvan roolin, saman jonka hänen äitinsä Marja Korhonen teki vuonna 1961 Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. (kuva Mirka Kleemola)

 

Suru yhdisti turkulaiset

 

Turun perjantaisen terrori-iskun järkyttämät turkulaiset kerääntyivät sunnuntaina kauppatorille, jonka Aurakadun puoleinen nurkkaus peittyi kukkiin ja kynttilöihin.

 

Kuva Petri Mulari.

Eri-ikäiset pariskunnat tulivat paikalle käsi kädessä, lohtua toisistaan hakien. Suomen Punaisen Ristin työntekijä kertoi jutelleensa monien kanssa.

- Ihmiset hakevat vastauksia ja yrittävät torjua pelkoa. Paikalla on tosin ollut heitäkin, jotka näkevät kaikki turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat uhkana. Myös Punaista Ristiä on arvosteltu ja Pansion vastaanottokeskuksessa on vahvistettu vartiointia vihan ilmauksien vuoksi, hän kertoi.

Suru ja järkytys tapahtuneesta näkyi turkulaisten, mutta myös irakilaisten maahanmuuttajien olemuksessa.

- Olin paikalla perjantaina, kun tapahtumat saivat alkunsa. Yritin pysäyttää puukottajan, mutta hän pääsi käsistäni. Sen jälkeen yritin tukahduttaa kaulaan puukotetun naisen verenvuotoa, kertoi kaksi vuotta Suomessa asunut turvapaikanhakija Saadi Waleed. Hän oli tullut torille sunnuntaina ystäviensä kanssa suoraan kirkosta.

- Kävimme rukoilemassa ja toivomme suomalaisten uskovan, etteivät kaikki arabit ole rikollisia, sanoi Waleedin ystävä Ali Al-Tayar.

Uudestakaupungista paikalle tullut, vahvasti tatuoitu Otto vahvisti irakilaisten mielipiteen,

- Yksi mätä hedelmä voi pilata monen viattoman maineen. Minulla on rystysiin tatuoitu sana sad, surullinen. Sitä olen tänään.

Torilla päivystysvuorossa ollut poliisi sanoi monen todenneen, että marokkolaisen 18-vuotiaan miehen terroriteko ei saa vaikuttaa elämään Turussa.

- Paikalle ei tullut ainakaan tänään yhtään mielenosoittajaa tai muuten häiritsevästi käyttäytyviä kansalaisia. Kyllä tämä turkulaisena järkyttää mieltä, kaupunki on tähän asti tuntunut kovin rauhalliselta kylältä.

Turussa opiskelevat Antti Järvinen ja Tanja Honkala olivat vakuuttuneita, että tapahtunut yhdistää ihmisiä.

- Turussa on aina voitu kulkea huoletta, mutta pelkäämään emme nytkään suostu. Surra saa, mutta vihata emme saa.

Turun tapahtumista kattava reportaasi ensi torstaina ilmestyvässä Avussa.

 

 

 

Vävypoika tuli perheeseen Bagdadista

Tänään, jolloin Turun terrori-iskusta on kulunut vuorokausi ja voimme vain ihmetellä, miksi Marokosta haetaan turvapaikkaa Suomesta, Marokosta, jossa ei ole sotaa, sortoa, eikä nälänhätää ja tukea niitä, jotka oikeasti tarvitsevat turvapaikkaa.

Itse jouduin kasvokkain tilanteessa, jota en ollut osannut ennakoida. Ehkä olisi pitänyt kolmen aikuisen lapsen äitinä, onhan maailma avoin joka suuntaan.

Tuoreen vävypoikani matka alkoi neljä vuotta sitten Irakista, Bagdadista. Vaikea, raskas ja kallis matka eteni Turkin, Makedonian ja Unkarin kautta Suomeen, Tukholman kautta Oulun vastaanottokeskukseen, sieltä Vantaan vastaanottokeskukseen.

Tuli kevät  2017, jolloin tyttäreni tapasi turvapaikkaa hakeneen hänet Helsingissä, pitkän matkan tehneen irakilaisen.

Kun tytär kertoi minulle rakastuneensa ja suunnittelevansa tulevaisuutta miehen kanssa, jouduin kasvokkain omien asenteideni kanssa.

Olin tehnyt laajan pakolaisia koskettavan reportaasin Apuun Kosilta elokuussa 2015 yhdessä kuvaaja Timo Pyykön kanssa, saman kuvaajan kanssa tänä keväänä Israelissa, jossa kuuntelin myötätuntoisesti palestiinalaisten tilannetta.

-Sitä saa, mitä tilaa. Voin kirjoittaa näistä elämänkohtaloista, mutta miten suhtautua, kun se koskee omaa perhettäni, paruin sananmukaisesti silmät päästäni kotona toukokuun lopussa.

En voi väittää, että olisin ollut ilahtunut tyttäreni ilmoituksesta  - minulla ei ole mitään rasistisia tai  maahanmuuttovastaisia mielipiteitä. Olin huolissani irakilaisen perheeseen yllättäen tulleen miehen tilanteen epävarmuudesta ja tietenkin siitä, mihin tilanteeseen tyttäreni ehkä tulevaisuudessa joutuu.

Bagdadiin on palautettu suurin piirtein kaikki Suomeen tulleet. Vävyn perustelut maahanmuuttoviranomaisille ovat olleet hyvät, mutta Migriä ne eivät ole vakuuttaneet.

-Minulle sanottiin, että osa Bagdadin kaupunginosista ovat turvallisia. Se ei pidä paikkaansa. Minulla on siitä omakohtaisia, karmeita kokemuksia. Mosulista paenneet ovat saaneet turvapaikan, hän kertoi syödessään meillä sienirisott0a.

Se ei maistunut, sillä mausteita olisi pitänyt olla enemmän. Seuraavalla kerralla enemmän mausteita, eikä italialaista....

En kirjaa tähän hänen pakonsa perusteluita, ne kuuluvat maahanmuuttoviranomaisille. Alkukesästä ilmeni kuitenkin, että häntä auttanut oululainen lakimies oli useimmiten päiväunilla, "päikkäreillä", eikä muutenkaan paneutunut tilanteeseen kuten olisi pitänyt. Sitten julkisuuteen tulikin uutisia, että moni turvapaikanhakijoiden asiaa hoitavaa lakimies rahastaa helpolla rahaa valtiolta.

Paperittomista ja karkotetuista kirjat kirjoittanut toimittaja Kaisa Viitanen neuvoi meille hyvän asianajajan. Monia turvapaikanhakijoita auttanut lakimies on nainen. Nyt odotamme, mitä syksyn kuukaudet tuovat tullessaan.

Tänään, jolloin marokkolainen 18-vuotias on puukottanut kuoliaaksi kaksi ihmistä, ja kuusi on sairaalahoidossa, vävypoikani on tuskainen.

- En ole itse käynyt ulkona, mutta ystäväni Oulussa aisti pelkoa ja vihaa käydessään kaupassa.

Pitäisikö meidän kaikkien muistaa, että niin turvapaikanhakijoihin, kantasuomalaisiin - meihin ihmisiin - mahtuu niin hyvyyttä kuin pahuutta?

Meissä on Turun tai Barcelonan teon kaltaisia, joka puolella, joka maassa ja kansallisuudessa heitä on -  mutta rajat kiinni - ajattelu ei johda tässä maailmantilanteessa mihinkään.

Malttia, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö viestitti.

 

Pyörällä päin ja pakoon!

Tulipahan vietettyä erilainen elokuinen tiistai ja samalla tutustuttua julkiseen terveydenhuoltoon. Mieheni Juha oli menossa palaveriin Musiikkitalolle, Helsingin keskustassa. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, skannasi tarkkaan Baanan, helsinkiläisten suosiman Kiasmalta Ruoholahteen kulkevan pyörätien. Ei ketään horisontissa. Rohkeasti vaan yli!

Samalla hetkellä hänen takaansa syöksähti miespyöräilijä, joka tuli Musiikkitalon aukion poikki ja törmäsi hänen selkäänsä. Juha kaatui täydellä painollaan vasemman reitensä päälle (tietenkin saman reisi, jossa on polven tekonivel...), huusi ja kirosi lujaa (teidän, että Juhasta lähtee ääntä) miehen perään.

Mitä tämä teki? Karkasi paikalta taakseen vilkaisematta. Toinen jalankulkija sentään pysähtyi ja tarjosi apuaan. Karkuun lähteneestä pyöräilijästä näkyi enää harmaan puseron selkämys.

Helsingissä pyöräillään yhä enemmän, ja se on erinomainen asia. Suurin osa pyöräilijöistä hallitsee liikenne- ja käyttäytymissäännöt, mutta osa paahtaa eteenpäin kun kamikazelentäjät, välittämättä autoista, jalankulkijoista ja loppujen lopuksi myös itsestään. He eivät pysähdy stopmerkkien eteen (yksi esimerkki löytyy työmatkaltani A-lehtiin Kulosaareen, jonka sillan alta löytyy kyseinen liikennemerkki. Autoilijat pysähtyvät, joka toinen pyöräilijä viis veisaa merkistä). Helsinkiläisten pyöräilykulttuuri on vielä valovuoden päässä esimerkiksi Kööpenhaminan ja Amsterdamin asukkaiden vuosikymmeniä pitkästä taidosta pyöräillä. Olisiko pakollinen pyöräilykortti meikäläisille tarpeen?

Miten Juhalle kävi? Muutama tunti tapaturman jälkeen reisi oli niin kipeä, ettei jalka kantanut. Vein hänet Malmin sairaalaan, jossa odotimme vain vajaan tunnin traumapolin päivystykseen. Nuori, tuskin kolmekymppinen mieslääkäri tutki jalan ja sanoi, ettei reisiluu ole murtunut, mutta jalassa saattaa olla "aitiopainesyndrooma". Siis mitä?

"Lihas on saanut niin pahan iskun, että se turpoaa, mutta lihaskalvot eivät anna enää periksi. Tilanne on niin vakava, että se pahimmillaan voi johtaa jalan kuolioon. Annan lähetteen Töölön sairaalaan, vamma vaatii erikoislääkäriä."

Loistavalle nuorelle lääkärille suuri kiitos, hän sanoi vielä lopuksi, ettei voi nukkua yötään rauhassa, jos päästää Juhan kotiin. Ennustan tälle lääkärille hyvää tulevaisuutta, hän on niitä, jotka osaavat kuunnella potilasta ja paneutua tämän tilanteeseen perusteellisesti. (Edesmennyt neurologian professori Jorma Palo sanoi minulle aikoinaan haastattelussa, että hän suosittelee kaikille lääkiksen opiskelijoille patologin ammattia, jos nämä eivät tule elävien kanssa toimeen. Varsin osuva neuvo.)

Ajoimme Malmilta Töölön sairaalaan, jossa kaksi ystävällistä vastaanottovirkailijaa otti Juhan sisään ja sanoi, että menee tunti tai pari, sillä sairaalaan oli juuri tuotu auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut. Tämän jalkaa amputoitiin parhaillaan. Normi-ilta HUS-alueen suurimmassa traumatologian päivystyksessä, jossa helsinkiläisten tapaturmapotilaiden lisäksi hoidetaan vaikeimmat tapaturmat koko Uudenmaan alueelta.

Juha pääsi tarkkoihin tutkimuksiin parin tunnin sisällä. Verikokeet, jotka kiidätettiin HUS:n Meilahden laboratorioon ja kirurgin tutkimus osoittivat, ettei kyseessä ollut onneksi aitiopainesyndrooma. Pelkkä lihasrevähdys, mutta niin kipeä, että kainalosauvoilla tultiin kotiin puolenyön jälkeen.

Tapahtumalla on kaksi opetusta: OPI VAROMAAN KAMIKAZEPYÖRÄILIJÖITÄ ja JULKINEN TERVEYDENHUOLTO ON PARHAIMMILLAAN juuri niin tehokasta ja ammattitaitoista kuin saimme tiistaina 8. elokuuta kokea.  Juuri sinä iltana olimme onnellisia, ettemme asu Trumplandiassa.

Tunnit Even ja Mannerheimin kanssa

Laila Hirvisaari ja tyttäret, vas. Anu, Eve ja Kristiina.

Jos työkaveriksi, ystäväksi sattuu toimituksessa vastapäätä ylös ja alas laskettavan sermin takana istuva Eve Hietamies, ei ole kolmen vuoden aikana voinut välttyä Mannerheimilta.

Eve on luonnonvoima ja mestari vähättelemään itseään, yhdentoista menestysromaanin kirjailija (onhan luku Eve oikea?), jatkuvasti Apuun tekstiä tuottava toimittaja. Oopperan Carl Gustaf Emil Mannerheimista hän kirjoitti äitinsä, kirjailija Laila Hirvisaaren kanssa kahdella Italian-reissulla ja vähän kotimaisemissakin. Italiassa ei kommelluksilta vältytty, mutta tekstiä näiltä sanojen, tarinoiden ja suomen kielen taitajilta syntyi.

Tulos nähtiin 9. kesäkuuta Ilmajoen Musiikkijuhlien Mannerheim-oopperan ensi-illassa. Librettonsa ohjaajaksi äiti ja tytär saivat Tuomas Parkkisen, säveltäjäksi Tuomas Kantelisen, koreografiksi Osku Heiskasen. Ja päärooleihin Waltteri Torikan, Johanna Rusanen-Kartanon, Essi Luttisen ja liudan nuorempia ykkösluokan laulajia. Vaasan kaupunginorkesteri, Ilmajoen oopperakuoro ja Oopperan lapsi- ja nuorisokuoro viimeistelivät lopputuloksen.

Lopputulos on hieno. Mannerheim ei nouse kivisen patsaansa selkään, ikonista tehdään mies ja ihminen. Sensaatiota ei haeta, ei etsitä homo- tai biseksuaalitulkintaa. Riittää, kun kerrotaan elämästä, miehen yksinäisyydestä ja hänen valintojensa vaikeudesta.

Ensi-illan karonkassa täristiin onnesta, otettiin selfiekuvia, skoolattiin, naurettiin ja vähän liikututtiinkin. Sain olla hetken siivellä, työtehtävissä, mutta myös Even ystävänä iloitsemassa hänen elämänsä hetkestä.

Hetki on tosin suhteellinen käsite, tuleehan syksyllä ensi-iltaan hänen Yösyöttö-romaanistaan tehty elokuva. Ja uusin romaani, Hammaskeiju, on myynyt kustantajan (Otava) mukaan niin hyvin, että se on parantanut alkuvuoden kirjanmyyntiä. Aivan kuten rouva Jenni Haukion kokoama suomalaisen runouden kokoelma Katso pohjoista taivasta.

Rouva sattui olemaan (ei sentään ihan sattumalta) Mannerheimin ensi-illassa puolisonsa, tasavallan presidentin Sauli Niinistön kanssa. Väliajalla Eve ja äitinsä edustivat presidentin seurueessa.

-Tosi rentoja tyyppejä, kyselivät, miten tarina syntyi. Ja me kerrottiin, Eve kertoi karonkahuumassa.

Johanna Rusanen-Kartano ja Sofi Oksanen ovat tuttuja entuudestaan. (kuva Jussi Niukkala)

Karonkan yksi onnellisista oli upean roolin tehnyt ykkössopraanomme Johanna Rusanen-Kartano. Hän iloitsi yhdessä kirjailija Sofi Oksasen kanssa lopputuloksesta ja otti selfien Johannan mummoroolien kunniaksi, tekihän hän Sofin Puhdistus-romaanin oopperaversiossa Kansallisoopperassa vanhan Aliiden roolin.

Koska ilta oli satumainen, ei tarvittu enää kuin täysikuu. Se nousikin valtavana pallona maan ja metsien ylle.

 

 

Hietaniemen hautausmaalla

Tytär tuki äitiään. (kuva Petri Mulari).

Hetki oli pysäyttävä, ikään kuin aika olisi seisahtunut. Ja aika seisahtui hetkeksi, juuri niillä minuuteilla.

Kaikki elämäni kokemat kuolemat olivat läsnä hetkessä, kun Kaartin soittokunta alkoi helatorstaina kello 15.21 soittaa raskasta Narvan marssia, ja maavoimien kunniakomppania oli jo asemissaan, korkein valtiojohto omassa ryhmässään, tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja entiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen puolisoineen siinä valtiojohdon vieressä.

Mustarastas lensi ylläni kaartuvaan lehmukseen, mutta se hiljeni, tuuli Taivallahdelta hiljeni. Myös mieleni hiljentyi hetkellä, ja kaikki muistot vyöryivät mieleeni.

Hietaniemi on minulle tuttu, mutta ei enää pelottava kuten aikoinaan lapsena.

Jouduin Hietaniemen hautausmaalle suremaan liian nuorena. Olin kymmenvuotias, kun Tapiolassa kuorma-auton alle jääneen pikkuveljeni uurna laskettiin sukuhautaan. Sen jälkeen olen seissyt saman haudan äärellä äitini ja isäni uurnanlaskuissa vuosina 2009 ja 2011.  Sitten tytärpuoleni. Vuosi oli silloin 2013, ja perheeni eli raskasta aikaa.

Työtehtävissä olen ollut samalla hautausmaalla kahdesti. Ensin nuorena toimittajana vuonna 1986, kun Ilta-Sanomien toimittajana raportoin presidentti Urho Kekkosen hautajaisista. Siitä on nyt 31 vuotta, ja minä saman verran vanhempi. En enää nuori, mutta paljon kokenut.

Helatorstaina olin mukana tasavallan yhdeksännen presidentin Mauno Koiviston hautajaisissa ja seisoin hautausmaalla kolmen toimittajan ja kahdeksan kuvaajan kanssa medialle varatulla lavalla. Lavan edessä oli Väinö ja Linda Tannerin hauta.

Valtiollisten hautajaisten tiukka protokolla ei merkinnyt mitään sillä hetkellä, kun Mauno Koiviston tytär Assi talutti äitinsä Tellervon avoimen haudan äärelle. Hetki oli hyvin yksityinen ja hyvin herkkä, vain perheelle varattu, vaikka me ulkopuoliset olimme siinä läsnä.

Juuri kuusikymmentä täyttänyt tytär talutti 88-vuotiasta äitiään, joka murtumatta kesti tilanteen, äiti, joka on aikoinaan tukenut tytärtään tämän kasvaessa aikuiseksi naiseksi, nyt tytär tukemassa vanhaa äitiään.

Hetki paljasti sen, mikä elämässä on tärkeintä.

Presidentin hautakumpu peittyi kukkiin.

 

 

Krista ja Tiina maailmalla

Kahden naisen tarina alkaa vuodesta 2004, kun ruokatoimittaja Tiina Rantanen ja toimittaja Krista Launonen ystävystyivät ollessaan töissä Gloria-lehdessä. Juttua vilkkailla naisilla riitti toimituksen aamukahvituokioissa ja pian myös vapaa-ajalla.

Kun sukulaissielut löysivät toisensa, ei ystävyys katkennut siihen, että Krista lähti Trendiin toimituspäälliköksi ja sieltä A-lehtiin Voi hyvin -lehden päätoimittajaksi. Hän maalasi tauluja jo silloin ja on nykyään vapaa kuvataiteilija, yhtä vapaa kuin Tiina rautaisen ammattitaidon ja näkemyksen omaavana ruokatoimittajana. Ja nykyään myös kuuden kirjan tietokirjailijana.

Krista Launosen ja Tiina Rantasen yhteinen lapsi on Illallistarinoita-kirja.

Naisten pitkäaikainen haave toteutuu tällä viikolla julkaistussa kirjassa Illallistarinoita (Cozy Publishing). Kirja on visuaalisesti houkutteleva, niin myös sisältö. Ja tietenkin kokkaamaan houkutteleva.

Kirjassa kerrotaan kymmenestä maasta, esitellään kymmenen menuta ruokaohjeineen ja kymmenen illallispöytätarinaa. Niihin ovat innoittaneet matkakokemukset ja Kristan maalaukset. Se, että kirjaa tehtiin konkreettisesti Tiinan terassilla ja kotona viime kesän vähemmän helteisen heinäkuun aikana, ei näy tuloksessa!

Maailmalla matkanneet ystävykset ovat tehneet tarkkoja havainnointeja tunnelmista ja ruuista, ja kumpikin kertoo tuokiokuvissaan kokemuksistaan muun muassa Kreikasta, Meksikosta, Yhdysvalloista ja Italiasta.

Tarinat ovat kuin pienoisnovelleja, matkalle lähtöön houkuttelevia, valon, lämmön ja makuelämysten lähteille.

Kirjaa Tiina ja Krista kutsuvat yhteiseksi lapsekseen, mutta opus on omistettu heidän pojilleen Jussille ja Emilille. Emil on Kristan 5-vuotias, 28-vuotias Jussi Tiinan poika, yhtä luova kuin äitinsä. Hän on  asianharrastajille tuttu mies juuri neljännen levynsä julkaisseesta Gaselli-rapnelikosta.

Krista Launosen kirjaan tekemät työt ovat myynnissä, myös Hummeri-taulu.

 

 

 

Jukka ja Jukkis, karismaa lavan täydeltä

Kuin kiireetön pysähdys, lepohetki kaiken päälle vyöryvän keskellä on Suomen Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa -näytelmä. Esityksessä ei pyritä ylimääräisiin, liiankin usein nähtyihin tehokeinoihin, eikä näytelmän sanomaa tarvitse alleviivata katsojalle.

Thomas Mannin (1875-1955) klassikkoromaanin sisältö riittää, ja siihen riittävät myös näytelmän näyttelijät, Jukka Puotila ja Jukka-Pekka, Jukkis Palo. Ikätoverit (Jukka, s. 1955, Jukkis, s. 1954) on nähty kymmenissä Kansallisen esityksissä, nyt kahden, kolmantena näyttämöllä mukana upeasti soittava nuori sellisti Artturi Aalto.

Teatterielämyksen täydentää puvustuksenkin tehneen Tarja Simonen suunnittelema unenomainen, mereen ja aikaan hitaasti vajoavan Venetsian lavastus. Katosta hiljalleen näyttämölle valuva hiekka on kuin vuosien kiito elämän tiimalasissa, hetkessä ohitse.

Jukka Puotilan ja Jukka-Pekka Palon intensiiviset, tarkat roolityöt hiljentävät katsojan (kuva Tuomo Manninen).

Tarinassa kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) pakenee vanhenemistaan ja luovuutensa katoamista Venetsiaan, kuolevaan kaupunkiin. Hänen tarinansa kertoja paljastaa kirjailijan epätoivon ja haaveet (Jukkis Palo). Kirjailija rakastuu silmittömästi hotellissa asuvaan nuoreen poikaan, melkein lapseen, vaikka verhoaa homoseksuaaliset tuntemuksensa runollisiin kielikuviin ja estetiikkaan. Thomas Mann kirjoitti aikoinaan romaaniin myös itsensä ja omat seksuaaliset kamppailunsa.

Michael Baranin dramatisoima ja ohjaama esitys luottaa tekstin voimaan, ja sisältöä siinä on. Hetkittäin monologien pituus tuntuu liiankin pitkältä, mutta eihän aina tarvitse kiiruhtaa. Vajaat puolitoista tuntia kestävä intensiivinen esitys ei katkea väliaikaan ja hyvä niin.

Kahden J:n, Jukan ja Jukkiksen työskentelyä on ilo katsella. Vahva keskinäinen luottamus, pitkä kokemus näyttelijöinä ja kyky muuntautua roolista toiseen eivät jää epäselväksi kenellekään.

Näytelmän käsiohjelmassa on heidän roolitöittensä lista Kansallisteatterissa, ja lista on hengästyttävä. Jukka Puotilalle Kuolema Venetsiassa on hänen taiteilijajuhlaesityksensä. Valinta on hieno.

Rikki menneet, eheäksi rakastetut

Seikkailin Järvenpäähän sanojen perässä. Sanat on kirjoittanut Aila Luode-Laiho, jonka esikoisrunokokoelma Siipensä satuttaneet on juuri tullut painosta. Se on yksi Suomi 100 runokirjaa -kirjoista.

Kauniissa keittiössä tuoksuu kahvi, ja pöydässä istuu runoilijan muusa, näyttelijä Pekka Laiho. Kahvikuppien vieressä on vaimon uunituore kirja, kannessa taiteilija Hannu Hyrskeen hieno työ.

Aila Luode-Laiho kirjoittaa runoissaan ihmiskohtaloista, joihin hän on oman elämänsä aikana törmännyt. (kuva Timo Pyykkö)

Runot yhdistivät viime kesänä häitä viettäneen avioparin kolmisen vuotta sitten, kun he löysivät toisensa FB-runoilijat-ryhmässä. Aila Luode-Laihon runokirjan runot ovat syntyneet näiden kolmen vuoden aikana, työn ohella.

Lastentarhanopettaja on aina lukenut paljon, ja runoja hän on kirjoittanut parikymppisestä saakka.

-Vanhemmista runoilijoista ihailen Eino Leinon ja Saima Harmajan kieltä.  Leena Kulmala on nykyrunoilijoista taitavimpia sanankäyttäjiä, samoin Harry Kiianen. Miksei myös murrerunoilija Heli Laaksonen.

Siipensä satuttaneissa Aila Luode-Laiho kirjoittaa monenlaisista ihmiskohtaloista, rujoista, rajuista ja myös elämässään eheytyneistä. Hän ottaa kantaa, mutta ei alleviivaa vaan ymmärtää.

-Pekka on antanut minulle tilaa ja aikaa kirjoittaa, antanut rakentavaa palautetta, jonka olen ottanut huomioon, hän kiittää muusaansa.

Runo Nainen on kuva vahvasta naisesta, viereisellä sivulla runo Arjen sankari kertoo jossakin onnettomuudessa kasvonsa menettäneestä nuoresta miehestä, "arjen eturintamamiehestä".

"Tapasin tänään naisen/juurevan kuin/vanhan männyn/kalliosta kiinni pitävän/köyhästä maasta/voimansa ottaneen/ kärsimyksen silmukasta/läpi kulkeneen/koko vartensa voimalla/hän puhui/puhui niin ettei kukaan/voinut olla huomaamatta/siinä oli sanat ja sielu/samaa paria"

Kirjan julkistamistilaisuutta vietetään lauantaina 18. maaliskuuta Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa. Yleisöllä on sinne vapaa pääsy, ja se saa kuulla runoja livenä, kun runoilija itse ja puoliso Pekka Laiho lukevat niitä.

-En lausu Ailan runoja, vaan tulkitsen, Pekka Laiho täsmentää ja antaa jylisevän näytteen runosta Tulinen tango.

Lisää Aila Luode-Laihosta lähiviikkojen Apu-lehdessä.

 

 

 

 

Teletappina Perämerellä

Jäänmurtaja Polar Explorer on avannut väylää Perämerellä tunnin verran. Liikkeelle on lähdetty Ruotsin puolelta Axelsvikin pienestä satamasta. Jäänmurtaja ei ole pieni, se on isoin risteilykäytössä oleva murtaja.

Nerokas bisnesidea syntyi Rovaniemellä, kun Olga ja Alon Robacha keksivät ostaa murtajan.

Kun murtaja on murskannut väylää runsaan tunnin ollaan keskellä ei mitään. Alkaa reissun jännittävin vaihe, kun miehistöön kuuluva israelilainen Yarden Keynan pukee ylleni oranssin kelluntapuvun. Alle jäävät omat vaatteet takkia ja kenkiä lukuun ottamatta.

Valmiina mereen, ainakin melkein. (kuva Pekka Mustonen)

Olo on lievästi tukala, kun vetoketju on kiskaistu kiinni tappiin asti. Mutta vielä hymyilyttää. Sitten murtajan laskusiltaa pitkin jäälle, liuku veteen ja yritys rentoutua, pitäähän puku ja niskaa tukeva pelastusliivi kevyesti isommankin ruhon pinnalla. Ja kuumakin puvun sisällä tulee, mutta miten kuuma, siitä lisää tarinaa ensi viikon Avussa.

Vedessä Perämerellä, ympärillä jäälakeus. (kuva Pekka Mustonen)

Matkalla pohjoiseen voi tapahtua mitä vain, jos on avoin mieli. Ennen risteilyä yövyin Rovaniemen lähellä sijaitsevassa Meltauksen kylässä. Meltaus on paikannimenä tunnettu siitä, että paikkakunnalle perustettiin vuonna 1940 lastenkoti sotaorvoille. Nyt entinen lastenkoti on tunnelmallinen yhdentoista huoneen hotelli aikuisille, ei lapsille, sillä se on julistettu lapsivapaaksi vyöhykkeeksi! Tyylikkäästi sisustettu Beana Laponia on muun muassa ranskalaisten pariskuntien suosiossa. En ihmettele.

Meltauksen kylässä sijaitsevan Beana Laponian huoneessa nukuin näiden kavereiden kanssa.

Risteilyn jälkeen oli vuorossa yö Rovaniemen kupeessa lasi-iglussa. Santa´s Glass Igluus avattiin vasta joulukuussa, mutta matkailijat ovat innoissaan. Igluja on toistaiseksi 29, ensi joulukuussa jo 71.

Tunnelmallisen igluni lasikaton alla näin vain hyviä unia. Respasta saatu revontulihälytin ei herättänyt kertaakaan, mutta en närkästynyt. Revontulet eivät tule tilauksesta, kuten taannoin Rovaniemellä vieraillut kiinalaisporukka luuli. He kyllä näkivät taivaantulet, mutta ne eivät kuulemma olleet riittävän kirkkaita...

Lasi-iglun koko katto avautuu taivaalle. Voi vain kuvitella, millainen näky sieltä avautuu revontuliyönä.

 

 

Malja vapaudelle ja rohkeudelle!

Virossa vietetään tänään 99. itsenäisyyspäivää. Maa saavutti itsenäisyyden vuonna 1918, vuotta Suomea myöhemmin, mutta vapauden aika katkesi toisen maailmansodan aikana ensin saksalaismiehitykseen ja sen jälkeen vuosikymmenien kurjuuteen, henkiseen ja fyysiseen terroriin Neuvostoliiton alistamana maana.

Vuonna 1991 maa vapautui muiden Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton ikeestä, ja virolaisille 21. elokuuta on toinen itsenäisyyspäivä.

Virolaisille itsenäisyyden tärkeä  symboli on Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Teletorn, Televisiotorni, jota ihmismuuri puolusti elokuussa 1991 Neuvostoliiton panssarivaunuilta ja sotilailta. Kaikki tapahtui lopulta verettömästi, ja Teletornin sankareina, varsinaisina kansallissankareina juhlittiin neljää tornia puolustanutta miestä. He eivät poistuneet tiedonvälityksen kannalta tärkeästä tornista vuorokauteen. Aseina olivat vahva usko vapauteen ja yksi kalasnikov, jolla nelikko ei olisi pystynyt tekemään mitään alhaalla odottavia kalasnikoveja vastaan.

Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme!

Eilisen Tallinnan-matkan anti herätti monenlaisia ajatuksia. Matkan toinen isäntä, historianopettajan poika, Viking Linen linjapäällikkö Jaakko Ahti paljastui Viron menneisyyden erinomaisen hyvin tuntevaksi mieheksi (nykypäivää unohtamatta - kiinnostavin uutinen on, että Viking Linen katamaraani FSTR aloittaa liikennöinnin Helsingin ja Tallinnan välillä 10. huhtikuuta. FSTR, eli Faster on isoin Suomenlahtea ylittävistä nopeista aluksista, sinne mahtuu 830 matkustajaa ja 12o henkilöautoa. Kaikesta tästä lisää alkukesän Avussa!).

Teletornissa ajatukseni vaelsivat kauas menneeseen, lapsuudenperheestäni tuttuun tosikertomukseen. Toimittajaisäni Sakari Talvitie (1917-2011) oli palannut Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajan pestiltä Suomeen ja nimitetty turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajaksi vuonna 1956.

Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi ensimmäiselle matkalleen Tallinnaan. Lyhyt, runsaan 80 kilometrin mittainen merimatka ei tullut kysymykseen, koska Suomen ja Viron välillä ei ollut laivaliikennettä. Vieras asia nyt niille miljoonille vuosittain Tallinnaan matkaaville!

Isän matka Tallinnaan kesti pari vuorokautta. Hän matkusti junalla ensin Leningradiin ja sai sieltä mukaansa luotettavan oppaan. Se tarkoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkailijaa, joka raportoi länsimiehen liikkeet tarkasti Moskovaan. Isähän oli varsin epäilyttävä tyyppi, toimittaja!

Päätoimittaja Sakari Talvitiellä ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti.

Perässä kulkeva varjo ei kuitenkaan estänyt isää luomasta kontakteja virolaisiin. Olin sittemmin monta kertaa vanhempiani vastassa Olympiaterminaalissa, kun he tulivat Tallinnasta ystäviensä luota legendaarisella Georg Ots -laivalla. Meren ylitys kesti kuutisen tuntia, ja passintarkastus Tallinnan satamassa jopa pari tuntia.

1980-luvulla saaressamme Pellingissä vieraili monta kertaa virolainen arkkitehti Peep Jänes vaimonsa Viiun kanssa. Heidän matkansa vaati aina erikoisjärjestelyjä. Se tarkoitti kirjallista, virallista kutsua Suomesta Viroon. Jossakin byroossa kutsu luettiin moneen kertaan ennen kuin Jänesten matkustuslupaan lätkäistiin leima.

Muistan, miten Peep seisoi Burkholmenin-saaren rantakalliolla ja katsoi surullisesti merelle ja totesi: - Niin lyhyt matka, mutta vuosikymmeniksi meiltä virolaisilta kielletty meri. Emme ole saaneet omistaa soutuvenettä isompaa alusta. Venäläiset pelkäävät meidän loikkaavan länteen niin kuin moni on tehnytkin.

Maailman tämänhetkisen kaaoksen, valheellisten uutisten ja monia pelkoja aiheuttavien ilmiöiden keskellä nostan maljan virolaisille ja meille suomalaisille: me olemme kaikki vapaan maan kansalaisia!

Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän peittävät upeat, taiteilija Dolores Hoffmanin tekemät lasimaalaukset.