Kunkun kanssa lounaalla

Ruotsia odotellaan vielä Natoon, mutta kuningaskunnalla ja sen pääkaupungilla on tänä vuonna monta aihetta juhlaan.

Kuningas Kustaa Vaasa nousi valtaan 500 vuotta sitten (1523), nykyinen kuningas Carl XVI Gustaf 50 vuotta sitten (1973), Kuninkaallinen ooppera täyttää 250 vuotta, Pohjoismainen museo 150 vuotta ja Tukholman kaupungintalo 100 vuotta. Tasavuosijuhlat huipentuvat joulukuussa aatonaattona, kun kuningatar Silvia täyttää 80 vuotta. Siitä hovi ei ole kuitenkaan vielä pitänyt mitään meteliä, liekö syynä Silvia itse.

Tukholman kaupungintalon vaikuttavaa arkkitehtuuria.

Tämänkertaisen Viking Linen pressimatkan teemana olikin syystä kuninkaallinen Tukholma. Oppaana jälleen kerran erinomaisen taitava Hillevi Kindt, joka osaa asiansa, eikä eksy turhanpäiväisiin tai liian pitkiin selostuksiin.

Kungsholmenilla sijaitsevan kaupungintalon arkkitehtuuri lyö ällikällä, muistuttaahan arkkitehti Ragnar Östbergin suunnittelema talo enemmän renessanssipalatsia kuin virastotaloa, jossa istuu 101-päinen kunnanvaltuusto ja työskentelee monisatapäinen talon henkilökunta. 

Kaupungintalolla järjestetään vuosittaiset Nobelpäivälliset, ja yksi talon historiallisista tapahtumista elettiin maaliskuussa vuonna 1986, kun pääministeri Olof Palme siunattiin siellä. Moni muistaa, että meidän oma Arja Saijonmaamme lauloi tilaisuudessa Jag vill tacka livet - ja En sång om frihet -laulut. 

Sitä en kuitenkaan muistanut, että olen istunut lounaalla samassa salissa vuonna 1983, kun kuningatar Elisabet ja prinssi Philip vierailivat Tukholmassa. Lounaalle, jonka Ruotsin kuningaspari tarjosi, osallistui myös lehdistöä. Taisin olla niin untuvikkotoimittaja, että jännitykseltä on jäänyt unholaan tämä muisto - kiitos muistutuksesta kollegani Satu Saaristo! 

Nyt nautimme lounaan kaupungintalon Stadshuskällaren-ravintolassa. Käymisen arvoinen paikka kuten kaupungintalo, mutta vinkkinä, että talon tiloihin pääsee tutustumaan vain varaamalla ennakkoon opaskierroksen.

Kaupungintalon kellariravintola.

Lounaalta suuntasimme Kuninkaanlinnan erikoisnäyttelyyn, tutustuimme juhlakerroksiin ja Aarrekammioon. Vallan symbolit, kruunu, valtikka, maapallo ja avain mykistävät kävijän, jalokiviä sädehtivät kruunut ja tiarat ovat niitä, joita tasavaltaisessa Suomessa ei ole. 

Kameetiara on nähty viimeksi Victorian kutreilla hänen ja Danielin häissä.
 

Kaunein, vaikka ei pramein, on aikoinaan Napoleon I:n puolisolle, keisarinna Josephinelle kuulunut kameetiara. Sehän on nähty sekä Silvian että Victorian häätiarana. Ruotsin hovin jonkinasteista demokraattisuutta kuvaa se, ettei kruunua koskaan nähdä kuninkaan tai kuningattaren päässä, vaan juhlatilaisuuksissa se tuodaan esille kirkon alttarille. Sen jälkeen kiireen vilkkaa takaisin linnaan!

Kiitos Christa Grönlund ja Lotta Lindroos matkajärjestelyistä, ihanasta päivästä Tukholmassa ja meno- sekä tulomatkan kaikista keskusteluista. Maailma oli taas hetken aikaa kohdillaan.

Kuninkaallisesta Tukholmasta kiinnostuneille suosittelen vastikään ilmestynyttä Sanna-Mari Hovin Matka kuninkaalliseen Tukholmaan -kirjaa (Tammi). Kirja on oivallinen opas sekä kaupunkilomalle että nojatuolimatkalle.

Kuka saa rakkautta, kuka vallan?

 

Ilja Peltonen, Katariina Kaitue, Esa-Matti Long, Petri Liski ja Maria Kuusiluoma (kuva Stefan Bremer)

Jotain hyvin yleispätevää ja viisasta on Shakespearen näytelmissä, koska jokainen aikakausi löytää hänen näytelmilleen ajankohtaisen tulkinnan. Niin käy myös nyt Kuningas Learin kohdalla. On oletettu, että näytelmä valmistui yli 400 vuotta sitten, vuonna 1605, ja yhä sen sanoma kertoo paljon meistä ihmisistä.

Vallilan Kansallisteatterin Lear on lavastusta ja pukusuunnittelua myöten tyylitelty ja vimmainen näytelmä kuninkaasta, jonka mieli katoaa sumuun. Muistisairauden riivaamana hän tekee järjettömiä, epäloogisia päätöksiä jakaessaan valtakuntaansa kolmen perillisensä kesken.

Tiina Puumalaisen hienossa suomennoksessa, sovituksessa ja ohjauksessa perilliset ovat poikia, alkuperäistekstissä tyttäriä. Kuningas on kuningas, vaikka häntä näyttelee nyt Katariina Kaitue. Hänen poikiaan ovat Esa-Matti Long, Petri Liski ja Ilja Peltonen. Järjen ääntä hullussa hovissa edustaa kuningastaan puolustava Kent, narri, jota näyttelee Sari Puumalainen. Omaa taisteluaan käyvät valtakunnan asioita järjestävän Gloucesterin tyttäret, laillinen perijä Annika Poijärvi ja laiton Maria Kuusiluoma. Gloucesterin roolissa nähdään Petri Manninen.

Katariina Kaitue tekee fyysisesti ja henkisesti raastavan hienon tulkinnan. Hän on jokaista elettä ja katsetta myöten Lear, joka ei enää tiedä kuka hän on ja missä on. Sari Puumalaisen Kent on puolestaan terävästi tulkittu rooli. Kentin lojaalisuus kestää myös kuninkaan antamat potkut.

Katariina Kaitue (kuva Stefan Bremer)

Learin perillisistä kaksi vanhinta osaavat juonittelun ja valehtelun taidon, ja sen Esa-Matti Long ja Petri Liski myös näyttelevät hyytävän kylmästi. Kuopuksen roolissa Ilja Peltonen tekee herkän roolityön ja saa väistämättä katsojan sympatiat puolelleen.

Tiina Puumalainen ei alleviivaa hullun hallitsijan ja häntä hännystelevän sisäpiiriin ajankohtaisuutta, mutta järkyttävän ajankohtainen tarina on. Valtaa kärkytään, ja hallitsijan heikkoutta käytetään hyväksi. Vaikka kyseessä on valtataistelu hovissa ja valtataistelu myös Gloucesterin perheessä, kyseessä on pohjimmiltaan sittenkin se, että kuka saa rakkautta ja millä hinnalla. Maria Kuusiluoman laiton perillinen ei lopulta saavuta mitään juonittelullaan sisartaan, tätä laillista vastaan. Kuusiluoma on jokaista liikettä ja äänenpainoa myöten fyysisestikin notkea peluri, joka pelaa kovilla panoksilla ja saa isänsä uskomaan valheisiinsa.

Yksittäisistä kohtauksista eniten tunteisiin käy Annika Poijärven laillisen tyttären monologi. Hän tekee selkeän ja konstailemattoman roolityön.

Annika Poijärvi ja Maria Kuusiluoma (kuva Stefan Bremer)

Ja sitten se toinen yksittäinen kohtaus, joka jää erityisesti mieleen: se on ehdottomasti Katariina Kaituen ja Petri Mannisen hidas tanssi, kuin epätoivoinen kuolemantanssi. Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön koreografia on muutenkin kautta näytelmän tärkeä osa kokonaistulkintaa.

Tiina Puumalainen kirjoittaa käsiohjelmassa: "Tuntuu tärkeältä ajatella, että vaikka shakespearelainen tragedia kertoisi julmuuksista, se ei luovu toivosta."

Katariina Kaitue ja Petri Manninen (kuva Stefan Bremer)

Jörn Donner ja erehdys

Viisi Ottoa - Niko Saarela, Juho Milonoff, Miiko Toiviainen, Ella Mettänen ja Vilma Melasniemi (kuva Noora Geagea)

Osoittaa itsetuntoa ja vahvaa itseironiaa, että pystyy nimeämään itsensä Rikkaruohoksi. Niin teki Jörn Donnerin (1933-2020) avioton poika Otto Gabrielsson kirjassaan, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Hänen oli pakko kirjoittaa kirjansa viimeistään Donnerin Mammutti-omaelämäkerran ilmestyttyä. Siinä Donner luonnehtii piittaamattomasti ja julmasti 1980-luvulla syntynyttä Ottoa ja tytärtään Susannaa erehdyksiksi: "Silti he yhä elävät." 

Oton äiti on Lisbet Gabrielsson, edesmenneen Susannan äiti Meri Vennamo.

Nyt Oton tarina nähdään KOM-teatterissa Laura Mattilan dramatisoimana ja ohjaamana. Oton ristiriitainen isäsuhde paljastuu viiden näyttelijän Otto-tulkinnoissa. Mattila ja viisikko vievät Oton kokemuksiin poikkeuksellisen väkevästi - dramaattisesti, mutta huumoria unohtamatta. Erikoiskiitos siitä, että Donner-imitointi jää parin sanan ja eleen varaan. Ne Juho Milonoff tekee yleisöä kosiskelematta. Oton monitulkintaisimman roolin tekee Niko Saarela!

Tarina ei ole synkkä - se ei loppujen lopuksi edes syyttävä - vaan analyysi aikuisen miehen kaipuusta isään, joka ei koskaan ollut hänen lähellään kuten kahden nuorimman Danielin ja Rafaelin elämässä. 

Jörn Donnerin mammuttimaisuus monilahjakkaana kusipäänä ja kulttuurielitiin lemmikkinä ei jää epäselväksi. Näyttämöllä nähdään poikansa hylänneen isän ruumiinavaus, joka päättyy yhtä mammuttimaisesti kuin Donnerin elämä ja tuotanto olivat. 

Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että miksi isäsuhteista on tehty niin paljon tulkintoja, kirjoja ja näytelmiä, mutta aika harvoin äideistä!

Oli jotenkin liikuttavaa nähdä, miten jotenkin ujon oloisena Otto Gabrielsson tuli ensi-illan loppukiitoksiin. 

Hän kirjoittaa kirjassaan: "Olisin todellakin tarvinnut isää, joskaan en välttämättä sinua." (Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle (S&S 2020)

25000 askelta Tallinnassa

Ajoitus oli oikea - pari päivää ennen ennen talvilomalaisia, joten tilaa oli kahdelle ystävälle. Hemmottelureissun tarkoitus oli ajelehtiminen ilman aikatauluja, ja se onnistui, koska ennakkosuunnitelmat vaihtuivat sään ja mielialan mukaan. Askelia kertyi kahden päivän aikana 25 000, joten kuntoilustakin reissu kävi!

Aamu alkoi vasta viime joulukuussa liikennöinnin aloittaneen My Starin business loungessa. Meri Länsisatamassa oli peilityyni, valo lupasi kevättä, sitä taas pitkään odotettua. Lasi ja toinenkin skumppaa (laivan skumppa on muuten hintansa ja makunsa väärti) aamiaisen kyytipoikana - ihan parasta keskiviikkoaamuna. Askelia laivalla kertyi pari tuhatta, koska tutkimme tarkasti vielä uutuuttaan hohtavan aluksen.

Kahden ystävän hemmottelureissulla riitti naurua, asiaa ja asiatonta juttua.

Apteekkimuseon entisaikojen linimenttiä. Sitä kuitenkaan sitä maistettu.

My Starin business lounge.

Tallinkin laivat rantautuvat uuden D-terminaalin edustalle, hotellimme Tallink Spa & Conferense -hotelli sijaitsee A-terminaalin kupeessa. Askeleet veivät hotellilta Rotermanniin, kohti Tallinn Design Shop -myymälää, josta löytyi höyhenillä koristeltu pusero (design Lisa Katwoman) ja kaulahuivi tuliaisiksi kotimiehelle (design Vetka).

Rotermannilta suuntasimme Vanhaan kaupunkiin, johon ei ollut missään tapauksessa tarkoitus mennä. Onneksi menimme, sillä Raatihuoneentorin kupeessa sijaitseva 600 vuotta vanha apteekki oli yllättäen uusi tuttavuus (ja museo, josta saa opastetun kierroksen). 

Askelia oli tässä vaiheessa päivää 6 000.

Tallink Spa & Conference -hotelli on osittain uudistettu. Tässä vaiheessa toista aamua ihana kasvohoito oli silottanut edellispäivän rypyt. Kiitos siitä Liina Tüli, jolla on hyvää tekevät kädet.

Tallinnassa parasta ovat löydöt, ja sellainen oli pari kuukautta sitten avattu Kogu-ravintola osoitteessa Vorgu 6. Tilasimme "lampaan katkaistua niskaa", joka oli itse asiassa mureaa lampaan ulkofileetä ja lisukkeena vuohenjuustoperunagratiini. Erinomainen ruoka, hyvä tunnelma ja ystävällinen palvelu - ihan parasta Tallinnaa taas!

Taival takaisin hotelliin ja kylpylään kerrytti askelia sen verran, että askelmittari näytti lukemaa 12 500. Totesimme, että hyvä me! Uni maistui askelien, illallisen ja kylvyn jälkeen.

Ukrainan sota ja kantaa ottaminen näkyvät Tallinnassa Helsinkiä vahvemmin. 

Toisen päivän askelsaldo alkoi kävelyllä kohti kakkosen ratikkaa, suuntana Kopli. Tarkoitus oli mennä Fotografiskaan, mutta koska mikään ei pidätellyt, ja taivas vihmoi räntää, niin jäimmekin räntäsateelta suojaan tutulle Baltic Jaama Turg -asematorille. Tutkittavaa riitti, ja Humalakodan risotto kanan kera maistui.

Olisiko jo terassikelien aika?

Skool vielä kerran!

My Star lähti takaisin Helsinkiin klo 19.30. Toisen päivän askelmittari näytti lukemaa 13 000, joten huonollakin matikkapäällä askelia taisi tulla kahden päivän aikana yli 25 000. Askeleet tuntuivat jaloissa, mutta mieli oli kuin olisi ollut viikon lomalla.

My Starin sisustussuunnittelusta vastaa sisustusarkkitehti Vertti Kivi (Dsign Vertti Kivi & Co)

Kiitos Marika Nöjd #tallinksiljasuomi #mystar #tallinna #kahdennaisenhemmottelumatka

Kenen pitäisi katua?

Lumi Aunio, Seidi Haarla, Ursula Salo, Aino Seppo ja Heidi Herala (kuva Robert Seger)

 Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nähty monena, mutta harvoin sen syvyyttä ja avaruutta on käytetty niin vaikuttavasti kuin Ei kertonut katuvansa -näytelmässä. Näyttämö aukeaa pohjoisen selkosiksi, kuohuvaksi, höyryäväksi joeksi, täysikuun maisemaksi ja välillä niin syvän verenpunaiseksi sodasta, että haavoittuneiden sotilaiden tuska tuntuu katsomossa asti. Lopussa maisema on poltettu Rovaniemi, jossa jäljellä on enää savupiippuja ja mustiksi palaneita puunrankoja.

Lavastaja Vilma Mattila, valosuunnittelija Heikki Paasonen, projisoinnit tehnyt Toni Haaranen ja pyrotehosteista vastaava Markku Ahonen ansaitsevat ensimmäiset aplodit - näyttämökuva on mykistävän tehokas. 

Miten Tommi Kinnusen tiivistunnelmainen romaani viidestä naisesta, jotka kulkevat jalan Norjan Narvikista Rovaniemelle onnistuu näytelmänä?  

Vaikuttavasti. Saksan armeijan palveluksessa olleet naiset lähetetään Lapin sodan loputtua takaisin Suomeen päät kerittyinä, kunniansa rippeitä joten kuten kannatellen. He kohtaavat satojen kilometrien matkallaan syyttelyä, huorittelua ja vihaa, mutta myös myötätuntoa ja saavat apua. 

Susanna Airaksinen tekee yhtä vahvan ohjaustyön kuin hän teki edellisessä työssään Everstinnassa. Hänen kädenjäljessään on paljon tunnistettavaa ja yhteistyössä on jälleen mukana sävellyksestä ja äänisuunnittelusta vastaava Johanna Puuperä. Loistava kolmihenkinen bändi luo näyttämölle hetkittäin lännenelokuvien ja jopa Tarantinon The Hateful Eight -elokuvan tunnelmaa.

Entä ne naiset, he, joiden ei minun mielestäni tarvitse katua, he, jotka luottivat Saksan aseveljeyteen ja lupauksiin, joita miehiltä saivat? Heidi Herala, Ursula Salo, Aino Seppo, Lumi Aunio ja Seidi Haarla tekevät vahvat roolityöt, ja kunkin ratkaisu lähteä Saksan armeijan matkaan, selittyy vaikuttavina takaumina menneeseen. Heidän henkilökohtaiset kohtalonsa ja lopulta Suomen kohtalo toisen maailmansodan lopussa kietoutuvat yhteen.  

Heidi Herala on joukon primus motor ja tekee jälleen yhden uransa hienoimmista rooleista. Ja olipa taas ilo katsoa hänen ja Jouko Klemettilän aina yhtä hienoa yhteistyötä! Aino Seppo lääkeriippuvaisena sairaanhoitaja on riipaiseva tulkinnassaan, eikä Ursula Salon roolihenkilön selviytymiskyky jää epäselväksi. Lumi Aunio on juuri niin hauras kuin roolin vaatima nuoruus vaatii. Hytti nro 6 -elokuvassa pääroolin tehnyt Seidi Haarla tekee nyt debyyttiroolinsa kaupunginteatterissa.

Ei kertonut katuvansa kertoo melkein kahdeksankymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Näytelmän ei tarvitse alleviivata ajankohtaisuutta, mutta järkyttävän ajankohtainen se Ukrainan sodan takia on.

Heidi Herala (kuva Robert Seger)

Aino Seppo (kuva Robert Seger)

Parhaita havaintoja joulumatkalta Tallinnaan

Paras oli matkaseura, Juha, aina yhtä innokas ja kantaaottava seuralaiseni.

Yhtä parasta oli muutaman asteen pakkassää, pitkästä aikaa näyttäytynyt aurinko ja luminen kaupunki kuin satu. 

Paras yllätys oli ihailemamme radiotoimittaja Olli Haapakankaan kohtaaminen Uus-kadulla, jonka pysäytimme ja keskustelimme tovin päiväkirjan kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa, ja myös Juha kirjoittaa.

Parasta olivat Raatihuoneen torin joulumarkkinat, joilla kävin jo kaksi viikkoa sitten pressimatkalla (siitä juttu tänään kansijuttu IS Plus -liitteessä). Raatihuoneen torin joulutunnelma voittaa mennen tullen Tukholman Stortorgetin ja Helsingin Tuomaan Markkinat.

Parasta glögiä torilla oli inkiväärillä maustettu viini, ja Juhan mielestä parasta verimakkaraa oli sikäläinen musta makkara. Olin eri mieltä, mutta makuasioista ei kiistellä.

Parhaimman vakosamettisen lippalakin Juha löysi jälleen Katarina Käikin kujan käsityöläispuodista, josta hän osti viime kesänä jo yhden lippalakin. Modisti kertoi, että mallina hattuun on Viron postilaitoksen lippis jostain 1920-luvulta.

Parhaimman katsauksen Viru-hotellin historiaan saa toimittaja Sakari Nupposen kirjoittamasta Aikamatka hotelli Viruun -kirjasta (Gummerus 2012). Kirja oli hävinnyt jossakin lukuisista muutoistamme, joten ostimme kirjan. Se on myynnissä muun muassa Virun baarissa.

Parasta oli myös matkanteko Viking XPRS-laivalla, joka seilaa pian taas Suomen lipun alla. Vuonna 2008 liikennöinnin aloittanut paatti on ollut rekisteröitynä Viroon vuodesta 2014 saakka.

Kiitos parhaasta reissusta kuuluu Viking Linen tiedotuspäällikkö Christa Grönlundille, joka kaukaa viisaasti järjesti päiväreissullemme hytin mennen tullen. Se olikin tarpeen, koska jouduin aamuvarhain chättäilemään apua lohjenneen hampaan ongelmaan. Netti pelasi, ja aika järjestyi seuraavalle päivälle. 

"Jokaisella tallinnalaisella, kuten useimmilla suomalaisillakin, on mielipiteensä tai mielikuvansa Virusta", kirjoittaa ex-kollegani Nupponen kirjassaan. 

Mielikuva Tallinnasta ja sen joulutunnelmasta vahvistui tällä parhaalla joulumatkalla. 

Ronjan keväthuuto soi Suomen Kansallisteatterissa lumoavan kauniina

 "Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä."

Niin alkaa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären ihana tarina, ja tarinan lumon saavuttaa myös Suomen Kansallisteatterin Ronja. Se on herkkä, paikoin jopa pelottava ja kaunis tulkinta Lindgrenin vuonna 1981 ilmestyneestä viimeisestä romaanista.

Aleksis Meaneyn ohjaus ja Akse Petterssonin  näyttämösovitus vie katsojan suoraan Matiaksenmetsän ihmeelliseen, vaaralliseen ja kauniiseen maailmaan. Tarinan teemat ovat moninaiset. On kahden toisiaan vihaavan suvun suorastaan shakespearelainen taistelu vallasta, lapsen kasvu teiniksi ja kapinasta vanhempiaan vastaan ja loppujen lopuksi ystävyys ja rakkaus voittavat vihan. Syntyy ymmärrys, mikä on moraalisesti oikeaa, mikä väärää.

Aksa Korttila ja Otto Rokka

Aksa Korttilaa uskottavampaa Ronjaa on vaikea keksiä. Hän on fyysisesti kuin liekeissä ja tulkitsee Ronjan tunteiden paloa ja intohimoista luonnetta niin uskottavasti, että katsojan silmiin nousevat hetkittäin kyyneleet. Otto Rokka on Borkanpoika Birkinä hyvä vastavoima Aksa Korttilalle. Heidän keskinäiset kohtauksensa kantavat tarinaa eteenpäin hengästyttävällä vimmalla, ja hypyt turvaköysissä yli Helvetinkuilun ovat akrobaattisen upeita ilmalentoja.

Heikki Nousiainen on juuri niin koskettava Kalju-Pietu kuin tämä on romaanissakin - Ronjaa viisaasti elämään ohjaavana vanhuksena. Kalju-Pietun kuolema kerrotaan näytelmäversiossa niin kauniisti, ettei kuolema tunnu yhtään pelottavalta. "Nyt minä lähden", hän sanoo ja lähtee.

Aksa Korttila ja Heikki Nousiainen

Harri Nousiainen Matiaksena ja Tero Koponen Borkana mittelevät keskenään väkivahvoina ja sopivan koomisina, sillä onhan heidän keskinäinen vihansa hetkittäin hirmuista. Kristo Salmisen ohjaama taistelukoreografia saa heidät paiskomaan toisiaan kuin painiottelussa.

Koko erinomainen ensemble muuntautuu männiäisiksi, kakkiaisiksi, ajattariksi, jopa hevosiksi. Katri Renton lavastus ja Pyry Hyttisen videosuunnittelu muuttavat suuren näyttämön keväästä talveksi, ja Kalle Ropposen valoissa leijailevat välillä linnut, välillä lumihiutaleet. Saija Siekkisen pukusuunnittelu on peruukkeja myöten juuri sen kaltainen kuin Ronjan maailman on aina kuvitellutkin.

Ronja Ryövärintytär on satu, mutta kaikkien hyvien satujen tapaan se on myös viisas tarina aikuiselle, joka muistaa, miten vaativa on vaihe lapsuuden ja aikuiseksi kasvamisen välimaastossa. 

Aksa Korttila ja Maruska Verona

"On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus." (Sitaatit Ronja Ryövärintytär, suomennos Tuula Taanila.)

Ronja Ryövärintytär Suomen Kansallisteatterissa, esityskuvat Mitro Härkönen. Näytelmää suositellaan yli kuusivuotiaille. Yläikärajaa ei ole!