sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

 Kolmen ensi-illan putkessa

Kolme ensi-iltaa putkeen - aika hyvä suoritus jopa teatteria rakastavalta! Kun eri vaiheiden sulut ja koronarajoitukset ovat ainakin toistaiseksi taaksejäänyttä elämää, Helsingin kaupunginteatteri ei pihistellyt ohjelmistossaan. 

Ensi-iltaviikon ruuhka osui Ukrainan sodan toiselle viikolle. Sotauutisten keskellä oli hetken helpotus istahtaa katsomoon ja tuntea elävänsä, jopa nauraa. 2020-luvun alku ei ole ollut mikään iloinen 20-luvun alku kuten sata vuotta sitten, mutta tulevaan on silti uskottava ja elettävä ne hetket, jotka saamme rauhassa elää.

Putken ensimmäinen elämys oli Arena-näyttämön Näytelmä joka menee pieleen. Pentti, "Bona" Kotkaniemen ohjaus ottaa kaiken irti komediasta, jossa todellakin kaikki menee pieleen. Harrastajateatteriryhmä, jota taitavat ammattilaiset esittävät, ratkoo täysin älytöntä murhamysteeriä. On taito näytellä amatööriä ja toisin päin se ei onnistuisikaan - amatööri ei onnistu näyttelemään ammattinäyttelijän tavoin! Peter Ahlqvistin lavastuksessa seinät romahtelevat, ja näyttelijöistä irtoaa varsinaisia akrobaatteja. Erityismaininta teatterin vakinäyttelijöiden (Santeri Kinnunen, Eija Vilpas, Eppu Salminen, Matti Rasila, Risto Kaskilahti) ohella Alex Antonin ja Joel Hirvosen taidoille! Hirvosen esitys tuo väistämättä mieleen amatöörinäyttelijä, tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen kumartelemassa ja kerjäämässä kiitoksia...


Näytelmä jossa kaikki menee pieleen paitsi näyttelijäsuoritukset! (kuva Tapio Vanhatalo)


Toinen ensi-ilta tarjosi myös komediaa, vaikka vakavampaa sellaista. Mika Ripatin käsikirjoittama ja Heikki Kujanpään ohjaama Mikko Räsäsen tulevaisuus on koskettava ja viisas tarina isistä ja pojista ja yli sukupolvien ulottuvista toiveista sekä luokkayhteiskunnasta, jossa yhä vain elämme. Kuinka monta kertaa tulee kiittäneeksi katutöitä ja muita raskaita fyysisiä töitä tekeviä ammattilaisia ja kuinka paljon valitamme loppujen lopuksi mitättömistä asioista? Martti Suosalo on vailla mitään maneereita vahvasti läsnä nimiroolissa. Hän on kuin suomalaisen työmiehen prototyyppi. Yhtä vahvaa tulkintaa edustavat Rauno Ahosen ja Jari Pehkosen roolityöt. Ja vaikka komediasta on kyse, niin kyynel nousi välillä silmäkulmaan, niin tosi tarina on.

Rauno Ahonen, "palvelumuotoilija" ja Martti Suosalo, "katutyömaan etumies", ottavat yhteen. (kuva Otto-Ville Väätäinen)


Kolmannen ensi-illan kohdalla tein anteeksiantamattoman virheen - en katsonut näytelmän alkamisajankohtaa! Kun kävelin lauantai-iltana huolettomasti kymmentä yli kuusi kohti teatteria ja ihailin auringonlaskua Tokoinlahden takana, näyttelijä Tuukka Leppänen tuli vastaani ja kysyi olenko menossa katsomaan Hiljaiset sillat -ensi-iltaa. Joo! Tuukka kertoi, että se muuten alkoi lauantain tapaan jo kello kahdeksantoista. Ystävällinen vahtimestari päästi minut ystäväni kanssa silti sisään ja istuimme lämpiössä viinilasillisten kanssa odottamassa väliaikaa. Joten olen jäävi sanomaan puolikkaasta esityksestä mitään muuta kuin, että pääpari Merja Larivaara ja lankomieheni Kari Heiskanen ovat rooleissaan levollisesti läsnä. Liisa Mustosen ohjaus ei hehkuta rakastavaisten intohimoa, pikemminkin hiljaista surua kohtaamisen väistämättömästä lopusta. Karille lupasin, että tulen katsomaan vielä kokonaisen esityksen...

Merja Larivaara ja Kari Heiskanen päärooleissa, jotka elokuvassa vuonna 1995 tekivät Meryl Streep ja Clint Eastwood. (kuva Sami Mannerheimo)


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Elämä on iloleikki!

Uskomaton, unohtumaton teatterielämys, jonka koin ensi-illassa ja kaksi päivää myöhemmin uudestaan - sitä on Red Nose Companyn esitys Suomen Kansallisteatterissa. 



Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama, sekä harmonikassa Niko Kumpuvaara! (kuva Cata Portin)

Kokemus, joita teatteria harrastavalla on loppujen lopuksi vain muutama... Omissa teatterimuistoissani Kiven näytelmien tulkinnoista nousevat kärkeen Nummisuutarit Kansallisteatterissa 1968, Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa 1971 ja Ryhmäteatterin Nummisuutarit kesällä 1993 Suomenlinnassa.

Nyt ollaan teatterin ytimessä - tätä teatteri parhaimmillaan on. Näyttelemistä, akrobatiaa, suurenmoista tulkintaa, kulttuurihistoriaa, keveitä sivalluksia nykyhetkeen, ja katsoja vuodattaa ilon ja liikutuksen kyyneleitä.

Näyttelijät klovnien maskien takana ovat kuin commedia dell´artessa, ja tarina kantaa ilman kasvojen ilmeitä. Taustalla soi Marzi Nymanin hieno musiikki, jota esittävävät Avanti!Jousikvartetti ja harmonikassa Niko Kumpuvaara. 

Kaiken ytimessä soi Aleksis Kiven suomen kieli, joka parhaimmillaan meissä yhä säkenöi - ihan väärentämätön, rikas kieli. 

Red Nose Companyn kaksikon, Timo Ruuskasen ja Tuukka Vasaman monivuotinen työ Aleksis Kiven elämän ja teosten parissa on ei ole mennyt hukkaan. He ovat löytäneet Kiven sielun ja elämän, kaikkinensa. Käsikirjoittaja Eva Buchwald ja Linda Wallgren ovat tehneet riemullista yhteistyötä Ruuskasen ja Vasaman kanssa. Esityksen vaikuttavan lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Tarja Simone, valosuunnittelun Ville Virtanen.

Red Nose Companyn fantastisen esityksen myötä Suomen Kansallisteatteria voi vain onnitella - ei voisi olla parempaa teatterin 150-vuotisen taipaleen juhlanäytelmää.

Ei uusia tulkintoja Seitsemästä veljeksestä, Kullervosta, vaan juuri tämä: "Mutta kas, kun kuin kaikki viimein ympäri käy, niin ottamme ryypyn ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille."

Red Nose Company jatkaa matkaansa Kansallisteatterista ympäri Suomen teattereita. www.rednose.company.fi


perjantai 4. helmikuuta 2022

Parisuhteellista matkailua

Koko talvi tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa - yhteistä irtiottoa Juhan kanssa arjesta ja pientä lomamatkaa Tukholmaan. Tavallisena tiistaina, juuri ennen koulujen hiihtolomien alkamista, astelimme  nostalgisissa tunnelmissa Viking Linen Cinderellaan ja muistelimme kesän 2002 matkaa, jolloin Cinderella kulki Helsingin ja Riikan väliä.

Me Naiset -lehti täytti silloin 50 vuotta ja koko toimitus aveceineen kuskattiin Riikaan. Matkalla sattui ja tapahtui, helle helli Riikaa ja meitä. Aina yhtä tyyni päätoimittaja Katriina Kaarre luotsasi taiten porukkaansa. 

Slussenin siltatyömaa voitettu, nyt ollaan jo Riddarholmenissa!



Cinderellaan mahtuu yli 2500 matkustajaa, nyt Tukholmaan lähti vain muutama sata, joten väljääkin väljempää oli. Viking Linen terveysturvallista matkustamista on pandemian aikana käsidesipisteiden lisäksi sekin, että illallisbuffetissa keittiöhenkilökunta annostelee ruuan matkustajan lautaselle. Se vähentää ruokahävikkiä, mutta on erinomainen idea myös hygienian takia.

Tukholmassa poikkesimme heti satamasta Fotografiskaan, jonka The Pet Show -näyttelyssä on 140 työtä koirista, kissoista ja meistä ihmisistä. Fotografiskan kaupassa oli yllätys, kun myytävien kirjojen joukossa oli vuonna 2018 ilmestynyt Sauna-kirja (Cozy Publishing). Kirjoitin siihen osan teksteistä, ja valokuvaaja Viola Minerva Virtamon malleina olivat muun muassa lapsenlapsemme Lilian ja Noel


Fofografiskan valloittava näyttely kotieläimistä ja ihmisistä!



Fotografiskan jälkeen alkoi hankala taival pakkassäässä kohti Östermalmin hallia. Slussenin vuosia jatkunut siltatyömaa on sotkenut koko alueen niin, että varsinkin jalankulkijoilla on vaikeuksia päästä kaupungin itäpuolelle. Onnistuihan se lopulta, vaikka hermo oli mennä. Palkitsimme vaivannäön  skagen toastilla ja lasillisella valkoviiniä. Tietenkin Lisa Elmqvistin kuulussa halliravintolassa! 

Skagen toast maistui parin tunnin kävelyn jälkeen.



Laivalle oli pakko palata taksilla, koska emme halunneet enää seikkailla Slussenin työmaalla. Illallinen Ocean Grill -ravintolassa ei pettänyt, ei ruoka eikä viini, jota superystävällinen tarjoilija meille suositteli. Hän kertoi, miten matkustajia jo odotetaan laivoille ja tiivisti myös matkailijan toiveet: "Ehkä kevät tuo helpotuksen pandemiaan!" 

Cinderellan Ocean Grill -ravintolan kokkien työtä voi seurata ravintolasalin puolelta.



Cinderella vei ajatukset menneeseen, tulevaisuutta on se, että ylihuomenna lähden vastaanottamaan Viking Linen uutta ja uljasta Glory-laivaa Turkuun, jossa sen tuloa juhlistavat ilotulitus ja soittokunta.

Olen seurannut Gloryn matkaa instagramissa aina siitä lähtien, kun se starttasi telakalta Kiinasta. 
Tänään perjantaina se näyttää jo ohittaneen Tanskan länsirannikon... 

Kaupallinen yhteistyö Viking Line Suomi

torstai 16. joulukuuta 2021

Päivä jouluisessa Tallinnassa

Keksittiin Juhan kanssa, että keskellä kaamosta on päästävä päiväksi Tallinnaan. Ikään kuin testinä ennen kuin koronamyrsky - niinhän näitä ankeita lähiviikkoja on luonnehdittu - iskee toden teolla. Testimatkasta innostui myös Tallink Siljan viestintäpäällikkö Marika Nöjd, joka järjesti meno-paluun Megastarin bisnesluokassa.

Tallinnan kaduilla on nyt väljää.


Länsiterminaalin ulkomaalaiset nuoret eivät ehkä ole kuulleet turvaväleistä, eivätkä maskeista.

 
Pakkasimme olkalaukkuun passit, koronapassit ja matkustusilmoituksen, jonka Viro on 1.12. lähtien suomalaisilta vaatinut. Printtasin nekin kuten koronapassit, mutta matkustusilmoitusta ei Tallinnan satamassa kysytty. Sen voi täyttää tämän linkin kautta https://iseteenindus.terviseamet.ee/

Lähtö Länsiterminaalista sujui hyvin ja livahdimme sukkelasti bisnes loungeen, jossa matkusti lisäksemme kymmenen ihmistä. Livahdus oli tarpeen, sillä laivalle tunki kymmenien portugalilaisten nuorten joukko reppuineen - olivat tulossa Lapista, eivätkä käyttäneet maskeja kuulutuksista huolimatta... Ehkä olivat rokotettuja, luin aamun lehdestä, että Portugalin väestön rokotuskattavuus on yli 88 prosenttia. Mutta silti!

Tallinnaa saartoi sumu ja sataa tihutti, mutta se ei meitä haitannut. Kaupunki on aina yhtä luomoava, kun kävelimme kauniisti valaistun Rotermannin korttelien kautta Raatihuoneen joulutorille. Se ammotti keskiviikkoiltapäivänä tyhjyyttään, samoin koko vanha kaupunki. Kukkatädit olivat kuitenkin vakiopaikallaan kukkatorilla.


Kukkatori on entisellään.


Havaitsimme, että vaikka kehuttu joulutori sijaitsee idyllisellä paikalla, ei Helsingin Tuomaan markkinat häviä sille. Tallinnan joulutorilla myydään enimmäkseen kiinalaista kitsiä ja iänikuisia koneella kudottuja sukkia ja venäläisiä karvahattuja. Tuomaan markkinoilla päin vastoin suositaan kotimaista käsityötaidetta. Sieltä me muuten ostimmekin järvenpääläisen yrittäjän Karjala-pelin, johon sisältyy tuhti tietopaketti muun muassa luovutetun Karjalan paikkakunnista. Tallinnasta tarttui mukaan kolme kaunista joulukoristetta, made in China. 


Raatihuoneen torin joulukuusi on joka vuosi yhtä komea.



Tuomaan markkinoiden kävijöiltä vaaditaan maski, Tallinnan joulutorilla kukaan ei huudellut sen perään. Ei myöskään torin kupeessa olevassa kahvilassa, jossa ei kysytty koronapassiakaan.


Tallinnan joulutorin tarjontaa.




Päivän ohjelma jatkui Koplin suunnan raitiovaunulla kohti Baltic Jaama Turgia. Latasimme R-kioskilla vanhat ratikkakorttimme, hinta yhteensä yhdeksän euroa. Päiväksi ladatulla kortilla saa matkustaa mielin määrin niin ratikoilla kuin busseilla.


Baltic Jaama Turg loisti kuin majakka jouluvaloissaan. Olihan jo pimeää, kello peräti puoli neljä! Söimme mehukkaat hampurilaiset kakkoskerroksen Humalakodassa, jonka nuori ja nopealiikkeinen tarjoilija oli tarkkana, kun tulimme sisään: koronapassi ja henkilötodistus, kiitos! 


Tallinnan D-terminaalissa oli tilaa, Juha sai tallustella aivan rauhassa pienen tuliaiskassinsa kanssa.



Paluumatkalla laivalla ei näkynyt nuorisolaisia, ja bisneksen puolella meitä oli peräti viisi matkustajaa.
Länsiterminaalissa oli iltakymmeneltä tarkka meininki, koronapassit ja passit kaivettiin heti esille, ja kun tiukkailmeinen vartija oli syynännyt ne, liukuportaiden alapäässä seisoi vielä neljä rajavartijaa niin sotilaallisen tormakoina, että tuli ihan syyllinen olo.


Liisan ja Juhan terveiset Tallinnasta!






keskiviikko 8. joulukuuta 2021

 Saiturin joulun koskettava tulkinta

Juuri tässä pandemian kurittamassa ajassa, ihmisiä erilleen repivän vihapuheen ja erilaisuuden torjunnan keskellä tarvitaan sellainen teatteriesitys kuin Saiturin joulu. Ja tällä kertaa uutena tulkintana, vaikka tuttu Charles Dickensin klassikotarina monilta osin onkin. Nyt se nähdään Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa Heikki Sankarin käsikirjoittamana ja ohjaamana musiikkinäytelmänä. Musiikista vastaa Tuomas Kesälä orkestereineen.

Eppu Salminen on hurmaava Saituri! (kuva Robert Seger)

Tarina keskittyy tulkinnassa Saiturin omistamaan tehtaaseen, jonka lapsityövoimaa, orpolapsia, hän häikäilemättömästi käyttää hyväkseen. Lapset nousevat kuitenkin kapinaan ja päättävät antaa työnantajalleen opetuksen aivan kuten alkuperäisessä Saiturin joulussa tapahtuu. Keskiyön jälkeisinä sudenhetkinä Saituri joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja nykyhetken haamut, jopa kauhistuttavan tulevaisuutensa.

Studio Pasilan esityksen erityislaatuisuus syntyy siitä, että mukana on kymmeniä ShedHelsingin lapsia ja nuoria. Yhteensä 10-19-vuotiaita esiintyjiä on kahdeksankymmentä, ja kaikki ovat päässeet mukaan eivät koe-esiintymisen, vaan harrastustoiminnan kautta. 


ShedHelsingin lapset ja nuoret tekevät riemulla joulumusikaalin. (kuva Robert Seger)


ShedHelsinki on vuonna 2017 perustettu säätiö, jonka ansiosta lapset ja nuoret löytävät ystäviä ja pääsevät kokeilemaan rajojaan. Mukana on myös erityislapsia. Yksi heistä 15-vuotias Cherie Anderson, jolla on alaraajapainotteinen CP-vamma. Hän kertoo, miten Shedissä kukaan ei arvostele muita, eivätkä mokat haittaa: "Olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Opin ja osaan tanssikoreografioita, mitä en olisi uskonut!" 

Mokia ei näyttämöllä nähdä, vaan koko joukko suoriutuu Saiturin joulusta esiintymisen riemulla ja taidolla. Siitä kiitos näytelmän ohjaajalle, mutta tietenkin myös nuorten vastuuopettaja ja ohjaajan assistentti Hanna Nuoralalle ja opettaja Jyri Nummiselle ja Pauliina Kiurulle. Näytelmän laulukohtaukset ovat ihan parasta musiikkiteatteria!

Näytelmän ainoa ammattinäyttelijä on Eppu Salminen, joka tekee hurmaavan hirveän ja samalla koskettavan tulkinnan kitupiikki Saiturista. Salmisen liikekieli on vikkelää ja ilmaisu hykerryttävää, hän hallitsee suvereenisti koomisen ja traagisen. Ja laulaahan tämä mies myös osaa! 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saiturin kuoren alta paljastuu onneton pikkupoika, joka joutui aikoinaan orpokotiin, ja hän löytää itsestään lähimmäisistä välittävän ihmisen.

Ensi-illan kiitoksissa ohjaaja Heikki Sankari nousi näyttämölle ja sanoi: "Tämän esityksen aikaansaaminen on pandemia-ajassa ollut yhteisöllisyyden osoitus."

Juuri yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa me tarvitsemme, teatteria, joka koskettaa, naurattaa ja myös liikuttaa.



lauantai 23. lokakuuta 2021

Lapsellista iloa katsomossa

Olin liikkeellä ihan parhaassa teatteriseurassa, lastenlasteni Lilianin (13 v.) ja Noelin (10 v.) kanssa  teatterissa. Tällä kertaa vuorossa oli Tatu ja Patu Helsingissä -outolalainen musiikkinäytelmä Helsingin kaupunginteatterissa (ensi viikolla Lilianin kanssa Matilda-musikaalin ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatteriin). 


Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu. (kuva Tuomo Manninen)

Jos oli seura parasta, niin parasta ja koronapiinan jälkeen/aikana ilahduttavaa oli myös kuunnella ja katsoa teatteriin tulleiden riemua. Vanhempia ja vielä enemmän lapsia katsomo täynnä! Jotkut lapsista ja vanhemmista lenkkareissa (Lilian, Noel ja minä), jotkut kiiltonahkakengissä ja pyhäputsingissa. Vanhemmilla oli maskit naamalla, myös Lilianilla, jotka käy kolme kertaa viikossa tanssitunneilla maski kasvoilla.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -tarinat ovat tuttuja kirjoista, elokuvista ja myös lautapelistä, jota kolme vuotta sitten pelattiin urakalla Lilianin, Noelin ja Juhan kanssa ilta toisensa jälkeen Menorcan-loman helleiltoina.


Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Tatu ja Patu on ne oudot tyypit, todellakin kotoisin Outolasta. Tatu on se pinkkiin pukeutuva rillipää, Patun erottaa Tatusta keltaisesta puserosta. Kaupunginteatterin näytelmässä he etsivät Helsingistä serkkuaan Joria, joka on mystisen HKL:n miehiä. 
 
Sami Rannilan ohjaamaa esitystä vievät vauhdilla eteenpäin Kari Mäkirannan musiikki, Marjo Kuuselan koreografia, Markus Tsokkisen lavasteisiin loihtimat pääkaupungin maisemat ja ennen kaikkea tietenkin kaupunginteatterin moneen taipuva ensemble. Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu ja serkkunsa Jori Paavo Kerosuo. Ketterän valloittavia hahmoja! 

Ne, jotka jäivät kaipaamaan Sanna Saarijärven roolia Pienen merenneidon pahisnoita Ursulana, saavat nyt nähdä hänet letkeästi svengaavana Siivoja-Marina. 

Paavo Kääriäinen, Sanna Saarijärvi ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Aikuisen katsojan sydäntä lämmitti tarinan loppuratkaisu, jossa... eipäs kerrota! Kerrotaan vaan se, että Siivoja-Marin ja Jorin duetto Rakkauden raitiovaunu on upeaa kuultavaa.

perjantai 15. lokakuuta 2021

Viisi sataa kiloa ajatuksia

Tässä resepti viiden tähden esitykseen: Kari Hotakaisen syvämerkityksinen teksti, Juha Kukkosen oivaltava dramatisointi ja ohjaus, näyttelijöinä Suomen paras Santtu Karvonen sekä niin ikään erinomaiset Robin Svartström, Saara Kotkaniemi, Minna Suuronen ja Antti Heinonen.

Ryhmäteatterin Jumalan sana täyttää katsojan sellaisilla oivalluksilla, että kylmät väreet vilistävät pitkin ihoa. Enkeliksi välitilaan siirtynyt autonkuljettaja Armas Kallio (Robin S.) kampaa suurliikemies, markkinavoimien nimeen vannovan Jukka Hopeaniemen tukkaa (Santtu K.) ja sanoo hellästi, että tässäkin raskaassa päässä on yli 400 ajatusta ja muistoa. Samalla hetkellä myös katsoja tekee matkaa oman päänsä sisälle. Miten paljon sinne mahtuukaan tavaraa!

Robin Svartström ja Santtu Karvonen roadtripillä halki Suomen ja muistojen. (kuva Mitro Härkönen) 


Tarina alkaa siitä, että Jukka Hopeaniemen on päästävä tv-lähetykseen Saariselältä Helsinkiin aamuksi, ja ainoa vaihtoehto on hänen isänsä, Ukon, entisen autonkuljettajan kyyti. Kuski on siis hyvin entinen, koska  hän on enkeli. Matka Ukon Jaguarilla maksaa yli 17 000 euroa, sillä Armas haluaa auttaa summalla peliriippuvuudesta velkoihin joutunutta tytärtään.

Välitilan enkeli loihtii Jukka Hopeaniemen kokemaan ja muistamaan elämänsä käänteitä pikkupojasta saakka. Ei ole varmuutta ovatko muistot oikeita. Ainakin ne ovat aitoja tunteita, kaipausta, hylätyksi tulemisen pelkoa, surua. Monen muiston takana on hänen isänsä Ukko, joka loi bisnesimperiuminsa presidentti Kekkosen aikoina, jolloin viina virtasi ja Neuvostoliiton kauppa veti.

Uskaltaako Jukka Hopeaniemi levittää siipensä ja lentää? Ainakin häntä esittävä Santtu Karvonen uskaltaa. Hän tekee fyysisesti vimmaisen ja tulkinnallisesti herkän ja myös humoristisen roolin, josta löytää monia syvyyksiä. Robin Svartström on empaattinen autonkuljettaja, Saara Kotkaniemi upea ja piinkova tv-toimittaja ja myös kantrilaulaja Lucinda Williams, Minna Suuronen koskettaa syöpään kuolleena Jukka Hopeaniemen puolisona ja nuori Antti Heinonen Bob Dylanina. 

Minna Suuronen on Jukka Hopeaniemen edesmennyt puoliso,  Saara Kotkaniemi Lucinda Williams. (kuva Mitro Härkönen) 


Runsaan puolitoista tuntia kestänyt esitys jätti niin lämpimän olon, ettei lokakuun illan pimeys tuntunut yhtään raskaalta. Täällä me elämme ja olemme, ja niin kauan kuin olemme, ei kannattaisi pelätä koko ajan.

Ryhmäteatteri, Helsinginkatu 25, Jumalan sana.