Teatterileikin riemua Suomenlinnassa

On teatteriseurue, vanhan linnoituksen sisään kätkeytyvä näyttämö, katsomo ja klassikkoteos, josta seurue alkaa harjoitella esitystä. Alkuasetelma kuin 1500-luvun commedia dell´arte -improvisaatioteatterissa.

Nyt ollaan kuitenkin Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa, Hyvän omantunnon linnakkeen muurien sisällä. Juha Kukkosen dramatisoima ja ohjaama Don Quijote perustuu Miguel de Cervantesin klassikkoromaaniin. Tragikoomilliseksi luonnehdittu näytelmä paljastuu kuitenkin ensimetreiltä transformaatioksi eli muutokseksi. Tapahtuu jotain aivan muuta kuin oletetaan tapahtuvan.

Santtu Karvonen, Robin Svartström, Pihla Penttinen ja Miila Virtanen (kuva Ryhmäteatteri)

Jos romaanin päähenkilöllä Alfonso Quijanolla menee todellisuus sekaisin hänen luettuaan liikaa ritariromaneita, sama tapahtuu mystisellä tavalla myös näyttelijöille Robin Svartströmille, Santtu Karvoselle, Petja Lähteelle, Pihla Penttiselle, Miila Virtaselle ja Jesse Gyllenbögelille. 

He huomaavat olevansa keskellä hurjaa seikkailua, jossa tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari joutuu ahdingosta toiseen. Vaikka he luulevat transformaatiossa esittävänsä Cervantesin romaanin tarinaa, juoneen sekaantuu myös ulkopuolinen hahmo. Hänkin kaukaa menneisyyden tragedioista... tai miksei vaikka Tähtien sodasta.

Santtu Karvonen, Miila Virtanen, Robin Svartström, Jesse Gyllenbögel, Pihla Penttinen ja Petja Lähde (kuva Ryhmäteatteri.)

Juha Kukkosen ratkaisu sovittaa vanhasta tarinasta unohtumaton, parodinen teatterileikki on nerokasta  ilotulitusta, jossa traaginen on koomillista ja lopulta riemullista kesäteatteria, jossa kaikki päättyy hyvin.

Robin Svartström on houreisiinsa uskovana surullisen hahmon ritarina liikuttava. Hän seuraa näkyjään intensiivisesti ja intohimolla. Hänen uskollista aseenkantajaansa Sancho Panzaa esittää Santtu Karvonen, jonka roolitulkinta on fyysistä ilmaisua myöten häikäisevä. Kun on nähnyt Karvosen monissa Ryhmäteatterin näytelmissä, niin uskaltaisiko nyt sanoa, että hän tekee elämänsä roolin. Uskaltaa varmasti!

Esitys vaatii koko ensembleltä täyttä heittäytymistä. Hiki purskuu, puvut ja hahmot vaihtuvat kuin taikaiskusta. Heikkoa lenkkiä tässä näytelmässä ei nähdä. 

Kun Don Quijote ja Sancho Panza karauttavat taisteluihin Rosinante-hevosella ja aasilla, katsoja uskoo näkevänsä hevosen ja aasin, vaikka ne ovatkin vain polkupyörät. Silloin teatterileikki on totisesti temmannut mukaansa vai tapahtuuko katsomossakin transformaatio? Ollaan mukana jossakin, joka tempaa hetkeksi pois todellisuudesta, ja se on totisesti terveellistä näinä aikoina. 

Sancho Panza ja Don Quijote karauttavat taisteluun. Tynnyri päässään Pihla Penttinen, välillä myös ritarin kuvittelema suloinen neito, viisas neitsyt Dulcinea Tobosolainen. (kuva Ryhmäteatteri)

Kuningasrapua pyytämässä

Peto on noussut syvyyksistä. 

Jäämeren mainingit ovat tänään loivia, vuoristoiset rannat tuovat mieleen Kreikan saariston kalliorinteet. Istumme tukevassa kumiveneessä ja liikkeelle lähdetään Pykeijan kylän satamasta, ja edessä on kuningasrapusafari. Nyt kohti sinistä ulappaa kokemaan rapumertoja. Eikä mitä tahansa mertoja, vaan kuudenkymmenen metrin syvyydessä kelluvaa kuningasrapumertaa. 

Norjan Varanginvuonon rannalla sijaitseva Pykeija jää taakse, katse horisonttiin! 

Kuningasrapusafarin kippari, kokenut merenkävijä Trond.

Veneen kapteeni Trond ohjaa paattia tottunein ottein, ja hänen poikansa Tor Oscar on neuvonut meitä matkanaisia ja -miehiä pukemaan päälle kelluntapuvut ja pelastusliivit. Tor Oscar kertoo, miten pari päivää sitten Jäämeri ärjyi, ja aasialaisten turistien ryhmä sai veneessä päälleen kovat pärskeet. 

Meille sattuu toukokuun viimeisen päivän helle. Once in lifetime -kokemus Jäämerellä!

Kristiina, Pia ja Juho nauttivat. Jäämeri on melkein bläkä!

Kun rapumerta nousee syvyyksistä, siellä on kymmenkunta jättimäistä kuningasrapua. Ravut ovat vieraslaji, eivätkä ne kuuluisi näihin vesiin. Laji elää alkuperäisenä muun muassa Tyynenmeren pohjoisosissa. Norjassa sitä tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1977, ja syy vieraslajin leviämiseen oli se, että Neuvostoliitto siirsi 1960-luvulla taloudellisesti arvokasta rapua Euroopan puolelle kalastuskohteeksi. 

Tor Oscar nostaa rapumerran.

-Kuningasravun pyytäminen on ekologisesti tärkeää, sillä vieraslajina se tuhoaa alkuperäistä lajistoa. Kuten merisiilejä. Rapu voi kasvaa yli kymmenkiloiseksi, ja se alkaa olla jo melkoinen peto, Tor Oscar kertoo ja mainitsee saaneensa kerran viisitoistakiloisen jätin. 

Paatin lattialla jalkojaan sätkyttelevät kuningasravut näyttävät juuri niin vaarallisilta pedoilta kuin ovatkin. Saamme ohjeiden mukaan tarttua ravusta kiinni niin, että sen kahdesta jalasta on otettava tiukka ote. Muuten rapu pääsee käyttämään teräviä saksiaan! 

Haavereita ei satu, suunta takaisin Pykeijan satamaan.

Pykeija on pieni postikorttimaisen kaunis kalastajakylä, jonka satamasta löydän kylään aikoinaan muuttaneiden suomalaisten muistokiven: "Kiitos esi-isillemme, takk til våre forfedre."

Mikä on ollessa, sillä seuraavana on vuorossa itsepyydettyjen rapujen syömisurakka. Niiden sakset höyrytetään kymmenen minuuttia ravintolan uunissa - ei siis keitetä - ja suolaisuus on Jäämeren meriveden maku. Herkullista!

Suoraan merestä ravintolan pöytään! Voisiko olla tuoreempaa?

Matka takaisin Suomen puolelle, Utsjoelle kestää pari tuntia. Maisema muuttuu kuin iskusta rajan ylityksen jälkeen, Norjan vuorten välissä kaarteleva tie vaihtuu tasaisempaan näkymään. Rajan ylitys on juuri niin helppoa kuin se ystävällismielisten valtioiden välillä on. 

Safarijoukkue Juho, Jyri, Sanna, Kristiina, Aki, Liisa, Pia ja Ilkka.

Vaan mikä on ollessa, kun illalla kuullaan paikallisen Petteri Vallen tarinointia. Viidennen polven porotilallinen on nykyään lomakyläyrittäjä. Hän on myös entinen rauhanturvaaja Libanonista, joka palveli 1980-luvun lopussa, kun Gustav Hägglund on UNIFIL:in joukkojen komentaja.

Petteri on myös mestarikokki vailla vertaa. Illalla hän tarjoilee muun muassa mureaa hirven sisäpaistia. Hirvi tietenkin itse kaadettu. Kahdella Petterin kokkaamalla aamiaisella nähdään, miten homma sujuu kuin tanssi. Parasta pöydässä on hänen graavaamansa taimen. Maistuu muuten ihan muulta kuin kassilohi, jota Norjasta kuskataan ympäri maailmaa.

Petteri Valle, mies monitaitoinen!

Petteriltä ei tarvitse kahta kertaa kysyä mitä mieltä hän on Tenojoen lohikalojen pyynnin tämänhetkisestä kiellosta. - Onneksi järki voittaa ensi vuonna, kun kyttyrälohia saadaan ensi vuonna vihdoinkin ruveta kalastamaan. 

Kyttyrälohi - sekin - kuten kuningasrapu, on vieraslaji! Tenojoki soljuu ikkunoiden takana, ja jossain joten pyörteessä välkähtää lohen hopeinen selkä. 

Yöttömän yön valossa kuunnellaan vielä elämämme biisejä. Toiveet toteutti valokuvaaja Aki, ja niitähän riitti.

Yksi minun toiveistani tietenkin Hectorin Yhtenä iltana:

"Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan, yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan, yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan.."

#visit_bugoynes, #holidayvillagevalle, #exploreutsjoki, kiitos vipmatkan järjestäjät Juho Ikonen, Pia Jokela, Petteri Valle. 

Matkan hienot valokuvat @prince_of _lapland/Aki Mikkola Photography

Ilu Heiskanen läpivalaisee suomalaisen miehen

Ilkka Heiskanen, Ilu. Hän on näyttelijä, joka kirjoittaa itselleen monologin, ohjaa itse itseään ja esittää monologia täysille saleille ympäri Suomea.

Loppuunmyydyssä Krapin Pajan esityksessä Tuusulassa nähtiin, ettei Ilun Pari sanaa parisuhteesta -monologi ole vain pari sanaa. Se on miehen elämän läpivalaiseva kertomus.

Ilu Heiskanen Krapin Pajalla. (kuva Samuli Isola)

Pari sanaa parisuhteesta on viiltävän oivaltava, humoristinen ja tosi kuva suomalaisesta miehestä. Ilun roolihenkilö Tapi, 61 v., ei ole todellakaan miesoletettu, vaan täysin tunnistettava suomalainen mies, joka vetäytyy mieluiten omaan miesluolaansa, autotalliin, mutta suostuu kuitenkin vaimonsa Irmelin kanssa vaikka lattaritanssikurssille. Ja muihinkin vaimon kotkotuksiin, joita hän ihmettelee ja loppujen lopuksi myös ihailee.

Arki kuluu, ja se tavallinen, hyvä ja turvallinen arki on ollut sitä parasta elämää, sen Tapi joutuu toteamaan. Mutta miten, se paljastuu vasta monologin lopussa. Oliko parempaa elämää kuin ne vuosikymmenet yhdessä? 

Se, miten Ilu Heiskanen pitää otteessaan yleisönsä, ja miten hän suoltaa tekstiä ja on verbaliikassaan aivan omaa luokkaansa, on katsojalle todellista näyttelijäntyön juhlaa. Tuli jälleen todistetuksi, ettei koskettavaan esitykseen tarvita mitään ylimääräistä rekvisiittaa, ei valtavia lavasteita tai videoita todistamaan, että nyt tehdään suurta teatteria.

Tarvitaan vain tarina ja tarinan kertoja. Hän on Ilu Heiskanen, joka mielellään siteeraa edesmenneen isänsä Olli Heiskasen mottoa "täys ralli päälle"!  

Seela Sella vahvana näyttämöllä

Ihmeellinen, lahjakas, vahvasti läsnäoleva ja vailla mitään diivan elkeitä. Sellainen on Seela Sella. Sillä hetkellä, kun Eichmann-näytelmän ensi-ilta alkoi ja valot sammuivat katsomossa, valo kohdistui juuri häneen, ja katsoja tiesi todistavansa teatterin ainutkertaista hetkeä. Teatteria juuri nyt ja samalla hetkellä teatterin historiaa, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen. 

Seela Sella ja Timo Torikka (kuva Mikki Kunttu)

Valo kohdistui juuri tähän 87-vuotiaaseen näyttelijään, joka tekee jälleen suurenmoisen roolin Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Vastanäyttelijänä hänellä on Timo Torikka, vahvasti läsnä hänkin. 

Italialaisen Stefano Massinin (s. 1975) kirjoittama näytelmä Eichmann - mistä yö alkaa, kertoo filosofi Hannah Arendtin ja natsijohtaja Adolf Eichmannin kuvitteellisesta keskustelusta, vallasta ja vastuusta vallankäytössä. Seela Sellan Arendt kysyy, ja Timo Torikan Eichmann yrittää perustella ja todistella itsensä syyttömäksi.

"Tein vain sen, mitä käskettiin."

Hän oli syyllinen ja yksi päätekijöistä Hitlerin "lopullisessa ratkaisussa", juutalaisten joukkomurhan suunnittelussa ja toteutuksessa. Eichmann oli holokaustin organisoija, eikä pääse näytelmässäkään mitenkään irti vastuustaan. Vaikka yrittää. 

Keskustelu näyttämöllä ei ole vain historiaa, ei jotain, joka on tapahtunut vuosikymmeniä sitten. Pahuus toteutuu nyt Gazassa. Se, mitä juutalaiset kokivat toisen maailmansodan aikana, ei mitenkään oikeuta siihen mitä Israel nyt tekee - sama kauheus toistuu niin terroristijärjestö Hamasin iskuissa kuin Israelin valtion toteuttamassa palestiinalaisten kansanmurhassa. Näytelmän alaotsikko "mistä yö alkaa" on olennainen kysymys. Sysimusta yö on ihmismielen pahuudessa, joka käy alituista kamppailua toisen ominaisuuden, valon ja hyvyyden kanssa. 

Ohjaaja Kari Paukkunen tuntee "Seelansa", ovathan he tehneet vuosien varrella monta yhteistyötä. Paukkunen kirjoittaa ohjelmalehtisessä: "Seela! Ain laulain työtäs tee -asenteellasi syntyy sielun ja sydämen teatteria."

Seelan sydän ja sielu ovat vahvasti näyttämöllä läsnä. Hänen katseensa kohdistuu suoraan yleisöön, hänen katseensa kantaa vuosikymmenien taakse ja juuri tähän päivään. 

Kun ensi-iltayleisö nousi loppukiitoksissa kiittämään seisaaltaan, se kiitti ennen kaikkea Seela Sellaa. Uskon, että moni meistä kiitti myös näytelmän sanomasta. Pahuudesta on puhuttava, eikä saa unohtaa. Vain siten valo voittaa pimeyden.

Mies, ei ikoni

Miten vajaaseen kahteen tuntiin saa mahtumaan ihmisen elämäntarinan lapsuudesta aikuisuuteen, ajankuvan sisällissodasta jatkosotaan, kertomuksen Lontoon olympialaisten keihään kultamitalistista ja rakastetusta viihdetaiteilijasta? Hyvin ja koskettavasti ihmiselämän aitoja tunteita koskettaen.

Näyttelijä Timo Ruuskasen kirjoittama ja esittämä, Olga Horilan ohjaama Rautavaara - ihminen ja ikoni on vaikuttava ja yhden ainutkertaisen taiteilijauran läpivalaiseva näytelmä Tapio Rautavaarasta (1915-1979). Tänä keväänä helsinkiläisessä Teatteri Avoimet Ovet -teatterissa nähtävä esitys kantaesitettiin viime syksynä Riihimäen teatterissa ja toivottavasti jatkaa Helsingin jälkeen taivaltaan eri puolille Suomea.

Timo Ruuskanen on nyt Tapio Rautavaara (kuva Nils Krogell)

Red Nose Companysta monien tuntema Timo Ruuskanen on näytelmän pieni poika Tampereelta ja Oulunkylästä, Työväen Urheiluliiton, TUL:n vankkumaton jäsen, sota-ajan ilmavalvonnassa työskennellyt ja sittemmin jatkosodan aikana Maaselän rintamaradiosta äänestä tuttu kuuluttaja. 

Hän on koko kansan rakastama laulaja, joka levytti 1940-luvulta lähtien yli kolme sataa laulua ja esiintyi 22 elokuvassa. Näyttelijänä ei mikään Tauno Palo, mutta laulajana huippuluokkaa.

Ruuskanen ei tee näköispatsasta Tapio Rautavaarasta, eikä hän laula monologiesityksessään kuin muutaman tutun Rautavaaran laulun. Ruuskanen on vaikuttava hahmo näyttämöllä (188 senttiä pitkä kuten Rautavaara), gestiikaltaan ja ilmaisultaan tavattoman lahjakas näyttelijä. Näytelmä tempaa mukaansa, eikä tarinassa juututa pitkäksi aikaa yhteenkään Rautavaaran elämänvaiheeseen.

Timo Ruuskanen tekee esityksessään monien tuntemasta laulajasta elävän ja paljon kokeneen, myös monin tavoin rikkoutuneen ihmisen. Rautavaaran alkoholiongelmaa ei alleviivata, ei sitäkään, miten hänestä tuli tahtomatta tai tahtoen koko kansan ikoni.

Tapio Rautavaara oli ihminen, joka ehti elää monet Suomen kohtalonhetket. Ja selvitä niistä kuten hänen sukupolvensa teki. Osa haavoittui fyysisesti, osa henkisesti, mutta kaikesta koetusta rakentui se maa, jossa me nyt elämme. 

Maaliskuun ensimmäisen illan esitykseen mahtui myös oikeaa draamaa, kun yksi katsomossa istunut menetti tajuntansa. Näyttelijä, samoin kuin yleisö, olivat heti tilanteen tasalla. Ambulanssi tilattiin teatterille ja ylimääräisen väliajan aikana todettiin tärkein: vaikeissa tilanteissa me olemme yhtä!

Teatteri Avoimet Ovet, Rautavaara - ihminen ja ikoni -esitykset 27.4. saakka.

Nauru parantaa

Niin kevyt oli askel ja mieli hilpeä, kun astui ulos Helsingin kaupunginteatterin ensi-illasta. Viis loskakelistä ja muista hankaluuksista, ja jos nauru ei parantanut koko maailmaa, niin ainakin omaa mielentilaa. Ja se on teatterielämyksessä parasta.

Suuren näyttämön Ilmasta rahaa on farssia parhaimmillaan - salamannopeaa replikointia, sekaannuksia sekaannuksien perään ja tietenkin lavastukseen kuuluvia ovia, joista tullaan ja mennään.

Janne Kataja ja Pekka Strang (kuva Janne Mikkilä)

Näytelmän juoni keskittyy vuokraisäntään, joka on pari vuotta huijannut Kelaa tekaistuilla avustuksilla. Hän vetää soppaan mukaan vuokralaisensa, vaimonsa, sosiaaliviranomaiset, hautausurakoitsijan ja pari terapeuttiakin. Ja saatiinhan loppuun ajankohtainen heitto - sisäministerimme kummallinen ehdotus Kela-etsivistä, jotka paljastaisivat huijauksia... 

Englantilaisen näytelmäkirjailija Michael Cooneyn (Cash On Delivery) kirjoittama farssi saa arvoisensa tulkinnan Sari Siikanderin ohjauksessa. Näytelmän on dramatisoinut Ari-Pekka Lahti ja suomentanut hienosti Reita Lounatvuori. 

Siikander piiskaa koko ensemblen vauhtiin, jossa heikkoa lenkkiä ei ole, ei yhtään pitkittyä kohtausta, ja  farssi kulkee eteenpäin kuin luotijuna.

Pekka Strang ja Janne Kataja ovat erinomainen parivaljakko päärooleihin, ja heidän yhteispelinsä on saumatonta. Strangin näyttelemä roolihenkilö Mikko Laine sotkeutuu lopulta valheisiinsa, ja Katajan Otti Pelli yrittää tehdä kaikkensa selvitäkseen niistä. 

Emilia Sinisalo tarkastaja Jantusena tekee yhden näytelmän iskevimmistä rooleista. Hän tivaa allekirjoituksia avustusanomuksiin ja uhkaa huijaria esihenkilöllään, hänen hirmuisuudellaan, ylitarkastaja Arja Tervolla, jota näyttelee Helena Haaranen.

Emilia Sinisalo (kuva Janne Mikkilä)

Heidi Heralan taidot pääsevät jälleen kerran kukkaan - hän, jos kuka taitaa farssin, komedian ja tragedian. Raili Raitala, Pekka Huotari, Jari Pehkonen, Sanna Saarijärvi ja ensi-illassa Erkki-setää näytellyt Kai Lähdesmäki ovat ohjaajan todellinen dream team!

Emilia Sinisalo, Heidi Herala, Janne Kataja ja Pekka Strang (kuva Janne Mikkilä)

Sari Siikander kirjoittaa käsiohjelmassa: "Naurulla on parantava vaikutus, varsinkin yhdessä nauramisella, ja luinkin joskus, että seitsemän minuuttia naurua vastaa kahden viikon lomaa."

Nyt ei kuitenkaan naurettu seitsemää minuuttia, vaan yli kaksi tuntia. Siis olo kuin pitkällä lomalla olleella!

Valtteri Bottaksen kanssa viinillä

Voi, miten pienikokoinen onkaan Formula-kuski Valtteri Bottas!

Pieni pitää olla, jotta mahtuu formula-auton sisään. Mutta miten yhdistää kilpa-autoilu ja viini, millainen viinintuntija Valtteri on?  Se on yllätys.

Valtteri Bottas, viini ja minä! (kuva Tiina Rantanen)

-Ihastuin viinin makuun, kun oli sen aika, ihan laillisesti 18-vuotiaana! Tähän etelä-australialaiseen viinin tutustuin vasta pari vuotta sitten.

Tapasin Valtterin kolmantena adventtina Tallink Siljan My Starilla, jossa hän lanseerasi punaviinin nimeltä Ihana (IHANA). Syrah-rypäleistä tehty viini tulee Etelä-Australiasta, kuudennen polven ylläpitämältä viinitilalta. 

Suvun nykyinen valtiatar, Oliver´s Tarangan tilaa hallinnoiva Corrinna Wright kertoi viinistä enemmän kuin hieman hiljaisen oloinen  ja vakavahko Valtteri, joka oli toissapäivänä lennähtänyt Suomeen Kaliforniasta ja jatkaa kohta matkaa Australiaan. 

Olihan se viini maistamisen arvoinen, mutta en pyörtynyt onnesta sen mausta. Hinta on melkoinen - 64,50 euroa pullo, Alkon valikoimiin viiniä ei näillä näkymin ole tulossa, mutta sitä voi tilata Viinikellari.com:sta ja ostaa Tallinkin laivoilta.

Jouluillallista Valtteri kertoi viettävänsä tänä vuonna Australiassa elämänkumppaninsa, kilpapyöräilijä Tiffany Cromwellin perheen kanssa. Tiffany oli mukana myös laivalla, jossa hän tarjoili matkustajille niin ikään Valtterin lanseeraamaa Oath-giniä. Ostin mukaani Valtterin signeeraaman ginipullon - keräilyerä, sanoi lahjan saava poikani.

Valtteri ja Tiffany!

Valtteri paljasti, miten hän rentoutuu ennen kuin vuoden 2024 formulasirkus alkaa.

-Ei mikään ihan suomalainen joulu - syömme merellisiä ruokia, pyöräilemme Tiffanyn kanssa ja olemme vain. Aion jatkaa uraani formulakuskina vielä pitkään, enkä kaavaile viinibisnekseen siirtymistä. Minulla on kuskina vielä vuosia edessä. Olenhan vielä nuori, sanoi Alfa Romeo -tallissa ajava, vuonna 1989 syntynyt mies. 

Pitkä on ollut matkansa kotiseuduilta Nastolasta maailmalle, mutta mitään tähdenelkeitä Valtterissa ei ole. Juuret Etelä-Suomessa, koti nyt Monacossa, Tiffanyn suku kaukana maailman toisella laidalla.

Mutta mistä viinin nimi IHANA?

-Siitä, että maistatin sitä kavereillani, joiden ensimmäinen kommentti oli ihana!

Kysyin tietenkin myös sitä, miten formulakuskit nauttivat palkintopallilla samppanjaa.

-Kun olen siellä ollut, siemaisen aina pullosta, mutta loppu kyllä kaatuu päälle!