On vain yksi Esko Salminen

Jotain hyvin koskettavaa tietää kokeneensa, kun istuu Suomen Kansallisteatterin ensiparvella ja kuuntelee Esko Salmista, vielä tämänkin kerran. Esko runot ja pari matkakumppania -esitys on Mika Myllyahon ohjaama runoilta. Dramaturgian on tehnyt Eskon kuopus, näyttelijä Sonja Salminen, joka myös esiintyy isänsä rinnalla.

Esko Salminen Suomen Kansallisteatterin Myrsky-näytelmässä vuonna 1995. Rooli oli Prospero, ja hienon esityksen ohjasi Arto af Hällström. (kuva Leena Klemelä)

Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu Aale Tynniä, Kaarlo Sarkiaa, Katri Valaa, mutta myös Tommy Tabermannia ja Claes Anderssonia. Ja tietenkin mukana ovat Eino Leino, Federico Garcia Lorca ja William Shakespeare.

Esityksen alku on elämänriemua ja rakkautta, kesiä ja kiuruja, ruislinnun laulua, runoillan loppua kohden runot kertovat enemmän luopumisesta, myös kuoleman läheisyydestä. Se, joka lähestyy meitä kaikkia, se, mikä joskus alkoi syntymässä, loppuu kuolemaan.

Sonja Salmisen levollisen hienot runotulkinnat ovat koskettava osa taide-esitystä. Mitään ei tässä illassa ollut liikaa, eikä liian vähän.

Viime kuukausien moniin hienoihin teatterielämyksiini mahtuvat Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla, Turun kaupunginteatterin Cabaret, Teatteri Avoimien Ovien La Strada, Helsingin kaupunginteatterin Everstinna ja Suomen Kansallisteatterin Tytöt, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmät.

On silti uskomaton elämys, miten yksi näyttelijä voi pitää katsojan hyppysissään. Sen teki Martti Suosalo omassa teltassaan. Sirkus Teltta Suosalossa elettiin uskomaton Jacques Brel -ilta ja intouduttiin lopussa yhteislauluun riemukkaan ivallisessa Porvarit, porvarit -lauluun. 

Esko Salmisen illan päätti lyhyt tallenne Turun kaupunginteatterin Van Gogh ja postinkantaja -näytelmästä vuonna 1975. Senkin näin, kuten Eskon Nummisuutarien nimiroolissa Kansallisteatterissa vuonna 1966.

Esko Salminen on ainutlaatuinen taiteilija, jonka ääni jylisee edelleen voimakkaana ja ilmaisuvoima on aivan omaa luokkaansa. Aale Tynnin runon sanoin: 

"Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta lapseni, tahdon, että kaarisillan teet. Sillä kaikilla ihmisillä on ikävää päällä maan, ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan. Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee, joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Ei vain tytöille, vaan meille kaikille

Tätä kultturikannanottoa, tätä ravistavaa huutoa Suomen ummehtunut henkinen ilmapiiri on kaivannut ja keskustelua todellisesta tasa-arvosta, joka ei jäisi yhdenvertaisuuskeskustelun jalkoihin. 

Suomen Kansallisteatterin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmä pohjautuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen viime vuonna julkaistuun kirjaan. Se saa nyt arvoisensa tulkinnan Satu Linnapuomin dramatisoimana ja ohjaama, jota tukee Ima Iduozeen oivaltava koreografia.

Emilia Neuvonen ja Safiya Abukar (kuva Tuukka Ervasti)

Näytelmä kertoo ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin omakohtaisen tarinan. Somaliasta Suomeen pikkutyttönä muuttanut Ujuni havahtuu jo varhain tietoisuuteen, miten hänen yhteisössään sorretaan tyttöjä, ja miten äidit antavat vapauksia pojille, mutta eivät koskaan tytöille. Tytöille, joiden vastuulla on pienestä pitäen koko perheen, suvun, yhteisön maine, tytöille, jotka kasvatetaan palvelemaan tulevaa aviomiestään, usein sitä vuosia vanhempaa kuin itse on. Peitä hiuksesi, peitä vartalosi, pysy koskemattomana.

Lapsuuden ankaria, alistavia kokemuksia koetaan koraanikoulussa, jonka opettaja hakkaa Ujunia sormille, kun tämä ei osaa ulkoa kaikkia vaadittavia koraanin kohtia. Loppujen lopuksi hän tulkitsee koraania aivan oikein - sieltä ei todellakaan löydy niitä sääntöjä, joita patavanhoilliset miehet naisille asettavat.

Oikeuksiinsa havahduttuaan Ujuni hakee tietoa perheensä lähtökodista Somaliasta ja saa selville, miten vapautuneita naiset siellä olivat vielä 1980-luvulla - aivan kuten aikoinaan myös Afganistanissa. He pukeutuivat kuten halusivat, minihameisiin, bikineihin uimarannalla ja elivät sellaista elämää, johon kaikilla pitäisi olla mahdollisuus. Kunnes alkoi sisällissota vuonna 1991, ja kaikki hajosi. Alkoi vaihe, joka johti monia somaliperheitä pakoon Suomeen. Vaikutteita fundamentalismiin saatiin paljolti Saudi-Arabiasta.

(kuva Tuukka Ervasti)

Näytelmän teksti on vahvasti henkilökohtainen, ja Ujunin tarinan terävä ja rohkea kärki osuu Suomen somaliyhteisön patriarkaalisuuteen, mutta myös siihen, mihin tytöt ja naiset joutuvat eri puolilla maailmaa suostumaan. Tarina käsittelee myös rasismia Suomessa, sitä syrjintää, mitä Ujuni on kokenut  ja lyhyesti vielä ajankohtaisesti sitä, miten ja miksi nykyinen hallitus joutui antamaan tiedonannon rasismista.

Tyttöjen oikeuksista tärkein, tyttöjen sukuelinten silpominen nousee tarinan edetessä keskiöön. Ujunin ajama tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista kieltävää erillislakia ei ole vieläkään laadittu. Kansalaisaloite ja eduskuntakuntakeskustelu tyrehtyivät maaliskuussa 2023 siihen, että oikeusministeriössä lakiehdotuksen on koettu olevan ristiriidassa yhdenvertaisuuden kanssa! 

Näytelmän viesti on vakava, mutta esitys ei ole missään tapauksessa raskassoutuinen tai synkkä. Se on valoisa ja optimistinen, ja antaa kaikille tytöille ja naisille luvan olla juuri niitä, joita me olemme ilman yhdenkään miehen määrittelyä.

Nuoren Ujunin roolissa nähdään Safiya Abukar, oikeuksiinsa heräävän Ujunia Emilia Neuvonen. Elssa Antikainen näyttelee äitiä. Emilia Neuvonen, joka tunnetaan myös artisti Emiliannena, huipentaa naisten elämän sukupolvien ketjun vaikuttavaan Äidit äidit -tekstiin.

Sitä ennen tapahtuu paljon, ja paljossa ovat mukana koko hieno emsemble, Kansallisteatterin nuorten teatteriryhmä Kantti ja teatterin omat näyttelijät Ilja Peltonen, Jani Karvinen (superhyvä räppäriroolissaan) ja Pirjo Määttä.

Lavastussuunnittelun on tehnyt Tinja Salmi, ja näyttämö muuntuu hienosti Tyttöjen taloksi, metrovaunuiksi ja myös lontoolaiseksi maahanmuuttajien kahvilaksi. Kaari tarinan alusta koskettavaan loppuun asti kantaa, ja katsoja tuntee kokeneensa todellista tyttö- ja naisenenergiaa! 

Tinja Salmen lavastus ja Sanna Levon pukusuunnittelu. (kuva Tuukka Ervasti)

Vahvat romaanit elämästä ja kuolemasta

Tuonen tytti, se Sirpa Kähkösen 36 uurnaa -romaanissa kirjailijan vierellä istuva, on istunut myös minun olkapäälläni vahvojen lukuelämysten myötä. Se istahti seuraani Kjell Westön Molly & Henry, Romaani sotavuosilta -kirjan luettuani ja jäi uniin viime yönä, kun sain loppuun Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin Päivät jotka sain -kirjan. Unessa Paavilainen piirsi kämmenselkääni vanhanaikaisella mustekynällä perhosen.

Kähkösen 36 uurnaa, Väärässä olemisen historia (Siltala) on hyvin henkilökohtainen kertomus äidistä Riitasta, jonka mieli murtui nuorena tyttönä järkyttävän tasoristeysonnettomuuden jälkeen, rakkaudettomuudesta ja samalla rakkauden kaipuusta, alkoholismista ja tyttärestä, Sirpasta itsestään. Hän kirjoittaa itsensä irti surusta äidin kuoleman jälkeen. Romaani on myös järkyttävä ja tosi kuvaus hänen sukunsa traumaattisista kokemuksista ja Suomen menneisyydestä sisällissodasta toisen maailmansodan vuosiin. Se on ajankuva nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilta, nuorisokulttuurista, joka herää sotien jälkeen henkiin. Kielellisesti romaani on niin rikas ja täysi, että jokaisen lauseen haluaisi lukea aina vain uudelleen. 

Kjell Westön Molly & Henry, Romaani sotavuosilta (Otava) sijoittuu talvisodan viimeisiin kuukausiin, hetken kestäneeseen välirauhaan ja jatkosodan alkuun kesällä 1941. Molly on näyttelijä, Henry Hufvudstadsbladetin toimittaja. Heidän keskinäinen suhteensa moniin vaiheisiin, sen ristiaallokkoon mahtuvat molempien kipuilu työssään, selviytyminen talvisodan osittain raunioittamassa, kaikesta pulaa kärsivässä Helsingissä ja yritys jatkaa elämää, jonka jatkuminen on jatkuvan sodanuhan takia epävarmaa. Kuolema kurkkii ovenraosta koko ajan.

Westö kuvaa jälleen pääkaupungin katuja ja kaupunginosia, vuodenaikojen vaihtumista niin, että lukija tuntee todella kulkevansa välillä Kruununhaassa, Etu-Töölössä tai Kulosaaressa, joka on vielä puisen sillan päässä kantakaupungista. 

Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama Päivät jotka sain, Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja), pohjautuu osittain hänen syöpään menehtyneen ystävänsä, toimittaja, kirjailija Katarina Westin kirjoittamaan tekstiin elämästään ja sairastumisestaan. Vuonna 2021 kuollut West asui Italiassa Toscanassa. Avioliitto professori Luciano Bozzon kanssa, koti 1300-luvulta peräisin olevassa 500 neliön linnassa, pojan Emanuelin syntymä 2000-luvun alussa on kuin elokuvaa. Sitä se ei tietenkään ole. Kahden täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen liitto ei ollut sekään pelkkää auvoa, ja Ulla-Maija Paavilainen kuvaa hienosti kliseistä kuvaa, joka Italiasta helposti piirtyy mieleen. Samalla hän kirjoittaa kulttuurihistoriaa Italian taiteesta, renessanssin mestariteoksista, italialaisesta elämäntavasta ja mentaliteetista.

Paavilainen viimeisteli kirjansa käsikirjoituksen loppuun saatuun alkukeväästä 2023 tiedon, että sairastaa itse syöpää. Hän ei kuitenkaan nosta kirjan lopussa itseään keskiöön, ei omaa sairastumistaan tai saamiaan hoitoja. Päivät jotka sain, on Katarina Westin elämäntarina ja kädenojennus poisnukkuneelle ystävälle. Häneen Paavilainen tutustui vuonna 1994, kun hän Me Naiset -lehden päätoimittajana otti nuoren naisen lehden kesätoimittajaksi. Tästä paljastui ilmiömäinen, rohkea toimittaja, joka ei arkaillut suurien kulttuuripersoonien haastatteluja tai julkkisjuttujen tekoa.

Päivät jotka sain on kertomus elämästä ja kuolemasta, aivan kuten Sirpa Kähkösen ja Kjell Westön romaanit. 

On osattava päästää irti. Sirpa Kähkönen kirjoittaa: " Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä. - Taakse katsomatta, hän neuvoo./.../ Näin on lähdetty, näin lähdetään taas." 

 

Heidi Herala heittäytyy estottomasti ja valtavalla ammattitaidolla Everstinnaksi

Tällaista teatteri on parhaimmillaan, tunnetilasta ja tilanteesta toiseen vyöryvä tarina, jonka jännite ei herpaannu hetkeksikään. Kyse on Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön Everstinna-näytelmästä, jonka vahva naisjoukko ja yksi mies vievät suurenmoiseen lopputulokseen.

Vahva naisjoukko tarkoittaa alkuperäisen tarinan, romaanin Everstinna kirjailijaa Rosa Liksomia, näytelmän ohjaajaa ja sen näyttämölle sovittanutta Susanna Airaksista, dramaturgi Merja Turusta, sävellys- ja äänisuunnittelun luonutta Johanna Puuperää, lavastus- ja pukusuunnittelija Vilma Mattilaa ja naamioinnin suunnittelijaa Aino Hyttistä. Joukon ainoana miehenä on valosuunnittelija Vesa Ellilä.

Suo on Everstinnan seksuaalisen heräämisen lähde. (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Timanttina loistaa monologina näytelmän esittävä Heidi Herala. Hänellä ei ole heikkoa hetkeä näyttämöllä, vaikka kahden tunnin mittainen esitys vaatii näyttelijältä fyysistä ja henkistä kanttia. Hän tanssii, pyörii, konttaa, hän on Lapin hurjassa luonnossa kasvanut neito, hän on itseään 28 vuotta vanhemman Everstin runotyttö, valkoiseen Suomeen kasvatettu runoilija V.A. Koskenniemen ihailija, Hitlerin ja natsiaatteen kannattaja.

Everstinna muistelee elämänsä käänteitä yhden vuorokauden mittaisen ajan. (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Eversti on näytelmässä vain univormuna ja Santeri Kinnusen äänenä . (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Everstiin nuori tyttö rakastuu alkukantaisella vimmalla, ja samalla vimmalla Eversti tyttöä nai. Everstiä ei näyttämöllä nähdä, mutta vahvan ja petollisen lempeän äänen hänelle antaa karismaattinen Santeri Kinnunen.

Tarina siirtyy Lapuan liikkeen uhon ja tuhon jälkeen sotavuosiin, jolloin "ryssä lyödään", ja Suur-Suomi-aate on voimissaan. Everstinna rakastaa paraateja ja juhlia, mutta juhlien aika on sodan jälkeen ohitse. Ihanteet ovat mennyttä, mennyttä Everstin rouvaansa istuttama sairas kuvitelma Natsi-Saksan hallitsemasta maailmasta, jossa juutalaisilla ei ole mitään sijaa.

Näytelmän loppua ei pidä paljastaa, sen silti, että Everstinna on ehtinyt pitkän elämänsä aikana kokea paljon. Paljon liikaa.

Hänestä kasvaa itsenäinen nainen, joka ei enää alistu muiden tahdon alle. Ylväästi Heidi Herala tämän naisen kehityskaaren tulkitsee, ylväästi ja valtavalla tunteen palolla.

La Strada on Teatteri Avoimien Ovien kulttuuriteko

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon ottaessaan ohjelmistoonsa La Strada -näytelmän. Federico Fellinin vuonna 1954 ensi-iltansa saanut elokuva saa vasta nyt kantaesityksen Suomessa. Mikä sen komeammin juhlistaisikaan Helsingin Erottajalla sijaitsevan teatterin 25-vuotista taivalta!

Sirkusmaailmaan sijoittuva on La Strada on pohjimmiltaan tragedia, vaikka se hymyilee kyynelten läpi  elämän ja ihmissuhteiden järjettömyydelle.

Ilkka Heiskanen (kuva Mitro Härkönen)

Tarina alkaa siitä, kun äiti myy aran tyttärensä Gelsominan voimamies Zampanolle. Tämän mukana on aiemmin ollut Gelsominan sisar Rosa, jonka kohtalosta ei sen enempää tiedetä. Zampano on itseään täynnä oleva pullistelija, jota naiivi Gelsomina nöyrästi yrittää totella. Elokuvan unohtumattomat pääroolit tekivät Fellinin puoliso Giulietta Masina ja Anthony Quinn.

Teatteri Avoimiin Oviin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on saanut upeasti irti kaikki tarinan sävyt - kodittomuuden, maailman kylmyyden, ihmisen läheisyyden kaipuun ja haikeat unelmat, jotka niin harvoin elämässä toteutuvat. Tarina seuraa elokuvan juonta, mutta tapahtumapaikat ovat muun muassa kauppakeskusten takapihat ja taustalla häivähtää köyhyys, jota kaatopaikat kuvaavat.

Gelsominaa näyttelevä Ella Pyhältö on silmiensä ilmeitä myöten lapsenmielinen nuori nainen. Hän tulkitsee herkästi ja koskettavasti kodin kaipuuta, ja koko hänen olemuksensa tuntuu huutavan "ota minut syliin ja lohduta". Ilkka Heiskasen vinttikoiramaisen laiha ja jäntevä olemus on herkullinen kontrasti mielikuvaan kahlekuninkaasta, joka kuvittelee hallitsevansa itseään ja koko maailmaa. Heiskasen vahva lavakarisma ja äänenkäyttö eivät jätä nytkään kylmäksi - hän on todellinen rautakeuhko Zampano! 

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö (kuva Mitro Härkönen)

Gelsomina saa hetken vapautuksen Zampanon ylivallasta, kun kiertävän sirkuksen akrobaatti Matto yrittää houkutella naista matkaansa: "Gelsomina! We are a family!" Roolissa nähdään ainutkertaisen upea ukranalainen tanssija, tanssinopettaja Roman "Tino" Hibalov, joka kieppuu näyttämöllä välillä päällään, välillä käsillään. Eikä ihme, onhan hänet rankattu Euroopan parhaimmistoon breikkaajana. Se, miten hyvin hän replikoi suomeksi, on pienoinen ihme, sillä hän on asunut Suomessa vasta pari vuotta.

Roman "Tino" Hibalov (kuva Mitro Härkönen)

Neljännessä, eikä vähäisemmässä roolissa on muusikko Satu Lankinen. Hänen haitarinsa soi haikeasti, välillä rohkeammin mouruten. Hän tekee musiikkinsa lisäksi hienoja, pieniä rooleja. Näytelmän lopussa kuullaan Nino Rotan säveltämä, elokuvasta tuttu tunnusmusiikki. Se soi katsojan mielessä vielä kotimatkalla.

Videolavastuksen tehneen Joona Petterssonin videot vievät katsojan road movie -matkalle, eivät liikaa, vaan juuri sopivasti liikkuvaa kuvaa käyttäen. Pelkistetty lavastus, olematta mitenkään staattinen, antaa tilaa hienolle näyttelijäntyölle.

Kun Zampano sanoo Gelsominalle "et ehkä usko sitä, mutta kaikella maailmassa on jokin tarkoitus", on siihen pakko uskoa. Ainakin tällä esityksellä on tarkoituksensa juuri tässä ajassa, tässä syksyssä 2023.

Teatteri Avoimet Ovet, La Strada, ohjelmistossa 16.12.2023 saakka.

Turun Cabaret valloittaa ja liikuttaa

Ne kumisevat kepeästi kuin marssiaskeleet. Kun Turun kaupunginteatterin Cabaret alkaa, orkesteri lyö tahtia käsillään, ja aloituksessa näen suurta symboliikkaa maailmanpalosta, joka odottaa muutaman vuoden päässä.

Mutta nyt eletään vielä hetki Berliinissä, taitekohdassa, jossa äärioikeisto on nousussa, ja eräs diktaattori lymyää piruna varjoissa. Meno on vapaata ja villiä, Kit Kat -klubilla tanssitaan ja juhlitaan kuin viimeistä päivää. Eroottisia estoja ei tunneta, elämä on huoletonta, ollaanhan ensimmäisestä maailmansodasta ja Saksan häpeärauhasta päästy 1920-30-lukujen taitteeseen.

Anna Victoria Eriksson ja Miiko Toiviainen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Turun Cabaretin esitykset tyssäsivät pandemiavuoteen 2020, mutta uusintaensi-ilta osoittaa, että paluu kannatti. Ohjaaja-koreografi Jacob Höglund on luonut poikkeuksellisen sykähdyttävän tulkinnan, ja hän käyttää kuin taikuri koko ensemblea tarinan kerronnassa - ei vain näyttelijöitä ja tanssijoita, vaan myös orkesteria, joka saa liikkua ja olla elimellinen osa esitystä. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä on sovittanut tutun musiikin aivan uuteen lentoon, musiikin, jonka tutut sanat riimitteli jo aikoinaan Jukka Virtanen.

Miiko Toiviainen on roolissaan Seremoniamestarina lumoavan notkea niin laulajana kuin näyttelijänä. Anna Victoria Eriksson on häpeilemättömän eroottinen Sally Bowles, joka saa hämmentyneen amerikkalaiskirjailijaa näyttelevän Otto Rokan pään pyörälle ja sydämen särkymään.

Sinikka Sokka Fräulein Schneiderin roolissaan on vahvahduttavan loistava laulaja ja vahva on myös tulkinta, kun hän rakastuu Herr Schultziin, jota Jukka Aaltonen lempeästi näyttelee. Raastavinta on se, että rakkaudesta on luovuttava herra Schulzin juutalaisuuden vuoksi.

Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Juuri ennen väliaikaa nähdään ensimmäinen natsitervehdys ja punainen hakaristi hihassa, kun Stefan Karlssonin Ernst Ludwig paljastuu aatteen kannattajaksi. Oli tyylikästä, ettei yleisö innostunut heti aplodeeraamaan, vaan täpötäysi katsomo oli hiirenhiljaa. Kiitokset tulivat vasta valojen sytyttyä katsomoon. Loppukiitoksissa olimme sen sijaan kaikki pystyssä ja pyyhkeilimme kyyneleitämme.

Sven Haraldssonin tyyliltelty, avara lavastussuunnittelu toteutuu monessa eri tasossa ja muuntuu erilaisiksi tiloiksi portailla, valoilla ja ovilla, joiden takana ja edessä tapahtuu paljon. Heidi Wikarin pukusuunnittelu on tyylikäs, se ei esittele paljasta pintaa, vaan tekee sen viitteellisesti.

Anna Victoria Eriksson on Sally Bowles. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Cabaret on tarina kaukaa menneestä, mutta sen sanoma on juuri nyt pelottavan ajankohtainen. Äärioikeisto liikehtii pitkin Eurooppaa, demokratia on uhattuna monessa maassa, Venäjä käy valheellisin perustein sotaansa Ukrainassa. Iloa, unelmia ja kulttuurin voimaa ei pidä silti unohtaa. Alistua ei saa, on taisteltava humanismin ja hyvyyden puolesta. 

Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö, Cabaret

Mies ja maine

Kuvassa on pieni poika matkalla Helsingin Sepänpuistoon, edessä koko elämä. Paljon erilaisia töitä, monia ihmissuhteita, julkisuutta monenmoista ja enemmänkin kuin Rajalan Einon ja vaimonsa Sagan ainokainen olisi kuuna päivänä kuvitellut.

Kuvan poika on filosofian tohtori, kirjailija Panu Rajala (s. 27.8.1945) lapsuuskuvassaan (Päin elämää, Siltala 2023) muistelmien takakannessa, ja 700-sivuinen elämäntarina salpaa melkein hengen. 

Kirjan päähenkilö, tämä Panu, on moneen ehtinyt. Pintajulkisuus on leimannut hänet naistenmieheksi, monen naisen mieheksi, ja onhan hän sitäkin. Oma on syynsä, että hän kirjoitti edesmenneestä puolisostaan, kolmen lapsensa äidistä Elina Ylivakerista kirjan Enkeli tulessa kirjan 1997 ja sitten vielä provosoitui kirjoittamaan toisesta vaimostaan, sinivalkoisen puhtoisesta Katri Helenasta kirjan Lavatähti ja kirjamies vuonna 2013.

Mutta ei nyt juututa näihin (Enkeli tulessa on nyt, melkein 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen harvinaisen koskettava kirja, eivätkä sen eroottiset kuvaukset hätkäytä - niin on aika muuttunut). Ja Katri Helenasta hän kirjoittaa muistelmissaan harvinaisen kauniisti, vaan vaistosinko tekstistä jonkinlaista lempeää ironiaa? Mihinkään sapelinkalisteluun hän ei kuitenkaan ryhdy ex-vaimonsa elämäkertaa, Elina Hirvosen kirjoittamaa hienoa tarinaa vastaan (Katri Helena, Laulaja, Johnny Kniga 2023).

Se, että kirjallisuuden opiskelija Rajala ajautuu sattumien kautta (kirjailija, lehtimies Jouko Tyyrin syytä!), Rauni Mollbergin ja sitten vielä Mikko Niskasen elokuvien käsikirjoittajaksi alle 30-vuotiaana, on riemullista luettavaa ja suorastaan gargantuamaista menoa nimenmaan Mollen ja Niskasen takia. Sellaista remeltämistä ja suurten taiteilijasielujen taiteellisen luomistuskan hurjuutta ei ole pitkään aikaan kuvattu kuten Rajala kirjassaan kuvaa.

Tulisielujen jälkeen on vuorossa herrasmiesmäisempi Matti Kassila, sitten Rajalan päällikkyys jo sittemmin lopetetussa MTV:n teatteritoimituksessa, Pyynikin kesäteatterin legendaaristen Väinö Linna -dramatisointien parissa ja opettelu yhteistyöhön muun muassa Kalle Holmbergin kanssa, opettajana Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman professorina. Kulttuurihistoriaa, kulttuurielämää totisesti on kokenut tämä mies, ja kulttuurihistoriaa ovat myös muistelmansa.

Sillanpää-tutkijana Rajala on omaa luokkaansa, entä elämäkertakirjailijana? Sen kruununa on ehdottomasti Mika Waltarin elämäkerta Unio Mystica (WSOY 2008), mutta tuotantoon mahtuvat myös Aila Meriluodon, Yrjö Jylhän, Ilmari Kiannon, I.K. Inhan ja monen muun elämäkerrat - sellainen tuotteliaisuuden vauhti ja vimma Rajalalla on ollut 60 vuotta täytettyään, että harvalla. Sekös myös julkisuuskuvassa monia ärsyttää. F.E. Sillanpää-tutkijana ja tulkitsijana hän on omaa luokkaansa. Taata seurasi häntä lapsuudesta lähtien, olihan nobelkirjailija Rajalan mummon Suoma Marian serkku.

Vaimoistaan, rakastumisistaan nuoruudenrakkauttaan, näyttelijä Tiia Loustetta myöten hän kirjoittaa hurmioituneesti. Täysikuu, auringonpaahtamat uimarannat, raukeat yöt ja aamut tuoksuvat kirjan sivuilta lukijan aisteihin asti. Näissä kuvauksissa on ihmisiä suviyössä, kevätaamuissa, vappujuhlissa, elokuun kypsän haikeissa hetkissä.

Mies, joka pääsi syvälle naisen sielunelämään vasta päälle kaksikymppisenä, on kyllä ehtinyt kokea ja nauttia rakkaudesta. Rakkauden joutsenlaulu on hänen kolmannen puolisonsa Marja Norhan traaginen kuolema massiiviseen aivoverenvuotoon vuonna 2021.

Olin viime kesänä tekemässä Panu Rajalan haastattelua Hämeenkyrössä, mutta haastattelua ei erinäisten kohujen takia koskaan julkaistu. Haastattelumuistiinpanojani siteeraten voin paljastaa, että hän sanoo: "Marjan kuoleman jälkeen en tavoittele enää mitään, muistot kantavat minua eteenpäin, enkä kuvittele, että hän olisi tässä läsnä. Hän on muistoissani, niissä kauneimmissa."