torstai 16. joulukuuta 2021

Päivä jouluisessa Tallinnassa

Keksittiin Juhan kanssa, että keskellä kaamosta on päästävä päiväksi Tallinnaan. Ikään kuin testinä ennen kuin koronamyrsky - niinhän näitä ankeita lähiviikkoja on luonnehdittu - iskee toden teolla. Testimatkasta innostui myös Tallink Siljan viestintäpäällikkö Marika Nöjd, joka järjesti meno-paluun Megastarin bisnesluokassa.

Tallinnan kaduilla on nyt väljää.


Länsiterminaalin ulkomaalaiset nuoret eivät ehkä ole kuulleet turvaväleistä, eivätkä maskeista.

 
Pakkasimme olkalaukkuun passit, koronapassit ja matkustusilmoituksen, jonka Viro on 1.12. lähtien suomalaisilta vaatinut. Printtasin nekin kuten koronapassit, mutta matkustusilmoitusta ei Tallinnan satamassa kysytty. Sen voi täyttää tämän linkin kautta https://iseteenindus.terviseamet.ee/

Lähtö Länsiterminaalista sujui hyvin ja livahdimme sukkelasti bisnes loungeen, jossa matkusti lisäksemme kymmenen ihmistä. Livahdus oli tarpeen, sillä laivalle tunki kymmenien portugalilaisten nuorten joukko reppuineen - olivat tulossa Lapista, eivätkä käyttäneet maskeja kuulutuksista huolimatta... Ehkä olivat rokotettuja, luin aamun lehdestä, että Portugalin väestön rokotuskattavuus on yli 88 prosenttia. Mutta silti!

Tallinnaa saartoi sumu ja sataa tihutti, mutta se ei meitä haitannut. Kaupunki on aina yhtä luomoava, kun kävelimme kauniisti valaistun Rotermannin korttelien kautta Raatihuoneen joulutorille. Se ammotti keskiviikkoiltapäivänä tyhjyyttään, samoin koko vanha kaupunki. Kukkatädit olivat kuitenkin vakiopaikallaan kukkatorilla.


Kukkatori on entisellään.


Havaitsimme, että vaikka kehuttu joulutori sijaitsee idyllisellä paikalla, ei Helsingin Tuomaan markkinat häviä sille. Tallinnan joulutorilla myydään enimmäkseen kiinalaista kitsiä ja iänikuisia koneella kudottuja sukkia ja venäläisiä karvahattuja. Tuomaan markkinoilla päin vastoin suositaan kotimaista käsityötaidetta. Sieltä me muuten ostimmekin järvenpääläisen yrittäjän Karjala-pelin, johon sisältyy tuhti tietopaketti muun muassa luovutetun Karjalan paikkakunnista. Tallinnasta tarttui mukaan kolme kaunista joulukoristetta, made in China. 


Raatihuoneen torin joulukuusi on joka vuosi yhtä komea.



Tuomaan markkinoiden kävijöiltä vaaditaan maski, Tallinnan joulutorilla kukaan ei huudellut sen perään. Ei myöskään torin kupeessa olevassa kahvilassa, jossa ei kysytty koronapassiakaan.


Tallinnan joulutorin tarjontaa.




Päivän ohjelma jatkui Koplin suunnan raitiovaunulla kohti Baltic Jaama Turgia. Latasimme R-kioskilla vanhat ratikkakorttimme, hinta yhteensä yhdeksän euroa. Päiväksi ladatulla kortilla saa matkustaa mielin määrin niin ratikoilla kuin busseilla.


Baltic Jaama Turg loisti kuin majakka jouluvaloissaan. Olihan jo pimeää, kello peräti puoli neljä! Söimme mehukkaat hampurilaiset kakkoskerroksen Humalakodassa, jonka nuori ja nopealiikkeinen tarjoilija oli tarkkana, kun tulimme sisään: koronapassi ja henkilötodistus, kiitos! 


Tallinnan D-terminaalissa oli tilaa, Juha sai tallustella aivan rauhassa pienen tuliaiskassinsa kanssa.



Paluumatkalla laivalla ei näkynyt nuorisolaisia, ja bisneksen puolella meitä oli peräti viisi matkustajaa.
Länsiterminaalissa oli iltakymmeneltä tarkka meininki, koronapassit ja passit kaivettiin heti esille, ja kun tiukkailmeinen vartija oli syynännyt ne, liukuportaiden alapäässä seisoi vielä neljä rajavartijaa niin sotilaallisen tormakoina, että tuli ihan syyllinen olo.


Liisan ja Juhan terveiset Tallinnasta!






keskiviikko 8. joulukuuta 2021

 Saiturin joulun koskettava tulkinta

Juuri tässä pandemian kurittamassa ajassa, ihmisiä erilleen repivän vihapuheen ja erilaisuuden torjunnan keskellä tarvitaan sellainen teatteriesitys kuin Saiturin joulu. Ja tällä kertaa uutena tulkintana, vaikka tuttu Charles Dickensin klassikotarina monilta osin onkin. Nyt se nähdään Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa Heikki Sankarin käsikirjoittamana ja ohjaamana musiikkinäytelmänä. Musiikista vastaa Tuomas Kesälä orkestereineen.

Eppu Salminen on hurmaava Saituri! (kuva Robert Seger)

Tarina keskittyy tulkinnassa Saiturin omistamaan tehtaaseen, jonka lapsityövoimaa, orpolapsia, hän häikäilemättömästi käyttää hyväkseen. Lapset nousevat kuitenkin kapinaan ja päättävät antaa työnantajalleen opetuksen aivan kuten alkuperäisessä Saiturin joulussa tapahtuu. Keskiyön jälkeisinä sudenhetkinä Saituri joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja nykyhetken haamut, jopa kauhistuttavan tulevaisuutensa.

Studio Pasilan esityksen erityislaatuisuus syntyy siitä, että mukana on kymmeniä ShedHelsingin lapsia ja nuoria. Yhteensä 10-19-vuotiaita esiintyjiä on kahdeksankymmentä, ja kaikki ovat päässeet mukaan eivät koe-esiintymisen, vaan harrastustoiminnan kautta. 


ShedHelsingin lapset ja nuoret tekevät riemulla joulumusikaalin. (kuva Robert Seger)


ShedHelsinki on vuonna 2017 perustettu säätiö, jonka ansiosta lapset ja nuoret löytävät ystäviä ja pääsevät kokeilemaan rajojaan. Mukana on myös erityislapsia. Yksi heistä 15-vuotias Cherie Anderson, jolla on alaraajapainotteinen CP-vamma. Hän kertoo, miten Shedissä kukaan ei arvostele muita, eivätkä mokat haittaa: "Olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Opin ja osaan tanssikoreografioita, mitä en olisi uskonut!" 

Mokia ei näyttämöllä nähdä, vaan koko joukko suoriutuu Saiturin joulusta esiintymisen riemulla ja taidolla. Siitä kiitos näytelmän ohjaajalle, mutta tietenkin myös nuorten vastuuopettaja ja ohjaajan assistentti Hanna Nuoralalle ja opettaja Jyri Nummiselle ja Pauliina Kiurulle. Näytelmän laulukohtaukset ovat ihan parasta musiikkiteatteria!

Näytelmän ainoa ammattinäyttelijä on Eppu Salminen, joka tekee hurmaavan hirveän ja samalla koskettavan tulkinnan kitupiikki Saiturista. Salmisen liikekieli on vikkelää ja ilmaisu hykerryttävää, hän hallitsee suvereenisti koomisen ja traagisen. Ja laulaahan tämä mies myös osaa! 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saiturin kuoren alta paljastuu onneton pikkupoika, joka joutui aikoinaan orpokotiin, ja hän löytää itsestään lähimmäisistä välittävän ihmisen.

Ensi-illan kiitoksissa ohjaaja Heikki Sankari nousi näyttämölle ja sanoi: "Tämän esityksen aikaansaaminen on pandemia-ajassa ollut yhteisöllisyyden osoitus."

Juuri yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa me tarvitsemme, teatteria, joka koskettaa, naurattaa ja myös liikuttaa.



lauantai 23. lokakuuta 2021

Lapsellista iloa katsomossa

Olin liikkeellä ihan parhaassa teatteriseurassa, lastenlasteni Lilianin (13 v.) ja Noelin (10 v.) kanssa  teatterissa. Tällä kertaa vuorossa oli Tatu ja Patu Helsingissä -outolalainen musiikkinäytelmä Helsingin kaupunginteatterissa (ensi viikolla Lilianin kanssa Matilda-musikaalin ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatteriin). 


Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu. (kuva Tuomo Manninen)

Jos oli seura parasta, niin parasta ja koronapiinan jälkeen/aikana ilahduttavaa oli myös kuunnella ja katsoa teatteriin tulleiden riemua. Vanhempia ja vielä enemmän lapsia katsomo täynnä! Jotkut lapsista ja vanhemmista lenkkareissa (Lilian, Noel ja minä), jotkut kiiltonahkakengissä ja pyhäputsingissa. Vanhemmilla oli maskit naamalla, myös Lilianilla, jotka käy kolme kertaa viikossa tanssitunneilla maski kasvoilla.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -tarinat ovat tuttuja kirjoista, elokuvista ja myös lautapelistä, jota kolme vuotta sitten pelattiin urakalla Lilianin, Noelin ja Juhan kanssa ilta toisensa jälkeen Menorcan-loman helleiltoina.


Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Tatu ja Patu on ne oudot tyypit, todellakin kotoisin Outolasta. Tatu on se pinkkiin pukeutuva rillipää, Patun erottaa Tatusta keltaisesta puserosta. Kaupunginteatterin näytelmässä he etsivät Helsingistä serkkuaan Joria, joka on mystisen HKL:n miehiä. 
 
Sami Rannilan ohjaamaa esitystä vievät vauhdilla eteenpäin Kari Mäkirannan musiikki, Marjo Kuuselan koreografia, Markus Tsokkisen lavasteisiin loihtimat pääkaupungin maisemat ja ennen kaikkea tietenkin kaupunginteatterin moneen taipuva ensemble. Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu ja serkkunsa Jori Paavo Kerosuo. Ketterän valloittavia hahmoja! 

Ne, jotka jäivät kaipaamaan Sanna Saarijärven roolia Pienen merenneidon pahisnoita Ursulana, saavat nyt nähdä hänet letkeästi svengaavana Siivoja-Marina. 

Paavo Kääriäinen, Sanna Saarijärvi ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Aikuisen katsojan sydäntä lämmitti tarinan loppuratkaisu, jossa... eipäs kerrota! Kerrotaan vaan se, että Siivoja-Marin ja Jorin duetto Rakkauden raitiovaunu on upeaa kuultavaa.

perjantai 15. lokakuuta 2021

Viisi sataa kiloa ajatuksia

Tässä resepti viiden tähden esitykseen: Kari Hotakaisen syvämerkityksinen teksti, Juha Kukkosen oivaltava dramatisointi ja ohjaus, näyttelijöinä Suomen paras Santtu Karvonen sekä niin ikään erinomaiset Robin Svartström, Saara Kotkaniemi, Minna Suuronen ja Antti Heinonen.

Ryhmäteatterin Jumalan sana täyttää katsojan sellaisilla oivalluksilla, että kylmät väreet vilistävät pitkin ihoa. Enkeliksi välitilaan siirtynyt autonkuljettaja Armas Kallio (Robin S.) kampaa suurliikemies, markkinavoimien nimeen vannovan Jukka Hopeaniemen tukkaa (Santtu K.) ja sanoo hellästi, että tässäkin raskaassa päässä on yli 400 ajatusta ja muistoa. Samalla hetkellä myös katsoja tekee matkaa oman päänsä sisälle. Miten paljon sinne mahtuukaan tavaraa!

Robin Svartström ja Santtu Karvonen roadtripillä halki Suomen ja muistojen. (kuva Mitro Härkönen) 


Tarina alkaa siitä, että Jukka Hopeaniemen on päästävä tv-lähetykseen Saariselältä Helsinkiin aamuksi, ja ainoa vaihtoehto on hänen isänsä, Ukon, entisen autonkuljettajan kyyti. Kuski on siis hyvin entinen, koska  hän on enkeli. Matka Ukon Jaguarilla maksaa yli 17 000 euroa, sillä Armas haluaa auttaa summalla peliriippuvuudesta velkoihin joutunutta tytärtään.

Välitilan enkeli loihtii Jukka Hopeaniemen kokemaan ja muistamaan elämänsä käänteitä pikkupojasta saakka. Ei ole varmuutta ovatko muistot oikeita. Ainakin ne ovat aitoja tunteita, kaipausta, hylätyksi tulemisen pelkoa, surua. Monen muiston takana on hänen isänsä Ukko, joka loi bisnesimperiuminsa presidentti Kekkosen aikoina, jolloin viina virtasi ja Neuvostoliiton kauppa veti.

Uskaltaako Jukka Hopeaniemi levittää siipensä ja lentää? Ainakin häntä esittävä Santtu Karvonen uskaltaa. Hän tekee fyysisesti vimmaisen ja tulkinnallisesti herkän ja myös humoristisen roolin, josta löytää monia syvyyksiä. Robin Svartström on empaattinen autonkuljettaja, Saara Kotkaniemi upea ja piinkova tv-toimittaja ja myös kantrilaulaja Lucinda Williams, Minna Suuronen koskettaa syöpään kuolleena Jukka Hopeaniemen puolisona ja nuori Antti Heinonen Bob Dylanina. 

Minna Suuronen on Jukka Hopeaniemen edesmennyt puoliso,  Saara Kotkaniemi Lucinda Williams. (kuva Mitro Härkönen) 


Runsaan puolitoista tuntia kestänyt esitys jätti niin lämpimän olon, ettei lokakuun illan pimeys tuntunut yhtään raskaalta. Täällä me elämme ja olemme, ja niin kauan kuin olemme, ei kannattaisi pelätä koko ajan.

Ryhmäteatteri, Helsinginkatu 25, Jumalan sana.



perjantai 8. lokakuuta 2021

Kahden näyttelijän juhlaa

Olisinko ihan väärässä ennustaessani, että Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään tänä syksynä menestysnäytelmä? Näytelmä on Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Turvamies, jossa Lampelasta paljastuu commedia dell´arten -lajin täysverinen taitaja!




Vajaan kahden tunnin mittainen esitys on sellaista verbaliikkaa, että se vaatii juuri nämä kaksi lahjakasta näyttelijää - Katja Küttnerin ja Martti Suosalon

Tarinan juoni on sinänsä yksinkertainen. Varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti Granqvist saa ovelleen yllättäen vaatimattomista kotioloista uraa tehneet turvamiehen Mirka Ahosen. Sen kuuskymppiselle Granqvistille on palkannut kovalla rahalla isä, joka on saanut vakavasti otettavia kidnappausuhkauksia pojastaan. Tämähän ei tietenkään aio suostua turvamiehen vaatimuksiin pysyä kotioloissa.

Martti Suosalon hauskuttamisen taidot tiedetään ja tunnustetaan, mutta Katja Küttnerista paljastuu loistava komedienne. Hänen turvamiesmäinen kehonkielensä asentoa ja lahkeiden ravistelua myöten on nautinnollista katsottavaa. Samoin tietenkin se, että miten kaksi näyttelijää pitää yleisön mielenkiinnon yllä jokaista hetkeä myöten.




Yksi esityksen huippuhetkiä on se, miten Suosalo heittää kuin lonkalta muutaman pätkän  muun muassa Laulavat sadepisarat ja Cabaret -musikaaleista.

Oma ansionsa on näytelmään koreografian tehneillä Sirpa Suutari-Jääsköllä ja Jukka Haapalaisella. He saavat näyttelijät taipumaan vaikka millaisiin asentoihin ja niin notkeaan paritanssiin, että katsojalla on henki salpaantua. 



Tällaista ilottelua tähän syksyyn tarvitaan. Ja onhan tarinalla myös vakavampi pohjavireensä. Kuinka pitkälle voidaan venyttää yksilönvapauden rajoittaminen, ja mikä lopulta on tärkeämpää kuin toinen ihminen ja inhimilliset kontaktit? 



Helsingin kaupunginteatteri Arena-näyttämö, Turvamies (esityskuvat Robert Seger).

torstai 30. syyskuuta 2021

Vahvojen naisten vauhdissa

Mikä riemu istua katsomossa ja nähdä sellaista teatteria kuin KOMin Lou Salomé -näytelmä! Aina Bergrothin kirjoittama näytelmä on kulttuuriteko ja vihdoinkin alkaneen teatterikauden huipputapaus. 

Aina Bergrothin esikoisnäytelmä Tahto kertoi faktan ja fiktion keinoin huippuhiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta, Lou Salomé tekee nyt tutuksi monille tuntemattoman runoilija, filosofi, psykoanalyytikko Lou Andreas-Salomén (s. 1861 Pietarissa-k.1937 Göttingenissä). 

Näinkin erilaisia aiheita Aina Bergroth käsittelee syvällä ymmärryksellä, rakkaudella ja huumorilla. Hän löytää vaivattomasti yhteisen nimittäjän: nämä naiset ovat oman tiensä itsenäisiä kulkijoita, vahvoja työssään ja elämässään.
 
KOMin näytelmä on riemukas runsaudensarvi, jonka lankoja pitelee taiten ohjaaja Riikka Oksanen. Vilma Melasniemi heittäytyy päärooliin estottomasti ja luo uskottavan kuvan naisesta, joka kamppaili kaikkia aikakautensa naiseuden vaatimuksia vastaan. Lou Salomé halusi ajatella, kirjoittaa, olla vapaa avioliiton ja miesten kahleista, vaikka kaikki häntä halusivat. 


Vilma Melasniemi säkenöi Lou Saloména! (kuva Noora Geagea)


Ja kaikki halusivat, himoitsivat itsenäistä, ajattelevaa naista ja halusivat silti kammitsoida hänet perinteiseen naisen rooliin. Kaikki tarkoittaa  muun muassa filosofi Friedrich Nietzsheä, psykoanalyytikko Sigmund Freudia, runoilija Rainer Maria Rilkeä ja Lou Salomén aviomiestä Friedrich Carl Andreasia

Heidän upeat roolinsa tulkitsevat Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen. Ella Mettänen on kuin raikas, ilmeikäs tuulahdus eri rooleissaan - muun muassa Nietzshen mustasukkaisena siskona ja lopulta Lou Salomén tukijana ja rakastettuna (ja mikä ilo, Miiko Toiviainen ja Ella Mettänen ovat tästä syksystä lähtien teatterin ensembleä!).

KOMin pieni, mutta moniin lavastuksiin taipunut näyttämö muuttuu Janne Vasaman fantastisessa visualisoinnissa ja Tiina Kaukasen puvustuksessa kuin sukellukseksi Liisan ihmemaahan. Lavastuksen yksityiskohdista löytää aina uutta kaksi ja puolituntisen esityksen aikana. Esityksen yksi timantti on Eva Louhivuoren esittämä musiikki, joka kuljettaa Lou Salomén merkillistä tarinaa eteenpäin.

Juho Milonoff, Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Miiko Toiviainen, taustalla Niko Saarela. (kuva Noora Geagea)


Ohjaaja Riikka Oksanen kirjoittaa: "Voisiko olla maailma, jossa nainen, näkyvänä julkisessa roolissa,toimimassa ja ottamassa tilaa, voisi olla vapaa määrittelevältä katseelta?/.../ saadakseen luvan olla esillä ja näkyvä?" 

Aina Bergroth ja KOM tekevät naisesta näkyvän. Hänestä ei tehdä näkyvää seksisymbolina, vaan hän on säkenöivä nainen ilman hepeitä. Ihan vaan naisena.

 

maanantai 20. syyskuuta 2021

Tyttönä monessa sopassa

Kirjatyttö, miten erinomainen ja kuvaava nimi kustannus- ja kulttuurimaailmassa mittavan uran tehneelle Leena Majander-Reenpään omaelämäkerralle. 


Leena Majander-Reenpää tyttärensä Anni Reenpään kuvaamana.


Siltalan kustantama muistelmateos on parasta elämäkertakirjallisuutta, jota olen aikoihin lukenut. Suorastaan ahminut, niin koukuttavasti teksti lentää ja elää! Ja tyttö on nimenomaan tässä yhteydessä kunnianimitys Leena Majander-Reenpäälle, Leenalle, joka uppoutui kirjojen maailmaan heti lukemaan opittuaan. Ehkä jonkinlainen enne oli se, että Majanderien kesäpaikka oli aikoinaan kirjailija Mika Waltarin naapurissa Pornaisten Laukkoskella.

Leena päätti jo varhain, että haluaa tehdä työtä kirjojen parissa. Niin todella tapahtui. Työ alkoi jo 15-vuotiaana Kallion Kirjakeskuksen kesämyyjänä, ja vaikka hän opiskeli Helsingissä Kauppakorkeakoulussa, niin päämäärä oli selvä. 

Tarina alkaa hänen lapsuudestaan Taito, "Taitsa" ja Seija Majanderin esikoisena ja päättyy lähes 500 sivua myöhemmin sittenkin siihen tärkeimpään - perheeseen. 

Kun Leenan esikoinen Ulla Tarkka sanoo kuusivuotiaana vuonna 1990, että "kaikki mun perheessä on kirjatyössä" pitää lause sananmukaisesti paikkansa. Kirjatyössä on äiti, siellä on isä, kirjallisuuskriitikko, kulttuurivaikuttaja Pekka Tarkka, samoin eno Antti Majander...

Johtajapaikat, vaikuttaminen yhteiskunnallisissa tehtävissä kuten Suomen Kansallisteatterin hallituksessa, monet voitot ja tappiot ovat vain osa elämää. Kun Leena sairastui rintasyöpään, hän joutui jäämään pois työelämästä. Myös sairastumisestaan, peloistaan ja elämänhalustaan hän kertoo harvinaisen avoimesti ja tulee hyvinkin intiimisti lähelle lukijaa. 

Tarinaan mahtuu hurjia vuosikymmeniä kustannusmaailman suorastaan shakespearelaisissa koukeroissa, tarina poukkaa erilaisista tehtävistä Otavasta Weilin&Göösiin, takaisin Otavaan, sieltä WSOY:n palvelukseen ja Bonnieriin, joka ostaa maineikkaat kustantamot itselleen ja lopulta kirjallisuuden vientikeskukseen FILI:iin. Itseään johtajana Leena osaa arvioida myös kriittisesti, eikä toisaalta laita kynttiläänsä vakan alle.

Kirjatyttö eli lapsuutensa ja nuoruutensa samaan aikaan kuin minä lukijana Leenaa vain vuotta vanhempana olen elänyt. 1950-luvun loppu, 1960- ja 70-luvut ovat kirjasssa tarkkaa aikalaishistoriaa, aivan kuin hetki sitten elettyä. Monessa kohtaa kirjaa tunnistan samat kirjat, joita luettiin, saman äänilevyt, joita kuunneltiin, samat samettihousut, joita ommeltiin, tuon ajan koulumaailman hengen. Ja tietenkin samat sisustuksen värit tyttöjen huoneitten seinissä ja sen ensimmäisen interrailin ja yöt Pariisin leirintäalueella!

Se, että Leena Majanderista tulee lopulta myös Reenpää, on kirjan juonen kannalta kutkuttavaa. Hän eroaa Pekka Tarkasta rakastuttuaan Antti Reenpäähän, menee naimisiin tämän kanssa ja joutuu lopulta lähtemään Otavasta appensa Olli Reenpään takia. Sillä niinhän lopulta kävi. Ilta-Sanomien etusivun otsikko maaliskuussa 2011 julistaa "Isä suuttui - poika sai lähteä - MINIÄSTÄ ILMIRIITA rahasuvussa". 

Suku on tässä kohdin se pahin, vaikka samalla rakkain. Erityisen lämpimästi Leena muistelee kaukaista sukulaistaan, professori Heikki A. Reenpäätä, tyylikästä, sivistynyttä herrasmiestä, joka nukkui pois viime syksynä.

Kirjatyttö on aikalaiskertomus, se on kulttuurihistoriaa suomalaisten kustantamojen kuohuissa. Se kertoo myös uskomattomia, koskettavia tarinoita Leenan rakkaista ystävistä Jörn Donnerista, Laila Hirvisaaresta, jopa kryptisestä Paavo Haavikosta. Ja monesta muusta.

Leena Majander-Reenpää voi totisesti sanoa eläneensä ja kokeneensa. En voi olla siteeraamatta kirjan loppua: "Todeksi ovat osoittautuneet isäni sanat "kaikest on selvitty" että Pekka Tarkan sanat "kaikki järjestyy". Paavo Haavikko sanoi viimeisessä keskustelussamme: "Kaikkea en muista, mutta kaikesta kiitän." En minäkään kaikkea muista, mutta paljosta kiitän."

Kirjatyttö, Kustantajaelämää (Siltala 2021).