torstai 1. joulukuuta 2022

Ronjan keväthuuto soi Suomen Kansallisteatterissa lumoavan kauniina

 "Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä."

Niin alkaa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären ihana tarina, ja tarinan lumon saavuttaa myös Suomen Kansallisteatterin Ronja. Se on herkkä, paikoin jopa pelottava ja kaunis tulkinta Lindgrenin vuonna 1981 ilmestyneestä viimeisestä romaanista.

Aleksis Meaneyn ohjaus ja Akse Petterssonin  näyttämösovitus vie katsojan suoraan Matiaksenmetsän ihmeelliseen, vaaralliseen ja kauniiseen maailmaan. Tarinan teemat ovat moninaiset. On kahden toisiaan vihaavan suvun suorastaan shakespearelainen taistelu vallasta, lapsen kasvu teiniksi ja kapinasta vanhempiaan vastaan ja loppujen lopuksi ystävyys ja rakkaus voittavat vihan. Syntyy ymmärrys, mikä on moraalisesti oikeaa, mikä väärää.

Aksa Korttila ja Otto Rokka

Aksa Korttilaa uskottavampaa Ronjaa on vaikea keksiä. Hän on fyysisesti kuin liekeissä ja tulkitsee Ronjan tunteiden paloa ja intohimoista luonnetta niin uskottavasti, että katsojan silmiin nousevat hetkittäin kyyneleet. Otto Rokka on Borkanpoika Birkinä hyvä vastavoima Aksa Korttilalle. Heidän keskinäiset kohtauksensa kantavat tarinaa eteenpäin hengästyttävällä vimmalla, ja hypyt turvaköysissä yli Helvetinkuilun ovat akrobaattisen upeita ilmalentoja.

Heikki Nousiainen on juuri niin koskettava Kalju-Pietu kuin tämä on romaanissakin - Ronjaa viisaasti elämään ohjaavana vanhuksena. Kalju-Pietun kuolema kerrotaan näytelmäversiossa niin kauniisti, ettei kuolema tunnu yhtään pelottavalta. "Nyt minä lähden", hän sanoo ja lähtee.

Aksa Korttila ja Heikki Nousiainen


Harri Nousiainen Matiaksena ja Tero Koponen Borkana mittelevät keskenään väkivahvoina ja sopivan koomisina, sillä onhan heidän keskinäinen vihansa hetkittäin hirmuista. Kristo Salmisen ohjaama taistelukoreografia saa heidät paiskomaan toisiaan kuin painiottelussa.

Koko erinomainen ensemble muuntautuu männiäisiksi, kakkiaisiksi, ajattariksi, jopa hevosiksi. Katri Renton lavastus ja Pyry Hyttisen videosuunnittelu muuttavat suuren näyttämön keväästä talveksi, ja Kalle Ropposen valoissa leijailevat välillä linnut, välillä lumihiutaleet. Saija Siekkisen pukusuunnittelu on peruukkeja myöten juuri sen kaltainen kuin Ronjan maailman on aina kuvitellutkin.

Ronja Ryövärintytär on satu, mutta kaikkien hyvien satujen tapaan se on myös viisas tarina aikuiselle, joka muistaa, miten vaativa on vaihe lapsuuden ja aikuiseksi kasvamisen välimaastossa. 

Aksa Korttila ja Maruska Verona


"On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus." (Sitaatit Ronja Ryövärintytär, suomennos Tuula Taanila.)

Ronja Ryövärintytär Suomen Kansallisteatterissa, esityskuvat Mitro Härkönen. Näytelmää suositellaan yli kuusivuotiaille. Yläikärajaa ei ole! 


perjantai 18. marraskuuta 2022

Fanny ja Alexander -näytelmässä hyvä ja paha, valo ja pimeys käyvät kamppailua keskenään

Rakastettu, suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvanut Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander saa nyt vaikuttavan toteutuksen Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Ohjaaja, tekstin sovittanut Paavo Westerberg valmisteli esitystä pitkään, ja kaikki maailmassa parin vuoden aikana tapahtunut on varmasti vaikuttanut hänen tulkintaansa tarinasta. Hyvä ja paha, riehakas hedonismi, elämännautinnot ja puritaaninen ankaruus käyvät näytelmässä keskenään kamppailua. Kuten ne todellisessa elämässäkin tekevät.



Olavi Uusivirta ja Elena Leeve

Fanny ja Alexander ei ole satu, vaikka siinä on monia taianomaisia elementtejä ja mystiikkaa. Westerbergin ja hänen upean ensemblensä tulkinta on runsaudensarvi, josta löytää monia koskettavia teemoja. Piispa Vergeruksen harjoittama henkinen ja fyysinen perheväkivalta ei ole niistä vähäisin, ja kun se valotetaan Ekdahlin suvun riehakasta elämäntapaa vasten, on kontrasti pimeän ja valon välillä hyvin selkeä.

Nimirooleissa ei elokuvan tapaan ole lapsinäyttelijöitä. Heitä näyttelevät nyt Olavi Uusivirta ja Elena Leeve. Molempien rooleissa on herkkyyttä ja vahvaa läsnäoloa. Se, miten Alexander kasvaa omapäisestä pikkupojasta kohti aikuisuutta, tulkitaan järkyttävällä tavalla kohtauksessa, jossa piispa väkivalloin hakkaa pojasta syntiä pois.

Isosta ensemblestä kohoaa muutama roolityö ylitse muiden. Ekdahlin suvun kantaäiti Helena on yksi tarinan ja tietysti koko suvun koossapitäviä voimia, ja Rea Mauranen on roolissaan hurmaava ja rauhallisesti läsnäoleva viisas nainen. Salaperäistä, lempeää Isak Jacobia näyttelevä Jouko Klemettilä tuo kohtauksissaan näyttämölle toivoa hyvän voitosta. Emmi Pesonen Ismaelin roolissa on salaperäinen ja samalla vaikuttava hahmo.


Rea Mauranen 


Jouko Klemettilä ja Eero Aho

Keskeisissä, Fanny ja Alexanderin ohella vaativimmissa rooleissa ovat Eero Aho ja Anna-Maija Tuokko, joka näyttää jälleen miten lahjakas näyttelijä hän on. Viime vuosina hän on loistanut teatterissa, elokuvissa ja televisiossa monena sekä monipuolisena ja tekee nyt Emilienä riipaisevan vahvan roolin. Eero Aho on julmankova Vergerus yrityksessään hallita vaimoaan ja tämän lapsia. Hänen ja Anna-Maija Tuokon väliset kohtaukset ovat näytelmän vaativimpia, ja molemmat näyttelevät kuin vereslihalla.

Eero Aho ja Anna-Maija Tuokko


Näytelmää ei ole toteutettu 1900-luvun alun epookkiin lukuun ottamatta muutamia kohtauksia, joissa Rea Mauranen on puvustettu ajan hengen mukaisesti. Antti Mattilan lavastus vie katsojan erilaisiin huoneisiin, jotka heijastavat hyvin kunkin kohtauksen henkistä ilmapiiriä.

Modernisointi ei vie esityksen tehoa, ja ainoa kriittinen kommentti koskee esityksen kestoa. Kolme ja puoli tuntia on melkoinen istunto, vaikka tarina eteneekin vauhdilla. 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö Fanny ja Alexander, esityskuvat Otto-Ville Väätäinen

tiistai 25. lokakuuta 2022

Mika Nuojuan ja Martti Suosalon Kiviä taskussa -maraton jo 20 vuotta!

Kaksikymmentä vuotta, 862 esitystä ympäri Suomea, onhan se melkoinen menestys! Pentti "Bona" Kotkaniemen ohjaama Kiviä taskussa -menestysnäytelmän ensi-ilta oli 24. lokakuuta vuonna 2002 Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa, ja nyt se nähtiin juhlanäytöksessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin Arena-näyttämöllä.

Mika Nuojua ja Martti Suosalo ovat jaksaneet pitää esityksen hengissä kaikki nämä vuodet ja syöttävät toisilleen repliikkejä lähes yltiöpäisellä riemulla. 

Mika Nuojua ja Martti Suosalo, 20 vuotta sitten Studio Pasilassa ja nyt Arena-näyttämöllä.(kuva Tapio Vanhatalo)

Tarina lukuisine roolitulkintoineen on pysynyt samana, ja matkan varrella mukaan on tarttunut oivalluksia, improvisaatiota ja myös muutamia hetkiä, jolloin näyttelijät "putoavat", nauravat toisilleen ja vetävät yleisön rampin yli yhteiseen ilonpitoon. Taidollaan he palaavat kuitenkin sekunnissa monitulkintaisten rooliensa vaatimuksiin.

Vauhdikasta menoa! (kuva Tapio Vanhatalo)

Mistä moinen herkku löytyi aikoinaan kaupunginteatteriin? Tästä oli soitettava teatterin entisen johtajalle, näyttelijälle Asko Sarkolalle, joka oli juhlanäytöksessä mukana tyttärensä, näyttelijä Saga Sarkolan kanssa.

"Juttu meni niin, että teatterin erinomainen dramaturgi Annikki Ellonen löysi Marie Jonesin näytelmän Lontoosta, josta Annikki bongasi monia näytelmiä. Kun Pekka Strang ja Sampo Sarkola saivat tekstin käsiinsä, he harjoittelivat sen yhden kesän aikana. Ensi-ilta oli Svenska Teaternin pienellä näyttämöllä. Päivänmäärä sattui olemaan dramaattisesti 12.9.2001, vain päivä New Yorkin kaksoistornien romahduksen jälkeen. Kun näytelmässä todetaan, että huumori auttaa tragedian keskellä, ei kukaan nauranut."

Svenskanista näytelmä siirtyi Lilla Teaterniin. Asko Sarkola mietti, että se on saatava myös suomenkielisenä esityksenä, ja suomentajaksi tuli Henri Kapulainen.

"En voinut ajatella sen parempaa ohjaajaa näytelmälle kuin Bona Kotkaniemi. Hänen ohjauksensa ja Mikan ja Manun näyttelijäntaidoilla Kiviä taskusta tuli menestys."

Asko Sarkola sanoo, ettei teksti ole menettänyt mitään tuoreudestaan.

"Siinä kiteytyy kansanteatterin ydin. Kahden luuserin tarina on koskettava kaikessa hauskuudessaan, ja Mika ja Manu löytävät kyllä tekstin kipupisteet. Siinä on jotain samaa kuin Shakespearen Kesäyön unelman loppukohtauksessa, jonka tarinan niin sanotut amatöörinäyttelijät esittävät."

Keväällä 2003 Mika Nuojua ja Martti Suosalo saivat kirjeen kollegaltaan Lasse Pöystiltä

"En muista milloin olisin riemastunut niin mahtavasti. Se antoi niin kuin uutta uskoa/.../ Clowneriaa noin vaan lonkalta! Hyvät veljet! Kyllä minä tiedän, että se mikä vaikuttaa helpoimmin lonkalta lentävältä on vaatinut isoimman työn ja kovimman harjoituksen  ja ajattelun, mutta sen kokeminen katsomon puolella on niin kuin avaisi oven kahta puolta taloa ja päästäisi raikkaan ilman sisään."

Lopuksi irlantilaista kansantanssia! (kuva Tapio Vanhatalo)

Suomen kantaesitys 12.9.2001 osui järkyttävään hetkeen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin elämme synkkiä aikoja, mutta nauru tekee hyvää ja vapauttaa ajatukset hetkeksi ahdistavasta uutisvirrasta.

Sitaatti Johanna Venho, Martti Suosalon  tähänastinen elämä (WSOY 2022)


 

sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Ilkka Heiskanen ja Heikki Hela ovat oivallinen parivaljakko Baskervillen koirassa

Tampereen Komediateatteri tarjoaa jälleen omassa lajissaan erinomaisesti viihdyttävää teatteria. Arthur Conan Doylen hyytävä kauhuromaani Baskervillen koira suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1904, ja nyt nähtävä tulkinta on yhdysvaltalaisen komediataituri Ken Ludwigin dramatisoima uutuusnäytelmä.

Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)

Tarina vie monille tutun tarinan Baker Streetiltä Lontoosta suoraan Dartmoorin sumuisille nummille ja kartanoon, jonka omistajia vainoaa kammottava jättiläiskoira. Nyt nähtävä dekkarikomedia on Panu Raipian napakasti ohjaama tulkinta. Esitys etenee kuin höyryjuna, eikä sorru parituntisen keston aikana turhaan jaaritteluun.

Baskervillen koiran arvoitusta ratkoo rakastettavan oivallinen parivaljakko, Sherlock Holmes ja hänen apurinsa tohtori Watson. Oivallinen on nyt myös roolitus, Ilkka, "Ilu" Heiskanen Holmesina ja Heikki Hela Watsonina. He pelaavat yhteen saumattomasti - onhan yhteistyö heille jo tuttua television Parmas ja Kontio -komediasarjasta.

Se, että Ilkka Heiskanen nousi näyttämölle jo näytelmän pääharjoituksessa ja kaksi iltaa sen jälkeen ensi-illassa on pienoinen ihme. Vain kolme viikkoa aikaisemmin häntä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan Helsingissä. Vakava keuhkotulehdus oli estää roolityön. Vaan ei estänyt. Hänen vuosikymmenien pituinen näyttämökokemuksensa näkyy nytkin taitavana osaamisena.

Heiskasen Holmes on sarkastinen, kaikki tietävä ja ehdottomasti myös aristokraattinen henkilö, joka silkkisessä tupakkatakissaan ratkoo suvereenisti murhamysteeriä. Häntä komppaava Watson myötäilee taitavasti Holmesia. Heikki Hela on täsmävalinta rooliin, hän osaa ottaa nokkelan johtajan roolin Holmesin sitä havaitsematta. 

Jere Riihinen, Aku Sajakorpi ja Veera Degerholm tekevät näytelmän lukuisat muut roolit ja tekevätkin ne upeasti. Joissakin nopeissa kohtauksissa on herkullista, nopeaa slapstick-huumoria koheltamisineen. 

Jere Riihinen, Veera Degerholm, Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)


Pukusuunnittelija Kaisa Savolainen vastaa lavastuksen tehneen Oskari Löytösen ohella näytelmän onnistumisesta. Visuaalista ilmettä ei ole yritetty modernisoida - Sherlock Holmes kumppaneineen on juuri sen näköinen kuin olemme aina kuvitelleetkin. Valo- ja videosuunnittelija Jussi Kamunen ja äänisuunnittelija Janne Pärnänen takaavat Baskervillen koiran kauhuelementit.

Roolissaan käyttämästä Holmes-hatusta Ilkka Heiskanen kertoi kirjoittamassani elämäkerrassaan Ilu - Ilkka Heiskanen esittää: "Äiti tilasi minulle Kalle Anttilan postimyyntiluettelosta Sherlock Holmes -tyylisen hatun. Se päässä hiippailin itsekseni eteen- ja taaksepäin marjapuskien välissä. Hatussa oli lippa edessä ja takana, se oli ensimmäinen oivallus tulevasta ammatistani." (Docendo 2018)

Hän teki pikkupoikana hahmoa, ja se oli kuin enne tulevasta ammatista. 

Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)





torstai 13. lokakuuta 2022

Ryhmäteatterin Vaellus pureutuu ihmissuhteisiin ja kritisoi konsulttien valtaa työpaikoilla

Ryhmäteatterin Vaellus on moniulotteinen näytelmä työpaikan ihmissuhteista ja työilmapiiristä. Anna Krogeruksen kirjoittama näytelmä kertoo Karunlahden seurakunnasta, työporukasta, joka lähtee  viettämään kolmen päivän retriittiä erämaahan. Kirkkoherra Terhi Porolan visio "pyhiinvaellusmatkasta" menee alkumetreistä lähtien sananmukaisesti metsään. Ilmenee, että hänestä on tehty valitus piispalle. Kuka sen on tehnyt? Miksi hänestä ei pidetä? 

Työporukan setviessä ihmis- ja valtasuhteitaan, työnohjaajaksi matkalle mukaan pestattu kiltti täti-ihminen yrittää lehtiö kädessään ohjata keskustelua seurakunnan tila- ym. muihin ongelmiin. 

Näitä on moni nähnyt firmojen konsulttikiimassa: kaiken tietäviä arjen työn helpottajia, otsa rypyssä tehtäviä ryhmätöitä ja kaikkea kivaa, mitä koulutuspäivissä syötetään. Lopputulos on yleensä konsultin tiedossa, kuten Vaelluksessakin. Hänen tavoitteensa on kuitenkin saada "työyhteisö itse oivaltamaan, että näin juuri pitikin tehdä".

Laura Jäntin ohjaus nostaa hienosti keskiöön jokaisen näytelmän kuudesta roolista. Jokaisella on kipukohtansa, on karahtaneita ja uusia unelmia. Tunteet ovat tunnistettavia, sellaisia, joita varmaan jokainen elämässään kokee.


Sari Mällinen on työnohjaaja, Lassi Alhorinne kanttori, Robin Svartström pappi. (kuva Mitro Härkönen)

Näytelmän ensimmäinen kliimaksi nähdään väliajan jälkeen. Sari Mällisen pitkä, hänen roolihenkilönsä koko elämänkaaresta kertova monologi on huippusuoritus. Vaan eivät muutkaan näyttelijät pidättele. Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen ja Lassi Alhorinne saavat tarinan edetessä jokainen hetkensä. 


Sari Mällinen vetäisee elämänsä monologin. (kuva Mitro Härkönen)

Minna Suurosen rooli suntiona jää näytelmän salaperäisimmäksi, hiemaan syrjään vetäytyväksi, ristikoita ratkovaksi hahmoksi. Salaisuus selviää lopussa. 

Minna Suuronen (kuva Mitro Härkönen)

Tunturimaisemaa, erämaata kuvaava karuista betoniseinistä ja kivenmurikoista koostuva lavastus luo näytelmälle hienot puitteet. Se on suunnitellut Janne Siltavuori.

Pohjimmiltaan vakavista teemoista kertova Vaellus on myös komediallinen kertomus meistä ihmisistä. 

Lassi Alhorinne, Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Robin Svartström ja Sari Mällinen. (kuva Mitro Härkönen)



torstai 6. lokakuuta 2022

Suomen Kansallisteatteri juhlii komeasti 150-vuotistaivaltaan

Lokakuussa 2022 ei voisi olla ajankohtaisempaa näytelmää kuin Suomen Kansallisteatterin Ensimmäinen tasavalta on. Tosin se kertoo yli sadan vuoden takaisista historiallisista tapahtumista, vaaran vuosista, joita Suomessa silloinkin elettiin. Teatterin 150-vuotisjuhlanäytelmäksi sitä ei ole valittu turhaan, Kansallisteatteri on kansallinen instituutio, ja se on toteuttaa sivistystehtävää. 

Kyseessä ei ole faktapohjaisesta tekstistä huolimatta historian luento, vaan väkevä, jännitysnäytelmän lailla etenevä draama.


Ester ja K.J. Ståhlberg muilutettiin Helsingistä Joensuuhun. Rooleissa Kristiina Halttu ja Vesa Vierikko. (kuva Mitro Härkönen)

Esa Leskisen monivuotinen tutkimus- ja kirjoitustyö saa hänen ohjauksessaan järisyttävän tulkinnan. Näytelmän tapahtumat alkavat 1900-luvun alusta. Sääty-yhteiskunta on vasta murtumassa, maahan saadaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus  - me naiset ensimmäisten joukossa koko maailmassa -  Venäjän sorto vahvistuu, Eugen Schauman murhaa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Vuodet kulkevat kohti Suomen itsenäistymistä, kansan kahtia repivää kansalais/sisällissotaa ja oikeistoaktivistien järjettömiin Suur-Suomi -haaveisiin. 

Maan poliittinen ilmapiiri oli 1930-lukua lähestyttäessä niin räjähdysherkkä, että täytyy ihmetellä, miten siitäkin vaiheesta selvittiin. Lapuan liike, muilutukset ja Mäntsälän kapina olivat syöstä Suomen todelliseen kaaokseen ja kohti mahdollista diktatuuria.

Näytelmän keskiössä on Suomen ensimmäisen presidentin, Nuorsuomalaisen puolueen sosiaaliliberaalia siipeä edustaneen K.J. Ståhlbergin merkitys oikeusvaltion luomisessa. Hän vastusti Suomen kuningashanketta, mikä vaikutti pitkään muun muassa hänen ja Mannerheimin väleihin.

Nuorena Ståhlberginä ja muutamassa muussakin roolissa nähdään Eino Heiskanen. Ståhlberginä hän tekee vahvan ja uskottavan tulkinnan miehestä, josta tulee oikeustieteen tohtori, senaattori ja Eduskunnan puhemies. Ja ennen kaikkea laillisuuden puolustaja. Vaaran vuosia kotonaan Kulosaaressa muisteleva vanha presidentti on taitava Vesa Vierikko, jonka rinnalla kulkee järkähtämättömästi hänen toinen vaimonsa Ester Ståhlberg. Hienosti tulkitussa  roolissa on Kristiina Halttu. Hänen lopussa laulamansa Ave Maria nostaa kylmät väreet iholle. 

Kuvassa keskellä Eino Heiskanen roolissaan nuorena K.J. Ståhlberginä. (kuva Mitro Härkönen)


Hienossa ensemblessä nähdään muun muassa eläkkeeltä teatteriin palannut Jukka Puotila, (Mannerheim), Taisto Oksanen, Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Sari Puumalainen. Kaikki useammassa roolissa.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki kuljettaa tarinaa eteenpäin ja yhtä lailla Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen pukusuunnittelu. Leskisen tavaramerkkinä on ollut Ryhmäteatterista lähtien runsas videoiden käyttö esityksessä. Joona Petterssonin videosuunnittelu toimii nyt erinomaisesti, eikä vie liikaa huomiota näyttämöltä screeneille.

Kuin ilmetty Mannerheim - Jukka Puotila! (kuva Mitro Härkönen)

Nytkin elämme vaaran aikaa. Uskoa nykyhetkeen ja tulevaan antaa juuri Ensimmäisen tasavallan kaltainen teatteriesitys. Se antaa uskoa siihen, ettei kansa repeä riitoihinsa, ja että pohjoismainen demokratia on paras yhteiskuntajärjestys, mitä maailmalla on saatu aikaan.

torstai 29. syyskuuta 2022

Riitta Havukainen ja Merja Larivaara upea duo suhde- ja juonittelukiemuroissa

Ensimmäinen näyttämökuva: lavasteita pystytetään. Viimeinen näyttämökuva: lavasteita aletaan purkaa. Alun ja lopun väliin mahtuu lähes kaksi tuntia ja viisikymmentä minuuttia juonittelua, valtataistelua ja lihan heikkoutta. Vai onko se heikkoutta, että rakkaus riivaa ja selibaattiin pakotettua rooliinsa valmistautuvaa Jeesusta panettaa?

Riitta Havukainen, Eija Vilpas ja Merja Larivaara. (kuva Harri Hinkka)



Riitta Havukainen ja Antti Virmavirta. (kuva Harri Hinkka)

Helsingin kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on absurdi ja riemastuttava, monin tavoin myös provosoiva esitys. Se on väistämättä koominen, mutta myös traaginen tarina siitä, mihin ihmiset ovat valmiita rakkauden ja asemansa takia.

Studio Pasilan näyttämöllä Jeesus saa hirvittävän stondiksen (miksei ei olisi saanut?),  "virkamiesnäyttelijän" teflonkuori ja työsuojelumielipiteet sortuvat ryskyen rakastumiseen, eikä yksikään näytelmän henkilöistä ole vapaa tunne-elämän myrskyistä.

Leea Klemolan ja Rosa-Maria Perän sovituksessa ovat jäljellä alkuperäisen näytelmän juonenkäänteet. Alkuperäinen juontaa niinkin kauas kuin vuonna 1782 ilmestyneeseen kirjeromaaniin. Christopher Hampton teki siitä näytelmän vuonna 1985. Moni muistaa näytelmän pohjalta tehdyn menestyselokuvan Valheet ja viettelijät (rooleissa muun muassa Glenn Close, Michelle Pfeiffer, John Malkovich ja Uma Thurman).

Ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen on saanut ensemblestään irti todellisen teatterileikin, tarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat teatteriin. Vertaus on ontuva, mutta mieleen nousi väistämättä toinen hurrikaanin mielessä nostaneen teatterileikin vuodelta 1990. Näytelmä oli Jouko Turkan Valheita Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. 

Teatterileikkiin antavat mahdollisuuden jo pelkästään Klemolan kieli ja osuvat oivallukset kuten "saatanan yhdeksännen polven feministi, pelkkää persettä ja tissejä", jonka vanhaa ohjaajaa Raili Wahlmania näyttelevä Riitta Havukainen sivaltaa minihameeseen ja avonaiseen puseroon pukeutuneelle Sari Haapamäelle. Haapamäki on ilmaisutaidon opettaja Pamela Mårtensån, joka yrittää valmistaa Jeesusta rooliinsa.

Merja Larivaara, Mikko Virtanen ja Juha Jokela. (kuva Harri Hinkka)


Näytelmän vahva kaksikko on Riitta Havukainen ja teatterinjohtaja Ritva Mertasta esittävä Merja Larivaara. Havukaisen roolihahmo on räävitön ja mitään kaihtamaton vanhempi nainen, ja tulkinnassa on jotain miinaäkkijyrkkämäistä tai outiheiskasmaista täydellistä estottomuutta. Merja Larivaara on arvostaan kiinni pitävä teatterinjohtaja, tosin kova suustaan hänkin. Tuntuu kuin molemmat näyttelijät vain paranisivat vuosien myötä.

Johtajan ja ohjaajan keskinäisen valtataistelun alla piilee heidän syvä kiintymyksensä toisiinsa. Onnistuuko haave yhteisestä senioriasunnosta koskaan?  

Antti Virmavirta, "virkamiesnäyttelijä" Rauno de Tourvellina saa todellisen tähtihetkensä näytelmän lopussa saatanan roolissa, ja Mikko Virtanen selibaatista kärsivänä Jeesuksena on jo fyysisenä suorituksena aivan huippu. Pertti Koivula on selkäkivuista kärsivä ohjaaja Keke Wahlman, joka joutuu kamppailemaan tilastaan kuuluisan ohjaajaäitinsä kanssa. Eija Vilpas ja Juha Jokela täydentävät porukan omissa rooleissaan.

Anna-Elina Lyytikäisen hieno ohjauksellinen oivallus ja esityksen tason muutoksia on, että kaiken melskaamisen ja kiroilun keskellä soi välillä lumoavan kaunis klassinen musiikki.