perjantai 24. marraskuuta 2023

Juhlitaan, iloitaan ja riidellään elämän aallokossa

Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön uutuus osoittaa, ettei komedian tarvitse olla farssia, ettei hauska saisi myös itkettää ja koskettaa monella tasolla. Kirsi Porkan ja Marina Meinanderin näytelmä Juhlat - ja elämä siinä sivussa onnistuu tässä kaikessa.


Sari Puumalainen (kuva Cata Portin)

Kun suku kokoontuu juhlistamaan näytelmän pääparin 30-vuotishääpäivää, alkavat väkisin pystyssä pidetyt kulissit kaatua. Paljastuu aviomiehen uusi rakkaus ja halu erota, isovanhempien vuosikymmeniä ylläpitämien juhlatraditioiden pohjimmainen tyhjyys ja iänikuinen toistuminen sekä nuoremman sukupolven kyllästyminen vanhempiensa arvomaailmaan. Tosin perheen nuorimmilla, tyttärellä ja pojalla, on myös keskenään erilainen arvomaailma. Tytär tekee uraa, poika lähinnä haaveilee.


Vappuna juhlitaan vai juhlitaanko? (kuva Cata Portin)


Juhlat kuvaa säälimättömän tarkasti ja komedian keinoin ihmissuhteiden monimutkaisuutta, erilaisia pyrkimyksiä ja haluja, jotka eivät välttämättä kohtaa toisiaan. Tarina on niin tosi, että se iskee suoraan katsojan omaan kokemusmaailmaan. Ne ikuiset vaput, juhannukset, uudetvuodet, se juhlatunnelma, joka äityy jossain vaiheessa iltaa riidaksi ja itkuksi - eikä vain avioparien kesken. Koettu on.

Sari Puumalainen on Juhlien ehdoton keskipiste. Hän tekee vahvan ja vakuuttavan roolin tunnollisena perheenäitinä ja puolisona. Ehdottomasti yksi pitkän uran tehneen näyttelijän huippurooleista, vaikka hänet on monena nähty. Katariina Kaitue uusii jälleen nahkansa ekohautausurakoitsijan roolissaan, ja Maria Kuusiluoma on valloittavan sulokas lääkäri ja perheen aviomiehen uusi rakastettu. Minka Kuustonen depytoi Kansallisessa perheen uraa tekevän tyttären roolissa ja hyvin debytoikin.

Leena Uotila ja Katariina Kaitue (kuva Cata Portin)

Mutta sitten! Liikutuksen kyyneleet silmissä saa nähdä sellaista näyttelijäntyötä kuin Leena Uotilan ja Heikki "Hese" Nousiaisen vanha aviopari tekee. Uotila hoitelee sarkastisia kommentteja heitellen pyörätuoliin käpertynyttä aviomiestään, jolle näytelmässä ei ole kirjoitettu montakaan repliikkiä. 

Kun tämä kuolemansa jälkeen nousee koko komeassa pituudessaan jaloilleen ja näyttäytyy lapsenlapselleen, tapahtuu teatterin ihme. Nousiainen kuuluu Kansallisteatterin legendaaristen näyttelijöiden joukkoon, niin menneiden sukupolvien, oman sukupolvensa ja myös tämän hetkisten parhaiden nuorten näyttelijöiden sarjaan. 

Hän tekee pienen, suuren roolin muutamalla lauseella. Sitä näytteleminen parhaimmillaan on.


Heikki Nousiainen ja Minka Kuustonen (kuva Cata Portin)


Juhlat on lavastettu ja puvustettu upeasti, Valheet ja viettelykset -näytelmän kuvastolla. Lavastussuunnittelusta vastaa Katri Rentto, pukusuunnittelusta Saija Siekkinen. Ruusuinen tunnelma vaihtuu lopun rajuilmaan. Ilmassa salamoi ja jyrisee, niin myös ihmissuhteissa ja elämässä. Joka kulkee vääjäämättömästi eteenpäin, oli juhlat tai ei.


Sari Puumalainen, Timo Tuominen ja Maria Kuusiluoma (kuva Cata Portin)


maanantai 13. marraskuuta 2023

Diktaattori Mikkelissä

Tähän maailmanaikaan, aina uudelleen sikiävien hirviödiktaattorien ja sotien aikaan, ei mikään rauhanjulistus voisi olla vaikuttavampi ja ajankohtaisempi kuin Charlie Chaplinin Diktaattori-elokuva. Se, että Mikkelin Teatteri sai tekijänoikeudet The Great Dictator -elokuvasta pohjautuvaan näytelmään, on hatunnoston arvoinen asia.


Juha Pulli on Mikkeli Teatterin Hynkel.

Ohjaaja Snoopy Siren, dramaturgi Nikolaj Cederholm ja tekstin suomentanut Aino Piirola ovat tehneet millimetrin tarkkaa työtä, ja näytelmä seuraa tarkasti elokuvan juonta ja sen sävyä.

Suuri ansio Mikkelin Diktaattorin onnistumiselle on nimiroolia näyttelevällä Juha Pullilla. Hän on Chaplinin roolin tavoin juutalainen parturi ja diktaattori Hynkel, jolle ei tarvitse etsiä esikuvaa edes eräästä Hitleristä. Kyllä heitä lähempääkin löytyy. 

Juha Pulli on parhaimmillaan erityisesti kahdessa tarinan legendaarisessa kohtauksessa - parturintuolissa istuvan miehen partaa ajaessaan ja tietenkin diktaattorina, joka leikkii jättikokoisella maapallolla ja siirtelee haaveissaan valtakuntien rajoja. Pullissa on tanssijan notkeutta, niin koreografisesti hienoja molemmat kohtaukset ovat.


Näin haaveillaan maailman valloituksesta. Siis tuhosta.


Näytelmän loppukohtaukseen, suureen pasifismin ja humanismin puheenvuoroon olisin kaivannut hieman enemmän paatosta ja tunnetta. Niin tärkeä puhe on sisällöltään, vai onko ohjaajan idea se, että tässä puhuukin tavallinen ihminen, kuka tahansa meistä. 

Koko näytelmän ensemble tekee monissa eri rooleissaan hyvää työtä. Lavastussuunnitelman tehnyt Satu Vihavainen on tehnyt oikean ratkaisun siinä, ettei näyttämöllä nähdä hakaristejä punaisten lippujen pohjalla, vaan niitä markkeeraavia ristejä.

Snoopy Siren kirjoittaa Diktaattorin käsiohjelmassa: "Näinä vastakkainasettelun aikoina on syytä muistella historiaa, jottemme unohtaisi. On myös tärkeää nauraa, sillä se keventää taakkaamme ja tekee meistä ihmisiä. Charles Chaplinin Diktaattori antaa välineet kumpaankin."

torstai 2. marraskuuta 2023

Pirkko Saisio on monta, sen Heini Junkkaalan elämäkerta osoittaa

Heini Junkkaala on dramaturgi ja näytelmäkirjailija. Pirkko Saisio näyttelijä ja kirjailija, Junkkaala hänen Teatterikorkeakoulun oppilaansa 2000-luvun alusta. Hän on nyt myös kirjailija ja erinomainen sellainen.

Kun vuonna 1975 syntynyt kirjailija ryhtyy vuonna 1949 syntyneen kirjailijan elämäkerran tekoon, urakka voi pahimmillaan epäonnistua, parhaimmillaan onnistua. Nyt se onnistuu. Sopimaton-kirja, 949-sivuinen elämäkerta (WSOY) on painava teos. Ei vain fyysisesti, vaan monipuoliselta sisällöltään. 

Pirkko Saisio ja Heini Junkkaala skoolasivat Sopimaton-elämäkerran julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa 18. lokakuuta. 

Se on koskettava ja tarkka ajankuva sodanjälkeisestä lapsuudesta ja nuoruudesta työläiskaupunginosassa Helsingin Kalliossa, se on kertomus Saision isovanhempien rankoista elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, se on analyysi 60- ja 70-luvun kuohunnasta, seksuaalisesta vapautumisesta. Se on myös kertomus taistolaisuudesta, kulttuurielämästä, tunnetuista taiteilijoista, teatterista ja sen ajan kirjallisuudesta ja yhden kirjailijan noususta menestyskirjailijoiden joukkoon. Se tapahtui, kun Saisio julkaisi 26-vuotiaana esikoisromaaninsa Elämänmeno.

Sopimaton on lämmin ja hyvällä tavalla kriittinenkin henkilökuva Pirkko Saisiosta, Saikista. Tämä ihminen ei ole vain yhtä, hän on monta. Hän on arka, rohkea, heittäytyvä, unille vetäytyvä, kun vaikeat asiat ahdistavat. Hän osaa juhlia, olla seurueitten keskipiste, paeta hiljaisuuteen ja hakeutua lopulta  sielunmaisemaansa Madeiralle.

Saisio kasvoi polvihousutytöstä naiseksi, joka löysi nuoruuden hapuilujen jälkeen elämänkumppanikseen ja puolisokseen elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon. Lopulta Saisio nostetaan homoseksuaalien ikoniksi, ellei peräti äitihahmoksi!

Äiti onkin yksi kirjan teemoista. Saision oma tarmokas äiti nousee keskeiseksi henkilöksi elämäkerrassa, äitiys on hänen oma haaveensa nuoresta tytöstä lähtien, kun hän hoitaa lapsia kesätöissä Mustikkamaalla ja yhtenä kesänä myös Sveitsissä. Äiti hänestä tulee, kun tytär Elsa syntyy vuonna 1981. Emoluonnetta Saisio osoittaa myös rakkaudessaan Elsan ja tämän Timo-puolison lapsia Remua ja Mineaa kohtaan.

Elämäkerturi ei nosta kohdettaan kiusalliselle jalustalle, mutta ihailunsa ja rakkautensa hän kyllä osoittaa. Hän saa Saision äänen, huumorin ja juoruilun taipumuksen kirjassa elämään. Kirjan rakenneratkaisu, sinä-muoto, toimii niin hyvin, että se tuli tämän lukijan uneenkin viime yönä.

Se, että Heini Junkkaala sai lyötyä viimeisen pisteen Saision ehtymättömään tarinavirtaan, arkistomateriaalin ja muiden taiteilijoiden ja kohteen läheisten haastattelujen ohella, on suuri saavutus.

Ja ehdottomasti iso lukuelämys, jonka jälkeen on vaikea tarttua uuteen kirjaan.



 

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Timo Koivusalon juhlassa lavan täydeltä karismaa

Elokuvaohjaaja, muusikko Timo Koivusalo vietti kuusikymppisiään komeasti Savoy-teatterin lavalla. Juhlakonsertissa päähenkilö ei nostanut itseään ylitse muiden, päin vastoin, vaikka hänen musiikkiaan ja laulujaan konsertissa esitettiin. Hän antoi tilaa muille ja taitaa olla ohjaajanakin sellainen.


Timo Koivusalo 60-vuotisjuhlakonsertissaan Savoy-teatterissa.

Estradille nousivat päivänsankarin lisäksi hänen puolisonsa, laulaja Susanna Palin, Arja Koriseva, Tapio Liinoja, Tomi Metsäketo, Simo Silmu ja Pepe Willberg. Takavuosien Tuttu juttu tv-ohjelman legendaarista orkesteria johti Jari Puhakka.

Ilta alkoi runsaan viiden minuutin mittaisella väläyksillä Koivusalon ohjaamista Täällä Pohjantähden alla-, Sibelius-, Kalteva torni, Kulkuri ja joutsen -elokuvista. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Katsomossa istui hänen elokuviensa näyttelijöitä, oli Vesa Vierikko, Esko Roine, Ritva Jalonen, Seela Sella, Lauri Tilkanen, Mikko NousiainenRaimo Grönberg ja muutama muukin.

Lavakarismaa esiintyjäkaartilla riitti. Jos pitkä mies Koivusalo otti tilan laulaessaan, sen teki myös pienikokoinen Simo Silmu. Mikä ääni, mikä läsnäolo! Samaa tietenkin voi sanoa Willbergistä, Liinojasta, Metsäkedosta sekä tietenkin Arja Korisevasta, jonka ääni tuntuu vuosien myötä vain vahvistuvan.

Susanna Palin julkaisee uuden levyn 14.11., ja hän esitti konsertissa levyltä Ensimmäinen kevät -laulun. Se kertoo ihmislapsen ensimmäisestä keväästä, josta on vielä pitkä matka kuusikymppisiin.

Väliajan jälkeen Koivusalo veti ylleen Pekko Aikamiespojan roolivaatteet ja heitti hersyvän stand up -pätkänsä tyylikkäästi. Onhan Pekko osa hänen uraansa ja menestystään! 

Ylimääräisenä kiitoksissa kuultiin Simo Silmun komeasti esittämä Kuurankukkia, se Koivusalon säveltämä hitti. Sen jälkeen salintäysi yleisö nousi seisaaltaan laulamaan päivänsankarille onnittelulaulun.

Aika valoisissa tunnelmissa lokakuu loppui ja kääntyi marraskuun puolelle. Kun Timo Koivusalo puhui toivosta ja ymmärryksestä tässä sotien repimässä maailmanajassa, ainakin hetken elämä tuntui Savoy-teatterissa paremmalta. 


keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Kenellä on moraalinen vastuu maailmanpalosta?

Vuosi on 1941, tapahtumapaikka Kööpenhamina, jonne saksalainen ydinenergian mahdollisuuksia tutkiva fyysikko Werner Heisenberg matkustaa tapaamaan kollegaansa, nuoruuden aikaista ystäväänsä Niels Bohria. Atomin rakenteen selvittämisestä Nobelin palkinnon saanut Bohr on Tanskan juutalainen, ja historiasta tuttu nimi neljä vuotta myöhemmin, kun Yhdysvallat pudottaa atomipomminsa Hiroshimaan ja Nagasakiin. 
Santtu Karvonen, Minna Suuronen ja Robin Svartström.



Brittiläisen näytelmäkirjailija Michael Frayn vuonna 1998 kirjoittama Kööpenhamina-näytelmä ei voisi olla ajankohtaisempi kuin se nyt on sotauutisten ja ydinaseilla pelottelun keskellä. Näytelmä nähtiin vuosia sitten Helsingin kaupunginteatterissa, nyt Ryhmäteatterin vahvana tulkintana. (Bohr on mukana myös uudessa Oppenheimer-elokuvassa, kun fyysikot laativat Yhdysvalloissa, Los Alamosissa suunnitelmiaan ydinaseesta ja myös toteuttivat suunnitelman.)

Juha Kukkosen ohjaama intensiivinen, hengästyttävän jännittävä tulkinta vaatii kolmelta näyttelijältä täyden panoksen, ja he myös onnistuvat siinä loistavasti. Santtu Karvosen Heisenberg etsii vimmaisesti vastausta siihen, tietääkö Bohr jotakin Liittoutuneiden ydinaseohjelmasta. Vai miksi hän ylipäätänsä tuli Kööpenhaminaan vuonna 1941? Robin Svartström antaa roolissaan Bohrina täyden vastuksen Karvoselle, ja näiden kahden keskinäinen dialogi on täyttä tykitystä. Minna Suuronen, Bohrin vaimo, painottelee hienosti miesten välisessä henkisessä kamppailussa ja haastaa heidän ystävyyttään ja yhteistyötään. 
Santtu Karvonen on suurenmoinen roolissaan Heisenberginä.



Näytelmän ydinkysymys koskee tiedeyhteisön moraalista, eettistä vastuuta. Mikä oikeus fysiikan ja matematiikan oivalluksilla on tuottaa joukkotuhoaseita ja johtaa jopa koko planeetan tuhoutumiseen?





sunnuntai 1. lokakuuta 2023

On vain yksi Esko Salminen

Jotain hyvin koskettavaa tietää kokeneensa, kun istuu Suomen Kansallisteatterin ensiparvella ja kuuntelee Esko Salmista, vielä tämänkin kerran. Esko runot ja pari matkakumppania -esitys on Mika Myllyahon ohjaama runoilta. Dramaturgian on tehnyt Eskon kuopus, näyttelijä Sonja Salminen, joka myös esiintyy isänsä rinnalla.


Esko Salminen Suomen Kansallisteatterin Myrsky-näytelmässä vuonna 1995. Rooli oli Prospero, ja hienon esityksen ohjasi Arto af Hällström. (kuva Leena Klemelä)


Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu Aale Tynniä, Kaarlo Sarkiaa, Katri Valaa, mutta myös Tommy Tabermannia ja Claes Anderssonia. Ja tietenkin mukana ovat Eino Leino, Federico Garcia Lorca ja William Shakespeare.

Esityksen alku on elämänriemua ja rakkautta, kesiä ja kiuruja, ruislinnun laulua, runoillan loppua kohden runot kertovat enemmän luopumisesta, myös kuoleman läheisyydestä. Se, joka lähestyy meitä kaikkia, se, mikä joskus alkoi syntymässä, loppuu kuolemaan.

Sonja Salmisen levollisen hienot runotulkinnat ovat koskettava osa taide-esitystä. Mitään ei tässä illassa ollut liikaa, eikä liian vähän.

Viime kuukausien moniin hienoihin teatterielämyksiini mahtuvat Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla, Turun kaupunginteatterin Cabaret, Teatteri Avoimien Ovien La Strada, Helsingin kaupunginteatterin Everstinna ja Suomen Kansallisteatterin Tytöt, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmät.

On silti uskomaton elämys, miten yksi näyttelijä voi pitää katsojan hyppysissään. Sen teki Martti Suosalo omassa teltassaan. Sirkus Teltta Suosalossa elettiin uskomaton Jacques Brel -ilta ja intouduttiin lopussa yhteislauluun riemukkaan ivallisessa Porvarit, porvarit -lauluun. 

Esko Salmisen illan päätti lyhyt tallenne Turun kaupunginteatterin Van Gogh ja postinkantaja -näytelmästä vuonna 1975. Senkin näin, kuten Eskon Nummisuutarien nimiroolissa Kansallisteatterissa vuonna 1966.

Esko Salminen on ainutlaatuinen taiteilija, jonka ääni jylisee edelleen voimakkaana ja ilmaisuvoima on aivan omaa luokkaansa. Aale Tynnin runon sanoin: 

"Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta lapseni, tahdon, että kaarisillan teet. Sillä kaikilla ihmisillä on ikävää päällä maan, ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan. Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee, joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."



lauantai 23. syyskuuta 2023

Ei vain tytöille, vaan meille kaikille

Tätä kultturikannanottoa, tätä ravistavaa huutoa Suomen ummehtunut henkinen ilmapiiri on kaivannut ja keskustelua todellisesta tasa-arvosta, joka ei jäisi yhdenvertaisuuskeskustelun jalkoihin. 

Suomen Kansallisteatterin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmä pohjautuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen viime vuonna julkaistuun kirjaan. Se saa nyt arvoisensa tulkinnan Satu Linnapuomin dramatisoimana ja ohjaama, jota tukee Ima Iduozeen oivaltava koreografia.

Emilia Neuvonen ja Safiya Abukar (kuva Tuukka Ervasti)

Näytelmä kertoo ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin omakohtaisen tarinan. Somaliasta Suomeen pikkutyttönä muuttanut Ujuni havahtuu jo varhain tietoisuuteen, miten hänen yhteisössään sorretaan tyttöjä, ja miten äidit antavat vapauksia pojille, mutta eivät koskaan tytöille. Tytöille, joiden vastuulla on pienestä pitäen koko perheen, suvun, yhteisön maine, tytöille, jotka kasvatetaan palvelemaan tulevaa aviomiestään, usein sitä vuosia vanhempaa kuin itse on. Peitä hiuksesi, peitä vartalosi, pysy koskemattomana.

Lapsuuden ankaria, alistavia kokemuksia koetaan koraanikoulussa, jonka opettaja hakkaa Ujunia sormille, kun tämä ei osaa ulkoa kaikkia vaadittavia koraanin kohtia. Loppujen lopuksi hän tulkitsee koraania aivan oikein - sieltä ei todellakaan löydy niitä sääntöjä, joita patavanhoilliset miehet naisille asettavat.

Oikeuksiinsa havahduttuaan Ujuni hakee tietoa perheensä lähtökodista Somaliasta ja saa selville, miten vapautuneita naiset siellä olivat vielä 1980-luvulla - aivan kuten aikoinaan myös Afganistanissa. He pukeutuivat kuten halusivat, minihameisiin, bikineihin uimarannalla ja elivät sellaista elämää, johon kaikilla pitäisi olla mahdollisuus. Kunnes alkoi sisällissota vuonna 1991, ja kaikki hajosi. Alkoi vaihe, joka johti monia somaliperheitä pakoon Suomeen. Vaikutteita fundamentalismiin saatiin paljolti Saudi-Arabiasta.

(kuva Tuukka Ervasti)


Näytelmän teksti on vahvasti henkilökohtainen, ja Ujunin tarinan terävä ja rohkea kärki osuu Suomen somaliyhteisön patriarkaalisuuteen, mutta myös siihen, mihin tytöt ja naiset joutuvat eri puolilla maailmaa suostumaan. Tarina käsittelee myös rasismia Suomessa, sitä syrjintää, mitä Ujuni on kokenut  ja lyhyesti vielä ajankohtaisesti sitä, miten ja miksi nykyinen hallitus joutui antamaan tiedonannon rasismista.

Tyttöjen oikeuksista tärkein, tyttöjen sukuelinten silpominen nousee tarinan edetessä keskiöön. Ujunin ajama tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista kieltävää erillislakia ei ole vieläkään laadittu. Kansalaisaloite ja eduskuntakuntakeskustelu tyrehtyivät maaliskuussa 2023 siihen, että oikeusministeriössä lakiehdotuksen on koettu olevan ristiriidassa yhdenvertaisuuden kanssa! 

Näytelmän viesti on vakava, mutta esitys ei ole missään tapauksessa raskassoutuinen tai synkkä. Se on valoisa ja optimistinen, ja antaa kaikille tytöille ja naisille luvan olla juuri niitä, joita me olemme ilman yhdenkään miehen määrittelyä.

Nuoren Ujunin roolissa nähdään Safiya Abukar, oikeuksiinsa heräävän Ujunia Emilia Neuvonen. Elssa Antikainen näyttelee äitiä. Emilia Neuvonen, joka tunnetaan myös artisti Emiliannena, huipentaa naisten elämän sukupolvien ketjun vaikuttavaan Äidit äidit -tekstiin.

Sitä ennen tapahtuu paljon, ja paljossa ovat mukana koko hieno emsemble, Kansallisteatterin nuorten teatteriryhmä Kantti ja teatterin omat näyttelijät Ilja Peltonen, Jani Karvinen (superhyvä räppäriroolissaan) ja Pirjo Määttä.

Lavastussuunnittelun on tehnyt Tinja Salmi, ja näyttämö muuntuu hienosti Tyttöjen taloksi, metrovaunuiksi ja myös lontoolaiseksi maahanmuuttajien kahvilaksi. Kaari tarinan alusta koskettavaan loppuun asti kantaa, ja katsoja tuntee kokeneensa todellista tyttö- ja naisenenergiaa! 

Tinja Salmen lavastus ja Sanna Levon pukusuunnittelu. (kuva Tuukka Ervasti)