Maratontanssit on juuri nyt hätkähdyttävän ajankohtainen

Aikataulufriikille, aina etuajassa olevalle voi tapahtua moka. Minulle se tapahtui HämeenlinnanTeatterissa, jonne olimme menossa katsomaan lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskasen ohjaamaa Maratontanssit-näytelmää. Olimme Hämeenlinnassa jo monta tuntia etuajassa ja tulimme teatterille puoli tuntia ennen esityksen alkua... mutta se olikin alkanut kello 18.00, eikä kello 19.00 kuten yleensä on tapana! Opetus: lue aina tarkkaan mitä lipussa sanotaan! Joten tässä blogissa kerron vain näytelmän toisesta puoliajasta...

Ehdimme istahtaa hetkeksi lämpiöön ennen väliajan alkua ja jutella tovin vahtimestarin eli järjestyksenvalvoja Ensio Pennasen kanssa. Vanginvartijanakin Hämeenlinnan vankilassa työskennellyt, vuonna 1954 syntynyt sympaattinen Pennanen kertoi Maratontanssien aiheuttamista yleisön reaktioista ja näytelmän ajankohtaisuudesta. 

Yhdysvalloissa, suuren laman aikana 1930-luvulla ihmiset tanssivat ja juoksivat erilaisissa kilpailuissa vuorokausitolkulla voittaakseen suuren summan rahaa. Viihdemuoto oli brutaali ja säälimätön, ja siitä näytelmä kertoo. Se perustuu Horace McCoyn romaaniin Ammutaanhaan hevosiakin. Sydney Pollackin ohjaama elokuva napsi Oscareita vuonna 1969, ja New York Timesin kriitikot ovat valinneet elokuvan 100 parhaan joukkoon.

Juuri nyt, koko maailman kärvistellessä pandemian kourissa, talouden syöksykierteessä ja yt-neuvotteluiden kurimuksessa näytelmän sanoma on hätkähdyttävän ajankohtainen. Työttömiksi jäävien epätoivo on syvä, huoli tulevaisuudesta varjostaa nyt monen ajatuksia.

Toinen puoliaika - ensimmäistä siis näkemättä - tempaisi mukaansa ensimetreiltä. Tanssi- ja juoksukilpailun säälimättömyys kuvastuu hyvin Ilun ohjaamasta ensemblesta. Hän on ohjannut aiemmin tänä keväänä ensiesityksen saaneen Mielipuolen päiväkirja -monologin, mutta osoittaa ohjaajana hallitsevansa myös suuret joukkokohtaukset. Gogolin Mielipuolta esittänyt (ja edelleen esittävä) Antti Peltola on yksi Maratontanssien hätkähdyttävimmistä hahmoista. Hän tekee kaksoisroolin yhtenä tanssijoista ja niin lipevänä pappina, että mieleen tulee näyttelijä Erkki Saarelan takavuosien pappikarikatyyri pastori Silli!

  Antti Peltola on yksi tanssijoista ja myös lipevä pappismies.  (kuva Tapio Aulu)

    Birgitta Putkonen ja Jarkko Tiainen tanssivat itsensä loppuun. (kuva Tapio Aulu)

 

Kyyneleet nousevat silmiin viimeistään siinä vaiheessa, kun näyttelijä Birgitta Putkonen laulaa Cry Me a River -laulun. Tulkinta on sydäntäsärkevä. Antti Parangon näyttämöllä johtama orkesteri vetää muutkin näytelmän biisit väkevästi!

Ilu sanoo itse: "Maratontanssit on yhtä aikaa musikaali, puhenäytelmä, dekkari ja tanssiesitys. Teatteria! Ilman konstailua. Teatteria niin kuin minä sen näen ja koen."

Hän itse näytteli Maratontanssien seremoniamestari Rocky Gravon roolin Vaasan Kaupunginteatterissa vuonna 1986 juuri Teatterikorkeakoulusta valmistuneena. Hämeenlinnassa roolin tekee Jussi Lampi.

Vaasan version ohjasi Ritva Holmberg. Ilu vapautettiin tanssikohtauksista, koska koreografi Arja Pessa ei saanut nuoren miehen jalkoja tottelemaan rytmiä. Ilu kertoo kirjoittamassani elämäkerrassa Ilu, Ilkka Heiskasen esittää (Docendo 2018), että hän liikkuu kyllä mielellään itsekseen, mutta ei ohjeiden mukaan. 

Ohjaajana hän saa nyt toteuttaa ihan ikiomia ideoitaan ja on kuulemma ollut varsinainen hengennostattaja teatterilla. Lisää hänen ohjauksiaan on tulossa, mutta niistä tuonnempana!

           

                   Nuori Ilkka Heiskanen Rocky Gravona Vaasan Kaupunginteatterissa.

Kaikki äidistäni kertoo rakkaudesta ja perheestä

Kohu Suomen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä ei ollut vain myrsky vesilasissa. Se tarvittiin, jotta käsitteet transsukupuolinen ja transvestiitti tulivat suurellekin yleisölle tutummiksi kuin mitä ne ovat. Kohu paljasti luultavasti enemmän kuin yksikään asiaa käsittelevä haastattelu. 

Tulkoon nyt vielä kerran kerratuksi, että transyhteisö kritisoi sitä, että cismies näyttelisi transnaista. Selvennykseksi: cismies on syntymässä määritelty pojaksi, cisnainen tytöksi. Miksi mies sitten ei voisi näytellä transnaista? Onhan kautta teatterin historian naiset näytelleet miehiä, miehet naisia, ja jopa koira Suentassua Kristian Smedsin paljon kohua aiheuttaneessa Tuntemattomassa sotilaassa Kansallisteatterissa vuonna 2007. Vastaus kuuluu, että transyhteisö kokee paljon syrjintää niin taiteessa kuin muillakin aloilla.

Näyttelijä Janne Reinikaisen roolihenkilö Agrado on kuitenkin näytelmän käsikirjoituksessa transvestiitti, eikä transnainen kuten Pedro Aldomóvarin elokuvassa. Käsitteet menivät nähtävästi teatterillakin sekaisin, ja ensi-ilta ehdittiin jo kerran perua ja sitten perua peruminen! Tilanne kuitataan esityksessä juuri sopivalla tavalla.

    Janne Reinikainen on suurenmoinen Agrado. (kuva Tommi Mattila)

 

Kohun jälkeen oli aika istahtaa väljästi täytettyyn katsomoon ja nauttia. Kansallisteatterin versio Kaikki äidistäni -näytelmästä on ohjaajan ja näyttelijäntyön juhlaa. Anne Rautiainen on työryhmänsä kanssa luonut tunteita syvästi koskettavan elämyksen. Osa elämystä on Kati Lukan lavastus, Tarja Simonen puvustus ja näytelmän fantastinen musiikki, jonka Alberto Iglesias on säveltänyt Almodóvarin elokuvaan.

Katsojan tunteet läikkyvät liikutuksesta nauruun, surusta iloon. Kaiken keskiössä on äiti, äidin rakkaus ja vahvuus. Annika Poijärvi ilmentää kaikkea tätä Manuelana, äitinä, joka menettää poikansa ja saa pojan tilalle. Hän on rakkaudessaan järkkymätön, vahva peruskallio kuten äidit ovat.

    Äiti on peruskallio. Annika Poijärvi ilmentää sitä roolissaan upeasti. (kuva Tommi Mattila)

Kohun keskelle syyttä suotta joutunut Janne Reinikainen tekee suurenmoisen roolin Agradona. Hän on koominen, vakava ja lopulta tärkeä liima osana erikoista perheyhteisöä. Sillä perheet voivat olla monimuotoisia, eikä suhteisiin tarvita välttämättä biologisia siteitä tai sukupuolimäärittelyä. Olisi ollut suuri sääli, jos Reinikainen ei olisi voinut toteuttaa rooliaan juuri siten miten hän sen tekee.

Aksa Korttila on loistanut jo monissa Kansallisen produktioissa, ja sen hän tekee nytkin Rosana. Hänen ilmaisunsa on kevyttä, vapaata kaikista maneereista ja turhista alleviivauksista. Mielenkiintoisen debyytin näyttämöllä tekee karsimaattinen nuori Karim Rapatti!

    Aksa Korttila, Janne Reinikainen ja Annika Poijärvi.  (kuva Tommi Mattila)

Petri Liski, Katariina Kaitue ja kaikki te muut: teitte teatterielämyksestä unohtumattoman.

PS. Ilta alkoi iltavahtimestari Matti Patanan ainutkertaisella esityksellä, kun hän sai nousta näyttämölle ja antaa koronan takia turvaohjeet. Hyvin hän sen tekikin!

Unohdetut lapset saavat vihdoinkin tarinansa 

"Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät"

Alaotsikko on ohjaaja Lauri Maijalan lausahdus. Aihe valitsi hänet - onneksi juuri hänet, joka ohjasi vuonna 2018 KOM-teatterin vaikuttavan Veriruusut. 

Nyt Lauri Maijala ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti yhdessä Anneli Kannon kanssa Punaorvot-näytelmän Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. On suorastaan käsittämätöntä, että vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen orvoiksi jääneistä lapsista ei historiankirjoituksessa ole juuri mitään kirjoitettu saati puhuttu. Ei siitä, miten sodan jälkeen syntyi Koteja kodittomille lapsille -järjestö, jonka johdossa toimi myöhempi presidentinrouva Ester Ståhlberg. Eikä kerrottu myöskään 1970-luvun lopussa, jolloin toinen pääaineeni Helsingin yliopistossa oli Suomen historia...

Kenties järjestön ajatus oli alun perin hyvä. Vauraalla Pohjanmaalla oli nälkäisille ruokaa ja isoja taloja, jotka ottivat mielellään lapsia eläteiksi. Kuten Anneli Kanto kirjoittaa käsiohjelmassa, tarkoitus oli myös ideologinen: "Lapset piti viedä isänmaallisten ihmisten huomaan pois äideiltään, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän."

Osa lapsista sai rakastavan kodin, mutta varsinkin vanhempia lapsia käytettiin hävyttömästi hyväksi ilmaisena työvoimana. Osa joutui myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

Lauri Maijala sanoo, että kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Suurin osa punaorvoista häpesi taustaansa ja kokemuksiaan niin, etteivät he kertoneet niistä seuraavillekaan sukupolville. He veivät salaisuutensa hautaan.

Nyt tarina kerrotaan, ja se kerrotaan vaikuttavasti ja vavisuttavasti. Äitiä, jonka mies ammutaan, jonka sylilapsi kuolee ja jonka kaksi tytärtä pakkohuostaanotetaan Pohjanmaalle, näyttelee suurenmoisesti Ella Mettänen. Hänen jokainen ilmeensä, luhistumisensa ja viimein kyky kerätä voimansa viimeiset rippeet välittyvät katsomoon, jossa katsojat tietysti näinä aikoina istuvat hengityssuojaimet kasvoillaan.

                   

                  Ella Mettänen on lapsensa menettävä äiti, Miika Laakso isä. (kuva Stefan Bremer)

Pohjanmaalle pakolla vietyjen tyttärien rooleissa ovat Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm. Heidän kohtalonsa ovat erilaiset, toinen haluaa äidin luokse takaisin, toinen jäädä uuteen kotiinsa. Mieleen tuli Ruotsiin siirrettyjen sotalasten kohtalo ja Heikki Hietamiehen  omaelämäkerrallisesta romaanista tehty elokuva Äideistä parhain. 

                     Anna Böhm on Ilona, joka joutuu kotoaan Pohjanmaalle. (kuva Stefan Bremer)

Koko Lauri Maijalan ohjaama ensemble tekee suurenmoista työtä. On ilo nähdä varsinkin teatterin vakiokaartiin kuuluvien Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan vahvat roolityöt. Havukaisen  kohtaloonsa tyytynyt, mutta järkähtämätön Elli on kuin suomalaisen sisukkaan naisen perikuva. Kari Mattilaa en ole aikoihin nähnyt niin hätkähdyttävässä roolissa kuin millainen hän on Valkokaartilaisena, Hienona herrana ja puistattavana Pukkina.

        

                  Riitta Havukaisen Elli on tulkinta vahvasta suomalaisesta naisesta. (kuva Stefan Bremer)

Janne Vasaman pienelle näyttämölle luoma lavastus toimii hienosti, eikä Tiina Kaukasen pukusuunnittelu petä nytkään. Ainoa, jota jäin miettimään väliajan jälkeen oli erikoinen siirtymä absurdiin ilmaisuun tansseineen ja glitterasuineen. Tarvitaanko sitä vahvan tarinan keskelle?

                    Kari Mattila karmaisevana Pukkina, Wenla Reimaluoto Lahjana. (kuva Stefan Bremer)

Tämä tarina kantaa ilman mitään ylimääräistä. Lauri Maijalan sanoin: "Sillä niin kauan, kun on kertomattomia tarinoita, vaiettuja suita ja hautaan vietyä häpeää, on teatterilla tehtävä, paikka ja merkitys tässä yhteiskunnassa."