torstai 26. lokakuuta 2017

Mannerheimista on yhä moneksi

Kyllästyttääkö jo? Mannerheim-ooppera kesällä Ilmajoella, nyt Mannerheim-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa. Voin paljastaa, ettei kyllästytä.

Kuva Mannerheimista, hänen elämästään, työstään ja merkityksestään Suomessa saa jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Jos Mannerheim on mielikuvissasi valkoinen kenraali ja punaisten lahtaaja, niin molemmat teokset kannattaa nähdä. Ilmajoella Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen kirjoittama ooppera nähdään suurmenestyksen takia uudelleen ensi kesänä, ja nyt kannattaa suunnata askeleensa Helsingin kaupunginteatteriin.

Asko Sarkola on Mannerheim, Pertti Sveholm Hjalmar Linder. Kuva © Tapio Vanhatalo Asko Sarkola on Mannerheim, Pertti Sveholm Hjalmar Linder. Kuva © Tapio Vanhatalo

Juha Vakkurin kirjoittama, Kari Heiskasen ohjaama ja dramatisoima näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma ei kerro Ilmajoen oopperan tavoin Mannerheimista yksityishenkilönä, vaan miehenä, joka johti Suomea vaaran vuosina. Näytelmässä ne vuodet ovat ennen muuta vuosi 1918 ja jatkosodan vuodet. Asiaa on paljon, mutta se on tiivistetty runsaat kaksi tuntia kestävään esitykseen.

Näytelmää seuraa kuin jännitystarinaa, nopeatempoinen ohjaus ei jää junnaamaan yhteenkään kohtaukseen. Näytelmä käy myös historiantunnista - ei kuivasta sellaisesta, vaan monta ahaa-elämystä tarjoavasta. Suuren näyttämön takaseinälle heijastettavat aikalaiskuvat vuosilukuineen ja nimineen toimivat kerrankin niin, etteivät kuvat ole ylimääräinen ja rasittava lisä (kuten eri teattereiden monissa viime vuosien esityksissä).

Entä Mannerheimin esittäjä? Asko Sarkola ei tee näköispatsasta, mutta hän on roolissaan replikointia myöten määrätietoinen ja asiansa osaava sodanjohtaja. Romantiikkaa näytelmässä on vain hetken verran. Ne ovat muutamia kohtauksia Mannerheimin ja hänen suureksi rakkaudekseen tiedetyn Kitty Linderin välillä. Kittyä näyttelevä Kirsi Karlenius luo roolissaan vahvan, itsenäisen naisen kuvan. Tämä nainen ei jää itkemään miehen perään.

Kirsi Karlenius tekee hienon roolin Kitty Linderinä. Kuva © Tapio Vanhatalo Kirsi Karlenius tekee hienon roolin Kitty Linderinä. Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Mikä on tämän päivän historiantutkimuksen käsitys Mannerheimista? Useimmat tutkijat myöntävät varmaan hänellä olleen keskeinen merkitys ja vaikutus itsenäisen Suomen historiaan. Silti he eivät näe häntä minään virheettömänä toimijana kaikissa niissä dramaattisissa käänteissä, joita hän ehti kokea pitkän upseeri- ja valtiomiesuransa aikana."

Katsojan pääteltäväksi jää se, kuinka paljon sodassa ja rakkaudessa on sallittua.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Bissen keittiössä riitti puhetta ja naurua

"Tulossa Turusta, matkalla seuraavana päivänä Göteborgiin, mutta hetki Helsingin Töölössä. Näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja hänen miehensä, näyttelijä Iwar Wiklanderin "suomiboksissa" on kodikas tunnelma. Birgitta Ulfsson, Bisse, kattaa pöytään gorgonzolajuustoa sekä keksejä ja kaataa laseihin kuohuviiniä. Hän selaa pientä leikekirjaa, johon on siististi liimattu Lilla Teaternin ohjelmistolehtien sivuja, muistoja vuosikymmenien takaa. Kahdeksankymmentäviisivuotias Bisse on täynnä vauhtia ja puhuu Askosta ja teatterista yhteen menoon kaksi tuntia, analyyttisesti, kriittisen kirkkaasti ja rakkaudella."

Tällainen kohtaaminen minulla oli ihanan ja hurjan Birgitta Ulfssonin (1.7.1928-8.10.2017) kanssa vuonna 2014, kun tein Helsingin kaupunginteatterin johtajan, näyttelijä Asko Sarkolan elämäkertaa Naurun takana (WSOY). Bisse kertoi, miten nuori Asko tuli Lillaniin, miten hän havaitsi tämän notkean "bossanovamaisen" rytmiikan ja lahjakkuuden, ja miten hän ja silloinen puolisonsa Lasse Pöysti olivat syyllisiä siihen, että Askosta tuli alle 30-vuotiaana Lilla Teaternin johtaja.

"Asko kuuluu jollakin lailla poikiini. Koin hänet jo aikoinaan semmoiseksi yhdeksi pojakseni. En mahda sille mitään, että pidän tuosta Askosta."

Vielä enemmän Bisse paljasti Asko Sarkolan jäädessä eläkkeelle johtajanvirastaan vuosi sitten. Juhlanäytelmä oli Lillanissa Molièren Tartuffe, sama, josta viime viikolla paljastettiin Bissen ikätoverin, taidemaalari Rafael Wardin maalaama Askon muotokuva.

Juhlapuheet teatterin lavalla saivat lentävän lähdön, kun Bisse astui sinne. Hän puhui juuri niin kuin Bisse osasi: "On pakko tunnustaa, että minulla on välillä ollut äidillisten tunteiden lisäksi sopimattomia tunteita Askoa kohtaan!"

Sellainen Birgitta Ulfsson, Bisse oli. Hän ei kangistunut kaavoihin, eikä säästellyt mielipiteitään. Hänen keittiössään istuessani sain senkin elämänohjeen (vaikka Bisse ei mitään ohjeita jaellutkaan), että aina pitää mennä eteenpäin oman selkäreppunsa kanssa. Itseään ei voi lähteä pakoon, eikä pidäkään. Liikkeen pitää jatkua!

Bissen liike on loppunut, mutta jotenkin uskon, että hänen sielunsa liitää rakkaan saaren yllä, syksyisen Suomenlahden maisemissa. Samalla lailla ajattelin kesäkuussa 2001, kun Bissen rakas ystävä Tove Jansson kuoli. Katselin silloin merelle Pellingissä, Högharunin kalliolta. Aivan vieressä kohosi Toven karu Klovharun saari ja tunsin vahvasti, että poislähteneet palaavat sielunmaisemaansa.

Saari on "näköalani sydämeni viidennestä kammiosta", Bisse kertoo viime keväänä julkaistussa, Stig Hansénin kirjoittamassa kirjassa Mikä ettei (Teos & Förlaget).

Kun lähdin Bissen keittiöstä hän hyräili minulle Tove Janssonin kirjoittamaa Höstvisania, Syyslaulua: "Syksyn tuuli vie kesän muistotkin, nyt jo turhaan kysyt minne viekään. Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin, mutta enemmän kuin koskaan saat tietää."

 

perjantai 6. lokakuuta 2017

Eve Hietamiehen, Petteri Summasen, Asko Sarkolan ja Rafael Wardin matkassa

Ihmeellinen, innostava vuorokausi takana! Siihen mahtuu neljä erityistä, erityisen lahjakasta ja karismaattista ihmistä.

Mikä yhdistää Eve Hietamiestä, Petteri Summasta, Asko Sarkolaa ja Rafael Wardia? Luova työ, mielikuvitus ja taito siirtää taide-elämyksiä katsojille. Yksi heistä on kirjailija (ja toimittaja), yksi taidemaalari ja kaksi tekee työtään näyttelijänä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista tehdyn elokuvan on ohjannut Marja Pyykkö. Elokuva onnistuu tavoittamaan kirjan perimmäisen sanoman, huumorin takana piilevän arkielämän tragedian. Yksin vastasyntyneen lapsensa kanssa jäävän isän selviytymistarina ei kerro vain miehen kamppailusta, vaan niistä väsymyksen täyteisistä kuukausista, joita jokainen äiti ja isä on lapsensa ensimmäinen elinvuoden aikana kokenut. Vaikka oman kuopukseni Juhanan syntymästä on jo 24 vuotta, niin jokainen vauva Paavo Pasasen itku elokuvassa oli tuttua, kuin äsken koettua.

Eve Hietamies ja Petteri Summanen Yösyöttö-elokuvan jälkitunnelmissa. Eve Hietamies ja Petteri Summanen Yösyöttö-elokuvan jälkitunnelmissa.

Petteri Summanen tekee elokuvassa loistoroolin jokaista ilmettään myöten. Hän on juuri se Antti Pasanen, jonka hahmon Eve Hietamies on kolmessa kirjassaan kirjoittanut eläväksi, tuntevaksi mieheksi. Ei tarvitse olla ennustaja, kun ounastelee, että Yösyöttöön saadaan jatko-osa - ja siitäkin huolimatta, että kansainvälisessä omistuksessa oleva Finnkino ei ota Yösyöttöä lipputuloista johtuvan kiistan takia saleihinsa. Elokuvan levityksestä vastaava Nordisk Film on etsinyt korvaavia näytöksiä itsenäisissä elokuvateattereissa ja muissa esityspaikoissa. Ehkä katala, rahanahne temppu on piristysruiske pienille teattereille!

Vauhdikkaan elokuvaillan, Eve Hietamiehen ja Petteri Summasen kanssa vietetyn juhlan jälkeen koitti aamu Helsingin kaupunginteatterissa. Siellä paljastettiin teatterin pitkäaikaisen johtajan (1998-2016), näyttelijä Asko Sarkolan muotokuva. Eikä mikä tahansa muotokuva, vaan suomalaisen kuvataiteen mestarin, taidemaalari Rafael Wardin (s. 1928) maalaama työ.

Rafael Wardi maalasi vuoden verran Asko Sarkolan muotokuvaa Tartuffena. Rafael Wardi maalasi vuoden verran Asko Sarkolan muotokuvaa Tartuffena.

Teoksen nimi, Tartuffe, Asko Sarkolan esittämänä viittaa Sarkolan nimirooliin Molièren Tartuffessa Lilla Teaternissa viime vuonna. Kari Heiskasen ohjaama näytelmä oli Sarkolan viimeinen rooli johtajana, nyt työ jatkuu näyttelijänä - ja jälleen Heiskasen ohjauksessa Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmässä, jonka ensi-ilta on 25.10.

Rafael Wardin työ on upea, monia ajatuksia herättävä. Aivan kuten hänen vuonna 2007 Helsingin kaupunginteatterille maalaamansa tilaustyö Kvartetti-näytelmästä, jota tähdittivät yli 481 esityksen ajan Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes.

"Ihailen Wardin draaman tajua, hän näkee Molièren teeman selkeästi", Asko Sarkola sanoo.

Taulussa hurjistunut, vallan sokaisema hengemies Tartuffe heiluu ristinsä kanssa. Symboliikkaa tähänkin aikaamme...

Hengenmiehenä huijaava Tartuffen-näytelmä suututti Molieren aikalaiset... Hengenmiehenä huijaava Tartuffe-näytelmä suututti Molièren aikalaiset...

Molemmat taulut löytyvät kaupunginteatterin toisen parven lämpiön seinältä. Suosittelen pysähtymään niiden äärelle!