Kurkistus vaali-illan kulissien taakse ja muutamia muita havaintoja

Tuntia ennen Säätytalon suoraa tv-lähetystä Snellmaninkadulla Helsingissä sijaitseva talo oli poliisi- ja lähetysautojen saartama. Epätietoisinkin kansalainen saattoi ounastella, että jotain merkittävää oli tekeillä.

Sisään mennessämme meiltä toimittajilta ja kuvaajilta pyydettiin ensin henkilöllisyystodistusta, sitten sitä kysyttiin uudestaan sisällä, kun haimme akkreditointikorttimme. Sen jälkeen oli vielä lentokentiltä tuttu laukkujen ja itse tulijan läpivalaisu. Sisään päästiin, mutta samat turvatarkastukset uudelleen, koska olin unohtanut kännykkäni kuvaaja Petri Mularin autoon. Mutta eipä hätiä mitiä, olimme tapamme mukaan yli tunnin etuajassa ja saimme rauhassa tutustua kello 20.00 alkavan suoran tv-lähetyksen tiloihin.

Melkein aito Sauli Niinistö.

Tekniikkaa vuonna 1891 valmistuneella Säätytalolla oli röykkiöittäin; johtoja, tietokoneita, tv-kameroita, kameroita, kännyköitä ja mikrofoneja. Eipä olisi talon suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström voinut aavistaa, miten moderniksi vanha rakennus hetkessä muutetaan. Tosin onhan sieltä ennenkin nähty jännittäviä tv-lähetyksiä - muun muassa vuonna 1993, jolloin keskustan kansanedustaja Kauko Juhantalo tuomittiin valtakunnanoikeudessa vuoden ehdolliseen vankeuteen lahjusten vaatimisesta.

Täydessä työn touhussa jo ennen h-hetkeä olivat Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Timo Haapala ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Marko Junkkari. Kuuntelin vieressä ihaillen, kun herrat suolsivat suoraa lähetystä IS- ja HS-tv:hen. Analyysia oli antoisaa kuunnella, kiitos herrat siitä!

Tv-toimittajat ottivat toisistaan kännykkäkuvia ennen lähetyksen alkua. Marja Sannikka kuvasi Seija Vaaherkumpua, joka edusti tyylikkäänä mustavalkoisessa leningissään, ja Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Jouko Jokinen sovitteli korvanappia paikoilleen. Muistan miehen 1980-luvun alusta, jolloin hän Sanomien toimittajakoululaisena tuli kesäksi harjoitteluun Me Naiset -lehteen. Yhtä pitkä hän oli jo silloin.

Ulkomaisten medioitten toimittajat rynnistivät kuin sonnilauma paikalle, kun ehdokkaat tulivat sisälle. Lähetyshuone oli kuuma kuin pätsi, vaikka lamput ovat nykyään led-lamppuja. Sen tiedon minulle kertoi kuvaaja Petri.

Sauli Niinistön ilme oli paljon puhuva, kun ennakkoäänet tulivat.

Jos vaalit olisi voitettu pituudella, niin keskustan Matti Vanhanen ja demareitten Tuula Haatainen olisivat voittaneet muut ehdokkaat pään mitalla. Nyt ei ollut kuitenkaan kyseessä pituuskilpailu, ja Sauli Niinistön historiallisen suuri voitto selvisi tasan kello 20.00.

-Tämä ei ole kannanotto kenenkään puolesta, mutta kuka olisi jaksanut kahta viikkoa ruotia sitä, millainen Sauli on ja millainen Pekka on, IS:n Timo Haapala, entinen kollegani, sanoi minulle juuri ennen lähetyksen alkua.

Sitä riesaa ei tullut. Siirryimme vauhdilla Petrin autolla Snellmaninkadulta Vanhalle, tosin auton saimme Kiasman taakse parkkiin. Sitten juoksujalkaa Niinistön voitonjuhliin, joissa tuoksuivat hodarit ja viini.

Varsinaisia pintajulkkiksia ei juhlissa näkynyt, mitä nyt Pepe Willberg ja vaimonsa Pauliina Visuri vilahtivat väentungoksen keskellä.

Lavan reunalla punaisessa asussaan istuva Aira Samulin, 90 v.  äityi kehumaan kaikkia ehdokkaita, vaikka on henkeen ja vereen niinistöläinen: - Väyrynen on uuttera, Huhtasaari hyvä esiintyjä, mutta Níinistö on ylivoimainen! Hän on hoitanut upeasti presidentintehtävät ja tekee työtään täydellä sydämellään.



Vaikka väki hurrasi itsensä käheäksi tasavallan presidentin saapuessa paikalle, niin juhlatunnelma lässähti kasaan vajaassa puolessa tunnissa. Helsingin apeat, räntäsateiset kadut ammottivat tyhjyyttään, kun presidentti kiipesi turvamiesten saattamana autoonsa.

Pitkän päivän ilta oli lopussa, mutta Niinistön kampanjaväki lupasi kahvit kaikille vielä seuraavana aamuna Cafe Niinistöissä.

 

Mihin Shakespeare rakastuu Helsingin harmaan taivaan alla?

Jutellessani ennen vuodenvaihdetta Helsingin kaupunginteatterin johtajan Kari Arffmanin kanssa, hän lausui viisauden: "Mikä parantaa elämisen laatua paremmin kuin teatteri, kaikki teatterista saadut elämykset."

Väite kävi toteen eilen, kun Arffmanin ohjaama Rakastunut Shakespeare -näytelmä sai ensi-iltansa kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Seitsemän Oscarin elokuvana monille tuttu tarina on kiihottava kuvitelma siitä, mitä ehkä on voinut todellisuudessakin tapahtua. Näytelmä vie ajatukset pois pitkästä ja pimeästä säätunnelista - kuin kaivoksesta -  jossa pääkaupunkiseudulla on puskettu niska kyyryssä kohta puoli vuotta.

Nuoret rakastavaiset, Miila Virtanen Lady Violana, Heikki Ranta Shakespearena. (kuva Tapio Vanhatalo)

Marc Norman ja Tom Stoppard  ovat tehneet alkuperäiskäsikirjoituksen, näyttämösovitus on Lee Hallin. Tarinassa  eletään Lontoossa vuotta 1593. Rahapulassa ja inspiraation puutteessa kärventelevä William Shakespeare yrittää kirjoittaa uutta näytelmää ja kohtaa koe-esiintymisessä kauniin Lady Violan. Tämä tulee esiintymiseen pukeutuneena mieheksi, sillä Shakespearen ajan Englannissa naiset eivät saaneet näytellä.

Koe-esiintymisestä alkaa intohimoinen rakkaustarina ja Romeo ja Julia -näytelmän harjoittelu.

Kari Arffman osoittaa ohjaajana rakkautensa aitoon teatterileikkiin. Rakastunut Shakespeare on hurmaava ja kepeä tulkinta, viihdyttävää teatteria parhaimmillaan. Arffman johtaa ensambleaan kuin kapellimestari orkesteriaan, riemulla ja rakkaudella. Yllättäen tarina nosti lopussa myös kyyneleet silmiini.

Pääosia esittävät nuoret näyttelijät Heikki Ranta (oli erinomainen myös Kirka-musikaalin nimiroolissa) ja Miila Virtanen ovat näyttämöllä raikas tuulahdus, kuin kevättuuli konkarinäyttelijöiden keskellä.

Shakespearen näytelmäseurueessa koikkelehtivat kaupunginteatterin vakinäyttelijät (muun muassa Risto Kaskilahti, Rauno Ahonen, Jari Pehkonen, Jouko Klemettilä) saavat tyypitellä oikein luvan kanssa ja käyttää kaikki komedialliset keinonsa. Petrus Kähkönen osoittaa jälleen lahjakkuutensa yhtenä Lontoon teatterinomistajana - maneereja hänellä ei ole ollenkaan! Heidi Herala ei petä roolissaan Lady Violan imettäjänä. Lahjakas näyttelijä osaa ottaa näyttämön haltuunsa pienissäkin kohtauksissa.

Petrus Kähkönen on määrätietoinen teatterinomistaja Burbage. (kuva Tapio Vanhatalo)

Miila Virtanen debytoi Helsingin kaupunginteatterissa Lady Violana, Heidi Herala näyttelee tämän imettäjää. (kuva Tapio Vanhatalo)

Kaupunginteatterin monissa musikaaleissa on nähty hienoja puvustuksia, mutta nyt puvustus on upea. Se on Elina Kolehmaisen käsialaa. Katariina Kirjavaisen lavastus tuo katsojan eteen hämyisät pienet lontoolaiset teatterit, krouvit ja jopa kuningatar Elisabet I:n (vahvaotteinen Helena Haaranen) hovin. Lavastusta täydentää Petteri Heiskasen valaistus.

Shakespeare rakastui näytelmässä, minä näytelmään.

 

 

 

 

Rahaton Dubaissa ja muita havaintoja rikkaudesta ja köyhyydestä

Harvoin tulee äkkilähtö lomalle vuorokauden varoitusajalla, mutta niin kävi viikko sitten sunnuntaina. Sain viimeisen paikan maanantai-illan lennolle Helsinki-Dubai, ja aamuyöstä jo kolkuttelinkin kälyni hotellihuoneen ovea.

Ensimmäinen aamu paljasti, millaiseen lomaparatiisiin olin tullut. Viiden tähden hotellin parvekkeelta avautui näkymä merelle ja hiekkarannalle sekä neljälle hotellin uima-allasalueelle. Niiden takana kohosi arkkitehtonisesti monimuotoisten pilvenpiirtäjien tornit. Iltaisin ne loistivat valoissaan kuin timantit tai majakat merellä. Näky oli niin kaunis, ettei olisi hennonnut mennä nukkumaan ollenkaan.

Luontoa Dubaissa on rantaviivan verran.

Viiden tähden hotellissa pelasi kaikki, palvelu ja tarjonta. Runsas ja monipuolinen aamiainen ja kello kolmen tee kaikkine herkkuineen pitivät huolen siitä, että iltaruokaa alettiin miettiä vasta kello kahdenkymmenen maissa. Kävin kaksi kertaa hotellin kylpylässä hieronnassa ja sain viikkoja särkeneen niskajumini laukeamaan. Kiitos siitä Intiasta kotoisin olevalle hieroja Manille, jonka kädet tiesivät mitä tekivät.

Äkkilähdön takia käteisvarani olivat sitä luokkaa, että raha riitti juuri ja juuri illallisiin. Dubaissa näet mikään ei ole halpaa. Alkoholiin tosin kului vähän rahaa, sillä sitä myydään vain hotellien ravintoloissa ja baareissa. Kaupungilla ei missään.

Tutustuminen loisteliaaseen kauppakeskukseen, Dubain Malliin, oli palkitseva kokemus - ei kuitenkaan ostosvimman takia. Vaeltelimme kauppakeskuksessa viisi tuntia ja oivalsimme, että mitään ei tarvitse ostaa. Vaikka tarjolla oli maailman kaikki kaunis turhuus, emme tarvinneet sitä. Turhuutta voi katsella, mutta yhä vähemmän tuntuu nykyään paremmalta.

Yksi maailman korkeimmista pilvenpiirtäjistä Dubai Mallin kupeessa.

Turistina minun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä rahan hassaamisesta, sillä vielä vähemmän rahaa on Dubain erinomaisesti toimivasta palveluyhteiskunnasta vastaavalla vierastyövoimalla. Sitä tulee Intiasta, Pakistanista ja yhä enemmän myös Filippiineiltä.

Huonosti palkatut työntekijät rakentavat autiomaan hiekalle nousseeseen Dubaihin lisää loisteliaita pilvenpiirtäjiä, he ovat hotellien ja ravintoloiden työntekijöinä ja pitävät kaupungin putipuhtaana. Niin puhtaita jalkakäytäviä en ole nähnyt missään kaupungissa! Kun joku oli pudottanut katukäytävälle jäätelöä, oli siivouspartio ämpäreineen ja harjoineen sekunnissa paikalla. Roskia tai jätekasoja ei näkynyt missään.

Vierastyöläisten todellisuus häivähti silmiini vain hetken auringon laskettua, kun miesjoukko kehnoissa vaatteissaan odotti bussia kaupungin ulkopuolella sijaitseviin parakkiasumuksiinsa. Niitä ei turisteille tietenkään näytetä.

- He ansaitsevat silti niin paljon, että voivat lähettää kotiinsa rahaa, kertoi yksi paikallisista.

Ristiriita on silti räikeä ökyrikkaiden nauttiessa kaikesta siitä, mitä rahalla saa. Kaupunkia seitsemän kilometrin matkan halkova kanava, sen rannoilla keinahtelevat miljoonia maksavat huvijahdit ja toinen toistaan upeammat pilvenpiirtäjät ovat yksi todellisuus. Toinen löytyy vierastyöläisten parakeista.

Kävelykatu kanavan varrella on seitsemän kilometriä pitkä. Ravintoloita on vieri vieressä, eikä turisteja houkutella sisään monien etelän kohteiden tavoin. Kohteliaisuus on yksi maan tunnusmerkkejä.

 

Itsemurha, joka haavoitti koko perhettä

Sudenhetkinä, aamuyön mustimpina hetkinä muistot lyövät ylitseni. Tytärpuoleni itsemurhasta on nyt viisi pitkää ja samalla nopeasti elettyä vuotta, aika, joka on jättänyt jäljet koko perheeseen ja sukuun, moniin läheisiin ystäviin.

On elämä ennen tragediaa ja elämä sen jälkeen, sillä jatkuttava elämän oli; arjen, työn, kaikkien juhlapyhien, merkkipäivien. Vaikka menetys tuntui ja tuntuu kohtuuttomalta, elämä rakentui sirpaleista uudeksi.

Sudenhetkinä yritän karkottaa mielestäni hetket yhdeksäs tammikuuta vuonna 2013, jolloin en pääse sisälle tytärpuoleni asuntoon - hän oli edellisenä iltana antanut minulle avaimet, jotta menisimme päivystykseen hänen pitkään jatkuneen stressinsä, masennuksensa ja ihmissuhdevaikeuksiensa takia.

Koska en päässyt sisälle oven takalukituksen takia, jouduin hälyttämään paikalle pelastuslaitoksen. Ja lopulta poliisin, joka tuli kertomaan minulle, rapussa odottavalle, että asunnosta on löytynyt vainaja. Muistan hetken, kun poliisi kysyi henkilötietoni - ei, en ole biologinen vanhempi - ja sitten empaattisen, huolestuneen kysymyksen, pystynkö ajamaan kotiin. Pystyin, ihminen pystyy shokin hetkellä toimimaan eri tavalla kuin normaalitilassa osaisi edes kuvitella. Pystyin myös rationaalisiin vastauksiin iltapäivällä puhelimessa, kun toinen poliisi soitti minulle ja kysyi tarkasti edellisillan tapahtumat. Jos ovi ei olisi ollut takalukossa, olisin joutunut tarkempiin kuulusteluihin.

Seuraavat päivät eivät kuluneet vain sumussa. Ne kuluivat puhuessa, puhelimessa, kasvokkain, yrityksessä löytää selitys tapahtuneelle. Minulle päivät olivat takauma hyvin kauas, vuoteen 1965, jolloin 6-vuotias pikkuveljeni oli kuollut kuorma-auton alle. Tunnelma kotona oli samanlainen silloin ja nyt - erona oli vain se, että veljeni kuolemasta tuli vanhemmilleni elämänmittainen tabu.

Me emme salanneet tapahtunutta keneltäkään. Avoimuus oli lopulta yksi keino selviytymisessämme. Sillä näinkin kauhistuttavasta kokemuksesta selviää. Se jättää haavan, joka vähitellen arpeutuu.  Arpi ei kuitenkaan häviä, eikä ikävä.

Selitystä tapahtuneelle ei koskaan löytynyt. Hän ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista viestiä miksi hän päätyi epätoivoiseen tekoonsa.

Voimme vain arvailla syitä. Miksi 30-vuotias, Lundin ja Tampereen yliopistoista loistavin arvosanoin valmistunut, sosiaalisesti lahjakas nuori nainen ei kestä enää elämää? Oliko syynä liian kunnianhimoinen, stressiksi ja ahdistukseksi asti yltänyt asenne työhön ja elämään?

Perheenjäsenen itsemurha jättää jälkeensä surua, kyyneleitä, kymmeniä kysymyksiä ja jopa vihaa. Mikä ajoi sinut niin äärimmäiseen ratkaisuun? Se jättää jälkeensä pelon, ettei vain kenellekään muulle perheessä tapahtuisi ... mitään pahaa. Ehkä minusta tuli ylihuolehtiva ärsyttävyyteen asti.

Viiden vuoden jälkeen jäljellä on suunnaton kaipuu, mutta nyt muistelemme hänen lapsuutensa ja nuoruutensa parhaimpia ja iloisimpia hetkiä. Nyt voimme katsoa hänen kuvaansa itkemättä.

Hietaniemen hautausmaalla, uurnalehdossa sijaitsevalla haudalla ei ole vieläkään helppoa käydä. Käymme siellä silti, viimeksi jouluna ja nyt jälleen 9. tammikuuta. Joka kerran hautakiven edessä mielessä on vain yksi ajatus. Miksi?