Rakkaan ystävän lähtö

Vapaa, villi ja aivan pitelemätön, niin kuvasi tiistaina 17.4. klo 13.59 Meilahden sairaalassa lyhyen sairauden jälkeen menehtynyttä puolisoaan Heikki, Heka Parkkosta hänen puolisonsa Sari Parkkonen.

Miksi kirjoitan tästä? Monesta syystä. Niistä tärkein on se, että Heka on ensimmäinen läheinen rakas ja läheinen ystävä, jonka menetämme. Suru on valtava.

Heka hetki sitten Thaimaassa. (kuva Sari Parkkonen)

Toinen syy on se, että Seura-lehden entinen päätoimittaja kuuluu suomalaisen lehdistön legendoihin. Hän aloitti uransa Helsingin Sanomissa, josta hän jatkoi Aatos Erkon lempilehteen Viikkosanomiin, aikansa Suomen Life-lehteen.  Heka oli myös Seiska-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Minä en ollut koskaan Hekan alainen, kylläkin toimittajakollega, mutta ennen kaikkea läheinen ystävä hänen ja vaimonsa Sarin kanssa. Sielunsiskoja Sarista ja minusta tuli ollessamme yhdessä Me Naiset -lehdessä, jossa Sari on edelleen toimituspäällikkönä. Minä päädyin sieltä lopulta Apuun.

Muutimme puolisoni Juhan kanssa samaan taloon Hekan ja Sarin kanssa Etelä-Haagaan vuonna 1999.  Siitä alkoi neljän toimittajan ainutlaatuinen ystävyys, joka käsitti kymmenet yhteiset illanvietot, vaput, juhannukset, uudenvuoden aatot ja syntymäpäivät.

Samassa talossa asuessamme juoksimme kerrosten väliä joskus aamutakeissa, ja välillä miesten piti tarkistaa, missä kerroksessa vaimo nyt onkaan. Sillä juttu jatkui aina, vaikka aamu jo sarasti.

Ja usein se sarasti. Aina koitti uusi aamu.

Kaikista yhteisistä kohtaamisista tärkeimmät elimme Saimaan saaressa, Hekan ja myös Sarin sielunmaisemassa. Siellä olimme viime juhannuksena ja sinne meidän piti mennä tulevanakin. Niin suunnittelimme uudenvuodenaattona 2017, vain neljä kuukautta sitten.

Heka oli vieraanvaraisuudessaan ylenpalttinen. Jos hän halusi hyvää ystävilleen, hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Maailma oli auki, ja se oli Hekalle mahdollisuuksia täynnä.

Hekan luja halaus, ensimmäiset kuohuviinit Mörkinahon kahvilassa Pistohiekan rannassa ennen kuin astuimme veneeseen, joka vei Saimaan saareen, ne eivät unohdu ikinä.

Heka tarinoi, mekin muut aika vilkkaina ihmisinä pistimme juttua väliin ja sitten olikin jo savusaunan lämmityksen vuoro. Ja herkkuillallisten, jotka valmistimme Sarin kanssa yhdessä. Jos neljä kulinaristia kokoontuu, on menyyn suunnittelu aina tarkkaa!

Ennen aamiaista ja muiden kömpiessä mukavista hirsimökin vuoteista, Heka oli ehtinyt jo hurauttaa veneellä hakemaan uunituoreita karjalanpiirakoita.

Ei sellaisia miehiä olekaan, mutta Heka oli. Minä aamuäreänä en aina jaksanut kuunnella aamuvirkun miehen juttuja, mutta päivän käynnistyessä virkosin minäkin.

En ikinä unohda, miten hän kymmenettä kertaa kertoi saaneensa aikoinaan olympiavoittaja Jesse Owensin haastattelun. Kansainvälisessä pressissä, jossa entinen huippujuoksija Owens oli kunniavieraana, Heka lähetti tälle lapun, jossa luki: ”I am a journalist from Paavo Nurmi -country.” Lapun saatuaan Owens pyysi Hekan hotellin sviittiinsä ja antoi erikoishaastattelun. Siinä mallia meille kaikille toimittajille. Ei pidä arkailla!

En unohda sitäkään, miten hän alituiseen toimeliaana meidän saaressamme Pellingin Burkholmenissa kiipesi oitis katolle havaittuaan, ettei piippu vedä. Piippu veti sen jälkeen ja sitten syötiin rapuja ja vähän laulettiinkin – varsinkin Sarin ja minun lempibiisiä: ”Ei, minä en tarvitse puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas,  meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun en suostu jakamaan…”

Heka ei ollut puolikas. Syntyipä ja eli yksi, josta voin sanoa, että hän oli tosi ystävä, ystävämme, joka ei unohdu niin kauan kuin elämme.

Juuri nyt ikävä on hirvittävä, mutta ajattelen Juha, Junnu Vainion Albatrossi -laulun sanoin (Heka oli tietenkin haastatellut Junnua monta kertaa):

”Albatrossi, joka lepäämättä liitää, se sinun sielusi on juuri kukaties, taivaan sinessä sä saat vapaana sä kiitää...

Nyyhkytystä Tallinnan elokuvateatterissa

Virolaiset käyvät nyt läpi monin tavoin raskasta neuvostoaikaansa - miehitystä, kuten tilannetta voidaan nykyään avoimesti kutsua. Sitä kesti vuodesta 1944 vuoteen 1991, jolloin Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä.

Moonika Siimetsin ohjaama Seltsimees laps, Toveri lapsi -elokuva perustuu vuonna 1947 syntyneen Leelo Tungalin omaelämäkerrallisiin Toveri lapsi -romaaneihin.

 

Ohjaaja on syntynyt Tartossa vuonna 1980 ja muistaa vielä neuvostoajan ja on kertonut ihailleensa Leniniä niin, että halusi itsekin Leninin kaltaiseksi. Niin väkevää oli aivopesu kouluissa vielä 1980-luvullakin. Elokuva-alaa Siimets opiskeli Tallinnan yliopiston audiovisuaalisella osastolla sekä Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

 

Leelon äitiä näyttelee Eva Koldits. Hän hyvästelee tyttärensä ja pyytää, että tämä olisi kiltti tyttö...

 

Elokuvassa pieni Leelo-tyttö luulee, että hänen äitinsä joutuu lähtemään kotoa, koska Leelo ei ole ollut kunnollinen toveri lapsi. Kukaan ei henno paljastaa tytölle, että opettajaäiti on karkotettu Siperiaan, koska hän on opettanut koulussa Viron kansallislaulua ja käynyt lasten kanssa Viron vapaussodassa kuolleiden haudoilla.

Äiti oli siis kansanvihollinen. Leelo ihaili kuitenkin pioneereja ja kiiltäviä kommunistipuolueen rintamerkkejä. Äidin karkotus kesti viisi vuotta, vuodesta 1950 vuoteen 1955. Lapsen maailmassa aikuisten väliset jännitteet ja urkinta aiheuttivat hirvittävää henkistä painetta ja surua, jota miehityksen ajan sukupolvet käyvät edelleen läpi - aivan kuten Suomessa on käyty läpi isien sodanaikaisia traumoja.

Helena Maria Reisner on elokuvan Leelo, isää näyttelee Tambet Tuisk.

 

Moonika Siimets on löytänyt Leelon rooliin ilmeikkään Helena Maria Reisnerin. 9-vuotias tyttö näyttelee roolinsa antaumuksella ja vakavuudella. Hänen silmänsä paljastavat iloa ja surua enemmän kuin yksikään repliikki.

Tallinnassa, Rotermannin korttelissa sijaitsevassa Coca-Cola Plaza -elokuvateatterissa Toveri Lapsi on kerännyt täysiä katsomoita jo pari viikkoa.

Viime perjantai-iltapäivän näytöksessä katsomo tosin täyttyi vain puolilleen ja merkittävää oli, että suurin osa yleisöstä oli nuoria.

Kun elokuva eteni, ja Leelon epätoivoiset yritykset olla kiltti lapsi - siis kunnon toveri - niin katsomosta kuului nyyhkytystä. Kun lasten pioneerikuoron taustalla näkyy Isä aurinkoisen, Stalinin kuva, tulee hänen hymystään mieleen itse pääperkeleen hymy.

 

Leelo ihailee pioneerien reipasta laulua ja haluaa itsekin pioneeriksi.

 

Elokuva on tekstitetty sekä englanniksi että venäjäksi.

Suojelupoliisi etsi saarestamme kuuntelulaitteita

Kaikenlaisia muistopäiviä vietetään, mutta mitään fanfaareja ei soitettu eilen muinaisen YYA-sopimuksen puolesta. 70 vuotta sitten, 6.4.1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen eli "sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta". Sopimushan oli pakkoavioliitto.

Nykypolvesta kolmikirjaiminen sopimus on ihan esihistoriaa, jotain, joka ei kosketa meitä. Ei kosketa, mutta nykyisessäkin maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi ei ole mikään erillinen, muusta maailmasta irrallaan oleva saari. Eikä missään tapauksessa irti Venäjän reaktioista.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kodissa, jossa politiikka oli voimakkaasti läsnä arjessakin isäni, toimittaja Sakari Talvitien  työn takia. Ärhäköitä, Neuvostoliittoa kritisoivia kolumneja hän kirjoitti Uuteen Suomeen nimimerkillään Vanha Masi.

Isä oli Tehtaankadun tarkan luupin alla. Jopa niin tarkan, että meillä kotona Tapiolassa vieraillut kokoomuksen nuori puoluejohtaja Harri Holkeri (1937-2011) varoitteli isää siitä. Kokoomuksen nuoret halusivat paremmat yhteydet itänaapuriin kuin mitä sodan käyneellä sukupolvella oli ollut. Holkeri edusti täysin eri näkökantoja kuin hänen edeltäjänsä, nuorena kuollut Juha Rihtniemi (1927-1971).

Sitten tultiin suureen ETYK-kesään 1975, tasavallan presidentti Urho Kekkosen uran huippuhetkeen. Olin helteisen kokousviikon aikana äitini Helin kanssa saaressamme itäisellä Suomenlahdella, Pellingissä. Kävellessäni saaressa, keskellä tiheää metsää löysin polulta patruunalaatikon kannen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä. Kansi oli kuiva, eikä se olisi missään tapauksessa voinut lentää mereltä tiheän puuston lomitse saaren lakikohdalle.

Otin kannen talteen ja vein sen kotiin. Isä toimitti kannen Suojelupoliisin, silloin Suopon (nykyisin Supo) päällikölle Arvo Pentille  (1915-1986). Pentti oli keskustalainen poliitikko, sotilas ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. 

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Suopon tutkijat tulivat saareen laitteineen ja tutkivat koko mökin ja varmaan huussinkin mahdollisten kuuntelulaitteiden varalta. Myös kotipuhelimme Tapiolassa tutkittiin, koska puhelimesta oli pitkin talvea 1974-1975 kuulunut outoa naksahtelua.

Mitään kuuntelulaitteita ei löytynyt kummastakaan paikasta, niin minulle vakuutettiin. Mahdollista on myös se, että vanhempani eivät kertoneet minulle kaikkea ja nyt on turha katua, etten kysynyt heiltä tarpeeksi. Etten ollut nuorempana kiinnostunut kuuntelemaan.

Olen miettinyt tätä episodia monesti, kun eduskunta pohtii uutta tiedustelulakihanketta. Arviot Suomen tiedustelun kehnosta tilasta siivittävät hanketta. Kolmen kärjellä etenevä eli puolustus-, sisä- ja oikeusministeriövetoinen lainsäädäntöhanke aiheuttaa varmuudella perustuslaillisen riidan.

On naiivia kuvitella, että meitä alettaisiin kuunnella ja tarkkailla vasta nyt, että some kaikkine kanavineen mahdollistaa kansalaisten tarkkailun. On sitä osattu ennenkin urkkia.

Syksyllä 1975 oli jotenkin haljua saaren pimeässä illassa. Niin lähellä aluevesirajaa olimme, että oli helppoa kuvitella väärien vieraiden nousevan saaren Länsirannikolle ja hiipivän sieltä kohti mökkiä. Näin siitä untakin, ja unessani saaressa hiipi piippalakkisia sotilaita.