lauantai 7. huhtikuuta 2018

Suojelupoliisi etsi saarestamme kuuntelulaitteita

Kaikenlaisia muistopäiviä vietetään, mutta mitään fanfaareja ei soitettu eilen muinaisen YYA-sopimuksen puolesta. 70 vuotta sitten, 6.4.1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen eli "sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta". Sopimushan oli pakkoavioliitto.

Nykypolvesta kolmikirjaiminen sopimus on ihan esihistoriaa, jotain, joka ei kosketa meitä. Ei kosketa, mutta nykyisessäkin maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi ei ole mikään erillinen, muusta maailmasta irrallaan oleva saari. Eikä missään tapauksessa irti Venäjän reaktioista.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kodissa, jossa politiikka oli voimakkaasti läsnä arjessakin isäni, toimittaja Sakari Talvitien  työn takia. Ärhäköitä, Neuvostoliittoa kritisoivia kolumneja hän kirjoitti Uuteen Suomeen nimimerkillään Vanha Masi.

Isä oli Tehtaankadun tarkan luupin alla. Jopa niin tarkan, että meillä kotona Tapiolassa vieraillut kokoomuksen nuori puoluejohtaja Harri Holkeri (1937-2011) varoitteli isää siitä. Kokoomuksen nuoret halusivat paremmat yhteydet itänaapuriin kuin mitä sodan käyneellä sukupolvella oli ollut. Holkeri edusti täysin eri näkökantoja kuin hänen edeltäjänsä, nuorena kuollut Juha Rihtniemi (1927-1971).

Sitten tultiin suureen ETYK-kesään 1975, tasavallan presidentti Urho Kekkosen uran huippuhetkeen. Olin helteisen kokousviikon aikana äitini Helin kanssa saaressamme itäisellä Suomenlahdella, Pellingissä. Kävellessäni saaressa, keskellä tiheää metsää löysin polulta patruunalaatikon kannen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä. Kansi oli kuiva, eikä se olisi missään tapauksessa voinut lentää mereltä tiheän puuston lomitse saaren lakikohdalle.

Otin kannen talteen ja vein sen kotiin. Isä toimitti kannen Suojelupoliisin, silloin Suopon (nykyisin Supo) päällikölle Arvo Pentille  (1915-1986). Pentti oli keskustalainen poliitikko, sotilas ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. 

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Suopon tutkijat tulivat saareen laitteineen ja tutkivat koko mökin ja varmaan huussinkin mahdollisten kuuntelulaitteiden varalta. Myös kotipuhelimme Tapiolassa tutkittiin, koska puhelimesta oli pitkin talvea 1974-1975 kuulunut outoa naksahtelua.

Mitään kuuntelulaitteita ei löytynyt kummastakaan paikasta, niin minulle vakuutettiin. Mahdollista on myös se, että vanhempani eivät kertoneet minulle kaikkea ja nyt on turha katua, etten kysynyt heiltä tarpeeksi. Etten ollut nuorempana kiinnostunut kuuntelemaan.

Olen miettinyt tätä episodia monesti, kun eduskunta pohtii uutta tiedustelulakihanketta. Arviot Suomen tiedustelun kehnosta tilasta siivittävät hanketta. Kolmen kärjellä etenevä eli puolustus-, sisä- ja oikeusministeriövetoinen lainsäädäntöhanke aiheuttaa varmuudella perustuslaillisen riidan.

On naiivia kuvitella, että meitä alettaisiin kuunnella ja tarkkailla vasta nyt, että some kaikkine kanavineen mahdollistaa kansalaisten tarkkailun. On sitä osattu ennenkin urkkia.

Syksyllä 1975 oli jotenkin haljua saaren pimeässä illassa. Niin lähellä aluevesirajaa olimme, että oli helppoa kuvitella väärien vieraiden nousevan saaren Länsirannikolle ja hiipivän sieltä kohti mökkiä. Näin siitä untakin, ja unessani saaressa hiipi piippalakkisia sotilaita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti