Lapsellista iloa katsomossa

Olin liikkeellä ihan parhaassa teatteriseurassa, lastenlasteni Lilianin (13 v.) ja Noelin (10 v.) kanssa  teatterissa. Tällä kertaa vuorossa oli Tatu ja Patu Helsingissä -outolalainen musiikkinäytelmä Helsingin kaupunginteatterissa (ensi viikolla Lilianin kanssa Matilda-musikaalin ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatteriin). 

Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu. (kuva Tuomo Manninen)

Jos oli seura parasta, niin parasta ja koronapiinan jälkeen/aikana ilahduttavaa oli myös kuunnella ja katsoa teatteriin tulleiden riemua. Vanhempia ja vielä enemmän lapsia katsomo täynnä! Jotkut lapsista ja vanhemmista lenkkareissa (Lilian, Noel ja minä), jotkut kiiltonahkakengissä ja pyhäputsingissa. Vanhemmilla oli maskit naamalla, myös Lilianilla, jotka käy kolme kertaa viikossa tanssitunneilla maski kasvoilla.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -tarinat ovat tuttuja kirjoista, elokuvista ja myös lautapelistä, jota kolme vuotta sitten pelattiin urakalla Lilianin, Noelin ja Juhan kanssa ilta toisensa jälkeen Menorcan-loman helleiltoina.

Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Tatu ja Patu on ne oudot tyypit, todellakin kotoisin Outolasta. Tatu on se pinkkiin pukeutuva rillipää, Patun erottaa Tatusta keltaisesta puserosta. Kaupunginteatterin näytelmässä he etsivät Helsingistä serkkuaan Joria, joka on mystisen HKL:n miehiä. 

 

Sami Rannilan ohjaamaa esitystä vievät vauhdilla eteenpäin Kari Mäkirannan musiikki, Marjo Kuuselan koreografia, Markus Tsokkisen lavasteisiin loihtimat pääkaupungin maisemat ja ennen kaikkea tietenkin kaupunginteatterin moneen taipuva ensemble. Antti Timonen on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu ja serkkunsa Jori Paavo Kerosuo. Ketterän valloittavia hahmoja! 

Ne, jotka jäivät kaipaamaan Sanna Saarijärven roolia Pienen merenneidon pahisnoita Ursulana, saavat nyt nähdä hänet letkeästi svengaavana Siivoja-Marina. 

Paavo Kääriäinen, Sanna Saarijärvi ja Antti Timonen. (kuva Tuomo Manninen)

Aikuisen katsojan sydäntä lämmitti tarinan loppuratkaisu, jossa... eipäs kerrota! Kerrotaan vaan se, että Siivoja-Marin ja Jorin duetto Rakkauden raitiovaunu on upeaa kuultavaa.

Viisi sataa kiloa ajatuksia

Tässä resepti viiden tähden esitykseen: Kari Hotakaisen syvämerkityksinen teksti, Juha Kukkosen oivaltava dramatisointi ja ohjaus, näyttelijöinä Suomen paras Santtu Karvonen sekä niin ikään erinomaiset Robin Svartström, Saara Kotkaniemi, Minna Suuronen ja Antti Heinonen.

Ryhmäteatterin Jumalan sana täyttää katsojan sellaisilla oivalluksilla, että kylmät väreet vilistävät pitkin ihoa. Enkeliksi välitilaan siirtynyt autonkuljettaja Armas Kallio (Robin S.) kampaa suurliikemies, markkinavoimien nimeen vannovan Jukka Hopeaniemen tukkaa (Santtu K.) ja sanoo hellästi, että tässäkin raskaassa päässä on yli 400 ajatusta ja muistoa. Samalla hetkellä myös katsoja tekee matkaa oman päänsä sisälle. Miten paljon sinne mahtuukaan tavaraa!

Robin Svartström ja Santtu Karvonen roadtripillä halki Suomen ja muistojen. (kuva Mitro Härkönen) 

Tarina alkaa siitä, että Jukka Hopeaniemen on päästävä tv-lähetykseen Saariselältä Helsinkiin aamuksi, ja ainoa vaihtoehto on hänen isänsä, Ukon, entisen autonkuljettajan kyyti. Kuski on siis hyvin entinen, koska  hän on enkeli. Matka Ukon Jaguarilla maksaa yli 17 000 euroa, sillä Armas haluaa auttaa summalla peliriippuvuudesta velkoihin joutunutta tytärtään.

Välitilan enkeli loihtii Jukka Hopeaniemen kokemaan ja muistamaan elämänsä käänteitä pikkupojasta saakka. Ei ole varmuutta ovatko muistot oikeita. Ainakin ne ovat aitoja tunteita, kaipausta, hylätyksi tulemisen pelkoa, surua. Monen muiston takana on hänen isänsä Ukko, joka loi bisnesimperiuminsa presidentti Kekkosen aikoina, jolloin viina virtasi ja Neuvostoliiton kauppa veti.

Uskaltaako Jukka Hopeaniemi levittää siipensä ja lentää? Ainakin häntä esittävä Santtu Karvonen uskaltaa. Hän tekee fyysisesti vimmaisen ja tulkinnallisesti herkän ja myös humoristisen roolin, josta löytää monia syvyyksiä. Robin Svartström on empaattinen autonkuljettaja, Saara Kotkaniemi upea ja piinkova tv-toimittaja ja myös kantrilaulaja Lucinda Williams, Minna Suuronen koskettaa syöpään kuolleena Jukka Hopeaniemen puolisona ja nuori Antti Heinonen Bob Dylanina. 

Minna Suuronen on Jukka Hopeaniemen edesmennyt puoliso,  Saara Kotkaniemi Lucinda Williams. (kuva Mitro Härkönen) 

Runsaan puolitoista tuntia kestänyt esitys jätti niin lämpimän olon, ettei lokakuun illan pimeys tuntunut yhtään raskaalta. Täällä me elämme ja olemme, ja niin kauan kuin olemme, ei kannattaisi pelätä koko ajan.

Ryhmäteatteri, Helsinginkatu 25, Jumalan sana.

Kahden näyttelijän juhlaa

Olisinko ihan väärässä ennustaessani, että Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään tänä syksynä menestysnäytelmä? Näytelmä on Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Turvamies, jossa Lampelasta paljastuu commedia dell´arten -lajin täysverinen taitaja!

Vajaan kahden tunnin mittainen esitys on sellaista verbaliikkaa, että se vaatii juuri nämä kaksi lahjakasta näyttelijää - Katja Küttnerin ja Martti Suosalon. 

Tarinan juoni on sinänsä yksinkertainen. Varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti Granqvist saa ovelleen yllättäen vaatimattomista kotioloista uraa tehneet turvamiehen Mirka Ahosen. Sen kuuskymppiselle Granqvistille on palkannut kovalla rahalla isä, joka on saanut vakavasti otettavia kidnappausuhkauksia pojastaan. Tämähän ei tietenkään aio suostua turvamiehen vaatimuksiin pysyä kotioloissa.

Martti Suosalon hauskuttamisen taidot tiedetään ja tunnustetaan, mutta Katja Küttnerista paljastuu loistava komedienne. Hänen turvamiesmäinen kehonkielensä asentoa ja lahkeiden ravistelua myöten on nautinnollista katsottavaa. Samoin tietenkin se, että miten kaksi näyttelijää pitää yleisön mielenkiinnon yllä jokaista hetkeä myöten.

Yksi esityksen huippuhetkiä on se, miten Suosalo heittää kuin lonkalta muutaman pätkän  muun muassa Laulavat sadepisarat ja Cabaret -musikaaleista.

Oma ansionsa on näytelmään koreografian tehneillä Sirpa Suutari-Jääsköllä ja Jukka Haapalaisella. He saavat näyttelijät taipumaan vaikka millaisiin asentoihin ja niin notkeaan paritanssiin, että katsojalla on henki salpaantua. 

Tällaista ilottelua tähän syksyyn tarvitaan. Ja onhan tarinalla myös vakavampi pohjavireensä. Kuinka pitkälle voidaan venyttää yksilönvapauden rajoittaminen, ja mikä lopulta on tärkeämpää kuin toinen ihminen ja inhimilliset kontaktit? 

Helsingin kaupunginteatteri Arena-näyttämö, Turvamies (esityskuvat Robert Seger).