Vanhustenhoidon karmeat uutiset-, laittomat päiväkodit, yleinen piittaamattomuus toisistamme. Näitä mietin viikonlopun alkaessa.
Mieleen nousivat neljän sukupolven muistot siitä, miten meitä on oikein olan takaa lannistettu koulussa. Kyseessä on henkinen väkivalta, kannustamisen taidon puute ja kyvyttömyys antaa toisillemme myönteistä palautetta.
Suomalainenko ilmiö? En tiedä, koska vertailukohtia muihin maihin minulla ei ole.
Isäni näki kuolemaansa asti painajaisia ylioppilaskirjoituksista ja matikanlaskuista. Hän kävi teini-ikäiselle ankaran koulun Sortavalan lyseossa ja joutui lukukausiksi pois kotoa Impilahdelta heti oppikoulun alettua. Siis 12-vuotiaana ja elämään kortteerissa ankaran isoveljensä valvovan silmän alla.
Minä olin ja olen niin huono matikassa, että otin yksityistunteja jo oppikouluun pyrkiessäni. Sanalliset tehtävät olivat ihan helvettiä, mutta opettaja ei minua kannustanut, vaan pelotteli niin, että oksensin koko edeltävän yön ennen pääsykokeita. Sellaisia näet pidettiin ennen peruskoulua. Kansalaiskouluun joutuminen oli vaihtoehdoista karmein...
Keskikoulussa Tapiolassa (nykyinen yläaste) olin niin surkea kemiassa, että opettaja hakkasi minua karttakepillä sormille, kun en tajunnut jotain kaavaa. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa...
Mieheni Juha sai tuta "huonoutensa" jo kansakoulussa. Hän väritti innokkaasti äitienpäiväkortin kukkaset eri väriksi. Opettaja raivostui ja suttasi koko piirrustuksen piloille, koska hän oli käskenyt värittää ne isänmaallisin värein sinisiksi ja valkoisiksi. Innokas pikkupoika ei sitä tajunnut, vaan halusi antaa äidilleen värikkään kortin. Tai myöhemmin keskikoulussa ruotsin kielen opettaja nostatti pystyyn huonoimmat koenumerot saaneet oppilaat ja vinoili heille.
Juhana tutki kirjoja jo päiväkoti-ikäisenä ja oppi lukemaan ennen kuin laskemaan. Mutta se matikka...!
Juhan ja minun kuopukseni Juhana peri - niin uskon - huonon laskupään. Lukihäiriöstä puhutaan paljon, mutta milloin tunnustetaan numerohäiriö? Se näet kulkee suvussa!
Juhana sai peruskoulun ensimmäisen luokan jälkeen erityisopettajakseen maanlaajuisesti arvostetun opettajan, joka piti aikoinaan kursseja myös opettajille. Hän uhkasi monista asioista kiinnostunutta, lukemaan varhain oppinutta poikaani luokalle jäämisellä ja paukutti nyrkillä pulpettia, kun Juhana ei jotain laskua tajunnut. Ekaluokkalainen meni täysin lukkoon, eikä koskaan päässyt kiinni matikan opiskeluun.
Kävimme sitten juttelemassa kyseisen opettajan kanssa. Olimme häkeltyneitä, kun hän tunnin tapaamisen aikana lähinnä leuhki tuntemillaan julkkisilla.
Olen nyt seurannut lapsenlapsieni Lilianin, kohta 11 v. ja Noelin, kohta 8 v., koulunkäyntiä. Mikä ilo, että olettamani numerohäiriö ei ole heitä seurannut, vaan molemmat ovat matemaattisesti häkellyttävän lahjakkaita. Eikä sekään mitään, vaan molemmilla on kannustavat luokanopettajat.
Hyvällä opettajalla on valtavan suuri merkitys lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tuntemani, lähisukuun kuuluva opettaja otti omalle ala-asteen luokalle tarkkailuluokalle määrätyn pojan ja sai tämän vuodessa muun muassa matematiikassa samalle tasolle kuin muut oppilaat. Koska hän kannusti, eikä lannistanut.
Haluan uskoa, että tilanne on parempi kuin isäni nuoruudessa 1930-luvulla, Juhan ja minun nuoruudessa 1960-luvulla tai Juhanan lapsuudessa 2000-luvun alussa. Koulussa saatu kannustus ja tukeminen kantavat pitkälle aikuisuuteen!