Elolliset on vahva kokonaisvaltainen teatterielämys

Elolliset-näytelmä suuntaa katseen yhä pahenevan lajikadon aiheuttajiin. Meihin ihmisiin. WAUHAUS-kollektiivin ja Helsingin kaupunginteatterin yhteistyönä tehty esitys on kokonaisvaltainen elämys, joka perustuu kirjailija Iida Turpeisen kiitetyn romaanin tarinaan lajikadosta ja sukupuuton käsittämisestä.  

Lippu saatu HKT/tämä ei vaikuta blogin sisältöön.

Meriruohojen vihreässä viidakossa aikojen alusta saakka sukellellut merilehmä oli lempeä ja kömpelön näköinen jättiläinen, jonka ravintoa oli nimensä mukaisesti meriruoho. Sukupuuttoon sireenieläimiin kuuluneet merilehmän isot populaatiot tapettiin 1700-luvun lopussa.  

Stellerinmerilehmän lähtölaskenta alkaa vuonna 1741, jolloin Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutuu. Haaksirikosta selviää vain osa laivan miehistöstä, johon kuuluu myös luonnontutkija Georg Wilhelm Steller. Hän on se, joka löytää merilehmän kaukaisen lahden rantavesistä ja riemastuu löydöstään.

Sanna June-Hyde, Rauno Ahonen ja Justus Pienmunne

Kohtalokas haaksirikko oli kohtalokas laivan miehistön lisäksi myös kaukaisen, asumattoman saaren eläimistölle ja eritoten merilehmälle, joka tunnetaan sittemmin stellerinmerilehmänä. Kun henkiin jääneet retkikuntalaiset pääsevät ihmisten ilmoille ja kertovat näkemistään eläimistä, alkaa silmitön metsästys ja sen myötä saaduilla turkiksilla rahastaminen. Sinä aikana sinetöidään myös merilehmien kohtalo. 

Noora Dadu

Juni Kleinin ohjaaman ja Pipsa Longan dramatisoiman esityksen kertoja on museotyöntekijä, näyttelijä Noora Dadu. Levollisesti ja saarnaamatta hän johdattaa katsojan vuodesta 1741 lähes nykyhetkeen, Luonnontieteelliseen museoon Helsinkiin. Merkillisten vaiheiden jälkeen sinne kootaan 1950-luvulla stellerinmerilehmän luuranko. 

Työryhmän yhteinen näkemys kokonaistaideteoksesta kantaa koko näytelmää. WAUHAUS on monista esityksistään ja audiovisuaalisesta näyttämöestetiikastaan kiitetty työryhmä, ja visuaalinen, tarinaa uskomattoman hienosti kuvaava estetiikka toteutuu vaikuttavasti Elollisissa. 

Tarina on julman tosi ja faktat kuolemanvakavia, mutta samalla se on hetkittäin kepeän ironinen kohdistaessaan kärjen ihmisolentoihin. 

Rauno Ahonen ja stellerinmerilehmän kallo

Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu on Laura Haapakankaan oivaltavan minimalistinen ja siksi tehokas. Näyttämölle kannetaan ja sieltä kannetaan pois eläinten valkoisia pienoismalleja, ja pariin otteeseen oikea sivuseinä aukeaa suoraan näyttämön taakse. 

Elollisten valo- ja videosuunnittelusta vastaa Erno Aaltonen, äänisuunnittelusta Heidi Soidinsalo, koreografiasta Kauri Sorvari. Kun tanssija Justus Pienmunne pyörii lasivitriinissä veren roiskuessa, ollaan tapahtumien ytimessä. Yhtä raju on samassa vitriinissä tapahtuva Anna Furuhjelmin, suomalaisen tutkimusmatkailija ja Alaskan kuvernöörin vaimon synnytys. Sanna June-Hyde on kohtauksessa niin vaikuttava, että katsoja tuntee tuskan fyysisesti. Rauno Ahonen tuo roolissaan Venäjän etuja puolustavana kuvernöörinä esille 1800-luvun yläluokan sofistikoidut asenteet.

Justus Pienmunne

Heidi Herala on tutkimustuloksiaan ja löytöään järkymättömästi ja lopulta voitonriemuisesti puolustava Georg Wilhelm Steller, ja hänen gestiikkansa pääsee jälleen oikeuksiinsa. On myös ilo katsoa Aino Sepon roolitulkintaa pieteetillä työtään tekevänä baskeripäisenä preparaattorina John Grönvallina. 

Heidi Herala

Mitenkään alleviivaamatta tai suoria yhteyksiä linkittämättä esityksen jälkeen mieleen nousevat kuvat ajasta, jota nyt eletään. Lajeja kuolee kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon, metsät palavat,  tulvat ja sodat tuhoavat kokonaisia eläin- ja eliöpopulaatioita. Tuhon aiheuttaja, ihminen, ei ole turvassa hänkään.

Dystopian keskellä toivo selviytymisestä löytyy yhteistyön voimasta. Sen voiman moniääninen, loistavasti poikkitaiteellinen työryhmä osoittaa todeksi. 

Aino Seppo

Helsingin kaupunginteatteri, Elolliset pienellä näyttämöllä. Esityskuvat Katri Naukkarinen.

Naisvuoren kesäteatterissa naurun takana piilee koskettava tarina

Mikkelin teatterin kesäteatteri Naisvuorella viettää komeasti 70-vuotisjuhlaansa. Uusi katettu näyttämö ja katsomo numeroituine paikkoineen on sellainen kuin teatterin pitää ollakin. Ei turhaa rynnimistä paikoille ja mitkä maisemat Naisvuorelta avautuvatkaan! Kapuaminen sinne kannattaa jo näköalan takia.

(Lippu saatu/Mikkelin teatteri/tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Juhlanäytelmänä nähdään Heikki Kujanpään ja Antti Heikkisen kirjoittama Iso Iita -komedia, joka sijoittuu nyt jo kaukaiselta tuntuvan 1970-luvun viimeiselle juhannukselle. Viittaukset aikakauden musiikkiin ja muihin tunnistettaviin ilmiöihin irrottavat katsomossa ansaittua naurua. Näytelmä kantaesitettiin muutama vuosi sitten Kuopion kaupunginteatterissa, ja maalaiskomedia sopii erinomaisesti kesäteatteriesitykseksi.

Koko ensemble: Irina Isberg, Panu Vauhkonen, Alma-Ruut Karjalainen, Tommi Rantamäki, Anna-Leena Sipilä, Janne Kyyhkynen ja Jonanna Kuuva.

Ohjaaja Pekka Laasonen saa tekstistä ja näyttelijöistä irti parhaimman. Esitys on millinmetrintarkkaa työtä, parhaimmillaan salamannopeaa replikointia ja melkein tajunnanvirtaa. Tempo ei kahden tunnin mittaisessa esityksessä väliaikoineen katkea hetkeksikään ja kun ottaa huomioon, että Iso Iitan tarina näytellään rehevällä savon murteella, ei voi kuin ihailla koko ensemblen taitoa. 

Vaikka Iso Iita on näytelmän nimihenkilö, jota näyttelee Johanna Kuuva, niin esityksen vahvimman tulkinnan tekee Anna-Leena Sipilä. Hänessä näkee kokeneen näyttelijän ja myös komediennen taidot. Sekä herkkyyden. Vahvaa tulkintaa on myös Panu Vauhkosen roolityössä.

Kaiken kohelluksen ja sekaannuksien jälkeen tarina kääntyy koskettavaksi, ja Anna-Leena Sipilän roolihenkilön, farmaseutti Lyyti Mäkysen yksinäisen elämän salaisuus paljastuu, ja kuka on paikkakunnalle ilmestynyt Iso Iita, keinosiementäjä eli seminologi. Ja miksi hän ylipäätänsä sinne tulee? Ei keinosiementämään, vaan etsimään juuriaan.

Komedia ei yleensä opeta mitään, mutta Iso Iitan opetus on, että jokaisella on oikeus olla onnellinen toisen ihmisen lähellä ja oikeus rakkauteen. Ja katsojalle se suo hengähdystauon maailman kaaoksen keskellä. On lupa nauraa!

Mikkelin teatteri, Naisvuoren kesäteatteri, esitykset 1.8. saakka. Esityskuvat Jere Lauha

Kun Helsingin yllä satoi valkoista ja punaista lunta

Voiko menneisyyden antaa olla? Unohtaa ja vain jatkaa elämäänsä? Ei voi, eikä pidä unohtaa, koska kaikki eletty on meissä niin kauan kuin elämme. Sen Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran -esitys osoittaa.

Lippu saatu/Ryhmäteatteri/ tämä ei vaikuta blogin sisältöön

Kjell Westön mestarillinen romaani, vuonna 2006 Finlandia-palkinnon saanut Missä kuljimme kerran osoittaa, mikä merkitys on muistoilla ja tunteilla, rakkaudella, vihalla, anteeksiannolla ja ymmärryksellä. Se on myös ylistys hänen kotikaupungilleen, paljon kokeneelle Helsingille. Sen kaduille, kujille, köyhien asuinalueille ja rikkaiden kivitaloille. Maisema ja katujen nimet ovat sykähdyttävän tuttuja ainakin jokaiselle Helsingissä eläneelle.

Miiko Toiviainen ja Santtu Karvonen

Tarina alkaa 1900-luvun alusta ja johtaa vuoden 1918 sisällissotaan. Sota oli lyhyt, mutta raaka ja jätti haavat, joiden ajankohtaisuus on jälleen ilmeistä. Yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden eriarvoisuus on edelleen totta. 

Ryhmäteatterin Suokin esitys tavoittaa Westön tarinan syvällisesti, suurella ymmärryksellä ja rakkaudella. Ohjaaja Riikka Oksasen romaanista tekemä sovitus on häkellyttävän koskettava, se ei hukkaa romaanin monikerroksellisuutta ja on samalla uskollinen keskeisten henkilöhahmojen tarinalle ja erilaisille luonteille.

Kahdeksan näyttelijän ensemble tekee eläviksi hahmoiksi romaanista tutut henkilöt, työväenluokkaiset Enok ja Allu Kajanderin, suomenruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvat Lilliehjelmin sisarukset Lucien ja Cedin, Eccu ja Niki Widingin ja heidän ystävänsä sekä liberaalin humanistin, sanomalehtimies Ivar Grandellin. 

Satu Tuuli Karhu, Robert Kock ja Annika Hartikka

Järisyttävimmät roolitulkinnat tekevät Miiko Toiviainen Cedinä ja Santtu Karvonen Eccuna. Heidän tulkintansa ovat vimmaisia ja myös syvästi inhimillisiä. 

Cedin pohjaton viha ja katkeruus, joka syttyy liekkeihin hänen jouduttuaan punaisten vangiksi keväällä 1918 johtaa lähes elämänmittaiseen julmuuteen. Siltä ei säästy edes hänen puolisonsa Niki, jonka Cedi eräänä juhlayönä raiskaa. Kohtaus on kuvattu viitteellisesti ja on hyytävä. Cedin sisälleen patoama viha murtuu vasta talonpoikaismarssijoiden askelten kumistessa pitkin Helsingin katuja.

Eccu epäilee alusta pitäen valkoisten kostoretkeä, mutta taipuu mukaan Inkooseen Cedin painostamana. Eccu kantaa syyllisyyttä julmista teloituksista, ja hänen sukuperintönään on myös edesmenneen äitinsä pohjaton masennus. Hän näkee kauneuden, mutta ei kuitenkaan saavuta sitä. Helsingin yllä sataa valkoista lunta, mutta se muuttuu verenpunaiseksi.

Ville Hilska on levoton, elämännälkäinen Allu, joka jo pikkupoikana kohtaa sisällissodan aikana Lucie Lilliehjelmin. Heidän kohtalonsa on lopulta rakastua toisiinsa, mutta yhteiskuntaluokkien ero johtaa väistämättömään välirikkoon. Lucien roolin tulkitsee aistillisesti Satu Tuuli Karhu. 

Satu Tuuli Karhu ja Ville Hilska

Riikka Oksanen johdattaa tarinaa dramaturgisesti taitavasti kohti sisällissotaa ja vie sitä väliajan jälkeen eteenpäin "iloiselle 20-luvulle". Koreografisesti vaativa näyttelijöiden tanssikohtaus on sellaista ilotulitusta, jota harvoin näkee! Kunnes ollaan jo 1930-luvulla uudelleen nousevassa yhteiskunnan poliittisessa kahtiajaossa. Maisema ja olosuhteet muuttuvat, ihmisten tunteet eivät.

Antti Aution säveltämä musiikki ja varsinkin esityksen loppulaulu koko ensemblen esittämänä on kertomus toiveista, haaveista ja elämän kauneudesta kaiken kauhean keskellä. 

Ville Hilska

Kuten Westö kirjoittaa kirjassaan ennen epilogia: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."

Ryhmäteatteri, Suokin näyttämö, Missä kuljimme kerran. Esityskuvat Janne Vasama.

  

Iloa, leikkiä ja teatterin magiikkaa

Monologi on näyttelijän mestarilaji. Sen todistaa nyt todeksi Ilja Peltonen, joka heittäytyy Vanja-näytelmässä kahdeksan eri henkilön rooleihin.

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Kansallisteatterin Taivassalissa koetaan nyt niin järisyttävä teatterielämys, että ensi-iltayleisö tuntui pidättävän melkein hengitystään puolitoista tuntia kestävän esityksen aikana. 

Ilja Peltosen heittäytymiskyky kahdeksaan eri henkilöhahmoon, Vanja-enoon ja näytelmän muihin miehiin ja naisiin on todellinen taiteellinen voitto. Näinkin voi ja saa esittää Tšehovia! 

Eva Buchwaldin dramatisoimassa ja Johanna Freundlichin ohjaamassa monologissa Ilja Peltonen eläytyy tunnetilasta ja roolihenkilöstä toiseen, eikä hänen sekunnintarkka tulkintansa herpaannu hetkeksikään. Ja pääseehän Ilja Peltosen ketterä gestiikka jälleen oikeuksiinsa. 

Esityksessä näkyy ohjaajan ja näyttelijän vahva luottamus toisiinsa ja se, millaisella tarkkuudella tulkintaa on rakennettu. Tämän hienompaa roolia 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Ilja Peltonen ei olisi voinut saada - onhan hän toki loistanut Kansallisteatterissa monissa muissakin rooleissa ja tänäkin keväänä pienen näyttämön Jotuni-näytelmässä toisena Maria Jotunin pojista.

Simon Stephensin kirjoittama ja vuonna 2023 esitetty ja palkittu näytelmä perustuu Vanja-enoon ja laajenee sen ikiaikaisten teemojen kautta moneen suuntaan: rakkauteen, rakkaudettomuuteen, intohimoon, addikteihin, elämän pitkäveteiseen tylsyyteen, kaipuuseen, johonkin, jota ehkä emme eläissämme saavuta. 

Tärkeintä on elää, kuten näytelmän viimeisissä repliikeissä kuullaan. Elää tätä vaikeaa, mutta silti niin ainukertaista elämäämme. Koska muuta ei ole, ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Katri Renton hieno, epookkimainen lavastussuunnittelu, Heli Hynysen puvustus, Rene Ertomaan musiikki, Eetu Hiltusen valo- ja videosuunnittelu takaavat teatterin magiikan. Katsoja on hetken poissa maailman kaaoksesta. Hengitämme samaan tahtiin, olemme elossa.

Vanja, Suomen Kansallisteatterin Taivassali, esityskuvat Saara Autere

Thalian talintintti ja "torpeedo"

Ilkka, "Ilu" Heiskasen uusi monologi, hänen kirjoittamansa Komeljanttari on suorapuheista ja omakohtaista tekstiä näyttelijän elämästä ja työstä. Esityksessään hän ei säästele itseään ja ottaa myös kantaa nykyhallituksen kulttuuria kurittavaan, näköalattomaan politiikkaan.

Lippu saatu/Teatteri Vantaa (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ilkka, "Ilu" Heiskanen istahtaa Teatteri Vantaan näyttämöllä tuoliin ja alkaa kertoa tiestään näyttelijäksi, "Thalian talitintiksi tai Thalian torpeedoksi". Jotain johdatusta hän arvelee olleen siinä, että hän kesken varusmiespalvelun näki lehdessä ilmoituksen: Teatterikorkeakouluun haetaan keväällä 1981 uusia näyttelijäoppilaita. Ehkä hän ei ollut miettinyt ammatinvalintaansa sen tarkemmin, mutta supliikki ja tarinan kerronnan taidon hän osasi jo lapsuudessaan höpötellessään mielikuvituskaverinsa Jarmon kanssa. 

Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)

Supliikki on myös perua karjalaisilta vanhemmilta ja Harlussa, Laatokan pohjoisrannalla syntyneen isän puolelta karisma ja vahva olemisen intensiteetti. 

Ilu kiertää esityksellään koko kevään ympäri Suomea, ja jo toisessa esityksessä Teatteri Vantaan näyttämöllä paljastuu, miten hän ottaa yleisönsä. Ilun läsnäolo vajaat pari tuntia kestävässä esityksessä ei herpaannu, eikä herpaannu yleisökään, kun hän kertoo nuoren näyttelijän kaikkivoipaisuudesta, näyttämisen halusta ja lopulta myös vanhenemisesta. Ja silti on tehtävä, näytellä, olla yleisön edessä - onhan hän näyttelijä henkeen ja vereen. Työ ei lopu, vaikka niin sanonut eläkevuodet lähestyvät.

Monologissaan Ilu paljastaa uransa tärkeimmät ohjaajat - Kalle Holmbergin ja Jouko Turkan. Kun Holmberg ohjasi KOM-teatterin Joseph Hellerin Me pommittajat -näytelmää, Ilu tiesi kohdanneensa hengenheimolaisensa. Esitys nähtiin Suvilahden remontoimattomassa, visuaalisesti rujon vaikuttavassa voimalaitoksessa. Sittemmin Ilu teki työtä Kallen kanssa muun muassa Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa hän teki unohtumattoman roolin alikersantti Hietasena.

Yhteistyö Kalle Holmbergin kanssa huipentui 2001 Tampereen Työväen Teatterissa Maiju Lassilan näytelmässä Tulitukkuja lainaamassa.

Jouko Turkan hurjuutta Ilu ei pelästynyt, vaan osasi antaa takaisin ja saavutti sillä teatterin uudistajan ja hullun neron hyväksynnän. Komeljanttarissa hän kertoo, miten teatterikoulu alkoi maistua vasta Turkan tultua taloon. Ilun ensimmäinen vuosi Eero Melasniemen rehtoriaikana oli ollut niin kummallista,  tekoakateemista hymistelyä, että Ilu aikoi lopettaa koulun kesken. 

Teakin lopputyö oli tietenkin monologi, joka sujui Ilulta samalla taidolla, mitä hän osoittaa Komeljanttarissa. 23-vuotias Ilu teki lopputyönsä Ryhmäteatterin nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä. Yksinpuhelun ytimekäs nimi oli Ilkka Heiskanen esittää.

Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava kirjoitti arvostelunsa lopussa, ettei "tätä kaveria voida syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta".

Väliajan jälkeen Ilu istahtaa näyttämön reunalle ja tulee tarinassaan, omana itsenään rennolla otteella lähelle katsojaa. Hän ei emmi kertoa näyttelijän, luovan työn tekijän tuntemasta syyllisyydestä siitä, miten työ on vienyt aikaa perheeltä, ei tuntemastaan kateudesta ja taistelusta sitä vastaan. Mitään turhaa itseruoskintaa monologi ei kuitenkaan sisällä.

"Esityspäivä on aina yhtä piinaa ja kärsimystä, että miksi teen tällaista, mutta esityksen jälkeisessä euforian tilassa tunnen, että mitään muuta en halua tehdä." 

Mutta kyynistyä ei saa, eikä hän ole sitä tehnytkään. Eikä luovuttaa, vaikka nykyhallitus saa esityksessä huutia kulttuurivihamielisyydestään. Kulttuurin tukeminen kun ei ole vain näyttämötaiteen, oopperan ja elokuvien tukemista, tukea tarvitsevia kulttuurilaitoksia ovat muun muassa myös kansallisarkisto, kansalliskirjasto ja Kansallismuseo. 

Ilun esityksen, Iloisen talon tuottaja, näyttelijä Ria Kataja kirjoittaa pienessä käsiohjelmassa: "On tärkeää, että taiteilija saa työskennellä olosuhteissa, joissa hänen on vapaus seurata tahtoaan ja intuitiotaan..."

Hienoa Ilun taiteessa on myös se, että hän esittää monologejaan ympäri Suomea, työväen- ja seurojentaloilla, kylmissä saleissa, paikoissa, joista kaikki kulttuuri on hävinnyt tai hävitetty.  

Komeljanttarin matka jatkuu kevään aikana muun muassa 27.3. Kemijärvellä, Kulttuuritalolla, 17.-18.4. Teatteriravintola Ilo, Mikkeli, 23.4. Rakastajat-teatteri Porissa, 7.5. Hotelli Alavus.

Kova kolmikko Vierikko, Reinikainen ja Puotila!

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 1900-luvun vaikuttavin, voimakkain ja lopulta yksinäisin mies Suomessa. Kekkonen hallitsi, Kekkonen pelasi, Kekkonen juuttui kiinni valtaan, sai hännystelijänsä ja teki itsestään lopulta korvaamattoman.  Kansallisteatterin Toinen tasavalta -näytelmä kertoo dokumenttiteatterin tavoin ajasta, joka nyt tuntuu uskomattomalta. Vai onko  sittenkään uskomatonta?

Lippu saatu/Suomen Kansallisteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Esa Leskinen jatkaa tarkkaa Suomen lähihistorian ja yhteiskunnan analysoimista uutuusnäytelmässään Toinen tasavalta. Tarkalla tutkijanotteella ja teatterintekijän taidolla hän perkaa vuosikymmenet, jotka meille Urho Kekkosen ajan eläneille ovat tuttuja ja erinomainen muistutus heille, joille aika on historiaa. 

Janne Reinikainen

Näytelmä on myös muistutus siitä, miten hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen, neuvostonyrkin alla. Havahtuminen kannattaa, sillä niin hyvinvointivaltiota kuin demokratiaa uhkaavat nyt erilaiset vaarat kuin Kekkosen aikana. Sitä Leskinen ei lähde alleviivaamaan. Näytelmän ajankohtaisuus on silti juuri nyt ilmeistä.

Leskinen ohjaa isoa työryhmäänsä kuin kapellimestari orkesteria. Nopeilla näyttämökuvan vaihdoilla ollaan välillä eduskunnassa, välillä Kesärannassa, Tamminiemen saunassa, Moskovassa ja myös meidän, tavallisten suomalaisten kodeissa. 

Näyttämön ylälaidassa kulkevat videot hallitsevat näyttämön tapahtumia hetkittäin vähän liikaa. Suuri spektaakkeli voisi alkaa muutenkin kuin videolla näyttämön takaa, ja katsojan huomio kiinnittyy liikaa videoihin, ei näyttämölle. Faktatieto on silti varmasti paikallaan nuoremmille katsojille. 

Keskeisissä rooleissa Kekkosena ja Paasikivenä Vesa Vierikko, Janne Reinikainen ja Jukka Puotila ovat voimiensa tunnossa ja osoittavat roolihahmojen luonteissa ja toiminnassa myös näiden heikkoudet. 

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Vierikon koskettavassa, dementiaan sairastuneen Kekkosen hahmossa on koskettavaa inhimillisyyttä. Nuoruuden painajainen sisällissodan ajalta Haminan valleilla ei jätä häntä rauhaa, eikä näytä jättävän Stalinkaan. 

Janne Reinikainen tunnetaan vahvoista rooleistaan. Nyt hän nousee jotenkin aivan uudelle tasolle, hänen Kekkosensa on itsevarma, dynaaminen  ja herkkä.

Jukka Puotilan Paasikivi, Jan-Magnus Jansson ja Mauno Koivisto vakuuttavat. Puotilan roolityö on sellaista taidokkuutta, josta katsoja voi vain nauttia. 

Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Sari Puumalainen

Naisten rooleissa loistavat Sari Puumalainen, Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue, jonka neuvostotulkki on yksi esityksen pienistä helmistä.

Janne Reinikainen ja Jukka Puotila

Jukka Puotila

Kun suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan nyt täysillä alas, on hyvä muistaa, miten se rakentui ja ketkä sitä olivat rakentamassa. Ja ketkä yrittivät estää, hekin tulevat näytelmässä esille.

Suomen Kansallisteatteri, Toinen tasavalta, esityskuvat Mitro Härkönen.

Vesa Vierikko

Minna Suuronen on Ryhmäteatterin tähti

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole elämäkertanäytelmä runoilija Pentti Saarikoskesta. Se on riipaisevan kipeä tarina intohimoisesta, järjettömästä rakkaudesta, alkoholismista ja siitä, miten juominen tuhoaa ihmissuhteet.  

Lippu saatu/Ryhmäteatteri (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

The Poet of Finland eli Saarikoski ja minä -näytelmän keskiössä loistaa melkein kaiken kestävä Pentti Saarikosken (1937-1983) kolmas vaimo, toimittaja, kirjailija Tuula-Liina Varis (s.1942). Hänen vuonna 1994 ilmestynyt omaelämäkerrallinen Kilpikonna ja olkimarsalkka -romaaninsa innoitti Aina Bergrothin kirjoittamaan näytelmän, jonka on nyt sovittanut ja ohjannut Ryhmäteatterin uusi johtaja Riikka Oksanen. 

Santtu Karvonen ja Minna Suuronen.

Näytelmä kuten kirjakin kertoo Tuula-Liinan ja runoilija Pentti Saarikosken avioliitosta, joka kesti vuodesta 1967 vuoteen 1975. Nuoren toimittajan Tuula-Liinan rakastuminen jo jalustalle nostettuun runoilijaan johtaa avioliittoon, jossa Tuula-Liina sietää melkein kaiken. Kunnes ei enää siedä. 

Pääroolissa loistaa näyttelijä Minna Suuronen, jonka levollinen ilmaisu antaa hyvän vastavoiman Markku Haussilan, Santtu Karvosen ja Robin Svartströmin rooleille Saarikoskena, ja kaksi viimeksi mainittua muun muassa myös Hannu Salamana, Jorma Ojaharjuna ja Lasse Sammalistona. 

1960-luvun alkoholinhuuruista elämää tulkitsee tuskaisimmin ja aidoimmin Santtu Karvonen. Hän ei tyypittele, eikä liioittele juomisen hurmaa ja rypemistä Helsingin eri kapakoissa, ei krapuloitaan, ei edes kammottavaa delirium-kohtaustaan.

Näen näytelmän naisten luomana kokonaistaideteoksena ja vahvana puheenvuorona ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. He ovat löytäneet Tuula-Liina Variksen romaanista kirkkaimman ytimen - sen, ettei taiteilijan puolison, muusan tarvitse sietää kaikkea. Aina Bergroth, Riikka Oksanen, Minna Suuronen ja myös näytelmässä mukana oleva sopraano Johanna Isokoski osoittavat tulkinnassaan sen, mitä itsekeskeinen, alkoholisoitunut ihminen vaatii läheisiltään. Miten piittaamaton hän on, miten  mitkään lupaukset eivät pidä paikkaansa, ja miten hänen työnsä on tärkeämpää kuin mikään muu. 

Minna Suuronen Janne Vasaman hienossa lavastuksessa.

1960- ja 70-lukujen taitteen kostea, legendaarisia mittasuhteita saanut taitelijaelämä ja Saarikosken alkoholismi tunnetaan, ja aikalaiskuvauksena näytelmä onnistuukin hyvin. Vaikka kyseessä ei ole mikään dokumentti, niin kenties nykypolvelle olisi voitu kertoa myös enemmän myös hänen kiistattomasta lahjakkuudestaan. Saarikoski oli poikkeuksellinen kielellinen nero, joka omien runojensa lisäksi suomensi loistavasti muun muassa Homerosta, Aristotelesta, James Joycea ja J.P. Salingeria. 

Näytelmä tuntui naurattavan aluksi osaa yleisöä. Väliajan jälkeen tarina sävy tummenee niin, että nauru loppui. Jäljelle jäivät kyyneleet siitä, miten kaunista elämä voisi olla, jos kauneudelle antaisi mahdollisuuden.

Viimeisenä jäivät mieleeni näyttämön valojen himmetessä Minna Suurosen katse ja Johanna Isokosken suurenmoinen laulu. 

Ryhmäteatteri, The Poet of Finland, Saarikoski ja minä. Esityskuvat Mitro Härkönen.

Myrsky on maaginen teatterileikki

Teatteri Jurkan piskuisella näyttämöllä nähdään nyt Myrsky, josta Shakespearenkin olisi riemastunut. Klassikkonäytelmässä temmeltävät ja pistävät itsensä likoon Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen.

Lippu saatu/Teatteri Jurkka (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Maa. Ilma. Maailma. 

Myrskyn ohjannut, sovittanut, lavastus- ja äänisuunnittelun tehnyt Erik Söderblom kiteyttää klassikkonäytelmän idean käsiohjelmassa kolmeen edellä mainittuun. 

Ohjauksessaan hän luottaa loistavaan näyttelijänelikkoonsa. Nelikko tekee kaikki Myrskyn roolit sellaisella heittäytymisellä, että katsojan henki on välillä salpautua. Myrskyn sinänsä sekavaa tarinaa katsotaan nyt kuin kaleidoskoopin läpi. Mikä on totta, mikä tarua? Mikä ylhäistä, mikä alhaista, mikä komediaa, tragediaa? Niitä kaikkia kuten koko elämä!

Loistava nelikko Martti Suosalo, Marc Gassot, Tuukka Leppänen ja Minttu Mustakallio.

Söderblom taitaa vieraannuttamisefektin - juuri sillä hetkellä, kun ollaan Paavo Cajanderin vanhahtavan suomennoksen koukeroissa, katsoja pudotetaan nykyhetkeen, Teatteri Jurkkaan, jossa kello käy, ja näyttelijöidenkin työaika loppuu ihan kohta. Muutama viittaus kulttuuria kurittaviin säästöihin ja Shakespearen sovinismiin riittää kertomaan, että nyt nähdään myös kantaaottavaa teatteria. Se tehdään hymy huulessa, jonka vain pitkään teatteria tehneet osaavat. Ei tosikkomaisesti, eikä mustavalkoisesti.

Näytelmän keskushenkilö, Martti Suosalon Prospero luulee hallitsevansa saartaan ja myös tytärtään Mirandaa. Harhaa kaikki, ei nuorten rakastavaisten tunteita voi pakottaa ja harhaa myös se, ettei Prospero ole voittanut orjakseen Kalibania, saaren onkaloissa asuvaa maan ja manalan iljettävää henkeä. 

Suosalon tulkinta Kalibanin hirviöhahmosta on sukua Sormusten herran Klonkulle, mutta tässä tapauksessa näyttelijä on ilkialastomana. Prospero-Kaliban -Suosalo tokaisee, että "neljäkymmentä vuotta näitä töitä tehneenä joutuu heilumaan näyttämöllä munasillaan." Hyvin heiluu ja täysin estottomasti!

Tuukka Leppäsen pää, Martti Suosalon takamus. Marc Gassot ihmettelee.

Yhtä häkellyttävän estoton kohtaus on, kun Tuukka Leppänen roikkuu minuuttikaupalla pää alaspäin alastoman Suosalon jalkovälissä (ja jälleen vieraannutetaan, että tässä on isossa teatterissa näyttäviä musikaalirooleja tekevä näyttelijä!) Leppänen on myös kuningas, kuninkaan poika ja hillittömässä juomakohtauksessa yksi saareen haaksirikkoutuneen laivan idiooteista kuten myös Marc Gassot, jonka tulkinnat eri roolihenkilöistä ovat valloittavaa katsottavaa ihan näytelmän alkuhetkistä lähtien.

Minttu Mustakallio hallitsee viehätysvoimallaan isäänsä Prosperoa ja myös Ferninandia, johon isästään piittaamatta rakastuu. Hän on myös henkäyksenkevyt ilman henki Ariel ja parodioi mainiosti erästä Kiviä taskussa -näyttelijää... 

Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen.

Näytelmän uskomattoman hieno äänimaailma on työryhmän luoma, ja oman lisänsä siihen tuo kipakan pakkasillan henkäykset Kruununhaan Vironkadulle aukeavasta näyttämön ovesta. 

Marja Uusitalon pukusuunnittelussa on käytetty hyväksi kaikkea vanhaa - täkkejä viittoina, tyynyjä kruunuina ja somia pitsisiä alusvaatteita kuin hoviväen juhlakostyymeinä. Kertakaikkisen nerokasta, samoin Riikka Virtasen naamioinninsuunnittelu ja ompelija Sarita Vepsäläisen kädenjälki. Jos ei resursseja ison teatterin tavoin, käytetään hyväksi luovuutta!

Martti Suosalo ja Minttu Mustakallio.

Katsoja poistuu pakkasiltaan huumaantuneena, vapauttaahan Prospero-Suosalo näyttelijät ja yleisön teatterin taiasta. Katsoja tietää nähneensä juuri sitä teatteria, mitä tämä vakava aika kaipaa: taiteen vapauttavaa elämystä, leikkiä kaaoksen partaalla olevassa maailmassa.

Teatteri Jurkka, Myrsky, esityskuvat Marko Mäkinen.

Hildur on Arena-näyttämön täysosuma

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään nyt jotain muuta kuin farssia. Menestyskirjailija Satu Rämön Hildur-dekkarista dramatisoitu näytelmä on täysosuma kaikilta osin. Arenan pieni näyttämö muuntuu hienosti Islannin maisemaksi ja myös näytelmän henkilöiden valoa ja varjoja sisältäväksi mielenmaisemaksi.

Lippu saatu/HKT (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Tarvitaan tarina - Satu Rämön esikoisdekkari Hildur - tarinan dramatisoija Satu Rasila - dramaturgian suunnittelija Ari-Pekka Lahti ja näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen. Tämän työryhmän tulos on Helsingin Kaupunginteatterin Hildur.

Elena Leeve ja Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Islantiin, Länsivuodoille sijoittuvassa tarinassa on keskiössä monin tavoin traumatisoitunut rikosetsivä, kadonneiden lasten yksikön päällikkö  Hildur Rúnarsdóttir. Vaativan työnsä ohella hän suree myös  omien pikkusiskojensa mystistä katoamista ja pakenee synkkiä ajatuksiaan surffailemalla Atlantin jääkylmissä aalloissa. Todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja, edessä on jälleen uusi murhatutkinta ja sen jälkeen vielä pari muuta. Niitä kaikkia yhdistää outo löytö - uhrien suusta löytyvät vaaleat hiustupot.

Hildur saa avukseen poliisiharjoittelijan Suomesta, villapaitoja kutovan Jakob Johansonin, joka pelkää kuollakseen lentämistä. Jakob ei ole myöskään mukavuusalueellaan venekyydissä Atlanttia vellovassa myrskytuulessa. 

Hildurinsa lukeneet tietävät, miten tarina etenee. Se etenee myös Arena-näyttämön sovituksessa. Antti Mattilan lavastus, valosuunnittelija Petteri Heiskasen, äänisuunnittelija Eradj Nazimovin ja videosuunnittelija Toni Haarasen yhteistyönä muodostuu harvinaisen eheä kokonaistaideteos.

Nimiroolissa vaikuttaa rauhallisella läsnäolollaan Elena Leeve. Hän on se Hildur, joka lukija näkee mielikuvissaan jo kirjaa lukiessaan. Leeven roolissa ei ole mitään ylimääräistä, hän tulkitsee hienosti Hildurin mielenmaisemaa, kaikkea sitä hyvää ja myös ahdistavaa, mitä Hildur on elämässään kokenut. 

Elena Leeve (kuva Mitro Härkönen)

Toista pääroolia, Jakobia näyttelevä Paavo Kinnunen on tekee villapaitoja kutovana roolin, johon kaipasin hieman enemmän juurevuutta. Mutta ehkä Jakob on juuri niin nörtti oman poikansa huoltajuuskiistansa keskellä kuin mitä Kinnunen roolitulkinnassaan tekee. Huoltajuuskiistaan näytelmässä viitataan vain muutamin kohtauksin. Ja siitähän Satu Rämö on kirjoittanut dekkarisarjansa Jakob-nimisen kirjan. (Jotenkin voisi kuvitella, että sarjan muutkin osat poikivat näyttämöversioita.)

Paavo Kinnunen (kuva Mitro Härkönen)

Satu Rämö kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, miten paha löytyy usein läheltä, mutta ihmisten läheisyys on suuri voimavara, joka meillä on. Se tulee todeksi myös näytelmäversiossa.

PS. Kysyin ensi-illassa kysyin Satu Ramöltä, onko hän ollut mukana Islannin jokasyksyisessä lampaidenkeruussa. Siitä nimittäin Hildur-sarjan viides osa Tinna-dekkari alkaa. Olisi pitänyt arvata - on hän tietenkin ollut!

Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö, Hildur.

 

Kullervo-elokuva paljastaa vaikenemisen tuskan

Perheen ja suvun salaisuudet, vaikenemisen vaikutus aikuiseksi kasvavan pojan tuntemaan vihaan ja sen seuraamuksiin - Kalevala - Kullervon tarina -elokuvan teemat eivät ole vähäisempiä kuin nuo yllä luetellut. Kullervo on minulle tuttu monista dramatisoinneista, mutta 1100-luvulle fiktiivisesti sijoitetun elokuvan myötä tarina nousee todella siivilleen. 

Kullervon ohjaaja Antti J. Jokinen ja hänen vuosia suunnittelemansa elokuvan toinen käsikirjoittaja Jorma Tommila ovat luoneet suurelokuvan, niin uskallan todeta. On aika purkaa miehen elämän kipupisteitä, puhua ja kertoa miehistä. Vaikka elokuva on rajuine tappelu- ja miekkailukohtauksineen "äijäelokuva" kuten seppä Ilmarisen vaimoa näyttelevä Krista Kosonen elokuvaa kutsuvierasensi-illassa luonnehti, niin se koskettaa myös naiskatsojaa (jos tällainen sukupuolittelu sallitaan). Miksi ei koskettaisi?!

Elias Salonen ja Eero Aho, Kullervo ja Untamo (kuva Marek Sabogal)

Miesten kyvyttömyys näyttää tunteitaan ja puhua suoraan ei liene vain suomalainen ilmiö. Sotien jälkeen syntyneelle sukupolvelle ei ole vierasta isoisien ja isiensä vaikenemisen kulttuuri. Se, mistä ei puhuttu, huudettiin ääneen yöllisissä painajaisissa tai itkettiin humalassa. Kalevalassa, Kullervon tarinassa vaikeneminen johtaa äärimmäiseen fyysiseen väkivaltaan.

Tragedia kehkeytyy kahden veljeksen, Kalervon ja Untamon välisestä tonttiriidasta. Se johtaa siihen, että Untamo tappaa Kalervon ja tämän vaimon ja sieppaa mukaansa heidän pienen poikansa Kullervon. Kullervosta kasvaa väkivaltainen, vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan tuntema mies, joka ei tunnista epätoivonsa ja traumansa syitä. Tekojensa takia hän saa ylleen koko kyläyhteisön vihat.

Elias Salonen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ohjaus korostaa rajujen miekkailukohtausten toiminnallisuuden ohella pojan ja isän välistä herkkää ja vaikeaa suhdetta - isän, joka ei ole Kullervon oikea isä. Kun totuus paljastuu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin heidän välisensä traaginen välienselvittely.

Kullervon nimiroolissa luo sananmukaisesti nahkansa Elias Salonen. Herkkäkasvoisesta näyttelijästä kuoriutuu karismaattinen ja roolin vaatimaa tuskaa tunteva Kullervo. Untamo, Eero Aho, on ilman muuta elokuvan kantavin voima ja hyvä vastavoima Elias Saloselle. Hänen ja Ahon keskinäinen kemia toimii loistavasti. Hyvin toimivat myös tarinan alussa Kalervoa näyttelevän Johannes Holopaisen ja lapsiroolissa kirkassilmäisen pienen pojan väliset kohtaukset.

Johannes Holopainen (kuva Marek Sabogal)

Jokisen ratkaisu Ainon  roolin kohdalla on kiinnostava, ja se pitää nähdä, ei paljastaa ennakkoon.  Pienessä, mutta vaikuttavassa roolissa tekee hienon debyytin Teatterikorkeakoulusta tänä keväänä näyttelijäksi valmistuva Ronja Orasta.

Ronja Orasta (kuva Reelmedia)

Elokuvan lavasteet on rakennettu Nurmekseen pieteetillä ja puuseppien ammattitaidolla. Eikä muuta lavasteita rakennusten lisäksi tarvita kuin Pohjois-Karjalan jylhä maisema vaaroineen, koskineen ja louhikkoisine kallioineen. 

Mikä sopisi paremmin maisemaan ja tarinaan kuin Lauri Porran säveltämä musiikki ja Ylioppilaskunnan laulajat. Porra jatkaa Kullervossa sukulaisensa Jean Sibeliuksen jalanjäljissä. Se, miten Tuonelan musta joutsen lipuu elokuvan loppuvaiheissa pitkin tyyntä vettä Porran musiikin soidessa taustalla, nostaa kylmät väreet iholle. Kuten koko loppukohtaus, elämän kaikki kauneus ja raskaus.

Kalevala - Kullervon tarina elokuvateattereissa 16.1.2026 lähtien.