Voiko menneisyyden antaa olla? Unohtaa ja vain jatkaa elämäänsä? Ei voi, eikä pidä unohtaa, koska kaikki eletty on meissä niin kauan kuin elämme. Sen Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran -esitys osoittaa.
Lippu saatu/Ryhmäteatteri/ tämä ei vaikuta blogin sisältöön
Kjell Westön mestarillinen romaani, vuonna 2006 Finlandia-palkinnon saanut Missä kuljimme kerran osoittaa, mikä merkitys on muistoilla ja tunteilla, rakkaudella, vihalla, anteeksiannolla ja ymmärryksellä. Se on myös ylistys hänen kotikaupungilleen, paljon kokeneelle Helsingille. Sen kaduille, kujille, köyhien asuinalueille ja rikkaiden kivitaloille. Maisema ja katujen nimet ovat sykähdyttävän tuttuja ainakin jokaiselle Helsingissä eläneelle.
 |
| Miiko Toiviainen ja Santtu Karvonen |
Tarina alkaa 1900-luvun alusta ja johtaa vuoden 1918 sisällissotaan. Sota oli lyhyt, mutta raaka ja jätti haavat, joiden ajankohtaisuus on jälleen ilmeistä. Yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden eriarvoisuus on edelleen totta.
Ryhmäteatterin Suokin esitys tavoittaa Westön tarinan syvällisesti, suurella ymmärryksellä ja rakkaudella. Ohjaaja Riikka Oksasen romaanista tekemä sovitus on häkellyttävän koskettava, se ei hukkaa romaanin monikerroksellisuutta ja on samalla uskollinen keskeisten henkilöhahmojen tarinalle ja erilaisille luonteille.
Kahdeksan näyttelijän ensemble tekee eläviksi hahmoiksi romaanista tutut henkilöt, työväenluokkaiset Enok ja Allu Kajanderin, suomenruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvat Lilliehjelmin sisarukset Lucien ja Cedin, Eccu ja Niki Widingin ja heidän ystävänsä sekä liberaalin humanistin, sanomalehtimies Ivar Grandellin.
 |
| Satu Tuuli Karhu, Robert Kock ja Annika Hartikka |
Järisyttävimmät roolitulkinnat tekevät Miiko Toiviainen Cedinä ja Santtu Karvonen Eccuna. Heidän tulkintansa ovat vimmaisia ja myös syvästi inhimillisiä.
Cedin pohjaton viha ja katkeruus, joka syttyy liekkeihin hänen jouduttuaan punaisten vangiksi keväällä 1918 johtaa lähes elämänmittaiseen julmuuteen. Siltä ei säästy edes hänen puolisonsa Niki, jonka Cedi eräänä juhlayönä raiskaa. Kohtaus on kuvattu viitteellisesti ja on hyytävä. Cedin sisälleen patoama viha murtuu vasta talonpoikaismarssijoiden askelten kumistessa pitkin Helsingin katuja.
Eccu epäilee alusta pitäen valkoisten kostoretkeä, mutta taipuu mukaan Inkooseen Cedin painostamana. Eccu kantaa syyllisyyttä julmista teloituksista, ja hänen sukuperintönään on myös edesmenneen äitinsä pohjaton masennus. Hän näkee kauneuden, mutta ei kuitenkaan saavuta sitä. Helsingin yllä sataa valkoista lunta, mutta se muuttuu verenpunaiseksi.
Ville Hilska on levoton, elämännälkäinen Allu, joka jo pikkupoikana kohtaa sisällissodan aikana Lucie Lilliehjelmin. Heidän kohtalonsa on lopulta rakastua toisiinsa, mutta yhteiskuntaluokkien ero johtaa väistämättömään välirikkoon. Lucien roolin tulkitsee aistillisesti Satu Tuuli Karhu.
 |
| Satu Tuuli Karhu ja Ville Hilska |
Riikka Oksanen johdattaa tarinaa dramaturgisesti taitavasti kohti sisällissotaa ja vie sitä väliajan jälkeen eteenpäin "iloiselle 20-luvulle". Koreografisesti vaativa näyttelijöiden tanssikohtaus on sellaista ilotulitusta, jota harvoin näkee! Kunnes ollaan jo 1930-luvulla uudelleen nousevassa yhteiskunnan poliittisessa kahtiajaossa. Maisema ja olosuhteet muuttuvat, ihmisten tunteet eivät.
Antti Aution säveltämä musiikki ja varsinkin esityksen loppulaulu koko ensemblen esittämänä on kertomus toiveista, haaveista ja elämän kauneudesta kaiken kauhean keskellä.
 |
| Ville Hilska |
Kuten Westö kirjoittaa kirjassaan ennen epilogia: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."
Ryhmäteatteri, Suokin näyttämö, Missä kuljimme kerran. Esityskuvat Janne Vasama.
