Leima otsaan: sinä olet eläkeläinen!

Olen ollut nyt kolme viikkoa poissa työelämästä, poissa Avun toimituksesta, jossa tein työelämäni viimeisen, lähes kymmenen vuotta kestäneen jakson. Vauhdikkaiden läksiäisten ja monien kauniiden puheiden jälkeen tuntui kuin olisin muuttunut joksiksin toiseksi - etten olisi enää sama ihminen kuin töissä, vaan "eläkeläinen".

Sanaa "eläkeläinen" olen saanut kuulla kyllästymiseen asti: "Mitä eläkeläinen, miltä tuntuu, kun nyt olet eläkeläinen, eikös olekin ihanaa, kun olet eläkkeellä!" Kuulin sitä jo toimituksessa itseäni monta vuotta nuoremmilta kollegoilta, kun tein ilmoituksen viime syksynä, että lähden eläkkeelle. "Kun olet eläkkeellä, ei tarvitse kirjoittaa!" 

Olen kuunnellut näitä kommentteja häkeltyneenä, aivan uuden leiman saaneena. Enhän minä muuksi muutu, vaikka jäin pois toimituksen arjesta! Olen ihan sama kuin kolme viikkoa sitten, toimittajan työni jatkuu ja kirjoittaminen jatkuu - on itse asiassa jatkunut vähän liiankin vauhdikkaasti. 

Kuluneiden kolmen viikon aikana olen ollut kuin itseni, oman persoonallisuuteni ulkopuolella. Ei siksi, että olen "eläkeläinen". Se, että lähes neljäkymmentä vuotta kestänyt työura loppuu, on iso muutos ja valtavan iso osa koko persoonallisuuttani. Tyttäreni Riina, 35 v.,  sanoi eilen arvanneensa tuntemukseni:"Äiti, työhän on aina ollut hirveän tärkeää sinulle! En voinut kuvitellakaan, että solahdat hetkessä joutilaaksi!"

En ole kaivannut hetkeäkään toimituksen hektiseen arkeen, en kokouksiin, en pakollisiin henkilöstöinfoihin. Olen kuitenkin huomannut, että oma sisäinen pakkoni, jatkuvaan aikatauluttamiseen ja suorittamiseen tottuminen eivät hellitä hetkessä, eivät edes kolmessa viikossa. "Eläkeläisen" pitää nyt opetella uusi tapa elää ja antaa itselleen ja myös läheisilleen aikaa. Alan vähitellen opetella välillä vain olemaan. Eikös se kuulu "eläkeläisen" elämään? Samoin kuntosali, jonne mieheni Juhan kanssa olemme nyt ilmoittautuneet.

Lankomieheni, näyttelijä, ohjaaja Kari Heiskanen, joka on samaa erinomaista vuosikertaa 1955 kuin minä, kiteytti tuntoni taannoin: "Työelämähän vie kuin juna eteenpäin, ja se on kuin haarniska, joka suojaa. Tapahtuipa elämässä mitä tahansa, sinulla on aina ollut se työ." Myönsin todeksi. Yksityiselämääni on mahtunut monia vaiheita, paljon iloa ja suuria suruja, mutta aina olen voinut mennä töihin.

Tänään tunnen, että olen uuden seikkailun alussa aivan kuten nainen Tallinnan Fotografiskassa näkemässäni valokuvassa. Skotti Kirsty Mitchellin Wonderland-näyttelyssä viime syksynä katsoin tätä kuvaa, enkä vielä tiennyt, mihin suuntaan laivani vie. Nyt käsissäni on monta laivaa, joita voin itse ohjata!

Tänään paine hellitti, ja se oli upea tunne. Aurinko paistoi uuden kotimme huoneisiin, menin alakerrassa sijaitsevaan Alepaan ostamaan uunituoreita croissantteja, ja huikaiseva ilo täytti mieleni. Minusta tuntui kuin olisin lomalla Kreikassa menossa lähikauppaan, vapaana maanantaiaamun työahdistuksesta (monille tuttua). Vein croissantit sille ihastuttavalle ihmiselle, josta nyt teen elämäkertaa (pian lisää Tammen katalogissa) ja nauroimme vedet silmissä "eläkeläiselle". Hän sanoi kauniisti: "Sinähän olet se sama Liisa, jonka seikkailuista voimme edelleen lukea!"

PS. Muutoksen rajuudesta kertoo huuleeni ilmestynyt viime viikolla pesiytynyt herpes. Olen työelämäni vuosikymmeninä saanut sen kuukautisista, kovasta auringonpaisteesta tai kovasta henkisestä paineesta. Ei ole vaikea päätellä, mikä nyt on ollut syy.  

PIENI SUURI SEELA SELLA JÄRISYTTÄÄ HITLERINÄ

Seela Sella, 83 v. tekee yhtään liioittelematta tänä keväänä pitkän uransa ehkä vaativimman roolin Hitler ja blondi -näytelmässä. Hänestä tuli juutalainen edesmenneen puolisonsa, näyttelijä Elis Sellan (1930-1992) myötä, ja rooli Hitlerinä on siksi syvästi henkilökohtainen, hänen omaa perhettään koskettava. 

Seela Sella ei ole ennenkään vältellyt rohkeita aiheita saatikka suoraa puhetta. Nyt hän sukeltaa maailmaan, jonka ei soisi enää ikinä toistuvan: rotuvihaan, joka johti kansanmurhaan ja maailmansotaan. Näytelmän ensi-ilta osui järkyttävään ajankohtaan - sitä seuraavana päivänä Saksassa tapahtui äärioikeistolaisen fanaatikon tekemä joukkomurha, ja Saksassa syvästi huolissaan maan nykykehityksestä. 

Tampereen Työväen Teatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotantona tehty näytelmä oli tehtävä, johon Seela Sella vastasi heti myöntävästi, kun niin ikään juutalainen Michael Baran pyysi häntä mukaan. Näytelmä on Baranin kirjoittama ja ohjaama.

Seela Sella ja Verneri Lilja Hitlerinä ja saksanpaimenkoira Blondina. (kuva Kari Sunnari)

Näytelmän alku ei huvittanut minua millään tasolla, vaikka osaa ensi-iltayleisöstä se tuntui naurattavan. Sellan tavoin ison roolin Hitlerin Blondi-koirana tekevä nuori näyttelijä Verneri Lilja esitteli itsensä ja kysyi onko yleisön joukossa natseja, uusnatseja tai heitä, jotka viittaavat pitävänsä Seelasta ja sitä myöten osaavat sen tietyn käsitervehdyksen... Ymmärsin ironian, mutta se, että äärioikeistolaiset voimat ovat ympäri Eurooppaa nousussa, ei ole vitsailun paikka.

Näytelmän alaotsikko on Kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle. Laulut, joita ensi-illassa säesti upeasti Mariola Aniolek, kuljettivat Hitlerin tarinaa lapsuudesta kohti poliittista voittoa ja lopulta itsemurhaan Berliinissä vuonna 1945.

Seela Sella tavoittaa järisyttävän fyysisesti Hitlerin elkeet ja tavan puhua, hänen alemmuudentunteensa, suuruudenhulluuden, henkilökohtaisista pettymyksistä ja perversioista kumpuavan vihan ja mielisairauden. Hänen Hitlerinsä on fanaatikko, joka saa diktaattorin valtuudet, mutta myös säälittävä surkimus. Se ei tarkoita sitä, että katsoja alkaisi sympatiseerata tätä. Sillä mielisairashan Hitler oli, millään muulla mittarilla tätä katkeroitunnutta wannabe-taiteilijaa, kokonaisia armeijoita liikutellutta korpraalia, vegetaristia, lääkkeiden sekakäyttäjää ja tuhatvuotisen valtakunnan johtajaksi itseänsä kuvitellutta miestä ei voida luonnehtia.

Seela Sella ei sorru Hitler-maneereihin, mutta hallitsee hyytävästi tämän elekielen. (kuva Kari Sunnari)

Seela Sella on jokaista liikettä ja äänenpainoa myöten se hullu diktaattori, jonka olemme nähneet vanhoissa uutisfilmeissä, diktaattori, jonka käynnistämän sodan takia syttyi toinen maailmansota ja kuoli yli 70 miljoonaa ihmistä.

Kun Verneri Lilja luetteli kuolleiden lukumäärää ja niitä yrityksiä, jotka olivat taloudellisesti tukemassa vuonna 1933 Kansallissosialistista puoluetta, katsomo oli hiiren hiljaa. Luvut kertovat inhimillisen kärsimyksen määrästä, ja keskitysleirien työvoimalla menestykseen kohonneiden yritysten nimissä on monta nykyäänkin tuttua nimeä – sellaisia kuin Siemens, Opel, Krupp ja IG Farben-lääketehdas, joka toimitti keskitysleireillä käytettyä Zyklon B-kaasuseosta.

Loppukuva hiljensi. Kovin kaunis, pieni suuri Seela Sella alushameessaan lauloi hiljaa saksankielistä laulua ja yleisön aplodeeratessa seisaaltaan hän suorastaan hyppeli riemusta tehtyään tämän roolin.

Tarja Simonen lavastus ja puvustus on niukkuudessaan puhutteleva. Näyttämöllä ei nähdä yhtään hakaristiä ja ainoa natsitunnus on Verneri Liljan Hitler-Jugendin ruskea paita. Katossa roikkuvat valkoiset ilmapallot toimivat hienosti videokuvina. 

Näytelmää esitetään tänä keväänä Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen -
näyttämöllä ja syksyllä Kansallisteatterin ison remontin takia väistötilassa Vallilan konepajassa eli Vallilan Kansallisteatterissa.

Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen Mielipuolen kimpussa

Eipä olisi lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskanen voinut aloittaa ohjaajan työtään paremmin kuin Teatterin Vantaan Silkkisalissa - samassa paikassa, jossa hän on itse esiintynyt monet kerrat. Myös vaativissa monologirooleissa, jotka ovat näyttelijätaiteen ehkä vaikeimpia lajeja. 

Ja kaikkien monologien klassikko on tietenkin Nikolai Gogolin (1809-1852) Mielipuolen päiväkirja, joka kertoo nimineuvos Aksenti Ivanovits Popristsinin suistumisesta mielisairauteen. Vaatimaton virkamies joutuu päivä päivältä pahemmaksi muuttuvien kuvitelmien valtaan ja luulee loppujen lopuksi olevansa Espanjan kuningas, ja että maa laskeutuu kuuhun. Espanja, jossa hän luulee olevansa, on tietenkin mielisairaala. 

Vantaan Mielipuolena nähdään lahjakas Antti Peltola, jonka fleksiibeli olemus ja ilmaisu tekivät vaikutuksen jo Helsingin kaupunginteatterin Komisario Palmussa. Ilun ohjaus saa hänestä irti kaikki traagiskoomisen tarinan sävyt. Peltola huhkii lavalla alusta alkaen hiki purskuen, ja väliajan jälkeen vauhti vain kiihtyy. 

Mielipuolisen hyvä Antti Peltola. (kuva Mika Salmi)

Olen nähnyt kolmen näyttelijän tulkinnan Mielipuolen päiväkirjasta - jo monta vuosikymmentä sitten Kansallisteatterissa Tarmo Mannin, joka lopulta tuntui esittävän enemmän itseään kuin Gogolin luomaa mielipuolta. Kun Manni herkutteli omalla egollaan ja pelkkä paita päällään paistatteli näyttämöllä, niin Martti Suosalo teki muutamia vuosia sitten Aleksanterin teatterissa mieleenpainuvan tulkinnan. Antti Peltolan versio ei kalpene sen rinnalla. Molempien tulkinta on koskettanut sydänjuuria myöten.

Katsomo hiljeni, kun Mielipuolen viimeinen visio on kaukana etäisyydessä siintävä äiti Venäjä ja oma äiti, jolle hän huutaa apua, pelastusta. "Tule äiti pelastamaan pieni poikasi!"

KOM-TEATTERIN POIKA OSUU SUORAAN SIELUUN

Tämän henkilökohtaisempaa, syvälle omiin tunteisiini ja elämänkokemuksiini osuvaa näytelmää en ole pitkään aikaan nähnyt. Siksi pystyn kirjoittamaan tästä vasta nyt, kolme päivää ensi-illan jälkeen.

Ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) Poika on hänen omien sanojensa mukaan hänen näytelmistään henkilökohtaisin. Hän on kuvannut Poikaa vanhemmuuden painajaiseksi. "Jos haluat onnellisen elämän, älä hanki lapsia..." Mutta kuka sellaista miettii lapsia halutessaan, perhettä perustaessaan? Kun edessä on tulevaisuus, elämää loputtomiin?

Olen itse kokenut perheessäni nuoren ahdistuksen, joka johti hirveimpään vaihtoehtoon - itsemurhaan. Olen kuluneiden seitsemän vuoden aikana kysynyt monta kertaa itseltäni ne kysymykset, joita näytelmän isä ja äiti kysyvät: mitä olisin voinut tehdä toisin, miksi kysyin häneltä vääriä kysymyksiä, miksi pienestä, valoisasta, lahjakkaasta, kaksi loppututkintoa suorittaneesta lapsesta tuli se syvään masennukseen ajautunut nuori aikuinen? Miksi elämä muuttui niin raskaaksi, että vain kuolema oli vaihtoehto? Miksei hän nähnyt enää mitään valoa?

Kom-teatterissa vanhemmuuden painajainen muuttuu todeksi. Nuori ohjaaja Riikka Oksanen tavoittaa todellisuuden aidosti, eikä hänen tulkintansa liioittele. Lukioikäinen Niko ei jaksa enää käydä koulua, häntä ei kiinnosta mikään, eikä muutto äidin luota isän uusperheen luokse tuo mitään ratkaisua. Hän ajautuu yhä syvemmälle synkkyyteen kunnes joutuu itsemurhayrityksen jälkeen sairaalaan, josta vanhemmat auttavat hänet pois, kotiin, jonne hän haluaa ja saa vanhempansa vakuuttuneeksi, ettei hän tarvitse sairaalahoitoa tai terapiaa.

Hänen vakuuttelunsa vakuuttaa myös vanhemmat, sillä me vanhemmathan uskomme ja luotamme.

Loistava, suurenmoisesti rooliaan tulkitseva Paavo Kinnunen tekee roolissaan Nikona järkyttävän todentuntuisen tulkinnan. Olen nähnyt hänet jo monissa rooleissa, eikä Kinnunen juutu yhteen ilmaisuun. Hänen Nikonsa on niin todellinen, että tekisi mieli ottaa tämä pieni poika syliin ja sanoa, ettei mitään hätää. Että elämä on sittenkin kaikkine vaikeuksineen elämisen arvoista. Että sinua rakastetaan, että sinä et ole yksin. Ota vastaan kaikki se tuki, joka sinulle annetaan!

Paavo Kinnusen ohella tarinaa kannattelevat isää näyttelevä Niko Saarela ja tämän nuorta Sofiaa vaimoa näyttelevä Ria Kataja, joka toteaa miehelleen, että elämä kiertyy nykyään vain Nikon ja tämän ahdistuksen ympärille. Silloin itkin katsomossa.

Paavo Kinnunen tekee Nikona hienon ja koskettavan roolin joka on hyvin todellinen ja totta. (kuva Marko Mäkinen)

ELÄMME KONSULTTIEN JA HUIJARIEN AIKAA

Ryhmäteatterin uutuusnäytelmä Usko, toivo, huijaus ottaa vahvasti kantaa moneen nykyhetken ilmiöön. Vera Tyhtilän kirjoittaman näytelmän alaotsikko kuuluu "kuinka köyhää huijataan". Näytelmän nimi perustuu psykiatri Hannu Lauerman samannimiseen kirjaan, ja näytelmässä onkin mukana hyvin hänen tyyppisensä oikeuspsykiatri (Robin Svartström). 

Köyhä tarkoittaa tässä yhteydessä ketä tahansa meistä, niin työelämässä olevia tai sieltä syrjäytyneitä, meitä ja heitä, jotka uskovat sokeasti konsulttien sanomaan ja toisaalta sosiaalisen median suoltamaan mielipidetulvaan. Kovin helposti me tulemme huijatuiksi! 

Yksi näytelmän koskettavia teemoja on se, miten perheen teini-ikäinen tytär (Jutta Järvinen, TeaK)  saa enemmän lämpöä ja läheisyyttä somessa tutustumaltaan mieheltä kuin vanhemmiltaan. Digitaalinen virta vie hänet vaarallisille vesille, eivätkä vanhemmat tiedä asiasta mitään. Tytär kaipaa läsnäoloa, mutta siihen ei vanhemmilla ole aikaa, ei kykyä pysähtyä edes hetkeksi kuuntelemaan hänen yksinäisyyttään. Kännykän ruudulla näkyvä tuntematon mies on tytölle läheisempi kuin oma äiti tai isä.

Juha Kukkosen ohjaus paljastaa ennen kaikkea karusti sen, miten työtön pariskunta (Minna Suuronen ja Robin Svartström) joutuvat digitaaligurun pauloihin. Nämä gurut, konsultit ja yrityksiltä satoja tuhansia kupanneet tyypit ovat tuttuja monelta alalta. Konsulteilla on suuret puheet, paljon ylisanoja, ja he tietävät kaiken paremmin kuin ammatissaan pitkään olleet työntekijät. Kokemuksella, ammattitaidolla ja pitkällä työuralla ei ole näille tyypeille mitään merkitystä. Vuosien varrella näitä todellisen elämän konsultteja kuunnellessa on tullut usein mieleen H.C. Andersenin satu Keisarin uusista vaatteista. 

Gurua näyttelevä Santtu Karvonen on pelimies, jonka elkeet ja puheet ovat juuri sitä, mitä todellisuudessakin nähdään. Hän julistaa sanomaansa kuin herätyskokouksen saarnamies, lietsoo asiakkaansa uskomaan suureen tulevaisuuteen ja pilvilinnoihin, jotka eivät voi missään tilanteessa toteutua. Raha saatuaan guru jättää asiakkaansa heitteille. Hän on erinomaisesti luotu roolihahmo,  jonka olemuksen Karvonen saavuttaa hyytävästi. 

Jutta Järvinen on tytär, Minna Suuronen työttömäksi jäävä äiti (kuva Mitro Härkönen).