Liisan seikkailut

Leima otsaan: sinä olet eläkeläinen!

Olen ollut nyt kolme viikkoa poissa työelämästä, poissa Avun toimituksesta, jossa tein työelämäni viimeisen, lähes kymmenen vuotta kestäneen jakson. Vauhdikkaiden läksiäisten ja monien kauniiden puheiden jälkeen tuntui kuin olisin muuttunut joksiksin toiseksi - etten olisi enää sama ihminen kuin töissä, vaan "eläkeläinen".

Sanaa "eläkeläinen" olen saanut kuulla kyllästymiseen asti: "Mitä eläkeläinen, miltä tuntuu, kun nyt olet eläkeläinen, eikös olekin ihanaa, kun olet eläkkeellä!" Kuulin sitä jo toimituksessa itseäni monta vuotta nuoremmilta kollegoilta, kun tein ilmoituksen viime syksynä, että lähden eläkkeelle. "Kun olet eläkkeellä, ei tarvitse kirjoittaa!" 

Olen kuunnellut näitä kommentteja häkeltyneenä, aivan uuden leiman saaneena. Enhän minä muuksi muutu, vaikka jäin pois toimituksen arjesta! Olen ihan sama kuin kolme viikkoa sitten, toimittajan työni jatkuu ja kirjoittaminen jatkuu - on itse asiassa jatkunut vähän liiankin vauhdikkaasti. 

Kuluneiden kolmen viikon aikana olen ollut kuin itseni, oman persoonallisuuteni ulkopuolella. Ei siksi, että olen "eläkeläinen". Se, että lähes neljäkymmentä vuotta kestänyt työura loppuu, on iso muutos ja valtavan iso osa koko persoonallisuuttani. Tyttäreni Riina, 35 v.,  sanoi eilen arvanneensa tuntemukseni:"Äiti, työhän on aina ollut hirveän tärkeää sinulle! En voinut kuvitellakaan, että solahdat hetkessä joutilaaksi!"

En ole kaivannut hetkeäkään toimituksen hektiseen arkeen, en kokouksiin, en pakollisiin henkilöstöinfoihin. Olen kuitenkin huomannut, että oma sisäinen pakkoni, jatkuvaan aikatauluttamiseen ja suorittamiseen tottuminen eivät hellitä hetkessä, eivät edes kolmessa viikossa. "Eläkeläisen" pitää nyt opetella uusi tapa elää ja antaa itselleen ja myös läheisilleen aikaa. Alan vähitellen opetella välillä vain olemaan. Eikös se kuulu "eläkeläisen" elämään? Samoin kuntosali, jonne mieheni Juhan kanssa olemme nyt ilmoittautuneet.

Lankomieheni, näyttelijä, ohjaaja Kari Heiskanen, joka on samaa erinomaista vuosikertaa 1955 kuin minä, kiteytti tuntoni taannoin: "Työelämähän vie kuin juna eteenpäin, ja se on kuin haarniska, joka suojaa. Tapahtuipa elämässä mitä tahansa, sinulla on aina ollut se työ." Myönsin todeksi. Yksityiselämääni on mahtunut monia vaiheita, paljon iloa ja suuria suruja, mutta aina olen voinut mennä töihin.

Tänään tunnen, että olen uuden seikkailun alussa aivan kuten nainen Tallinnan Fotografiskassa näkemässäni valokuvassa. Skotti Kirsty Mitchellin Wonderland-näyttelyssä viime syksynä katsoin tätä kuvaa, enkä vielä tiennyt, mihin suuntaan laivani vie. Nyt käsissäni on monta laivaa, joita voin itse ohjata!

Tänään paine hellitti, ja se oli upea tunne. Aurinko paistoi uuden kotimme huoneisiin, menin alakerrassa sijaitsevaan Alepaan ostamaan uunituoreita croissantteja, ja huikaiseva ilo täytti mieleni. Minusta tuntui kuin olisin lomalla Kreikassa menossa lähikauppaan, vapaana maanantaiaamun työahdistuksesta (monille tuttua). Vein croissantit sille ihastuttavalle ihmiselle, josta nyt teen elämäkertaa (pian lisää Tammen katalogissa) ja nauroimme vedet silmissä "eläkeläiselle". Hän sanoi kauniisti: "Sinähän olet se sama Liisa, jonka seikkailuista voimme edelleen lukea!"

PS. Muutoksen rajuudesta kertoo huuleeni ilmestynyt viime viikolla pesiytynyt herpes. Olen työelämäni vuosikymmeninä saanut sen kuukautisista, kovasta auringonpaisteesta tai kovasta henkisestä paineesta. Ei ole vaikea päätellä, mikä nyt on ollut syy.