Aidan tarina antaa toivoa

Jotkut työssäni kohtaamat ihmiset ja työmatkat jäävät mieleen. Yksi niistä on kuvaaja Timo Pyykön kanssa tekemäni reportaasimatka Sarajevoon vuonna 2012. Pyykön ideasta etsimme Suomesta nuorta ihmistä, joka oli muuttanut Bosnian sodan jaloista maahamme.

Löytyi kolmekymppinen, Suomessa koulut käynyt tradenomi Aida Salkicevic. Lue hänen tarinansa täältä.

Tapasin Aidan uudelleen viime viikolla. Aida on eronnut, ottanut takaisin tyttönimensä Hubanicin, jatkanut opintojaan Laurea-ammattikoulussa, tekee loppututkintoaan tulevaisuuden johtamisesta ja perustanut oman yrityksen. Hän on myös mukana Sisters In Charge International -järjestössä, joka pyrkii parantamaan naisten asemaa.



Mentoriksi ja muiden ihmisten motivoijaksi hänellä on oman elämäntarinansa vuoksi paljon annettavaa.

-Kaikki kokemukseni ovat opettaneet minulle paljon itsestäni ja ylipäänsä elämästä. Olen aina kulkenut määrätietoisesti kohti unelmiani – myös pelätessäni. En ole antanut pelolle tilaa tai valtaa. Minä olen minä. Minulla itselläni on valta vaikuttaa omaan elämääni.

Lapsena Sarajevon piirityksestä Suomeen pelastuneen Aidan tarina on jälleen ajankohtainen, kun kuulemme päivittäin uutisia sodan keskellä elävistä syyrialaisista, jemeniläisistä, irakilaisista.

Tulevaisuudenuskosta ei pidä koskaan luovuttaa. Se on Aida Hubanicin vahva, toivoa herättävä viesti.

 

 

Keisarin uudet vaatteet?

Keisari ei tarkoita nyt H.S. Andersenin sadun keisaria, vaan ohjaaja Kristian Smedsiä.

Smedsin takavuosien töiden ihailijana menin uteliaana ja innostuneena katsomaan hänen Kansallisteatterin Willensaunaan tekemäänsä Just filming -näytelmää.

Mielessä olivat vahvat kokemukset jo Smedsin Kajaanin kaupunginteatterin kaudelta. Huutavan ääni korvessa oli niitä elämyksiä, joka on muistissa yhä. Samoin Kansallisteatterin Tuntematon sotilas, jonka näin neljä kertaa. Tai Mr Vertigo, jonka Pietarin-vierailusta sain tehdä ison reportaasin Apuun keväällä 2011.

Mutta nyt olin pihalla kuin lumiukko. Smedsin tapoihin on jo pitkään kuulunut se, ettei katsojille tehdä käsiohjelmaa. Ei nytkään. Teatterin sivuilta löytyy kuitenkin hänen kirjoituksensa. Tässä sitaatti siitä:

"kun postkommunistinen
Maskuliini ja Feminiini
takovat yhteistä kipunaa
täällä melankolisen pohjoisen
iki-ahjoisen tähtitaivaan alla
se suurempi camera käy
ja vanhan koulukunnan
kelanauhuri
pyörii tyhjiin
ja jälleen kerran"

Mistä on kysymys?

Irralliset, tajunnanvirtana hyökyvät kohtaukset tuntuivat siltä kuin ohjaaja tekisi pilkkaa teatterista ja sen katsojista. Että tällaista te katsotte! Aplodeeraatte sille, että naisnäyttelijää kammataan ja meikataan ensimmäiset kymmenen minuuttia, että kahden näyttelijän päälle kannetaan korikaupalla popcornia, ettei minkäänlaisesta juonesta ole väliä.

Popcorn viitannee elokuviin. Elokuvaa nähdäänkin näytelmän lopussa, ja se oli esityksen paras kohtaus. (kuva Lennart Laberenz)

Just filming on enemmän perfomanssitaidetta kuin näytelmä. En peräänkuuluta perinteistä teatteria, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että Smeds on tekemässä taiteelleen samaa kuin Jouko Turkka nerokkaiden ohjaustensa jälkeen. Jos oma taiteellinen näkemys alkaa tuntua liian erinomaiselta, on vaarana ylimielisyys.

Näyttelijät - virolainen Juhán Ulfsak ja unkarilainen Annamária Láng tekevät parhaansa, sitä ei käy kieltäminen. Samoin näyttämömiehet ja -naiset. He heittäytyvät täysillä Smedsin hulluun leikkiin aivan kuten Seela Sella teki viime keväänä hänen ohjaamassaan Tabussa (jossa esityksen alkuosan pitkä, täydellinen pimeys aiheutti joissakin katsojissa paniikkireaktion).

Annamaria Láng on unkarilainen näyttelijä. (kuva Ferenc Simon Toth)

Johan on kotimaassaan Virossa arvostettu taiteilija. (kuva Martin Lazarev)

 

Kun poistuin katsomosta, Kristian Smeds istui takarivillä ja hymyili vinosti.

Rakkaudentunnustus Kansallisteatterille

Se oli teatterirakkautta siltä istumalta.

Olin päälle kymmenvuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin suuren katsomon penkkiriville neljä. Pienen tytön silmin valtavalta tuntuva näyttämö, korkeuksiin kohoava Yrjö Ollilan vaikuttava kattomaalaus, ja sitten koko nuoruutensa vimmassa Esko Salminen Nummisuutarin Eskona. Vähän myöhemmin Särkelä itte -näytelmä, nimiroolissa Tauno Palo.

 

Muutama päivä sitten olin Kansallisen pääjohtaja Mika Myllyahon tarjoamalla aamiaisella. Innostunut, alaisiaan innostava Myllyaho kertoi teatterin ensi vuoden ohjelmistosta, sen vastauksesta "maailman huutoon". Olematta tiukkapipoinen taiteilija, Myllyaho sanoi, että katsojat haastetaan tiukalla, elämyksellisellä taiteella. Haaste on kantanut hyvin tähänkin asti, sen osoittavat viime vuosien hyvät katsojaluvut.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue ovat Macbethin tähdet.

Kansallisteatterin ja Suomen juhlavuoden 2017 avaa maaliskuussa suuren näyttämön Macbeth. William Shakespearen mestariteoksen ohjaa Janne Reinikainen. Päärooleissa ovat virkavapaaltaan teatteriin palaava Antti Luusuaniemi ja 25-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Katariina Kaitue.

Luvassa on odotuksia nostattava esitys, ei pölyn peittämää Shakespearea, vaan peili suoraan meihin, jotka juuri nyt elämme tässä ajassa.

Reinikainen ohjasi Kansallisen suurelle näyttämölle jo vuonna 2007 Gogolin Reviisorin. Se ei ollut katsojamenestys - ehkä teatterin silloiseen linjaan ja katsojakuntaan vaikeasti uppoava tulkinta. Minuun se teki kuitenkin vaikutuksen, ei vähiten Petri Mannisen liukkaan taitavan pääroolin takia.

Reinikaisen ohjaama Maksim Gorkin Pohjalla pienellä näyttämöllä oli sen sijaan vuonna 2014 menestys. Pohjalla vieraili kotiteatterin jälkeen Pietarissa ja kaiken maailman paikoista Kolumbiassa, Bogotan teatterifestivaaleilla.

-Pietarissa kieltämättä jännitti, esittää nyt venäläisille Gorkia! Yleisö oli kuitenkin aivan innoissaan, Janne Reinikainen kertoi aamiaisella.

Entä Bogota tämän vuoden alussa?

-Tunnelma oli kuin rockkonsertissa. Esitimme näytelmän viisi kertaa neljän päivän aikana. Espanjaksi tekstitetty esitys keräsi yhteensä 2 880 katsojaa maailman suurimmalla teatterifestivaalilla. Viidestä näytännöstä kolme Teatro Libre de Chapinerossa olivat loppuunmyytyjä.

Jotain yhtä hurjaa, elämyksellistä odotan Macbethilta. Ja onhan mukana jälleen se näyttelijä, jonka näin kaukaisella 1960-luvulla. Esko Salminen!

Ennen sitä kuitenkin syksyn odotettu ensi-ilta - Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III, pääroolissa Eskon poika Kristo Salminen.

Kristo Salminen on Rikhard III. (kuva Krista Mäkinen)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäistä kertaa Tallinnassa

Missä vaiheessa meistä katoaa kyky innostua? Nähdä kaikki uusin silmin, haltioitua ja eläytyä täysillä? Kahdeksanvuotiaalla kyky vielä on, se tuli taas todeksi Tallinnan-matkalla yhdessä Lilianin kanssa. Elämä on aika ihanaa, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä!

Punaiset laivat ovat Lilianille tuttuja jo yhteiseltä Tukholman-reissulta ja taannoiselta kesän päiväristeilyltä Tallinnaan. Mutta nyt mentiin maihin asti ja ihan kahdeksi yöksi.

Lilianin matka Tallinnaan alkoi punaisen laivan hytistä.

Ulkomaille, ulkomaille, minkä takia uni ei meinannut tulla silmään edellisenä yönä!

Kaksi ja puolituntinen Suomenlahden ylitys sujui tokaluokkalaisen kanssa mainiosti, olihan meillä mennen tullen hytti.  Varsinkin tullessa hytti tuli tarpeeseen, meno laivalla oli se mitä se perjantai-iltana tuppaa olemaan.

Tallinnassa taivalsimme suoraan Lennusadamin Viikingit-näyttelyyn. Paterein vankilaa ohittaessamme kerroin Lilianille, miten vuonna 2011 edesmennyt toimittajaisäni Sakari Talvitie vieraili Tallinnassa ensimmäistä kertaa 1950-luvun lopulla. Suomenlahtea ei noin vain ylitettykään - lyhyen merimatkan sijaan Helsingistä Tallinnaan matkustettiin Leningradin kautta, ja toimittajalla oli esiliina (tiukkailmeinen politrukki) mukanaan joka askeleella. Se ei estänyt isän myöhempiä, varsin tärkeitä virolaiskontakteja. Päinvastoin!

Lennusadamin Viikingit-näyttely ei pettänyt!

Ensi vuoteen asti jatkuva Viikingit-näyttely on upeasti rakennettu kokonaisuus, josta Liliania innostivat erityisesti viikinkien korut. Ja tietenkin meidän oli pakko käydä Kalev-luokan sukellusvene Lembitissa, joka on rakennettu Englannissa vuonna 1936. Lembit vaikuttaa isolta, mutta sellaisia mahtuisi varmaan kolme-neljä nykyisiin ydinkäyttöisiin Typhoon-luokan sukellusveneisiin. Ahtaan paikan kammoisille Lembit on aika hikinen kokemus, mutta kahdeksanvuotias pujotteli sujuvasti osastolta toiselle sukellusveneen pyöröaukoista.

Lennusadamista takaisin kaupunkiin ja A-terminaalin kupeessa sijaitsevaan Tallinna Spa and Conference -hotelliin, jossa varsinkin syyslomaviikolla riitti suomalaisia perheitä. Ihan kelvollinen yöpymispaikka, jos kestää sen, että lapsen lisävuode on sijoitettu huoneen ahtaaseen eteiskäytävään. Pääasia oli kuitenkin kylpyläosasto, jossa Liliania onneksi innosti eniten lämmin ulkoallas.  Sisätilojen baariallas drinkkejä siemailevine kylpylävieraineen nimittäin näytti juuri siltä, mistä Erkki Saarelan Tarttuvia tauteja -näytelmä kertoo...

Ylös kujia pitkin, alas portaita!

Kahden ja puolen päivän aikana ehdimme kiertää Vanhan kaupungin (jonne en yleensä pistä nykyään nenääni), matkustaa ympäri Tallinnaa kakkosen ja nelosen ratikoilla ja bussilla 52 Kopliin, tutustua Kaubamajan upeaan tavarataloon, jonka neuvostoaikaisesta ankeasta ilmeestä ei näy enää jälkeäkään. Stokka jää vertailussa toiseksi! (Tästä lisää Avun printissä marraskuussa.)

Mutta Viru-keskuksen ylimmän kerroksen tunnelmallisesta kirjakaupasta, Raamatupoodista löytyi Lilianin paras tuliainen: ensimmäinen ikioma, lukollinen päiväkirja.

Oma päiväkirja, jossa on lukko!

Mitä Lilian sinne kirjoitti, sitä isovanhemmat eivät saaneet tietenkään lukea. Kahden ja puolen päivän mittainen ulkomaanmatka oli kuitenkin niin jännittävä, että useampi sivu näytti päiväkirjasta täyttyvän!

 

Että mä olisin olemassa

Vilkas teatteriviikkoni päättyi lauantaina Tampereelle, Tampereen Teatterin tunnelmalliselle Frenckell-näyttämölle. Sirkku Peltolan kirjoittama Tyttö ja varis -näytelmän (jonka nimi ei oikein auennut) on ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen.

Näytelmän toiseen esitykseen, iltapäivänäytäntöön oli saapunut paikalle tamperelaista ja muutakin teatterinäyttelijöiden eliittiä. Bongasin katsomosta Eilan Roineen, sisarensa Liisa Roineen ja miehensä Seppo Mäen, Mikko Majanlahden, Maria Aron, Liisi Tandefeltin ja suureksi riemukseni legendaarisen Suomen Kansallisteatterin näyttelijän Yrjö Järvisen (s. 1925), joka ei edesmenneen Pekka Valkeejärven tavoin ole koskaan antanut haastatteluja. Järvisen roolisuoritusta Jouko Turkan Valheita-näytelmässä vuonna 1990 en voi unohtaa! Moni muistaa hänet myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta, jossa hän esitti Punakaartin kuolemanpartion johtajaa.

Sirkku Peltolan näytelmää me kaikki riensimme katsomaan suurin odotuksin,  eikä tarvinnut pettyä. Jos näytelmän varsinainen nimi ei auennut, niin alaotsikko on paljastavampi: Äidinrakkauden äärimmäiset laidat.

Ritva Jalonen ja Tuija Vuolle tekevät mieleenpainuvat roolit Sirkku Peltolan uutuusnäytelmässä. (kuva Harri Hinkka)

Näytelmässä kohtaa neljä täysin erilaista ihmistä. Eläkeläinen Armi (Tuija Vuolle) pitää yksinäistä kulissiaan yllä hinnalla millä hyvänsä. Ja hinta on kova. Hänen elämäänsä tunkeutuu omasta elämästään syrjäytynyt, mutta hyväsydäminen Säde (Ritva Jalonen).

Kahden eri-ikäisen naisen välille syntyy yhteys. Kun Säde saa osapäivätyön siistijänä (eli siivoojana), niin tarinaan astuu kaksi miestä. Siivoustyöfirman johtaja Ipe (Jukka Leisti) toimittaa tärkeänä asioitaan, mutta lattioita zeniläisellä asenteella kuuraava Jarde (Antti Tiensuu) ei ole mistään moksiskaan. Tunnistettava asenne monella nuorella...

Ritva Jalosen Säde, Antti Tiensuun Jarde ja Jukka Leistin Ipe ovat hahmoja, jotka juuri Sirkku Peltola osaa näytelmissään herättää henkiin. (kuva Harri Hinkka)

Sirkku Peltola on kirjoittanut uskomattoman ajankohtaisen näytelmän - onhan viime viikkoina uutisoitu paljon vanhusten yksinäisyydestä ja myös siitä, miten aikuiset lapset hyväksikäyttävät iäkkäitä vanhempiaan - varastavat heidän vähäisiä säästöjään ja jopa pahoinpitelevät heitä.

Tyttö ja varis ei ole aiheestaan huolimatta raskasta katsottavaa. Näytelmä on lempeä ja ymmärtävä, hellyydellä se kertoo meistä ihmisistä. Ja loppujen lopuksi kyse on yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta ja siitä, miten jokainen kaipaa läheistä ihmistä. "Että mä olisin olemassa" on näytelmän kantava ajatus, ja sen taitava näyttelijänelikko ja ohjaaja ovat toteuttaneet koskettavasti, mutta myös huumorilla.

Tarinaa kehystää hienosti Lotta Jääskelä kitarallaan ja musiikillaan, josta tulee mieleen Norah Jones tai Suzanne Vega.

Yleisö purskahti nauruun monta kertaa tarinan edetessä. Lopussa se oli aivan hiljaa ja pyyhki silmiään. Niin minäkin.

Usko, toivo ja unelmoi

 

Jokin oli muuttunut! Sellaiseen tunteeseen havahtuivat keväällä 2011 Teatterikorkeakoulun kurssikaverukset Sinna Virtanen ja Linda Wallgren. Muutos tapahtui lähellä ja kaukana: kolmesta taidekorkeakoulusta päätettiin muodostaa Taideyliopisto, iso jytky muutti Suomen poliittista ilmapiiriä, Arabikevät eteni kuin maanjäristys maasta toiseen.

Tässä etäinen tausta Ryhmäteatterin Farmi-näytelmälle, läheisempi on George Orwellin (1903-1950) Eläinten vallankumous -faabeli, joka kuvaa stanilistista tyranniaa ja ideaaliyhteiskunnan mahdottomuutta. Sellaista ei ole vielä tällä pallolla nähty.

Kun lahjakkaat nuoret ohjaajat (Linda W. vaikutti viime keväänä viimeksi Lapualaisoopperan toisena ohjaajana) saivat työryhmään mukaan Henriikka Tavin ja Juha Hurmeen sekä viisi innostunutta näyttelijää, syntyi Farmi, unenomainen, hetkittäin melkeinpä psykedeelinen satu. Sen hieno visuaalinen ilme on lavastaja Kaisu Koposen ja valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän mestarinäyte.

Samuli Niittymäki on kissa, Tiina Weckström Farmin pomopossu, Joel Mäkinen lammas ja Milla-Mari Pylkkänen maailman pienin hevonen. (kuva Ilkka Saastamoinen)

Runsas puolitoistatuntinen näytelmä ei kiirehdi eikä alleviivaa, vaan pakottaa katsojan keskittymään. Ja ajattelemaan. Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on hyvä ratkaisu. Uni ei saa katketa kesken.

Eläimet, possu, lammas, kana, kissa ja maailman pienin hevonen heräävät aina uudelleen samanlaisina toistuviin aamuihin, kunnes tapahtuu hyvin merkillisiä, Farmin näennäistä rauhaa järkyttäviä asioita.

Eläintilalla loistavat rooleissaan possupomo Tiina Weckström, lammas Joel Mäkinen, kissa Samuli Niittymäki, kana Joanna Haartti ja maailman pienin hevonen Milla-Mari Pylkkänen (joka tunnetaan myös laulajana taiteilijanimellä Milla Rumi).

Kana (Joanna Haartti) lohduttaa lammasta (Joel Mäkinen), jolla on paha olla. (kuva Ilkka Saastamoinen)

Nuorten tekijöiden into ja Juha Hurmeen ajatusmaailman kauneus eivät ahdista katsojaa nurkkaan. Ehkä joskus koittaa parempi aika, kun vain uskaltaa unelmoida. Seuralaiseni, 23-vuotias nuori mies hehkui intoa esityksen jälkeen: "Tällaista teatterin pitää olla!"

Naisen elämää ja vähän miehenkin

Eletään 1970-luvun alkua Espoon Tapiolassa. Osallistun Pohjois-Tapiolan yhteiskoulun näytelmäkerhon toimintaan, jota vetää innostuva, innostava Aili Montonen-Rinne, näyttelijä Tommi Rinteen ex-puoliso. Mukana kerhossa on muuan Jaana Saarinen,  joka on esiintynyt jo 60-luvun alussa Matti Raninin Niksulan TV-ohjelmassa, elokuvassa Molskis, sanoi Eemeli ja nimiroolissa vuonna 1969 valmistuneessa Tirlittan-tv-näytelmässä.

Hypätään 1980-luvun loppuun. Tutustun työtehtävissä näyttelijä Sinikka Sokkaan. Ystävystymme, muutamme lopulta samaan taloon ja ystävyyden uhalla kirjoitan hänestä elämäkerran Sokka (Siltala 2010).

Kuten Jaana, myös Sinikka on ollut lapsitähti. Hän esiintyi ensimmäisen kerran radiossa Pikku-Heidinä, kuunnelmasarjassa, jota tähditti muun muassa Eeva-Kaarina Volanen. Jo ennen Teatterikoulua hän näytteli yhdessä Ansa Ikosen ja Kalevi Kahran kanssa televisioteatterin Matleena ja päärynäpuu -näytelmässä.

Jaana Saarinen ja Sinikka Sokka eivät olleet tähdenlentoja, eikä ura jäänyt lapsitähteyteen. Molemmilla oli jo pitkä näyttelijänura takanaan, kun he päätyivät yhdessä näyttämölle. Se tapahtui viime syksynä Turun Linnateatterin Rantarouvat-näytelmässä. Sen voittokulku on jatkunut ja jatkuu ympäri Suomea, nyt myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.

Jaana Saarinen ja Sinikka esittäneet Rantarouvia täysille saleille ympäri maata.(kuva Milena Ainali)

Rantarouvien käsikirjoitus on taattua Anna-Leena Härköstä, jonka kolumneista Avunkin lukijat saavat nauttia. Härkönen on kirjoittanut tekstin suoraan Jaana Saariselle ja Sinikka Sokalle ja sivaltaa täysillä, armottoman tarkkanäköisesti. Härkösen terävät havainnot eivät säästä sen enempää naista kun miestä. Rantarouvien huumori on samankaltaista kuin hänen romaaninsa ja siitä tehty elokuva Ei kiitos. Siis se tarina, jossa mies ei halua, mutta nainen haluaa. Ja mitä nainen haluaa, siitä Rantarouvissakin on kyse.

Näytelmään tuo oman oivallisen näkökulman se, että sen on ohjannut mies, Lauri Nurkse. Rantarouvien elämänviisaus koskettaa sekä nais- että mieskatsojia!

Rannalla toisensa sattumalta tapaavat naiset ovat erilaisia, mutta pohjimmiltaan samanlaisia, Jaana Saarisen kyynisyyteen vivahtava roolihahmo patistaa huonoon avioliittoon jämähtänyttä Sinikka Sokan roolihenkilöä eroamaan miehestään. Kumpikin on tietävinään, mikä toiselle on parasta.

Rantarouvat ovat monesta eri mieltä, mutta löytävät myös yhteisen sävelen. (kuva Matti Rajala)

Naurun kautta paljastuu kuitenkin pettymys ihmissuhteissa ja kaipuu johonkin, joka ei ole elämässä toteutunut.

Jos menestysnäytelmä Luolamies on kertomus miehestä ja miehen mietteistä naisesta, niin näytelmä Rantarouvat on sen vastine, naisen elämän ja parisuhteen ruumiinavaus!