Näytelmän toiseen esitykseen, iltapäivänäytäntöön oli saapunut paikalle tamperelaista ja muutakin teatterinäyttelijöiden eliittiä. Bongasin katsomosta Eilan Roineen, sisarensa Liisa Roineen ja miehensä Seppo Mäen, Mikko Majanlahden, Maria Aron, Liisi Tandefeltin ja suureksi riemukseni legendaarisen Suomen Kansallisteatterin näyttelijän Yrjö Järvisen (s. 1925), joka ei edesmenneen Pekka Valkeejärven tavoin ole koskaan antanut haastatteluja. Järvisen roolisuoritusta Jouko Turkan Valheita-näytelmässä vuonna 1990 en voi unohtaa! Moni muistaa hänet myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta, jossa hän esitti Punakaartin kuolemanpartion johtajaa.
Sirkku Peltolan näytelmää me kaikki riensimme katsomaan suurin odotuksin, eikä tarvinnut pettyä. Jos näytelmän varsinainen nimi ei auennut, niin alaotsikko on paljastavampi: Äidinrakkauden äärimmäiset laidat.
Ritva Jalonen ja Tuija Vuolle tekevät mieleenpainuvat roolit Sirkku Peltolan uutuusnäytelmässä. (kuva Harri Hinkka)Näytelmässä kohtaa neljä täysin erilaista ihmistä. Eläkeläinen Armi (Tuija Vuolle) pitää yksinäistä kulissiaan yllä hinnalla millä hyvänsä. Ja hinta on kova. Hänen elämäänsä tunkeutuu omasta elämästään syrjäytynyt, mutta hyväsydäminen Säde (Ritva Jalonen).
Kahden eri-ikäisen naisen välille syntyy yhteys. Kun Säde saa osapäivätyön siistijänä (eli siivoojana), niin tarinaan astuu kaksi miestä. Siivoustyöfirman johtaja Ipe (Jukka Leisti) toimittaa tärkeänä asioitaan, mutta lattioita zeniläisellä asenteella kuuraava Jarde (Antti Tiensuu) ei ole mistään moksiskaan. Tunnistettava asenne monella nuorella...
Ritva Jalosen Säde, Antti Tiensuun Jarde ja Jukka Leistin Ipe ovat hahmoja, jotka juuri Sirkku Peltola osaa näytelmissään herättää henkiin. (kuva Harri Hinkka)Sirkku Peltola on kirjoittanut uskomattoman ajankohtaisen näytelmän - onhan viime viikkoina uutisoitu paljon vanhusten yksinäisyydestä ja myös siitä, miten aikuiset lapset hyväksikäyttävät iäkkäitä vanhempiaan - varastavat heidän vähäisiä säästöjään ja jopa pahoinpitelevät heitä.
Tyttö ja varis ei ole aiheestaan huolimatta raskasta katsottavaa. Näytelmä on lempeä ja ymmärtävä, hellyydellä se kertoo meistä ihmisistä. Ja loppujen lopuksi kyse on yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta ja siitä, miten jokainen kaipaa läheistä ihmistä. "Että mä olisin olemassa" on näytelmän kantava ajatus, ja sen taitava näyttelijänelikko ja ohjaaja ovat toteuttaneet koskettavasti, mutta myös huumorilla.
Tarinaa kehystää hienosti Lotta Jääskelä kitarallaan ja musiikillaan, josta tulee mieleen Norah Jones tai Suzanne Vega.
Yleisö purskahti nauruun monta kertaa tarinan edetessä. Lopussa se oli aivan hiljaa ja pyyhki silmiään. Niin minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti