Sairauskohtaus koneessa (ja matkalla Valenciassa)

Kun palasin kotiin myöhään torstai-iltana, osa minusta oli yhä matkalla.

Matkustin kolmen päivän aikana Helsingistä Espanjaan Valenciaan ja takaisin. Lensin neljä kertaa, ja ehdin tehdä aika ison hiilijalanjäljen. Ja kokea elämää.

Työmatka Valenciaan alkaa lennolla Lontooseen, jossa koneen vaihto Alicanteen. Koneessa on vastassa brittiseurue, jonka murre on hyvin leveää. Seurueen kuusivuotias saa raivarin ja hakkaa penkkiä raivoissaan - koska ei saa istua haluamallaan paikalla ja huutaa täysin aseettomille vanhemmilleen: "Fuck you, fuck you, idiots!!"

Poika saa haluamansa paikan.

Seurueen teinitytöt ottavat itsestään kuvia. Miksi kaikki mutristavat suunsa pornolehdistä tuttuun mutruun? En tiedä, enkä halua tietää tyttärieni äitinä ja tyttärentyttäreni isoäitinä mistä tämä mutruisa malli. Tai ehkä tiedän.

Brittiseurueen raivaripojalla on ripset kyynelissä, ja hän hymyilee sokerihumalassa suklaakeksien värjäämin huulin.

Minä saavun Valenciaan. Lähdöstä kotoa on kymmenen tuntia. Koska kyseessä on työmatka, viivähdän hotellihuoneessa varttitunnin. Kuulen, että olen ainoa toimittaja matkalla, kaikki on räätälöity vain Apu Matka -lehteä varten.

Hotelli sijaitsee Valencian vanhassa kaupungissa. Rakennus on kolme sataa vuotta vanha. Kattoparrujen alla on aika kylmä, viileän ilman ystävänä uni maistuu.

Ja sitten Bioparkiin, ehkä Euroopan parhaimpaan eläintarhaan. Sataa. Valencian turismitoimiston David Goméz paljastaa, että Valenciassa on vuoden toiseksi huonoin sää. Ei se mitään, puisto on eläintarha-genressä hyvin rakennettu. Mutta haluavatko norsut liikkua niille rakennetulla alueella, ne oikeasti satoja kilometrejä savannilla vaeltavat eläimet? Onko puistoon pystytetty baobab-puu sama kuin savannilla kasvava  ikivanha vanha puu, se kaikkien maailman lintujen mystinen asuinsija, kuin satujen tyyssija?

Sanon itselleni, että älä mieti liikaa, en edes sarvikuonopariskuntaa katsellessani. Älä muistele (tai vähän), että olin keväällä 2015 WWF:n Suomen pääsihteerin Liisa Rohwederin kanssa Nepalissa, hetkeä ennen maanjäristystä pannoittamassa  sarvikuonoja suojelun vuoksi. Panta laitettiin sarvikuonolle satelliittiseurantaa varten, estämään salametsästystä, joka Nepalissa onkin saatu hyvin kuriin.

Valenciassa sataa yhä, mutta vierailun toisena päivänä kaupunkiopas, historian tunteva Alejandro Lagarda Pérez kertoo kolmen tunnin aikana kaiken kaupungistaan. Kaiken ja vähän enemmänkin. Mukaan liittyy kaunis nuori nainen, Dora, jolta kysyn kesken kaupunkikierroksen, onko hän sanomalehti- vai aikakauslehtitoimittaja. Dora katsoo minua ja sanoo: "Ei, olen gynekologi Romaniasta."

Luulen, että erehdykseni on viimeinen. Ei se ole. Valencian fantastisen keittotaidon irvikuva on yhden Michelin-tähden saaneen Riff-ravintolan illallinen, jolle joudun. Katson kaihoisasti muita Ruzafan-kaupunginosan ravintoloita valoineen, kynttilöineen Riffin kalsean valkoisessa valossa ja näykin sitkeää lehtikaalia, sillin makuista raakaa tonnikalafileetä...

Ravintolan tarjoilijat liikkuvat kuin näytelmässä, johon teatterin kirottuna katsojana olen ehkä yllättäen joutunut.

Paluumatka alkaa kuten alkoikin, takaisin siis Valenciasta Alicanteen, sieltä lento Osloon ja Helsinkiin (huh, se jalanjälki). Lähetän kotiin viestin: "Lennolla on ehkä tuhat eläkeläistä (pientä liioittelua), koneeseen meno kestää niin kauan, etten varmaan ehdi Oslosta Helsinkiin."

Puoli tuntia nousun jälkeen kapteeni kuuluttaa: " Are there any doctors on the plane?"

Lääkäri löytyy, kohtauksen saanutta naista hoidetaan ammattitaidolla (lennolta löytyy lääkäri, ja espanjalainen matkustamohenkilökunta osaa hommansa).  Joten eiköhän vaan: myös toinen vanhus saa kohtauksen, jolloin stuertti sanoo toiselle: "Jackpot, this flight!"

Minua itkettää. Mieleeni tulevat kaikki oman elämän raskaat kokemukset, myös ne, joista on selvitty.

Ja hengissä päästiin kotiin, me kaikki, happiviiksissä se norjalaisrouva suoraan koneesta ambulanssiin ja minä Helsinkiin. Kuten valencialaiset sanovat: "Valé"

Se tarkoittaa, että kaikki OK!

On perjantai-ilta, ja osa minusta on yhä matkalla. Ihan oudolla matkalla, kokemuksissa, joista en tiennyt maanantai-iltana mitään.

Kotona perjantai-iltana.

 

 

 

 

Salaisuudet paljastuvat ja hampaat on hoidettava

Nyt puretaan salaisuuksia. Kirjoitin taannoisissa blogeissani lapsuudenperheeni vaietusta surusta, sitten Laura Kolben kirjasta Nykyajan nainen, äitinsä elämäkerrasta, jossa hän ei kaihda vaikeitakaan asioita.

Salaisuuksista on kyse myös Miika Nousiaisen Juurihoito-romaanissa (Otava). Kertomus alkaa siitä, kun Pekka Kirnuvaara -niminen mies menee hammaslääkäriin Helsingissä ja huomaa löytäneensä veljen. Hän on hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Moniulotteinen, oivaltava ja koskettava tarina vei veljekset Ruotsiin, Thaimaahan ja lopulta Australiaan. Isää jäljittäessään he löytävät siskon joka maasta. Lopulta maailmalle kadonneen, lapsensa hylänneen Onni Kirnuvaaran jälkeläisiä on yhteensä viisi.

Kirja kuljettaa lukijaa kuin road movie, ja Nousiaisen teksti on yhtä taattua kuin vaikkapa hänen romaanissaan Vadelmavenepakolainen.

Juurihoidon dramatisointi Suomen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle kuulosti ennakkoon uhkarohkealta, mutta yritys onnistuu erinomaisesti. Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama näytelmä siirtyy kohtauksesta ja maasta toiseen sujuvasti, eikä  romaanin tunnelmasta hukata hetkeäkään epämääräiseen jahkailuun tai turhaan seisoskeluun.

Pieni näyttämö muuttuu hetkessä hammaslääkärin vastaanotolta aboriginaalien maisemaksi tai lentokoneen matkustamoksi. Siitä kiitos lavastaja Katri Rentolle.

Esa-Matti Long näyttelee koskettavasti ja oivaltavasti omassa elämässään hukassa olevaa helsinkiläistä mainosmiestä, joka osaa  tarttua tilaisuuteen löytäessään tuntemattoman veljensä.

Esa-Matti Long on Pekka Kirnuvaara, jonka hammassärky johtaa suureen seikkailuun. (kuva Tuomo Manninen)

Veljeä, hammaslääkäriä näyttelevän Markku Maalismaan vähäeleinen, niukan naseva tulkinta ja sarkastiset lausahdukset ovat näytelmän ydin. Kun hän viimeinkin vapautuu henkisestä pakkopaidastaan, ei katsoja voi kuin pyyhkiä liikutuksen (ja naurun) kyyneleitä.

 

Markku Maalismaan otteet ja puheet hammaslääkäri Esko Kirnuvaarana vakuuttavat katsojan hampaiden hoidon tarpeellisuudesta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen ja Petri Manninen ovat täsmävalinnat muihin rooleihin. Ja miten upeasti nuoret näyttelijät Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen laulavatkaan!

Apuun tekemässäni Miika Nousiaisen haastattelussa kirjailija sanoi, että sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä: "Omat juuret ovat ihmisen identiteetille tärkeitä asioita. Usein ne ovat myös jotain sellaista, jota osaa kaivata vasta sitten, kun niitä ei ole."

Ja jos juuret ovat tärkeitä, niin myös hampaat ja niiden juuret. Markku Maalismaan esittämä hammaslääkäri on niin vakuuttava, ettei ilman hammaslankaa uskaltaisi olla enää päivääkään!

Perhe piti salaisuutensa

Kirjoitin isänpäivän aattona pikkuveljeni kuolemasta ja vanhempieni sukupolven vaikenemisen kulttuurista. Oma sukupolveni on oppinut - toivottavasti - käsittelemään asioita avoimemmin, häpeilemättä. Siitä erinomainen esimerkki on yksi syksyn kiinnostavista elämäkertakirjoista, Laura Kolben äidistään, toimittaja Pirkko Kolbesta (1932-2008) kirjoittama Nykyajan nainen (Kirjapaja).



 

Tutustuin itseäni kaksi vuotta nuorempaan Laura Kolbeen yhteisessä Helsingin yliopiston historiallis- kielitieteellisen tiedekunnan maisteripromootiossamme toukokuussa 1982. Kaunis, reipasotteinen ja iloinen Laura toimi promootiotoimikunnan sihteerinä. Vuosien varrella olemme tavanneet joissakin tilaisuuksissa ja tein hänestä ison haastattelun Gloria-lehteen vajaat kymmenen vuotta sitten.

Historian opiskelija Laurasta tuli terävä ja sanavalmis tutkija, ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professorina hänellä on merkittävä asema tutkijayhteisössä. Hän on myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Kirjassaan hän nivoo kiinnostavasti yhteen äitinsä ja perheensä yksityiset kokemukset 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja jopa journalismin muutokseen, jonka hänen äitinsä pitkäaikaisena Helsingin Sanomien toimittajana ehti kokea.

Pirkko Kolben, nimimerkki Piin journalistinen tuotanto oli häkellyttävän laaja - paljon enemmän kuin hänen suositut pakinansa. Hän kirjoitti haastatteluja, reportaaseja, edisti jutuissaan naisen asemaa, purki seksiin liittyviä tabuja, tapasi työmatkoillaan kuuluisia suomalaisia ja tavallista kansaa. Jotain Hesarin pitkään jatkuneesta miehisestä kulttuurista kertoo se, että jo eläkkeellä olevan päätoimittaja Janne Virkkusen omaelämäkerrassa Päivälehden mies (WSOY) Pirkko Kolbe mainitaan vain nimimerkki Piinä. Ei sanaakaan hänen muusta tuotannostaan!

Pirkko Kolbe oli sananmukaisesti nykyajan nainen, sotien jälkeen aikuiseksi kasvanut nainen, joka sai vahvan itsetunnon jo kotoaan. Avioliitosta Boris Kolben kanssa syntyi Lauran lisäksi poika. Heidän kodissaan tunnistan oman lapsuudenkotini 60-luvun sisustusihanteet ja elämäntavan - myös siksi, että Pirkko Kolbe istui liian usein pitkää iltaa Lönnrotinkadun Pressiklubilla aivan kuten isäni, Uuden Suomen toimittaja Sakari Talvitie. Laura kertoo kirjassaan odottaneensa levottomana isää nenä ikkunassa. Niin minäkin tein Tapiolassa.

Isä Boris, äiti Pirkko ja tytär Laura. Sekä tietenkin auto, jonka räväkkänä kuskina Borisi Kolbe oli aivan omaa luokkaansa!

Laura Kolbe ei peittele kirjassaan äitinsä liiallista juomista, ei isänsä ankaruutta ja kaiken tietävyyttä, eikä helpotusta, joka seurasi vanhempien avioeroa 1970-luvun alussa. Tarina ei ole silti synkkä. Kesät rakkaalla mökillä Sysmässä ovat valoisia tunnelmakuvia, niissä sukelletaan muun muassa pitkiin, keskustelujen täyttämiin hetkiin illallispöydän ääressä - olihan Pirkko Kolbe armoitettu ruuanlaittaja.

Vaikka kirja paljastaa Pirkko Kolben elämän raskaat hetket ja masennuksen eläkkeelle jäämisen jälkeen, se on tyttären vilpitön rakkaudentunnustus äidilleen. Huumorintajuinen, särmikäs Pii olisi nauttinut tästä tarinasta, omasta elämäntarinastaan.

 

Pikkuveljeni kuolema

Marraskuun 24. päivä on viisikymmentäyksi vuotta siitä, kun lapsuudenperheeni elämä muuttui.



Sinä lumisateisena päivänä yli puoli vuosisataa sitten 6-vuotias pikkuveljeni Jaakko Talvitie juoksi Tapiolan Louhentiellä kuorma-auton alle. Hänet oli laitettu kouluun jo kuusivuotiaana -  olihan poika vanhempieni mielestä koulukypsä - ensimmäiselle luokalle. Hän olisi täyttänyt seitsemän seuraavan vuoden toukokuussa.

Kuorma-auto ajoi yli kolmenkymmenen kilometrin ylinopeutta tiellä. Ruumiinavausraportin mukaan Jaakko kuoli aortan repeämään. Sen sain tietää vasta järjestäessäni edesmenneiden vanhempieni papereita 2010-luvun alussa. Orimattilalainen ammattiautoilija oli tuomittu jo aiemmin muun muassa rattijuoppoudesta ja muutamasta yliajosta. Silti hän sai jatkaa ammattiaan.

Pikkuveljeni kuolemaan johtanut onnettomuus oli ensimmäinen, josta hän sai isommat sakot. Muutaman kuukauden sakot ja väliaikaisen ajokiellon.

En saa koskaan tietää, mitä tämä kuski koki, miten eli elämänsä.

Minun elämäni pikkuveljeni Jaakon kuolema muutti kokonaan. Tapiolan vastavihityn kirkon ensimmäinen tilaisuus olivat vihkiäisten jälkeen pikkuveljeni hautajaiset. Tapiolan yhteiskoulun kuoro lauloi Maa on niin kaunis. Minä en muista tilaisuudesta mitään, mutta Einojuhani Rautavaaran tuleva puoliso Sini Rautavaara kertoi häntä haastatellessani  laulaneensa kuorossa. Sini oli minua muutamaa vuotta nuorempi. Minä kymmenvuotias. Muihinkin lapsiin tapahtunut jätti jotain, mitä lasten ei pitäisi kokea.

Minusta tuli perheeni ainoana lapsena ylivarjeltu tyttö. En kapinoinut vanhempiani vastaan, en silloin kun olisi pitänyt. Kapina alkoi vasta 30-vuotiaana, aikuisena, jolloin olin jo Ilta-Sanomien toimittaja. Myöhäinen murrosikä oli yksi syy avioeroon, josta varmasti nyt jo aikuiset tyttäreni ovat kantaneet osansa. Edellisten sukupolvien kokema jatkuu seuraavissa, sille emme voi mitään.

Tai sitten voimme.

Lapsuudenperheessäni veljeni kuolemasta tuli tabu. Hänestä ei koskaan puhuttu, hänestä tuli vaiettu suru ja tuska, joka vaikutti vanhempieni elämään loppuun asti. Mutta minusta tuli kaiken vaietun keskellä kuin avoin kirja. Puhuminen ja avoimuus auttoivat myös niinä tammikuun päivinä vuonna 2013, jolloin tytärpuoleni kuoli traagisesti.

Isänpäivän alla marraskuussa 2016 ajattelen, että avoimuus, rehellisyys ja kaikkein vaikeimmista elämänkokemuksista puhuminen ovat voima, jolla me jaksamme eteenpäin.

Vaikenemisen kulttuuri oli sukupolveni vanhempien taakka. Minä en ole sitä jatkanut uusperheessäni.

Ursula Salo avoimena, paljaana

Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun katsoo näyttelijä Ursula Salon vahvaa, tunteisiin suoraan iskevää tulkintaa Taju-näytelmässä. Olen nähnyt hänet Helsingin kaupunginteatterissa monena vuosien mittaan, mutta uskaltaisiko nyt sanoa: Ursula Salo tekee elämänsä roolin taidemaalari Tyko Sallisen Taju Birgitta Tiara -nimisenä tyttärenä.

Santeri Kinnunen on Tyko Sallinen, Ursula Salo Sallisen tytär Taju. (kuva Stefan Bremer)

Näyttelijän tulkinnassa on kaikki, mitä tarvitaan: omat elämänkokemukset ja luja ammattitaito. Hän tekee roolin kuin vereslihalla, tunteissaan täysin paljaana ja samalla hallittuna.

Mutta ei ole näytelmäkään mikä tahansa. Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju kertoo lahjakkaan, despoottisen ja tunteissaan muista piittaamattoman isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jäntin ote hienoon tekstiin on tiukka, ja varsinkin ensimmäinen puoliaika on hengästyttävän intensiivinen. Jälkiosa puolestaan hieman pitkitetty.

Tyko Sallinen (1879-1955) syntyi Pohjanmaalla kiihkeään lestadiolaiseen perheeseen, ja vaikka hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana ja vaellusvuosiensa jälkeen valmistui yhdeksi Suomen merkittävimmistä taidemaalareista, ei hän koskaan päässyt jyrkkyydestään irti.

Taju syntyi Sallisen ja tämän kuvataidetta opiskelleen Helmi Vartiaisen (1888-1920) toiseksi lapseksi. Helmi tunnetaan lukuisista Sallisen Mirri-maalauksista, joissa hän toljottaa hölmistyneenä, porsaannenäisenä naisena. Maalaukset paljastavat paljon Sallisen vaikeasta suhteesta naisiin.

Perheen 2-vuotiaan esikoisen Tyko Sallinen oli vienyt vaimoltaan salaa sisarensa luokse Kööpenhaminaan, eikä tämä nähnyt enää koskaan tytärtään. Pienen Tajun Sallinen riisti vaimoltaan avioeron jälkeen, vaikka tyttö oli määrätty erossa äidilleen. Helmi Vartiainen kuoli hämärissä olosuhteissa, kun Taju oli 8-vuotias. Äidin ikävä jäi häneen loppuelämäksi.

Taju (1912-1966) eli lapsuutensa ja kasvunsa naiseksi vaikean isän kanssa. Taiteellisten vanhempien lapsesta tuli kuitenkin kirjailija, joka tunnetaan Irja Salla -nimisenä. Viimeisen kirjansa Isä ja minä (1957) hän kirjoitti Nikkilän mielisairaalan potilaana. Kirja on yritys kirjoittaa uusiksi lapsuus ja isäsuhde. Se oli yritys muistaa mennyt kauniina, yritys tavoittaa rakkaus, jota hän ei isältään saanut.

Ursulan Salon tulkinnassa on tunteiden ääripäät. (kuva Stefan Bremer)

Ursula Salo on Taju vauvana, pikkutyttönä, miehiä nielevänä aikuisena naisena ja lopulta mieleltään järkkyneenä Nikkilän potilaana. Vahvana vastanäyttelijänä nähdään isän roolissa Santeri Kinnunen, jonka raju suoritus kylmää katsojaa.

Rauno Ahonen, Antti Lang ja Iida Kuningas heittäytyvät upeasti roolista toiseen, ja flyygelin takana istuva Eero Ojanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Antti Lang ja Rauno Ahonen tekevät näytelmässä monta roolia, tässä saksalaisen Pension Klaran väkenä (kuva Stefan Bremer)

Laura Jäntti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: "Muistikuvia lapsuuden tunnelmista ja hetkistä on loputtomasti. Kun yhden kaivaa esiin, ilmestyy sen alta kymmenen jo unohtunutta. Onneksi muisti on armelias. Valoisat muistot on helpompi kantaa."

Niitä sanoja jäin vielä illalla pitkään miettimään. Mitä muistamme omasta lapsuudestamme?

Ensimmäistä kertaa elämässä

Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni Levin talvikauden avajaisiin. Maineeltaan villin viikonlopun aikana koin monta ensimmäistä kertaa elämässä -elämyksen.

Levillä ei ollut vielä lunta nimeksikään, mutta lisää on säätietojen mukaan luvassa pitkin viikkoa. Leviläiset iloitsivat siitä, että ensi viikonloppuna pystytään järjestämään alppihiihtokauden avajaiskilpailu, Levin Maailmancup. Viime vuonnahan se ei huonon lumitilanteen vuoksi onnistunut.

-Tänne odotetaan 20 000 kävijää, ja televisiossa avauskisaa katsoo 150 miljoonaa tv-katsojaa ympäri maailmaa, kertoi Levin matkailuvaikuttaja Jouni Palosaari.

Talvikauden avajaisviikonlopun yksi tapahtuma oli Classic Pizzan rantautuminen myös Leville. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten Hangosta alkaneen perheyrityksen pizzerioita on jo Suomessa jo kolmetoista ja niiden lisäksi luomutuorepastaa valmistavia Makaronitehdas-ravintoloita kolme.

-Ensi vuonna avaamme ensimmäisen Classic Pizzan Tukholmaan, kertoi firman toinen omistaja, Merja Rahkola-Toivanen. Puoliso Juha Toivanen ei ollut tällä kertaa mukana.

Classic Pizzan Merja Rahkola-Toivanen ja uusi liiketoimintajohtaja Terhi Okkonen kertoivat, että seuraavaksi valloitetaan Tukholma.

Classic Pizzan myydyin tuote on muuten pizzojen ohella Legras-samppanja, jota tuodaan Chouillyn-kylästä Champagnen alueelta.

Talven ihmemaan koin lauantaina, kun hurautin taksilla Levin laelle. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kirkkaammaksi päivä muuttui. Aurinko viisti maisemaa jo kovin alhaalta, sillä kaamos alkaa parin viikon kuluttua, mutta valoa, sitä oli. Ohuet sumuharsot kaukaisuudessa, ensilumeen peittynyt maisema ja hiljaisuus antoivat juuri sen elämyksen, jonka voi Lapissa kokea.

Näköala- ja tunturiravintola Tuikussa oli kuitenkin porukkaa kuin parhaimpaan sesonkiaikaan. Tuikun asiakaskunta on aikuista väkeä, vaan meno vauhdikasta. Viihtyisyyden takaavat Tuikun tarmokkaat yrittäjät Hille ja Jarkko Kuusisto, jotka ovat paiskineet täyttä päivää ravintolassaan jo kymmenen vuotta.

Talvi on alkamassa tunturissa.

Lauantai-illan huippuelämys oli Anna Puun konsertti Hullu Poro Areenalla. Jos ei ole nähnyt häntä ennen lavalla, niin vahva suositus; Anna Puu on lahjakas esiintyjä, joka osaa ottaa lavan haltuunsa. Alkuvuosien runotyttömäisyys on muuttunut aikuisen naisen karismaksi.

Näköala- ja tunturiravintola Tuikusta näkee kirkkaalla ilmalla yhdeksän tunturin laet.

Anna Puu villitsi Hullu Poro Areenalla.

Sitten oltiinkin jo lyhyiden yöunien jälkeen sunnuntaissa ja kotiinpaluun hetkessä. Se ei kuitenkaan tapahtunut ihan hetkessä, sillä paluulento Helsinkiin lähti Kittilän sijaan Rovaniemeltä. Onneksi, sillä saimme tilaisuuden tutustua Särestöniemeen, taiteilija Reidar Särestöniemen (1925-1981) lapsuudenkotiin Vanhaan Särestöön, Raili ja Reima Pietilän hänelle suunnittelemaan galleriarakennukseen ja tietenkin Reidar Särestöniemen vaikuttavaan taiteeseen.

Sitä en muistanut, että hän eli miessuhteessa. Aikakausi oli vaikea, sillä homoseksuaalisuus oli Suomessa vielä rikos. Hän kirjoitti, että "on hyvin harvoja, joille voi oikeasti kertoa asioistaan, ja siitä mitä aidosti tuntee". Hän oli rakastunut syvästi itseään vanhempaan runoilija Yrjö Kaijärveen 1960-luvun loppupuoliskolla. Suhde oli väkevä. Se katkesi yllättäen Yrjö Kaijärven kuolemaan vuonna 1971. Reidar sai tiedon rakastettunsa kuolemasta ollessaan Etelämantereen matkalla.

Reidar Särestöniemi kuvasi taiteessaan suhdettaan runoilija Yrjö Kaijärveen, jonka hän menetti liian varhain.

 

 

 

 

Serkukset yhteistyössä

Viime viikolla söin lounasta ohjaaja Kurt Nuotion kanssa, tällä viikolla aamiaista kahden viehättävän nuoren naisen kanssa.

Helsinkiin satoi ensilumen samana aamuna, kun tapasin Manuela Boscon ja serkkunsa Anita Kirvesniemen Korkeavuorenkatu kakkosessa. Paikka oli kustantamo Cozy Publishingin tunnelmallinen toimisto, ja syy aamiaistapaamiseen oli Manuelan uutuus, ruokakirja Vegemania.

Naiset ovat serkuksia sitä kautta, että Manuelan äiti on entisen huippuhiihtäjä Harri Kirvesniemen sisko, ja Anita Harri ja Marja-Liisa Kirvesniemen tytär.

-Meitä on neljä serkusta ja olemme viettäneet paljon aikaa suvun yhteisessä kesäpaikassa Mikkelin lähistöllä. Olemme Manuelan kanssa läheisiä ystäviä, Anita kertoi.

Anita Kirvesniemi ja Manuela Bosco sanovat, että syömisessä on loppujen lopuksi kysymys arvoista ja niiden syvällisestä tiedostamisesta. (kuva Ulla-Maija Lähteenmäki)

Manuelan savolaissisialaisessa perheessä ruoka oli italialaiseen tapaan tärkeä arjen osa. Sen jälkeen hänellä on ollut monenlaisia ruokasuhteita.

-Huippu-urheiluaikoinani näkökulmani ruokaan muuttui ja olen kokenut myös syömishäiriöitä. Ennen kuin sain esikoiseni aloin syödä kasvisruokaa. Kasvisruoka on minulle eettinen, mutta myös terveyteen liittyvä valinta, kaksi-vuotiaan tyttären ja kohta kymmenen kuukauden ikäisen pojan äiti Manuela kertoi.

Hänen monivuotinen haaveensa on painotuore Vegemania. Kirjan reseptiikka on helppoa ja houkuttelevaa, kuvat siihen on ottanut Ulla-Maija Lähteenmäki.

Kirjan lopussa saa serkku Anita puheenvuoron. Yhdysvalloissa New Mexicossa ja Minnesotassa terveystieteitä opiskellut Anita on nyt kirjoilla Kuopiossa, Itä-Suomen Yliopistossa, jossa hän opiskelee kansanterveystiedettä.

-Puolet kasvihuonepäästöistä tulee tutkimusten mukaan lihantuotannosta, ja siksi kulutuskäyttäytymisemme on pakko muuttua tulevaisuudessa. En ole kokki tai ravintoterapeutti, mutta innostunut näistä asioista, sanoo serkkunsa kirjaan mielihyvin mukaan lähtenyt Anita.

Omassa osiossaan hän kirjoittaa vegaaniruokavalion vaikutuksista fyysiseen terveyteen ja painonhallintaan. Hän kirjoittaa myös gluteenin vaikutuksista elimistöön ja toteaa, että jokaisen olisi tärkeää kuunnella omia tuntemuksiaan ja lisätä ruokavalioon luontaisesti gluteenittomia raaka-aineita - kvinoaa, hirssiä, täysjyväriisiä ja tattaria.

Eilen oli sitten pakko tehdä Manuelan repeptillä granolaa eli kotoisemmin mysliä. Siihen tulee 20 kivetöntä taatelia, kaksi kuivattua viikunaa, kaksi desiä rusinoita, 1 ruokalusikallinen kanelia, 1 teelusikallinen muskottia, 3 desiä kaurahiutaleita, 1 desi kurpitsansiemeniä, 1 desi pekaanipähkinöitä, kourallinen cashewpähkinöitä ja kaksi ruokalusikallista ruokosokeria. Kaurahiutaleet, kurpitsansiemenet, pähkinät ja sokeri paahdetaan pannulla, loput ainekset sekoitetaan pilkottuna sekaan.

Huippuhyvää ja taatusti terveellistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kurren kanssa lounaalla

Helsingin kirjamessut toi Berliinistä Messukeskukseen myös ohjaaja Kurt Nuotion. Vai pitäisikö sanoa jo, että kirjailija Nuotion. Hänen omaelämäkertansa on ehtinyt jo kolmanteen osaan, ja Kurren puoliso, kirjailija Eppu Nuotio epäilee tämän yrittävän Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ennätystä!

Everstiksi epäilty mies (Otava) alkaa siitä, mihin kakkososa, Liukastelija päättyy. 1960-luvun vauhtivuodet jatkuvat, Kurre siirtyy Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla -ohjauksen menestyksen jälkeen Porin kaupunginteatterin johtajaksi ja sen jälkeen vetämään Ahaa-teatteria. Raha-asiat ovat sekaisin, ja Kurre rakastuu aina uudelleen.

Kurre hurmaa kirjoillaan ja muutenkin. (kuva Eppu Nuotio)

Kirjan teatteripoliittinen vahva osio sijoittuu Kuopioon. Sen teatteritalon johtajana Kurre joutuu kunnallispoliitikkojen ja paikallislehti Savon Sanomien hampaisiin. Onhan perin epäilyttävää, että hän ottaa heti ohjaukseensa Brechtin Äiti peloton ja hänen lapsensa -näytelmän. Muutenkin taitaa olla vasemmistolainen koko mies, ellei neuvostovakooja. Everstiksi epäilty ja Petroskoissa liian usein vieraillut!

Pienen kaupungin sisäänpäin hengittävä ilmapiiri kuvastaa laajemminkin Suomen silloista henkistä tilaa. Ahdasta, tunkkaista ja suomettunutta! Samanlaisia teatterisotia kuin Kuopiossa käydään Turussa, jonka kulttuuripiirit Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka onnistuvat järkyttämään hienolla teatterillaan. Ja Jouko Turkka Joensuussa.

-Sain savolaisen haukkumanimen - olin kääpäläinen, Kurre kertoo lounaallamme legendaarisessa Sea Horse -ravintolassa Helsingin Kapteeninkadulla. Syömme rapsakoita paistettuja silakoita ja ihastelemme ravintolaa, joka on säilyttänyt tyylinsä ja maineensa.

Neljä vuotta kestänyt teatteritaisto Kuopiossa oli niin tuimaa, että Kurre huokaisee helpotuksesta vuonna 1978 katkaistessaan purjeveneensä kiinnitysköyden puukollaan ja hihkaistessaan lujaa: "Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua!"

Sylissään Kurrella on lähtöhetkellä toinen poikansa Sampsa, jonka hän sai näyttelijä Vieno Saariston kanssa. Esikoispoika Jaakko on syntynyt jo vuonna 1965.

Tästä päästäänkin kirjan toiseen kattavaan teemaan, Kurren moniin naissuhteisiin. Niistä hän kertoo avoimesti, itseään säästämättä ja rakastelee milloin missäkin.

-Opin ihmisiksi vasta tavattuani Epun ja saatuamme Annan, Antonin ja Axelin. Ensimmäinen ehjä perhe minulla on ollut vasta Epun kanssa. Olen yrittänyt tehdä hänet onnelliseksi ja opin sen, että edellinen ovi täytyy sulkea ennen kuin aukaisee seuraavan.

Eppu kuuntelee vieressä ja kertoi, että kotitoimitus, siis hän ja Anna, käsittelivät kirjan tekstiä "jonkin verran".

Kurrella näet riittää rohkeutta ja materiaalia vaikka tuhannen sivun tarinaan, mutta ihan kaikkea ei tarvitse kertoa.

Mutta se, mitä hän on nyt kertonut kolmessa kirjassaan, on elävää kulttuurihistoriaa. Ja erään hyvin karismaattisen miehen elettyä elämää, joka jatkuu Berliinin taivaan alla kirjoitustyön merkeissä. Neljäs osa on tuloillaan.

-Tekevälle sattuu, Kurre toteaa silakanpyrstö suupielessään.