Sinä lumisateisena päivänä yli puoli vuosisataa sitten 6-vuotias pikkuveljeni Jaakko Talvitie juoksi Tapiolan Louhentiellä kuorma-auton alle. Hänet oli laitettu kouluun jo kuusivuotiaana - olihan poika vanhempieni mielestä koulukypsä - ensimmäiselle luokalle. Hän olisi täyttänyt seitsemän seuraavan vuoden toukokuussa.
Kuorma-auto ajoi yli kolmenkymmenen kilometrin ylinopeutta tiellä. Ruumiinavausraportin mukaan Jaakko kuoli aortan repeämään. Sen sain tietää vasta järjestäessäni edesmenneiden vanhempieni papereita 2010-luvun alussa. Orimattilalainen ammattiautoilija oli tuomittu jo aiemmin muun muassa rattijuoppoudesta ja muutamasta yliajosta. Silti hän sai jatkaa ammattiaan.
Pikkuveljeni kuolemaan johtanut onnettomuus oli ensimmäinen, josta hän sai isommat sakot. Muutaman kuukauden sakot ja väliaikaisen ajokiellon.
En saa koskaan tietää, mitä tämä kuski koki, miten eli elämänsä.
Minun elämäni pikkuveljeni Jaakon kuolema muutti kokonaan. Tapiolan vastavihityn kirkon ensimmäinen tilaisuus olivat vihkiäisten jälkeen pikkuveljeni hautajaiset. Tapiolan yhteiskoulun kuoro lauloi Maa on niin kaunis. Minä en muista tilaisuudesta mitään, mutta Einojuhani Rautavaaran tuleva puoliso Sini Rautavaara kertoi häntä haastatellessani laulaneensa kuorossa. Sini oli minua muutamaa vuotta nuorempi. Minä kymmenvuotias. Muihinkin lapsiin tapahtunut jätti jotain, mitä lasten ei pitäisi kokea.
Minusta tuli perheeni ainoana lapsena ylivarjeltu tyttö. En kapinoinut vanhempiani vastaan, en silloin kun olisi pitänyt. Kapina alkoi vasta 30-vuotiaana, aikuisena, jolloin olin jo Ilta-Sanomien toimittaja. Myöhäinen murrosikä oli yksi syy avioeroon, josta varmasti nyt jo aikuiset tyttäreni ovat kantaneet osansa. Edellisten sukupolvien kokema jatkuu seuraavissa, sille emme voi mitään.
Tai sitten voimme.
Lapsuudenperheessäni veljeni kuolemasta tuli tabu. Hänestä ei koskaan puhuttu, hänestä tuli vaiettu suru ja tuska, joka vaikutti vanhempieni elämään loppuun asti. Mutta minusta tuli kaiken vaietun keskellä kuin avoin kirja. Puhuminen ja avoimuus auttoivat myös niinä tammikuun päivinä vuonna 2013, jolloin tytärpuoleni kuoli traagisesti.
Isänpäivän alla marraskuussa 2016 ajattelen, että avoimuus, rehellisyys ja kaikkein vaikeimmista elämänkokemuksista puhuminen ovat voima, jolla me jaksamme eteenpäin.
Vaikenemisen kulttuuri oli sukupolveni vanhempien taakka. Minä en ole sitä jatkanut uusperheessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti