Hyviä hetkiä koronapiinan keskellä

Katson työhuoneemme ikkunasta pimentyneeseen iltaan. Risteys Helsingin Laajasalossa on aavemaisen autio, muutama koiranulkoiluttaja vain kävelee katua pitkin. Kun illan tullen katson ulos, näkymä on ilta illan jälkeen vain hiljentynyt.

Ahdistaa, on ikävä lapsia ja lastenlapsia, jotka asuvat vain muutaman kilometrin päässä meistä. Milloin näemme seuraavan kerran?

Kaiken ahdistuksen ja huolen keskellä on aiheita, joista voi iloita. 

1. Naapurien kesken juttelemme monen metrin päässä toisistamme - miten voidaan, voidaanko hyvin, tarvitaanko kauppa-apua ja pysytään terveinä! Nuori mies samassa kerroksessa totesi juuri lukeneensa Mustasta surmasta. Ei olla siinä tilanteessa lähimainkaan.

2. Vanhimman tyttäreni, kolmen lapsenlapseni äidin arki on juuri nyt kotona työntäyteistä. Hän siivoaa koko ajan, kokkaa ja huolehtii kahden koululaisensa etätöistä, joita tulvii Wilmaan. Siitä tuskaantuneena hän laittoi alkuviikosta opettajalle viestin. Tämä soitti saman tien ja sanoi, ettei kaikkia läksyjä tarvitse tehdä heti. Opettaja lohdutti ja kannusti tukalassa tilanteessa ja osoitti empatian kykynsä ja ammattitaitonsa. 

3. Nuorempi tyttäreni lomautettiin töistään kuten niin moni suomalainen tällä hetkellä. Hänen asuntonsa vuokraisäntä suhtautui tilanteeseen suurenmoisesti ja suostui mukisematta alentamaan vuokraa lomautuksen aikana enemmän kuin tyttäreni pyysi. Mikä helpotus ja ilouuutinen kaiken keskellä.

4. Läheinen ystäväni oli lähdössä kesäksi vapaaehtoistöihin Etiopiaan. Hänen piti opettaa siellä aidsorpoja ompelemaan. Työkeikka peruuntui pari päivää sitten, ja ystäväni oli syystä surullinen ja hädissään - ei  vain siksi, että vuosien unelma kariutui, vaan siitä, että hän oli vuokrannut kotinsa koko kesäksi. Kaksi lääketieteen opiskelijaa, jotka olivat vuokranneet asunnon, ymmärsivät tilanteen, ja vuokrasopimus purettiin tänään.

Opettaisiko tämä poikkeustilanne meille suomalaisillekin jotain? Jotain, jota olemme näinä hulluina vuosina ja vuosikymmeninä kadottaneet - ystävällisyyden, naapuriavun ja ymmärryksen siitä, ettei tämä meno voi jatkua ikuisuuksiin.

Kun liikkumistamme ja kokoontumistamme, sosiaalisia kontaktejame nyt syystä rajoitetaan, muistan, mitä kirjailija Kjell Westö kirjoitti vuonna 2006 julkaistussa upeassa romaanissaan Missä kuljimme kerran: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja joissakin lukemattomista taloista joku sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni." 

Elena Leeve ja Emmi Parviainen loistavat Kansallisteatterissa

Valas, sinivalas nieli minut. Piti odottaa kolme päivää ennen kuin sulatin näkemäni. Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Sinivalas-näytelmä on runsaudensarvi, se on yhtä pohjaton kuin sinivalaan vatsa - tai kuin elämä kaikkine ihmissuhteineen, kokemuksineen on. 

Yksi näytelmän roolihenkilöistä, Pekka, sanoo: "Ei meidän olohuoneessa ollu mikään virtahepo, siel oli sinivalas." Niin tuttua, niin raskasta, suunnatonta, rikasta, onnellista ja kauheaa kuin elämä on.

Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön uutuudessa tuntuu siltä, että Paavo Westerberg ei ainakaan säästä itseään, saatikka näyttelijöitään. Hän kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa näkevänsä Sinivalaan henkisenä jatko-osana Kotiin ennen pimeää (2006) näytelmälle. Sitä se on myös katsojalle: ihmissuhteiden monimutkaisuus, muutoksen pelko ja sittenkin muutoksen välttämättömyys tekevät meistä ainakin voimattomia. Ainakin hetkeksi. Riitänkö, rakastetaanko minua, ymmärretäänkö minua väärin? Kuka minä lopulta olen? 

Näytelmän hieno teksti helisee kuin runo, samoin saaren merellinen maisema, jossa kaikki tapahtuu. Saari, joka on liikkeessä, eikä sittenkään. Minulle saari oli ja on saari Pellingissä, jossa luovuin väistämättömän edessä. Saari on sielunmaisema, jonka poluilla yhä unettomina öinä kuljen. Jätin saaren, saari ei minua: "Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni." (Raamattu, Joonan kirja 1:12)

Näytelmässä saarella kesiään viettävä Anna joutuu kohtaamaan luopumisen, kun monta veljeä, velipuolta ja sisko vaativat häntä myymään saareen ja samalla luopumaan menneestä. Kaikkea tätä kirjaa Annasta elämäkertaa kirjoittava kirjailija Laura.

Näytelmä vilisee sukulaisia, monen monituista tapahtumaa, käännettä ja takaumaa, mutta se on ennen kaikkea kahden vahvan naisen näytelmä. 

Elena Leeve ja Emmi Parviainen  kirkkaina ja vahvoina Sinivalaan päärooleissa. (kuva Tommi Mattila)

Sinivalas on Annan, Elena Leeven ja Lauran, Emmi Parviaisen vahvan yhteistyön tulos. On upeaa nähdä heidät jälleen yhdessä näyttämöllä aivan kuten edellisessä Kansallisteatterin yhteistyössään Kolmessa sisaressa, jonka niin ikään Paavo Westerberg ohjasi. Tuntuu kuin nämä kaksi näyttelijää hengittäisivät samaan tahtiin. He osaavat tulkita toisiaan pelkällä katseella, mahdollisimman vähäisin ilmein. Ja mieskirjailija, miesohjaaja ottaa heidät näin upeasti näytelmänsä keskiöön - se on merkittävää näinäkin aikoina, aina.

Westerberg on ihastunut videokuvan käyttöön, ja videota Sinivalaassa riittää. Valo- ja videosuunnittelun toteuttanut Ville Seppänen on tehnyt upeaa työtä, mutta ajoittain tuntuu siltä, etten ole teatterissa vaan elokuvissa. Tekstin runsaudensarven ohella se läkähdyttää ja vähempikin olisi riittänyt.

Paavo Westerbergille vähä ei riitä. Sinivalas on hänen kahdeksas kirjoittamansa näytelmä ja viides jo Kansallisteatterille. 

Hän sanoo: "Ihmisillä on tarve kokoontua yhteen ja kertoa tarinoita."