Liisan seikkailut

Hyviä hetkiä koronapiinan keskellä

Katson työhuoneemme ikkunasta pimentyneeseen iltaan. Risteys Helsingin Laajasalossa on aavemaisen autio, muutama koiranulkoiluttaja vain kävelee katua pitkin. Kun illan tullen katson ulos, näkymä on ilta illan jälkeen vain hiljentynyt.

Ahdistaa, on ikävä lapsia ja lastenlapsia, jotka asuvat vain muutaman kilometrin päässä meistä. Milloin näemme seuraavan kerran?

Kaiken ahdistuksen ja huolen keskellä on aiheita, joista voi iloita. 

1. Naapurien kesken juttelemme monen metrin päässä toisistamme - miten voidaan, voidaanko hyvin, tarvitaanko kauppa-apua ja pysytään terveinä! Nuori mies samassa kerroksessa totesi juuri lukeneensa Mustasta surmasta. Ei olla siinä tilanteessa lähimainkaan.

2. Vanhimman tyttäreni, kolmen lapsenlapseni äidin arki on juuri nyt kotona työntäyteistä. Hän siivoaa koko ajan, kokkaa ja huolehtii kahden koululaisensa etätöistä, joita tulvii Wilmaan. Siitä tuskaantuneena hän laittoi alkuviikosta opettajalle viestin. Tämä soitti saman tien ja sanoi, ettei kaikkia läksyjä tarvitse tehdä heti. Opettaja lohdutti ja kannusti tukalassa tilanteessa ja osoitti empatian kykynsä ja ammattitaitonsa. 

3. Nuorempi tyttäreni lomautettiin töistään kuten niin moni suomalainen tällä hetkellä. Hänen asuntonsa vuokraisäntä suhtautui tilanteeseen suurenmoisesti ja suostui mukisematta alentamaan vuokraa lomautuksen aikana enemmän kuin tyttäreni pyysi. Mikä helpotus ja ilouuutinen kaiken keskellä.

4. Läheinen ystäväni oli lähdössä kesäksi vapaaehtoistöihin Etiopiaan. Hänen piti opettaa siellä aidsorpoja ompelemaan. Työkeikka peruuntui pari päivää sitten, ja ystäväni oli syystä surullinen ja hädissään - ei  vain siksi, että vuosien unelma kariutui, vaan siitä, että hän oli vuokrannut kotinsa koko kesäksi. Kaksi lääketieteen opiskelijaa, jotka olivat vuokranneet asunnon, ymmärsivät tilanteen, ja vuokrasopimus purettiin tänään.

Opettaisiko tämä poikkeustilanne meille suomalaisillekin jotain? Jotain, jota olemme näinä hulluina vuosina ja vuosikymmeninä kadottaneet - ystävällisyyden, naapuriavun ja ymmärryksen siitä, ettei tämä meno voi jatkua ikuisuuksiin.

Kun liikkumistamme ja kokoontumistamme, sosiaalisia kontaktejame nyt syystä rajoitetaan, muistan, mitä kirjailija Kjell Westö kirjoitti vuonna 2006 julkaistussa upeassa romaanissaan Missä kuljimme kerran: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja joissakin lukemattomista taloista joku sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."