Liisan seikkailut

Kirsti Paakkanen uhrasi elämänsä työnteolle

Alussa on pieni pellavatukkainen tyttö.

Hän syntyy Saarijärven Lannevedellä Tuumalan tuvassa 12. helmikuuta 1929. Tyttö on Helmi ja Vihtori Poikosen kuopus, ihme jo sellaisenaan, että vielä lapsi saadaan perheeseen, ovathan perheen kaksi vanhinta tytärtä valmiita maailmalle. Pakkasta on helmikuisena valonkitsaana päivänä 36 astetta. Ääriolosuhteissa syntyy tyttö, josta kasvaa äärimmäisyyksien nainen.

Tuumalan tupaan syntyvä tyttö saa nimen Kirsti Kaarina. Kodin maalliset varat eivät ole hääppöiset, vaan sitäkin enemmän on henkistä rikkautta, on käsien taitoa ja mielikuvitusta. Kirstin ollessa kolmevuotias hänen rakkain lelunsa on isän veljeltä Johannekselta Amerikasta saatu nukke. Sen Kirsti nimeää Ertoksi. Erttoa hän pitää hyvänä, ikään kuin aavistuksena siitä, ettei hän saa koskaan omaa lasta.

Kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittaman Kirsti Paakkasen elämäkerran Suurin niistä on rakkaus (Otava 2020) alkulukuja lukee kuin romaania. Siinä ollaan väinölinnamaisissa tunnelmissa agraari-Suomessa, jota ei enää ole olemassakaan. Paavilaisen kaunokirjailijan rikas kieli pääsee tässä kohdin tarinaa oikeuksiinsa, vaikka tunnetaanhan hänet toimittajanakin erinomaisena kirjoittajana. Ollessaan kahdeksantoista vuotta Me Naiset -lehden päätoimittaja hänen pääkirjoituksensa olivat aikakauslehtien parhaimmistoa.

Kirsti Paakkasen elämäkerrassa hän noudattaa taitavasti tarinan kronologisuutta. Paakkanen muuttaa Saarijärveltä Helsinkiin, etenee sisukkuudellaan työelämässä, perustaa legendaarisen mainostoimisto Womenan ja päätyy siihen, mistä Suomen kansa hänet tuntee - Marimekon omistajaksi ja pelastajaksi.

Kirjan sivuilta voi lukea paljon myös rivien välistä. Vaikka lukijaa välillä läkähdyttää Kirsti Paakkasen bisnesälyn, luovuuden ja johtajuuden ylistys, niin kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Paakkanen on ollut olla kova ja oikukas johtaja. Paavilainen kirjoittaa, että "Marimekon työntekijät saavat kokea myös Kirstin arvaamattomuuden. He ovat kuvanneet oloaan kuin saisivat joka aamu vapaalipun Linnanmäen vuoristorataan". Tämäkin lause paljastaa paljon, vaikka yksikään kirjaan haastatelluista marimekkolaisista ei ole ryhtynyt Paakkasta mollaamaan, vaikka aihetta olisi varmasti ollut. Toinen paljastava lause kirjassa kuuluu: "Kun Kirsti tulee Marimekon toimitalon kakkoskerrokseen, ihmisillä on olo kuin tähti olisi laskeutunut paikalle."

Se, mitä Kirsti Paakkanen tekee Marimekossa, ansaitsee kaiken kiitoksen. Hänen aikansa siellä jakautuu kolmeen ajanjaksoon - hapuiluun, sitten seuraa Paakkasen pillin mukainen juoni, jossa ei tarvita organisaatiokaavioita ja aika, jolloin tehdään rahaa ja myös epäonnistuneita kokeiluja. Överiksi menee kuitenkin Paakkasen seuraajan Mika Ihamuotilan luonnehdinta, että Kirsti Paakkasta ihailtaisiin kuten Mannerheimia, Paavo Nurmea tai Adolf Ehnroothia. Niin ikoninen nainen ei Paakkanen sentään ole, ja ehdottomasti häntä ikonisempi oli Marimekon perustaja Armi Ratia.

Alussa on pellavatukkainen tyttö. Lopussa on mustatukkainen 91-vuotias nainen.

Hän on antanut koko elämänsä tinkimättömälle työnteolle. Kun Ulla-Maija Paavilainen kuvailee elämäkerran lopussa Paakkasen Ranskan-talon luksusta, taide- ja sisustusaarteita ja talon emännän vaate- ja kenkämerkkejä, tulee surullinen olo. Kirjan otsikko Suurin niistä on rakkaus saa täyttymyksensä, sillä rakkautta ei ole sittenkään ollut paljon. On kaunista ja kallista turhuutta, mutta ei tullut sitä kaivattua lasta, ja rakkausavioliitto Jorma Paakkasen kanssa päättyi avioeroon jo vuonna 1964. Se päättyi työnteon ja lapsettomuuden takia.

Tuli uusia miehiä, ylistystä, ihailua ja turhaakin imartelua, mutta "helisevä vaski, kilisevä kulkunen: mutta minulla ei olisi rakkautta" kirjoittaa elämäkerturi.


PS. Moni toimittaja on Kirsti Paakkasta haastatellut ja niitä haastatteluja nyt kirjan ilmestyttyä muistellut. Minäkin haastattelin aikoinani Ilta-Sanomiin, kun hän oli Womenan toimitusjohtaja ja sitten Marimekon pelastaja. Viimeksimainitusta haastattelusta minulla on muistona hänen lahjoittamansa mustakultainen, Maija Isolan suunnittelema Fandango-kangas. Se on yhä perheemme joulupöytäliina.