On vain yksi Esko Salminen

Jotain hyvin koskettavaa tietää kokeneensa, kun istuu Suomen Kansallisteatterin ensiparvella ja kuuntelee Esko Salmista, vielä tämänkin kerran. Esko runot ja pari matkakumppania -esitys on Mika Myllyahon ohjaama runoilta. Dramaturgian on tehnyt Eskon kuopus, näyttelijä Sonja Salminen, joka myös esiintyy isänsä rinnalla.

Esko Salminen Suomen Kansallisteatterin Myrsky-näytelmässä vuonna 1995. Rooli oli Prospero, ja hienon esityksen ohjasi Arto af Hällström. (kuva Leena Klemelä)

Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu Aale Tynniä, Kaarlo Sarkiaa, Katri Valaa, mutta myös Tommy Tabermannia ja Claes Anderssonia. Ja tietenkin mukana ovat Eino Leino, Federico Garcia Lorca ja William Shakespeare.

Esityksen alku on elämänriemua ja rakkautta, kesiä ja kiuruja, ruislinnun laulua, runoillan loppua kohden runot kertovat enemmän luopumisesta, myös kuoleman läheisyydestä. Se, joka lähestyy meitä kaikkia, se, mikä joskus alkoi syntymässä, loppuu kuolemaan.

Sonja Salmisen levollisen hienot runotulkinnat ovat koskettava osa taide-esitystä. Mitään ei tässä illassa ollut liikaa, eikä liian vähän.

Viime kuukausien moniin hienoihin teatterielämyksiini mahtuvat Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla, Turun kaupunginteatterin Cabaret, Teatteri Avoimien Ovien La Strada, Helsingin kaupunginteatterin Everstinna ja Suomen Kansallisteatterin Tytöt, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmät.

On silti uskomaton elämys, miten yksi näyttelijä voi pitää katsojan hyppysissään. Sen teki Martti Suosalo omassa teltassaan. Sirkus Teltta Suosalossa elettiin uskomaton Jacques Brel -ilta ja intouduttiin lopussa yhteislauluun riemukkaan ivallisessa Porvarit, porvarit -lauluun. 

Esko Salmisen illan päätti lyhyt tallenne Turun kaupunginteatterin Van Gogh ja postinkantaja -näytelmästä vuonna 1975. Senkin näin, kuten Eskon Nummisuutarien nimiroolissa Kansallisteatterissa vuonna 1966.

Esko Salminen on ainutlaatuinen taiteilija, jonka ääni jylisee edelleen voimakkaana ja ilmaisuvoima on aivan omaa luokkaansa. Aale Tynnin runon sanoin: 

"Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta lapseni, tahdon, että kaarisillan teet. Sillä kaikilla ihmisillä on ikävää päällä maan, ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan. Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee, joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Ei vain tytöille, vaan meille kaikille

Tätä kultturikannanottoa, tätä ravistavaa huutoa Suomen ummehtunut henkinen ilmapiiri on kaivannut ja keskustelua todellisesta tasa-arvosta, joka ei jäisi yhdenvertaisuuskeskustelun jalkoihin. 

Suomen Kansallisteatterin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmä pohjautuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen viime vuonna julkaistuun kirjaan. Se saa nyt arvoisensa tulkinnan Satu Linnapuomin dramatisoimana ja ohjaama, jota tukee Ima Iduozeen oivaltava koreografia.

Emilia Neuvonen ja Safiya Abukar (kuva Tuukka Ervasti)

Näytelmä kertoo ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin omakohtaisen tarinan. Somaliasta Suomeen pikkutyttönä muuttanut Ujuni havahtuu jo varhain tietoisuuteen, miten hänen yhteisössään sorretaan tyttöjä, ja miten äidit antavat vapauksia pojille, mutta eivät koskaan tytöille. Tytöille, joiden vastuulla on pienestä pitäen koko perheen, suvun, yhteisön maine, tytöille, jotka kasvatetaan palvelemaan tulevaa aviomiestään, usein sitä vuosia vanhempaa kuin itse on. Peitä hiuksesi, peitä vartalosi, pysy koskemattomana.

Lapsuuden ankaria, alistavia kokemuksia koetaan koraanikoulussa, jonka opettaja hakkaa Ujunia sormille, kun tämä ei osaa ulkoa kaikkia vaadittavia koraanin kohtia. Loppujen lopuksi hän tulkitsee koraania aivan oikein - sieltä ei todellakaan löydy niitä sääntöjä, joita patavanhoilliset miehet naisille asettavat.

Oikeuksiinsa havahduttuaan Ujuni hakee tietoa perheensä lähtökodista Somaliasta ja saa selville, miten vapautuneita naiset siellä olivat vielä 1980-luvulla - aivan kuten aikoinaan myös Afganistanissa. He pukeutuivat kuten halusivat, minihameisiin, bikineihin uimarannalla ja elivät sellaista elämää, johon kaikilla pitäisi olla mahdollisuus. Kunnes alkoi sisällissota vuonna 1991, ja kaikki hajosi. Alkoi vaihe, joka johti monia somaliperheitä pakoon Suomeen. Vaikutteita fundamentalismiin saatiin paljolti Saudi-Arabiasta.

(kuva Tuukka Ervasti)

Näytelmän teksti on vahvasti henkilökohtainen, ja Ujunin tarinan terävä ja rohkea kärki osuu Suomen somaliyhteisön patriarkaalisuuteen, mutta myös siihen, mihin tytöt ja naiset joutuvat eri puolilla maailmaa suostumaan. Tarina käsittelee myös rasismia Suomessa, sitä syrjintää, mitä Ujuni on kokenut  ja lyhyesti vielä ajankohtaisesti sitä, miten ja miksi nykyinen hallitus joutui antamaan tiedonannon rasismista.

Tyttöjen oikeuksista tärkein, tyttöjen sukuelinten silpominen nousee tarinan edetessä keskiöön. Ujunin ajama tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista kieltävää erillislakia ei ole vieläkään laadittu. Kansalaisaloite ja eduskuntakuntakeskustelu tyrehtyivät maaliskuussa 2023 siihen, että oikeusministeriössä lakiehdotuksen on koettu olevan ristiriidassa yhdenvertaisuuden kanssa! 

Näytelmän viesti on vakava, mutta esitys ei ole missään tapauksessa raskassoutuinen tai synkkä. Se on valoisa ja optimistinen, ja antaa kaikille tytöille ja naisille luvan olla juuri niitä, joita me olemme ilman yhdenkään miehen määrittelyä.

Nuoren Ujunin roolissa nähdään Safiya Abukar, oikeuksiinsa heräävän Ujunia Emilia Neuvonen. Elssa Antikainen näyttelee äitiä. Emilia Neuvonen, joka tunnetaan myös artisti Emiliannena, huipentaa naisten elämän sukupolvien ketjun vaikuttavaan Äidit äidit -tekstiin.

Sitä ennen tapahtuu paljon, ja paljossa ovat mukana koko hieno emsemble, Kansallisteatterin nuorten teatteriryhmä Kantti ja teatterin omat näyttelijät Ilja Peltonen, Jani Karvinen (superhyvä räppäriroolissaan) ja Pirjo Määttä.

Lavastussuunnittelun on tehnyt Tinja Salmi, ja näyttämö muuntuu hienosti Tyttöjen taloksi, metrovaunuiksi ja myös lontoolaiseksi maahanmuuttajien kahvilaksi. Kaari tarinan alusta koskettavaan loppuun asti kantaa, ja katsoja tuntee kokeneensa todellista tyttö- ja naisenenergiaa! 

Tinja Salmen lavastus ja Sanna Levon pukusuunnittelu. (kuva Tuukka Ervasti)

Vahvat romaanit elämästä ja kuolemasta

Tuonen tytti, se Sirpa Kähkösen 36 uurnaa -romaanissa kirjailijan vierellä istuva, on istunut myös minun olkapäälläni vahvojen lukuelämysten myötä. Se istahti seuraani Kjell Westön Molly & Henry, Romaani sotavuosilta -kirjan luettuani ja jäi uniin viime yönä, kun sain loppuun Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin Päivät jotka sain -kirjan. Unessa Paavilainen piirsi kämmenselkääni vanhanaikaisella mustekynällä perhosen.

Kähkösen 36 uurnaa, Väärässä olemisen historia (Siltala) on hyvin henkilökohtainen kertomus äidistä Riitasta, jonka mieli murtui nuorena tyttönä järkyttävän tasoristeysonnettomuuden jälkeen, rakkaudettomuudesta ja samalla rakkauden kaipuusta, alkoholismista ja tyttärestä, Sirpasta itsestään. Hän kirjoittaa itsensä irti surusta äidin kuoleman jälkeen. Romaani on myös järkyttävä ja tosi kuvaus hänen sukunsa traumaattisista kokemuksista ja Suomen menneisyydestä sisällissodasta toisen maailmansodan vuosiin. Se on ajankuva nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilta, nuorisokulttuurista, joka herää sotien jälkeen henkiin. Kielellisesti romaani on niin rikas ja täysi, että jokaisen lauseen haluaisi lukea aina vain uudelleen. 

Kjell Westön Molly & Henry, Romaani sotavuosilta (Otava) sijoittuu talvisodan viimeisiin kuukausiin, hetken kestäneeseen välirauhaan ja jatkosodan alkuun kesällä 1941. Molly on näyttelijä, Henry Hufvudstadsbladetin toimittaja. Heidän keskinäinen suhteensa moniin vaiheisiin, sen ristiaallokkoon mahtuvat molempien kipuilu työssään, selviytyminen talvisodan osittain raunioittamassa, kaikesta pulaa kärsivässä Helsingissä ja yritys jatkaa elämää, jonka jatkuminen on jatkuvan sodanuhan takia epävarmaa. Kuolema kurkkii ovenraosta koko ajan.

Westö kuvaa jälleen pääkaupungin katuja ja kaupunginosia, vuodenaikojen vaihtumista niin, että lukija tuntee todella kulkevansa välillä Kruununhaassa, Etu-Töölössä tai Kulosaaressa, joka on vielä puisen sillan päässä kantakaupungista. 

Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama Päivät jotka sain, Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja), pohjautuu osittain hänen syöpään menehtyneen ystävänsä, toimittaja, kirjailija Katarina Westin kirjoittamaan tekstiin elämästään ja sairastumisestaan. Vuonna 2021 kuollut West asui Italiassa Toscanassa. Avioliitto professori Luciano Bozzon kanssa, koti 1300-luvulta peräisin olevassa 500 neliön linnassa, pojan Emanuelin syntymä 2000-luvun alussa on kuin elokuvaa. Sitä se ei tietenkään ole. Kahden täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen liitto ei ollut sekään pelkkää auvoa, ja Ulla-Maija Paavilainen kuvaa hienosti kliseistä kuvaa, joka Italiasta helposti piirtyy mieleen. Samalla hän kirjoittaa kulttuurihistoriaa Italian taiteesta, renessanssin mestariteoksista, italialaisesta elämäntavasta ja mentaliteetista.

Paavilainen viimeisteli kirjansa käsikirjoituksen loppuun saatuun alkukeväästä 2023 tiedon, että sairastaa itse syöpää. Hän ei kuitenkaan nosta kirjan lopussa itseään keskiöön, ei omaa sairastumistaan tai saamiaan hoitoja. Päivät jotka sain, on Katarina Westin elämäntarina ja kädenojennus poisnukkuneelle ystävälle. Häneen Paavilainen tutustui vuonna 1994, kun hän Me Naiset -lehden päätoimittajana otti nuoren naisen lehden kesätoimittajaksi. Tästä paljastui ilmiömäinen, rohkea toimittaja, joka ei arkaillut suurien kulttuuripersoonien haastatteluja tai julkkisjuttujen tekoa.

Päivät jotka sain on kertomus elämästä ja kuolemasta, aivan kuten Sirpa Kähkösen ja Kjell Westön romaanit. 

On osattava päästää irti. Sirpa Kähkönen kirjoittaa: " Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä. - Taakse katsomatta, hän neuvoo./.../ Näin on lähdetty, näin lähdetään taas." 

 

Heidi Herala heittäytyy estottomasti ja valtavalla ammattitaidolla Everstinnaksi

Tällaista teatteri on parhaimmillaan, tunnetilasta ja tilanteesta toiseen vyöryvä tarina, jonka jännite ei herpaannu hetkeksikään. Kyse on Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön Everstinna-näytelmästä, jonka vahva naisjoukko ja yksi mies vievät suurenmoiseen lopputulokseen.

Vahva naisjoukko tarkoittaa alkuperäisen tarinan, romaanin Everstinna kirjailijaa Rosa Liksomia, näytelmän ohjaajaa ja sen näyttämölle sovittanutta Susanna Airaksista, dramaturgi Merja Turusta, sävellys- ja äänisuunnittelun luonutta Johanna Puuperää, lavastus- ja pukusuunnittelija Vilma Mattilaa ja naamioinnin suunnittelijaa Aino Hyttistä. Joukon ainoana miehenä on valosuunnittelija Vesa Ellilä.

Suo on Everstinnan seksuaalisen heräämisen lähde. (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Timanttina loistaa monologina näytelmän esittävä Heidi Herala. Hänellä ei ole heikkoa hetkeä näyttämöllä, vaikka kahden tunnin mittainen esitys vaatii näyttelijältä fyysistä ja henkistä kanttia. Hän tanssii, pyörii, konttaa, hän on Lapin hurjassa luonnossa kasvanut neito, hän on itseään 28 vuotta vanhemman Everstin runotyttö, valkoiseen Suomeen kasvatettu runoilija V.A. Koskenniemen ihailija, Hitlerin ja natsiaatteen kannattaja.

Everstinna muistelee elämänsä käänteitä yhden vuorokauden mittaisen ajan. (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Eversti on näytelmässä vain univormuna ja Santeri Kinnusen äänenä . (kuva © Otto-Ville Väätäinen)

Everstiin nuori tyttö rakastuu alkukantaisella vimmalla, ja samalla vimmalla Eversti tyttöä nai. Everstiä ei näyttämöllä nähdä, mutta vahvan ja petollisen lempeän äänen hänelle antaa karismaattinen Santeri Kinnunen.

Tarina siirtyy Lapuan liikkeen uhon ja tuhon jälkeen sotavuosiin, jolloin "ryssä lyödään", ja Suur-Suomi-aate on voimissaan. Everstinna rakastaa paraateja ja juhlia, mutta juhlien aika on sodan jälkeen ohitse. Ihanteet ovat mennyttä, mennyttä Everstin rouvaansa istuttama sairas kuvitelma Natsi-Saksan hallitsemasta maailmasta, jossa juutalaisilla ei ole mitään sijaa.

Näytelmän loppua ei pidä paljastaa, sen silti, että Everstinna on ehtinyt pitkän elämänsä aikana kokea paljon. Paljon liikaa.

Hänestä kasvaa itsenäinen nainen, joka ei enää alistu muiden tahdon alle. Ylväästi Heidi Herala tämän naisen kehityskaaren tulkitsee, ylväästi ja valtavalla tunteen palolla.

La Strada on Teatteri Avoimien Ovien kulttuuriteko

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon ottaessaan ohjelmistoonsa La Strada -näytelmän. Federico Fellinin vuonna 1954 ensi-iltansa saanut elokuva saa vasta nyt kantaesityksen Suomessa. Mikä sen komeammin juhlistaisikaan Helsingin Erottajalla sijaitsevan teatterin 25-vuotista taivalta!

Sirkusmaailmaan sijoittuva on La Strada on pohjimmiltaan tragedia, vaikka se hymyilee kyynelten läpi  elämän ja ihmissuhteiden järjettömyydelle.

Ilkka Heiskanen (kuva Mitro Härkönen)

Tarina alkaa siitä, kun äiti myy aran tyttärensä Gelsominan voimamies Zampanolle. Tämän mukana on aiemmin ollut Gelsominan sisar Rosa, jonka kohtalosta ei sen enempää tiedetä. Zampano on itseään täynnä oleva pullistelija, jota naiivi Gelsomina nöyrästi yrittää totella. Elokuvan unohtumattomat pääroolit tekivät Fellinin puoliso Giulietta Masina ja Anthony Quinn.

Teatteri Avoimiin Oviin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on saanut upeasti irti kaikki tarinan sävyt - kodittomuuden, maailman kylmyyden, ihmisen läheisyyden kaipuun ja haikeat unelmat, jotka niin harvoin elämässä toteutuvat. Tarina seuraa elokuvan juonta, mutta tapahtumapaikat ovat muun muassa kauppakeskusten takapihat ja taustalla häivähtää köyhyys, jota kaatopaikat kuvaavat.

Gelsominaa näyttelevä Ella Pyhältö on silmiensä ilmeitä myöten lapsenmielinen nuori nainen. Hän tulkitsee herkästi ja koskettavasti kodin kaipuuta, ja koko hänen olemuksensa tuntuu huutavan "ota minut syliin ja lohduta". Ilkka Heiskasen vinttikoiramaisen laiha ja jäntevä olemus on herkullinen kontrasti mielikuvaan kahlekuninkaasta, joka kuvittelee hallitsevansa itseään ja koko maailmaa. Heiskasen vahva lavakarisma ja äänenkäyttö eivät jätä nytkään kylmäksi - hän on todellinen rautakeuhko Zampano! 

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö (kuva Mitro Härkönen)

Gelsomina saa hetken vapautuksen Zampanon ylivallasta, kun kiertävän sirkuksen akrobaatti Matto yrittää houkutella naista matkaansa: "Gelsomina! We are a family!" Roolissa nähdään ainutkertaisen upea ukranalainen tanssija, tanssinopettaja Roman "Tino" Hibalov, joka kieppuu näyttämöllä välillä päällään, välillä käsillään. Eikä ihme, onhan hänet rankattu Euroopan parhaimmistoon breikkaajana. Se, miten hyvin hän replikoi suomeksi, on pienoinen ihme, sillä hän on asunut Suomessa vasta pari vuotta.

Roman "Tino" Hibalov (kuva Mitro Härkönen)

Neljännessä, eikä vähäisemmässä roolissa on muusikko Satu Lankinen. Hänen haitarinsa soi haikeasti, välillä rohkeammin mouruten. Hän tekee musiikkinsa lisäksi hienoja, pieniä rooleja. Näytelmän lopussa kuullaan Nino Rotan säveltämä, elokuvasta tuttu tunnusmusiikki. Se soi katsojan mielessä vielä kotimatkalla.

Videolavastuksen tehneen Joona Petterssonin videot vievät katsojan road movie -matkalle, eivät liikaa, vaan juuri sopivasti liikkuvaa kuvaa käyttäen. Pelkistetty lavastus, olematta mitenkään staattinen, antaa tilaa hienolle näyttelijäntyölle.

Kun Zampano sanoo Gelsominalle "et ehkä usko sitä, mutta kaikella maailmassa on jokin tarkoitus", on siihen pakko uskoa. Ainakin tällä esityksellä on tarkoituksensa juuri tässä ajassa, tässä syksyssä 2023.

Teatteri Avoimet Ovet, La Strada, ohjelmistossa 16.12.2023 saakka.

Turun Cabaret valloittaa ja liikuttaa

Ne kumisevat kepeästi kuin marssiaskeleet. Kun Turun kaupunginteatterin Cabaret alkaa, orkesteri lyö tahtia käsillään, ja aloituksessa näen suurta symboliikkaa maailmanpalosta, joka odottaa muutaman vuoden päässä.

Mutta nyt eletään vielä hetki Berliinissä, taitekohdassa, jossa äärioikeisto on nousussa, ja eräs diktaattori lymyää piruna varjoissa. Meno on vapaata ja villiä, Kit Kat -klubilla tanssitaan ja juhlitaan kuin viimeistä päivää. Eroottisia estoja ei tunneta, elämä on huoletonta, ollaanhan ensimmäisestä maailmansodasta ja Saksan häpeärauhasta päästy 1920-30-lukujen taitteeseen.

Anna Victoria Eriksson ja Miiko Toiviainen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Turun Cabaretin esitykset tyssäsivät pandemiavuoteen 2020, mutta uusintaensi-ilta osoittaa, että paluu kannatti. Ohjaaja-koreografi Jacob Höglund on luonut poikkeuksellisen sykähdyttävän tulkinnan, ja hän käyttää kuin taikuri koko ensemblea tarinan kerronnassa - ei vain näyttelijöitä ja tanssijoita, vaan myös orkesteria, joka saa liikkua ja olla elimellinen osa esitystä. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä on sovittanut tutun musiikin aivan uuteen lentoon, musiikin, jonka tutut sanat riimitteli jo aikoinaan Jukka Virtanen.

Miiko Toiviainen on roolissaan Seremoniamestarina lumoavan notkea niin laulajana kuin näyttelijänä. Anna Victoria Eriksson on häpeilemättömän eroottinen Sally Bowles, joka saa hämmentyneen amerikkalaiskirjailijaa näyttelevän Otto Rokan pään pyörälle ja sydämen särkymään.

Sinikka Sokka Fräulein Schneiderin roolissaan on vahvahduttavan loistava laulaja ja vahva on myös tulkinta, kun hän rakastuu Herr Schultziin, jota Jukka Aaltonen lempeästi näyttelee. Raastavinta on se, että rakkaudesta on luovuttava herra Schulzin juutalaisuuden vuoksi.

Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Juuri ennen väliaikaa nähdään ensimmäinen natsitervehdys ja punainen hakaristi hihassa, kun Stefan Karlssonin Ernst Ludwig paljastuu aatteen kannattajaksi. Oli tyylikästä, ettei yleisö innostunut heti aplodeeraamaan, vaan täpötäysi katsomo oli hiirenhiljaa. Kiitokset tulivat vasta valojen sytyttyä katsomoon. Loppukiitoksissa olimme sen sijaan kaikki pystyssä ja pyyhkeilimme kyyneleitämme.

Sven Haraldssonin tyyliltelty, avara lavastussuunnittelu toteutuu monessa eri tasossa ja muuntuu erilaisiksi tiloiksi portailla, valoilla ja ovilla, joiden takana ja edessä tapahtuu paljon. Heidi Wikarin pukusuunnittelu on tyylikäs, se ei esittele paljasta pintaa, vaan tekee sen viitteellisesti.

Anna Victoria Eriksson on Sally Bowles. (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Cabaret on tarina kaukaa menneestä, mutta sen sanoma on juuri nyt pelottavan ajankohtainen. Äärioikeisto liikehtii pitkin Eurooppaa, demokratia on uhattuna monessa maassa, Venäjä käy valheellisin perustein sotaansa Ukrainassa. Iloa, unelmia ja kulttuurin voimaa ei pidä silti unohtaa. Alistua ei saa, on taisteltava humanismin ja hyvyyden puolesta. 

Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö, Cabaret

Mies ja maine

Kuvassa on pieni poika matkalla Helsingin Sepänpuistoon, edessä koko elämä. Paljon erilaisia töitä, monia ihmissuhteita, julkisuutta monenmoista ja enemmänkin kuin Rajalan Einon ja vaimonsa Sagan ainokainen olisi kuuna päivänä kuvitellut.

Kuvan poika on filosofian tohtori, kirjailija Panu Rajala (s. 27.8.1945) lapsuuskuvassaan (Päin elämää, Siltala 2023) muistelmien takakannessa, ja 700-sivuinen elämäntarina salpaa melkein hengen. 

Kirjan päähenkilö, tämä Panu, on moneen ehtinyt. Pintajulkisuus on leimannut hänet naistenmieheksi, monen naisen mieheksi, ja onhan hän sitäkin. Oma on syynsä, että hän kirjoitti edesmenneestä puolisostaan, kolmen lapsensa äidistä Elina Ylivakerista kirjan Enkeli tulessa kirjan 1997 ja sitten vielä provosoitui kirjoittamaan toisesta vaimostaan, sinivalkoisen puhtoisesta Katri Helenasta kirjan Lavatähti ja kirjamies vuonna 2013.

Mutta ei nyt juututa näihin (Enkeli tulessa on nyt, melkein 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen harvinaisen koskettava kirja, eivätkä sen eroottiset kuvaukset hätkäytä - niin on aika muuttunut). Ja Katri Helenasta hän kirjoittaa muistelmissaan harvinaisen kauniisti, vaan vaistosinko tekstistä jonkinlaista lempeää ironiaa? Mihinkään sapelinkalisteluun hän ei kuitenkaan ryhdy ex-vaimonsa elämäkertaa, Elina Hirvosen kirjoittamaa hienoa tarinaa vastaan (Katri Helena, Laulaja, Johnny Kniga 2023).

Se, että kirjallisuuden opiskelija Rajala ajautuu sattumien kautta (kirjailija, lehtimies Jouko Tyyrin syytä!), Rauni Mollbergin ja sitten vielä Mikko Niskasen elokuvien käsikirjoittajaksi alle 30-vuotiaana, on riemullista luettavaa ja suorastaan gargantuamaista menoa nimenmaan Mollen ja Niskasen takia. Sellaista remeltämistä ja suurten taiteilijasielujen taiteellisen luomistuskan hurjuutta ei ole pitkään aikaan kuvattu kuten Rajala kirjassaan kuvaa.

Tulisielujen jälkeen on vuorossa herrasmiesmäisempi Matti Kassila, sitten Rajalan päällikkyys jo sittemmin lopetetussa MTV:n teatteritoimituksessa, Pyynikin kesäteatterin legendaaristen Väinö Linna -dramatisointien parissa ja opettelu yhteistyöhön muun muassa Kalle Holmbergin kanssa, opettajana Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman professorina. Kulttuurihistoriaa, kulttuurielämää totisesti on kokenut tämä mies, ja kulttuurihistoriaa ovat myös muistelmansa.

Sillanpää-tutkijana Rajala on omaa luokkaansa, entä elämäkertakirjailijana? Sen kruununa on ehdottomasti Mika Waltarin elämäkerta Unio Mystica (WSOY 2008), mutta tuotantoon mahtuvat myös Aila Meriluodon, Yrjö Jylhän, Ilmari Kiannon, I.K. Inhan ja monen muun elämäkerrat - sellainen tuotteliaisuuden vauhti ja vimma Rajalalla on ollut 60 vuotta täytettyään, että harvalla. Sekös myös julkisuuskuvassa monia ärsyttää. F.E. Sillanpää-tutkijana ja tulkitsijana hän on omaa luokkaansa. Taata seurasi häntä lapsuudesta lähtien, olihan nobelkirjailija Rajalan mummon Suoma Marian serkku.

Vaimoistaan, rakastumisistaan nuoruudenrakkauttaan, näyttelijä Tiia Loustetta myöten hän kirjoittaa hurmioituneesti. Täysikuu, auringonpaahtamat uimarannat, raukeat yöt ja aamut tuoksuvat kirjan sivuilta lukijan aisteihin asti. Näissä kuvauksissa on ihmisiä suviyössä, kevätaamuissa, vappujuhlissa, elokuun kypsän haikeissa hetkissä.

Mies, joka pääsi syvälle naisen sielunelämään vasta päälle kaksikymppisenä, on kyllä ehtinyt kokea ja nauttia rakkaudesta. Rakkauden joutsenlaulu on hänen kolmannen puolisonsa Marja Norhan traaginen kuolema massiiviseen aivoverenvuotoon vuonna 2021.

Olin viime kesänä tekemässä Panu Rajalan haastattelua Hämeenkyrössä, mutta haastattelua ei erinäisten kohujen takia koskaan julkaistu. Haastattelumuistiinpanojani siteeraten voin paljastaa, että hän sanoo: "Marjan kuoleman jälkeen en tavoittele enää mitään, muistot kantavat minua eteenpäin, enkä kuvittele, että hän olisi tässä läsnä. Hän on muistoissani, niissä kauneimmissa."

 

Ihan mummina matkassa

Mummina matkassa ei tällä kertaa tarkoita Mumm-samppanjaa, vaan sitä, että osallistuin lehdistömatkaan, joka oli suunniteltu lapsia ja vanhempia varten. Seurueen ainoana mummina, parhaana matkaseurana tyttärenpoika oli Noel, 12 v. Sama tyyppi, joka kuusi vuotta sitten totesi Kreikan Skopeloksen helteessä: - Skopelos, aikasi on koittanut! Onko täällä joku lämmitin päällä?

Monta matkaa on jo koettu yhdessä, mutta kahden vuorokauden reissu Ahvenanmaalle näytti ikäeromme. Jos on 12 tai 68, siinä taitaa ainakin ketteryydessä olla eroa, vaan ei vielä turnauskestävyydessä.

Noelin Top 10 jutut reissulla olivat: 

1. Paras matkaseura viisi vuotta nuorempi Kaarlo, jonka Käärijä-esitykset ja elämänviisaudet naurattivat. - Miksi äidit ja mummit aina kieltävät kännykän pelaamisen? 

2. Maarianhaminan frisbeegolf, johon Noel halusi osallistua Pommern-laivan ja merenkulkumuseon sijaan. Olihan hän sen jo nähnyt viime kesänä Laajasalon Palloseuran pelimatkalla. Onneksi frisbeegolf on laivalla lähellä, niinhän mummi ajatteli. Kenttä, ehkä mummille vähän väärä luonnehdinta...Vaikeakulkuinen, louhikkoon korkealle mäelle kohoava rata on niin vaativa, että siitä selvisi vain 12-vuotias. Mummin tekonivelpolvi kyllä kesti, mutta leikkausta odottava toinen ei, vaan sanoi melkein heti irti sopimuksen leikkauksen siirrosta. Leikataanko Coxan tekonivelsairaalassa 29. elokuuta vai ei, riippuu mummin kirjoitustyön takia, siis tekeillä olevan elämäkertakirjan teosta. 

3. Talviturkkinsa Noel oli jo heittänyt kotirannalla Helsingin Herttoniemenrannassa, mutta uinti Gröna Uddenin rantavedessä maistui mummin mielestä liiankin pitkään. Sen jälkeen putsattiin hiekat varpaanväleistä ja rynnättiin minigolfradalle.

-Hole in one, sanoi Noel, vaan ei mummi.

4. Jomalan 4H-pientilalalla Noelia ihastuttivat vastasyntyneet kilit, vähemmän pientilan jälkeen nähty 1900-luvun kansakoulumuseo. Mummi ei raatsinut kertoa, että istui 1960-luvun alussa kansakoulun ekalla juuri samanlaisessa paripulpetissa kuin museon pulpetit ovat. Museokamaa? Ainakin koulun vuodelta 1925 oleva Pohjoismaiden kartta, jossa Suomi on itärajaltaan lohkoa verran suurempi kuin nyt.

5. Sändösundin Resort & Campingin Flow Parkin vaijeriradat olivat sen verran vaarallisen näköisiä, että mummia hirvitti. Onneksi opastus turvavaijereiden käytöstä oli asianmukaisen tarkkaa, ja mummi allekirjoitti vastuunsa Noelin osallistumisesta.

-Hei, mä oon jo kuusi kertaa käynyt tällaisessa ja osaan, sanoi Noel ja osasikin apinan kettyryydellä.

6. Kastelholman linnanvoutia esittävä opas ei Noelia ihastuttanut, sitäkin enemmän Bomarvsundin rauniot, joille se ei saanut kiivetä. Kyltin mummi huomasi vasta, kun Noel oli jo kiivennyt.

7. Kaarlo, 7 v. odotti innokkaana ravintoloitsija Micke Björklundin tapaamista Smakbyn ravintolassa, mutta Micke oli tällä kertaa lennähtänyt Ruotsiin. Pojat ihastuivat kuitenkin Smakbyn Karamelleriet-karkkitehtaan makeisiin, joita kuulemma saivat ennen purilaisillallista maistella "ainakin seitsemän kertaa". Todennäköisesti totta ja kertoivat, että karkkikokit vaivaavat päivässä viisitoista kiloa karkkimassaa.

8. Mariebladin kylpylä Maarianhaminassa on aika kasaria, mutta se ei Noelia haitannut. Hän sai vastuullisesti luotsata Kaarlon miesten puolelle, ja sen jälkeen pulikoitiin altaissa ulos asti alkukesän valoisaan iltaan. Mereen asti pojat eivät sentään uskaltautuneet.

9. Parhaat ruuat Noel kertoi saaneensa Viking Gloryn aamiaisella ja lounaalla ja aamiaisen paluumatkalla Silja Linen buffetissa. Kaikkiaan noin arviolta monta sataa grammaa pekonia ja graavilohta. Noelista tuntui hetken nololta Viikkarin Ville Viikinki ja Siljan Harri Hylje, mutta karkkireppu ja pehmolelu ilahduttivat. Harri Hylje ainakin nukkui Noelin kainalossa mummin viereisessä sängyssä.

10. Lopputulos matkasta: - Mitä tehdään seuraavaksi? 

Mummi meni matkassa mukana ihan flowna ja ryntäsi sen jälkeen ihan vanhanaikaisen printtihaastattelun tekoon. Matkalla hän ihasteli reissussa influensseri Sara Aarnion ja miehensä Henrik Koiviston perhettä, nelivuotiaan Livian ja häntä runsaan vuoden nuoremman Linuksen tyylikästä menoa. Sara Aarnion instaa @sarrrde seuraa sen tuhannen seuraajaa, eikä ihme, ja mummi uhkasin tehdä heistä ja rakkaustarinastaan printtilehden haastattelun. Influensserina mummi taitaa olla printtikamaa, mutta ei haitanne, koska hyvät tarinat kiinnostavat kaikkia.

Mummin haastattelussa heti matkan jälkeen haastateltava sanoi, että vanhemmuus on työtä 24/7, johon mummi totesi, että niin myös mummius, jos sen kokee täysillä. 

Mitä teki Noel heti matkan jälkeen? Hän meni saman tien Laajasalon Palloseuran treeneihin.

#visitåland #ahvenanmaa #vikinglinesuomi #vikinglory #tallinksiljasuomi #siljaline 

Kunkun kanssa lounaalla

Ruotsia odotellaan vielä Natoon, mutta kuningaskunnalla ja sen pääkaupungilla on tänä vuonna monta aihetta juhlaan.

Kuningas Kustaa Vaasa nousi valtaan 500 vuotta sitten (1523), nykyinen kuningas Carl XVI Gustaf 50 vuotta sitten (1973), Kuninkaallinen ooppera täyttää 250 vuotta, Pohjoismainen museo 150 vuotta ja Tukholman kaupungintalo 100 vuotta. Tasavuosijuhlat huipentuvat joulukuussa aatonaattona, kun kuningatar Silvia täyttää 80 vuotta. Siitä hovi ei ole kuitenkaan vielä pitänyt mitään meteliä, liekö syynä Silvia itse.

Tukholman kaupungintalon vaikuttavaa arkkitehtuuria.

Tämänkertaisen Viking Linen pressimatkan teemana olikin syystä kuninkaallinen Tukholma. Oppaana jälleen kerran erinomaisen taitava Hillevi Kindt, joka osaa asiansa, eikä eksy turhanpäiväisiin tai liian pitkiin selostuksiin.

Kungsholmenilla sijaitsevan kaupungintalon arkkitehtuuri lyö ällikällä, muistuttaahan arkkitehti Ragnar Östbergin suunnittelema talo enemmän renessanssipalatsia kuin virastotaloa, jossa istuu 101-päinen kunnanvaltuusto ja työskentelee monisatapäinen talon henkilökunta. 

Kaupungintalolla järjestetään vuosittaiset Nobelpäivälliset, ja yksi talon historiallisista tapahtumista elettiin maaliskuussa vuonna 1986, kun pääministeri Olof Palme siunattiin siellä. Moni muistaa, että meidän oma Arja Saijonmaamme lauloi tilaisuudessa Jag vill tacka livet - ja En sång om frihet -laulut. 

Sitä en kuitenkaan muistanut, että olen istunut lounaalla samassa salissa vuonna 1983, kun kuningatar Elisabet ja prinssi Philip vierailivat Tukholmassa. Lounaalle, jonka Ruotsin kuningaspari tarjosi, osallistui myös lehdistöä. Taisin olla niin untuvikkotoimittaja, että jännitykseltä on jäänyt unholaan tämä muisto - kiitos muistutuksesta kollegani Satu Saaristo! 

Nyt nautimme lounaan kaupungintalon Stadshuskällaren-ravintolassa. Käymisen arvoinen paikka kuten kaupungintalo, mutta vinkkinä, että talon tiloihin pääsee tutustumaan vain varaamalla ennakkoon opaskierroksen.

Kaupungintalon kellariravintola.

Lounaalta suuntasimme Kuninkaanlinnan erikoisnäyttelyyn, tutustuimme juhlakerroksiin ja Aarrekammioon. Vallan symbolit, kruunu, valtikka, maapallo ja avain mykistävät kävijän, jalokiviä sädehtivät kruunut ja tiarat ovat niitä, joita tasavaltaisessa Suomessa ei ole. 

Kameetiara on nähty viimeksi Victorian kutreilla hänen ja Danielin häissä.
 

Kaunein, vaikka ei pramein, on aikoinaan Napoleon I:n puolisolle, keisarinna Josephinelle kuulunut kameetiara. Sehän on nähty sekä Silvian että Victorian häätiarana. Ruotsin hovin jonkinasteista demokraattisuutta kuvaa se, ettei kruunua koskaan nähdä kuninkaan tai kuningattaren päässä, vaan juhlatilaisuuksissa se tuodaan esille kirkon alttarille. Sen jälkeen kiireen vilkkaa takaisin linnaan!

Kiitos Christa Grönlund ja Lotta Lindroos matkajärjestelyistä, ihanasta päivästä Tukholmassa ja meno- sekä tulomatkan kaikista keskusteluista. Maailma oli taas hetken aikaa kohdillaan.

Kuninkaallisesta Tukholmasta kiinnostuneille suosittelen vastikään ilmestynyttä Sanna-Mari Hovin Matka kuninkaalliseen Tukholmaan -kirjaa (Tammi). Kirja on oivallinen opas sekä kaupunkilomalle että nojatuolimatkalle.

Kuka saa rakkautta, kuka vallan?

 

Ilja Peltonen, Katariina Kaitue, Esa-Matti Long, Petri Liski ja Maria Kuusiluoma (kuva Stefan Bremer)

Jotain hyvin yleispätevää ja viisasta on Shakespearen näytelmissä, koska jokainen aikakausi löytää hänen näytelmilleen ajankohtaisen tulkinnan. Niin käy myös nyt Kuningas Learin kohdalla. On oletettu, että näytelmä valmistui yli 400 vuotta sitten, vuonna 1605, ja yhä sen sanoma kertoo paljon meistä ihmisistä.

Vallilan Kansallisteatterin Lear on lavastusta ja pukusuunnittelua myöten tyylitelty ja vimmainen näytelmä kuninkaasta, jonka mieli katoaa sumuun. Muistisairauden riivaamana hän tekee järjettömiä, epäloogisia päätöksiä jakaessaan valtakuntaansa kolmen perillisensä kesken.

Tiina Puumalaisen hienossa suomennoksessa, sovituksessa ja ohjauksessa perilliset ovat poikia, alkuperäistekstissä tyttäriä. Kuningas on kuningas, vaikka häntä näyttelee nyt Katariina Kaitue. Hänen poikiaan ovat Esa-Matti Long, Petri Liski ja Ilja Peltonen. Järjen ääntä hullussa hovissa edustaa kuningastaan puolustava Kent, narri, jota näyttelee Sari Puumalainen. Omaa taisteluaan käyvät valtakunnan asioita järjestävän Gloucesterin tyttäret, laillinen perijä Annika Poijärvi ja laiton Maria Kuusiluoma. Gloucesterin roolissa nähdään Petri Manninen.

Katariina Kaitue tekee fyysisesti ja henkisesti raastavan hienon tulkinnan. Hän on jokaista elettä ja katsetta myöten Lear, joka ei enää tiedä kuka hän on ja missä on. Sari Puumalaisen Kent on puolestaan terävästi tulkittu rooli. Kentin lojaalisuus kestää myös kuninkaan antamat potkut.

Katariina Kaitue (kuva Stefan Bremer)

Learin perillisistä kaksi vanhinta osaavat juonittelun ja valehtelun taidon, ja sen Esa-Matti Long ja Petri Liski myös näyttelevät hyytävän kylmästi. Kuopuksen roolissa Ilja Peltonen tekee herkän roolityön ja saa väistämättä katsojan sympatiat puolelleen.

Tiina Puumalainen ei alleviivaa hullun hallitsijan ja häntä hännystelevän sisäpiiriin ajankohtaisuutta, mutta järkyttävän ajankohtainen tarina on. Valtaa kärkytään, ja hallitsijan heikkoutta käytetään hyväksi. Vaikka kyseessä on valtataistelu hovissa ja valtataistelu myös Gloucesterin perheessä, kyseessä on pohjimmiltaan sittenkin se, että kuka saa rakkautta ja millä hinnalla. Maria Kuusiluoman laiton perillinen ei lopulta saavuta mitään juonittelullaan sisartaan, tätä laillista vastaan. Kuusiluoma on jokaista liikettä ja äänenpainoa myöten fyysisestikin notkea peluri, joka pelaa kovilla panoksilla ja saa isänsä uskomaan valheisiinsa.

Yksittäisistä kohtauksista eniten tunteisiin käy Annika Poijärven laillisen tyttären monologi. Hän tekee selkeän ja konstailemattoman roolityön.

Annika Poijärvi ja Maria Kuusiluoma (kuva Stefan Bremer)

Ja sitten se toinen yksittäinen kohtaus, joka jää erityisesti mieleen: se on ehdottomasti Katariina Kaituen ja Petri Mannisen hidas tanssi, kuin epätoivoinen kuolemantanssi. Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön koreografia on muutenkin kautta näytelmän tärkeä osa kokonaistulkintaa.

Tiina Puumalainen kirjoittaa käsiohjelmassa: "Tuntuu tärkeältä ajatella, että vaikka shakespearelainen tragedia kertoisi julmuuksista, se ei luovu toivosta."

Katariina Kaitue ja Petri Manninen (kuva Stefan Bremer)

Jörn Donner ja erehdys

Viisi Ottoa - Niko Saarela, Juho Milonoff, Miiko Toiviainen, Ella Mettänen ja Vilma Melasniemi (kuva Noora Geagea)

Osoittaa itsetuntoa ja vahvaa itseironiaa, että pystyy nimeämään itsensä Rikkaruohoksi. Niin teki Jörn Donnerin (1933-2020) avioton poika Otto Gabrielsson kirjassaan, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Hänen oli pakko kirjoittaa kirjansa viimeistään Donnerin Mammutti-omaelämäkerran ilmestyttyä. Siinä Donner luonnehtii piittaamattomasti ja julmasti 1980-luvulla syntynyttä Ottoa ja tytärtään Susannaa erehdyksiksi: "Silti he yhä elävät." 

Oton äiti on Lisbet Gabrielsson, edesmenneen Susannan äiti Meri Vennamo.

Nyt Oton tarina nähdään KOM-teatterissa Laura Mattilan dramatisoimana ja ohjaamana. Oton ristiriitainen isäsuhde paljastuu viiden näyttelijän Otto-tulkinnoissa. Mattila ja viisikko vievät Oton kokemuksiin poikkeuksellisen väkevästi - dramaattisesti, mutta huumoria unohtamatta. Erikoiskiitos siitä, että Donner-imitointi jää parin sanan ja eleen varaan. Ne Juho Milonoff tekee yleisöä kosiskelematta. Oton monitulkintaisimman roolin tekee Niko Saarela!

Tarina ei ole synkkä - se ei loppujen lopuksi edes syyttävä - vaan analyysi aikuisen miehen kaipuusta isään, joka ei koskaan ollut hänen lähellään kuten kahden nuorimman Danielin ja Rafaelin elämässä. 

Jörn Donnerin mammuttimaisuus monilahjakkaana kusipäänä ja kulttuurielitiin lemmikkinä ei jää epäselväksi. Näyttämöllä nähdään poikansa hylänneen isän ruumiinavaus, joka päättyy yhtä mammuttimaisesti kuin Donnerin elämä ja tuotanto olivat. 

Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että miksi isäsuhteista on tehty niin paljon tulkintoja, kirjoja ja näytelmiä, mutta aika harvoin äideistä!

Oli jotenkin liikuttavaa nähdä, miten jotenkin ujon oloisena Otto Gabrielsson tuli ensi-illan loppukiitoksiin. 

Hän kirjoittaa kirjassaan: "Olisin todellakin tarvinnut isää, joskaan en välttämättä sinua." (Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle (S&S 2020)

25000 askelta Tallinnassa

Ajoitus oli oikea - pari päivää ennen ennen talvilomalaisia, joten tilaa oli kahdelle ystävälle. Hemmottelureissun tarkoitus oli ajelehtiminen ilman aikatauluja, ja se onnistui, koska ennakkosuunnitelmat vaihtuivat sään ja mielialan mukaan. Askelia kertyi kahden päivän aikana 25 000, joten kuntoilustakin reissu kävi!

Aamu alkoi vasta viime joulukuussa liikennöinnin aloittaneen My Starin business loungessa. Meri Länsisatamassa oli peilityyni, valo lupasi kevättä, sitä taas pitkään odotettua. Lasi ja toinenkin skumppaa (laivan skumppa on muuten hintansa ja makunsa väärti) aamiaisen kyytipoikana - ihan parasta keskiviikkoaamuna. Askelia laivalla kertyi pari tuhatta, koska tutkimme tarkasti vielä uutuuttaan hohtavan aluksen.

Kahden ystävän hemmottelureissulla riitti naurua, asiaa ja asiatonta juttua.

Apteekkimuseon entisaikojen linimenttiä. Sitä kuitenkaan sitä maistettu.

My Starin business lounge.

Tallinkin laivat rantautuvat uuden D-terminaalin edustalle, hotellimme Tallink Spa & Conferense -hotelli sijaitsee A-terminaalin kupeessa. Askeleet veivät hotellilta Rotermanniin, kohti Tallinn Design Shop -myymälää, josta löytyi höyhenillä koristeltu pusero (design Lisa Katwoman) ja kaulahuivi tuliaisiksi kotimiehelle (design Vetka).

Rotermannilta suuntasimme Vanhaan kaupunkiin, johon ei ollut missään tapauksessa tarkoitus mennä. Onneksi menimme, sillä Raatihuoneentorin kupeessa sijaitseva 600 vuotta vanha apteekki oli yllättäen uusi tuttavuus (ja museo, josta saa opastetun kierroksen). 

Askelia oli tässä vaiheessa päivää 6 000.

Tallink Spa & Conference -hotelli on osittain uudistettu. Tässä vaiheessa toista aamua ihana kasvohoito oli silottanut edellispäivän rypyt. Kiitos siitä Liina Tüli, jolla on hyvää tekevät kädet.

Tallinnassa parasta ovat löydöt, ja sellainen oli pari kuukautta sitten avattu Kogu-ravintola osoitteessa Vorgu 6. Tilasimme "lampaan katkaistua niskaa", joka oli itse asiassa mureaa lampaan ulkofileetä ja lisukkeena vuohenjuustoperunagratiini. Erinomainen ruoka, hyvä tunnelma ja ystävällinen palvelu - ihan parasta Tallinnaa taas!

Taival takaisin hotelliin ja kylpylään kerrytti askelia sen verran, että askelmittari näytti lukemaa 12 500. Totesimme, että hyvä me! Uni maistui askelien, illallisen ja kylvyn jälkeen.

Ukrainan sota ja kantaa ottaminen näkyvät Tallinnassa Helsinkiä vahvemmin. 

Toisen päivän askelsaldo alkoi kävelyllä kohti kakkosen ratikkaa, suuntana Kopli. Tarkoitus oli mennä Fotografiskaan, mutta koska mikään ei pidätellyt, ja taivas vihmoi räntää, niin jäimmekin räntäsateelta suojaan tutulle Baltic Jaama Turg -asematorille. Tutkittavaa riitti, ja Humalakodan risotto kanan kera maistui.

Olisiko jo terassikelien aika?

Skool vielä kerran!

My Star lähti takaisin Helsinkiin klo 19.30. Toisen päivän askelmittari näytti lukemaa 13 000, joten huonollakin matikkapäällä askelia taisi tulla kahden päivän aikana yli 25 000. Askeleet tuntuivat jaloissa, mutta mieli oli kuin olisi ollut viikon lomalla.

My Starin sisustussuunnittelusta vastaa sisustusarkkitehti Vertti Kivi (Dsign Vertti Kivi & Co)

Kiitos Marika Nöjd #tallinksiljasuomi #mystar #tallinna #kahdennaisenhemmottelumatka

Kenen pitäisi katua?

Lumi Aunio, Seidi Haarla, Ursula Salo, Aino Seppo ja Heidi Herala (kuva Robert Seger)

 Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nähty monena, mutta harvoin sen syvyyttä ja avaruutta on käytetty niin vaikuttavasti kuin Ei kertonut katuvansa -näytelmässä. Näyttämö aukeaa pohjoisen selkosiksi, kuohuvaksi, höyryäväksi joeksi, täysikuun maisemaksi ja välillä niin syvän verenpunaiseksi sodasta, että haavoittuneiden sotilaiden tuska tuntuu katsomossa asti. Lopussa maisema on poltettu Rovaniemi, jossa jäljellä on enää savupiippuja ja mustiksi palaneita puunrankoja.

Lavastaja Vilma Mattila, valosuunnittelija Heikki Paasonen, projisoinnit tehnyt Toni Haaranen ja pyrotehosteista vastaava Markku Ahonen ansaitsevat ensimmäiset aplodit - näyttämökuva on mykistävän tehokas. 

Miten Tommi Kinnusen tiivistunnelmainen romaani viidestä naisesta, jotka kulkevat jalan Norjan Narvikista Rovaniemelle onnistuu näytelmänä?  

Vaikuttavasti. Saksan armeijan palveluksessa olleet naiset lähetetään Lapin sodan loputtua takaisin Suomeen päät kerittyinä, kunniansa rippeitä joten kuten kannatellen. He kohtaavat satojen kilometrien matkallaan syyttelyä, huorittelua ja vihaa, mutta myös myötätuntoa ja saavat apua. 

Susanna Airaksinen tekee yhtä vahvan ohjaustyön kuin hän teki edellisessä työssään Everstinnassa. Hänen kädenjäljessään on paljon tunnistettavaa ja yhteistyössä on jälleen mukana sävellyksestä ja äänisuunnittelusta vastaava Johanna Puuperä. Loistava kolmihenkinen bändi luo näyttämölle hetkittäin lännenelokuvien ja jopa Tarantinon The Hateful Eight -elokuvan tunnelmaa.

Entä ne naiset, he, joiden ei minun mielestäni tarvitse katua, he, jotka luottivat Saksan aseveljeyteen ja lupauksiin, joita miehiltä saivat? Heidi Herala, Ursula Salo, Aino Seppo, Lumi Aunio ja Seidi Haarla tekevät vahvat roolityöt, ja kunkin ratkaisu lähteä Saksan armeijan matkaan, selittyy vaikuttavina takaumina menneeseen. Heidän henkilökohtaiset kohtalonsa ja lopulta Suomen kohtalo toisen maailmansodan lopussa kietoutuvat yhteen.  

Heidi Herala on joukon primus motor ja tekee jälleen yhden uransa hienoimmista rooleista. Ja olipa taas ilo katsoa hänen ja Jouko Klemettilän aina yhtä hienoa yhteistyötä! Aino Seppo lääkeriippuvaisena sairaanhoitaja on riipaiseva tulkinnassaan, eikä Ursula Salon roolihenkilön selviytymiskyky jää epäselväksi. Lumi Aunio on juuri niin hauras kuin roolin vaatima nuoruus vaatii. Hytti nro 6 -elokuvassa pääroolin tehnyt Seidi Haarla tekee nyt debyyttiroolinsa kaupunginteatterissa.

Ei kertonut katuvansa kertoo melkein kahdeksankymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Näytelmän ei tarvitse alleviivata ajankohtaisuutta, mutta järkyttävän ajankohtainen se Ukrainan sodan takia on.

Heidi Herala (kuva Robert Seger)

Aino Seppo (kuva Robert Seger)