Juhlitaan, iloitaan ja riidellään elämän aallokossa

Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön uutuus osoittaa, ettei komedian tarvitse olla farssia, ettei hauska saisi myös itkettää ja koskettaa monella tasolla. Kirsi Porkan ja Marina Meinanderin näytelmä Juhlat - ja elämä siinä sivussa onnistuu tässä kaikessa.

Sari Puumalainen (kuva Cata Portin)

Kun suku kokoontuu juhlistamaan näytelmän pääparin 30-vuotishääpäivää, alkavat väkisin pystyssä pidetyt kulissit kaatua. Paljastuu aviomiehen uusi rakkaus ja halu erota, isovanhempien vuosikymmeniä ylläpitämien juhlatraditioiden pohjimmainen tyhjyys ja iänikuinen toistuminen sekä nuoremman sukupolven kyllästyminen vanhempiensa arvomaailmaan. Tosin perheen nuorimmilla, tyttärellä ja pojalla, on myös keskenään erilainen arvomaailma. Tytär tekee uraa, poika lähinnä haaveilee.

Vappuna juhlitaan vai juhlitaanko? (kuva Cata Portin)

Juhlat kuvaa säälimättömän tarkasti ja komedian keinoin ihmissuhteiden monimutkaisuutta, erilaisia pyrkimyksiä ja haluja, jotka eivät välttämättä kohtaa toisiaan. Tarina on niin tosi, että se iskee suoraan katsojan omaan kokemusmaailmaan. Ne ikuiset vaput, juhannukset, uudetvuodet, se juhlatunnelma, joka äityy jossain vaiheessa iltaa riidaksi ja itkuksi - eikä vain avioparien kesken. Koettu on.

Sari Puumalainen on Juhlien ehdoton keskipiste. Hän tekee vahvan ja vakuuttavan roolin tunnollisena perheenäitinä ja puolisona. Ehdottomasti yksi pitkän uran tehneen näyttelijän huippurooleista, vaikka hänet on monena nähty. Katariina Kaitue uusii jälleen nahkansa ekohautausurakoitsijan roolissaan, ja Maria Kuusiluoma on valloittavan sulokas lääkäri ja perheen aviomiehen uusi rakastettu. Minka Kuustonen depytoi Kansallisessa perheen uraa tekevän tyttären roolissa ja hyvin debytoikin.

Leena Uotila ja Katariina Kaitue (kuva Cata Portin)

Mutta sitten! Liikutuksen kyyneleet silmissä saa nähdä sellaista näyttelijäntyötä kuin Leena Uotilan ja Heikki "Hese" Nousiaisen vanha aviopari tekee. Uotila hoitelee sarkastisia kommentteja heitellen pyörätuoliin käpertynyttä aviomiestään, jolle näytelmässä ei ole kirjoitettu montakaan repliikkiä. 

Kun tämä kuolemansa jälkeen nousee koko komeassa pituudessaan jaloilleen ja näyttäytyy lapsenlapselleen, tapahtuu teatterin ihme. Nousiainen kuuluu Kansallisteatterin legendaaristen näyttelijöiden joukkoon, niin menneiden sukupolvien, oman sukupolvensa ja myös tämän hetkisten parhaiden nuorten näyttelijöiden sarjaan. 

Hän tekee pienen, suuren roolin muutamalla lauseella. Sitä näytteleminen parhaimmillaan on.

Heikki Nousiainen ja Minka Kuustonen (kuva Cata Portin)

Juhlat on lavastettu ja puvustettu upeasti, Valheet ja viettelykset -näytelmän kuvastolla. Lavastussuunnittelusta vastaa Katri Rentto, pukusuunnittelusta Saija Siekkinen. Ruusuinen tunnelma vaihtuu lopun rajuilmaan. Ilmassa salamoi ja jyrisee, niin myös ihmissuhteissa ja elämässä. Joka kulkee vääjäämättömästi eteenpäin, oli juhlat tai ei.

Sari Puumalainen, Timo Tuominen ja Maria Kuusiluoma (kuva Cata Portin)

Diktaattori Mikkelissä

Tähän maailmanaikaan, aina uudelleen sikiävien hirviödiktaattorien ja sotien aikaan, ei mikään rauhanjulistus voisi olla vaikuttavampi ja ajankohtaisempi kuin Charlie Chaplinin Diktaattori-elokuva. Se, että Mikkelin Teatteri sai tekijänoikeudet The Great Dictator -elokuvasta pohjautuvaan näytelmään, on hatunnoston arvoinen asia.

Juha Pulli on Mikkeli Teatterin Hynkel.

Ohjaaja Snoopy Siren, dramaturgi Nikolaj Cederholm ja tekstin suomentanut Aino Piirola ovat tehneet millimetrin tarkkaa työtä, ja näytelmä seuraa tarkasti elokuvan juonta ja sen sävyä.

Suuri ansio Mikkelin Diktaattorin onnistumiselle on nimiroolia näyttelevällä Juha Pullilla. Hän on Chaplinin roolin tavoin juutalainen parturi ja diktaattori Hynkel, jolle ei tarvitse etsiä esikuvaa edes eräästä Hitleristä. Kyllä heitä lähempääkin löytyy. 

Juha Pulli on parhaimmillaan erityisesti kahdessa tarinan legendaarisessa kohtauksessa - parturintuolissa istuvan miehen partaa ajaessaan ja tietenkin diktaattorina, joka leikkii jättikokoisella maapallolla ja siirtelee haaveissaan valtakuntien rajoja. Pullissa on tanssijan notkeutta, niin koreografisesti hienoja molemmat kohtaukset ovat.

Näin haaveillaan maailman valloituksesta. Siis tuhosta.

Näytelmän loppukohtaukseen, suureen pasifismin ja humanismin puheenvuoroon olisin kaivannut hieman enemmän paatosta ja tunnetta. Niin tärkeä puhe on sisällöltään, vai onko ohjaajan idea se, että tässä puhuukin tavallinen ihminen, kuka tahansa meistä. 

Koko näytelmän ensemble tekee monissa eri rooleissaan hyvää työtä. Lavastussuunnitelman tehnyt Satu Vihavainen on tehnyt oikean ratkaisun siinä, ettei näyttämöllä nähdä hakaristejä punaisten lippujen pohjalla, vaan niitä markkeeraavia ristejä.

Snoopy Siren kirjoittaa Diktaattorin käsiohjelmassa: "Näinä vastakkainasettelun aikoina on syytä muistella historiaa, jottemme unohtaisi. On myös tärkeää nauraa, sillä se keventää taakkaamme ja tekee meistä ihmisiä. Charles Chaplinin Diktaattori antaa välineet kumpaankin."

Pirkko Saisio on monta, sen Heini Junkkaalan elämäkerta osoittaa

Heini Junkkaala on dramaturgi ja näytelmäkirjailija. Pirkko Saisio näyttelijä ja kirjailija, Junkkaala hänen Teatterikorkeakoulun oppilaansa 2000-luvun alusta. Hän on nyt myös kirjailija ja erinomainen sellainen.

Kun vuonna 1975 syntynyt kirjailija ryhtyy vuonna 1949 syntyneen kirjailijan elämäkerran tekoon, urakka voi pahimmillaan epäonnistua, parhaimmillaan onnistua. Nyt se onnistuu. Sopimaton-kirja, 949-sivuinen elämäkerta (WSOY) on painava teos. Ei vain fyysisesti, vaan monipuoliselta sisällöltään. 

Pirkko Saisio ja Heini Junkkaala skoolasivat Sopimaton-elämäkerran julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa 18. lokakuuta. 

Se on koskettava ja tarkka ajankuva sodanjälkeisestä lapsuudesta ja nuoruudesta työläiskaupunginosassa Helsingin Kalliossa, se on kertomus Saision isovanhempien rankoista elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, se on analyysi 60- ja 70-luvun kuohunnasta, seksuaalisesta vapautumisesta. Se on myös kertomus taistolaisuudesta, kulttuurielämästä, tunnetuista taiteilijoista, teatterista ja sen ajan kirjallisuudesta ja yhden kirjailijan noususta menestyskirjailijoiden joukkoon. Se tapahtui, kun Saisio julkaisi 26-vuotiaana esikoisromaaninsa Elämänmeno.

Sopimaton on lämmin ja hyvällä tavalla kriittinenkin henkilökuva Pirkko Saisiosta, Saikista. Tämä ihminen ei ole vain yhtä, hän on monta. Hän on arka, rohkea, heittäytyvä, unille vetäytyvä, kun vaikeat asiat ahdistavat. Hän osaa juhlia, olla seurueitten keskipiste, paeta hiljaisuuteen ja hakeutua lopulta  sielunmaisemaansa Madeiralle.

Saisio kasvoi polvihousutytöstä naiseksi, joka löysi nuoruuden hapuilujen jälkeen elämänkumppanikseen ja puolisokseen elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon. Lopulta Saisio nostetaan homoseksuaalien ikoniksi, ellei peräti äitihahmoksi!

Äiti onkin yksi kirjan teemoista. Saision oma tarmokas äiti nousee keskeiseksi henkilöksi elämäkerrassa, äitiys on hänen oma haaveensa nuoresta tytöstä lähtien, kun hän hoitaa lapsia kesätöissä Mustikkamaalla ja yhtenä kesänä myös Sveitsissä. Äiti hänestä tulee, kun tytär Elsa syntyy vuonna 1981. Emoluonnetta Saisio osoittaa myös rakkaudessaan Elsan ja tämän Timo-puolison lapsia Remua ja Mineaa kohtaan.

Elämäkerturi ei nosta kohdettaan kiusalliselle jalustalle, mutta ihailunsa ja rakkautensa hän kyllä osoittaa. Hän saa Saision äänen, huumorin ja juoruilun taipumuksen kirjassa elämään. Kirjan rakenneratkaisu, sinä-muoto, toimii niin hyvin, että se tuli tämän lukijan uneenkin viime yönä.

Se, että Heini Junkkaala sai lyötyä viimeisen pisteen Saision ehtymättömään tarinavirtaan, arkistomateriaalin ja muiden taiteilijoiden ja kohteen läheisten haastattelujen ohella, on suuri saavutus.

Ja ehdottomasti iso lukuelämys, jonka jälkeen on vaikea tarttua uuteen kirjaan.

 

Timo Koivusalon juhlassa lavan täydeltä karismaa

Elokuvaohjaaja, muusikko Timo Koivusalo vietti kuusikymppisiään komeasti Savoy-teatterin lavalla. Juhlakonsertissa päähenkilö ei nostanut itseään ylitse muiden, päin vastoin, vaikka hänen musiikkiaan ja laulujaan konsertissa esitettiin. Hän antoi tilaa muille ja taitaa olla ohjaajanakin sellainen.

Timo Koivusalo 60-vuotisjuhlakonsertissaan Savoy-teatterissa.

Estradille nousivat päivänsankarin lisäksi hänen puolisonsa, laulaja Susanna Palin, Arja Koriseva, Tapio Liinoja, Tomi Metsäketo, Simo Silmu ja Pepe Willberg. Takavuosien Tuttu juttu tv-ohjelman legendaarista orkesteria johti Jari Puhakka.

Ilta alkoi runsaan viiden minuutin mittaisella väläyksillä Koivusalon ohjaamista Täällä Pohjantähden alla-, Sibelius-, Kalteva torni, Kulkuri ja joutsen -elokuvista. Ei mitään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Katsomossa istui hänen elokuviensa näyttelijöitä, oli Vesa Vierikko, Esko Roine, Ritva Jalonen, Seela Sella, Lauri Tilkanen, Mikko Nousiainen, Raimo Grönberg ja muutama muukin.

Lavakarismaa esiintyjäkaartilla riitti. Jos pitkä mies Koivusalo otti tilan laulaessaan, sen teki myös pienikokoinen Simo Silmu. Mikä ääni, mikä läsnäolo! Samaa tietenkin voi sanoa Willbergistä, Liinojasta, Metsäkedosta sekä tietenkin Arja Korisevasta, jonka ääni tuntuu vuosien myötä vain vahvistuvan.

Susanna Palin julkaisee uuden levyn 14.11., ja hän esitti konsertissa levyltä Ensimmäinen kevät -laulun. Se kertoo ihmislapsen ensimmäisestä keväästä, josta on vielä pitkä matka kuusikymppisiin.

Väliajan jälkeen Koivusalo veti ylleen Pekko Aikamiespojan roolivaatteet ja heitti hersyvän stand up -pätkänsä tyylikkäästi. Onhan Pekko osa hänen uraansa ja menestystään! 

Ylimääräisenä kiitoksissa kuultiin Simo Silmun komeasti esittämä Kuurankukkia, se Koivusalon säveltämä hitti. Sen jälkeen salintäysi yleisö nousi seisaaltaan laulamaan päivänsankarille onnittelulaulun.

Aika valoisissa tunnelmissa lokakuu loppui ja kääntyi marraskuun puolelle. Kun Timo Koivusalo puhui toivosta ja ymmärryksestä tässä sotien repimässä maailmanajassa, ainakin hetken elämä tuntui Savoy-teatterissa paremmalta.