Kerran elämässä vieraana Linnan-juhlissa

Olihan se todellinen once in lifetime -elämys - saada kutsu Linnan-juhliin, nähdä ja kokea kaikki se, mitä vuosi toisensa jälkeen on katsottu televisiosta! On istuttu etukenossa ja arvosteltu pukuja silmät kiiluen. Minä sain edustaa Rovaniemellä  asuvan, Venezuelasta kotoisin olevan Mariela Pokan sähkönsiniseksi värjätyssä poronahkaleningissä. Sen tarina löytyy apu.fi-sivulta Eevan-lehden Naiselo 45+ -blogista.

Olen ollut neljä kertaa juhlissa töissä, vuonna 1982 Me Naisten, vuonna 1986 Ilta-Sanomien ja vuosina 2010 ja 2011 nykyisen työnantajani Avun toimittajana. Ne ovat olleet ainutkertaisia, kiihkeitä työiltoja, jolloin monisivuinen juhlien paketti tehtiin valmiiksi yöllä. Nettiä ei vielä ollut, ei vielä edes vuonna 2011 siinä muodossa ja merkittyvyydessä  kuin nyt. Nautin niistä hektisistä työilloista. Tekemisen tunnelmaa riitti!

Kutsun arvelen saaneeni siksi, että olin ainoana toimittajana mukana presidentti Niinistön Japanin-vierailulla keväällä 2016. Sain paluulennolla Tokiosta häneltä haastattelun. Kun Niinistö ei muistanut jotain japanilaista nimeä, hän kysäisi viereisellä penkkirivillä istuvalta puolisoltaan Jenni Haukiolta varmennuksen.

Haastattelu jännitti sen verran, että kiskaisin paikalleni päästyä yhden gt:n ja aloin kirjoittaa. Sillä lennolla syntyi 10-sivuinen juttu Apuun.

Puolitoista vuotta myöhemmin, syksyllä 2017 olin kuvaaja Timo Pyykön kanssa Minneapolisissa, kun presidenttipari vieraili amerikansuomalaisten Suomi 100 vuotta -itsenäisyysjuhlissa. Reportaasin lisäksi saimme pariskunnan harvinaisen yhteishaastattelun. Sekin juttu syntyi syntyi lentokentällä ja paluulennolla. Pyykkö käsitteli kuvia, minä kirjoitin.

Ehkä syynä kutsuuni oli myös 40-vuotinen urani kirjoittavana toimittajana? Se oli itselleni ja Apu-lehdelle suuri kunnia. Viime vuonnahan lehteä edustivat päätoimittaja Marja Aarnipuro ja toimittaja Eve Hietamies puolisoineen.

Tunnekuohuni kättelyjonossa yllätti minut. Kun astuimme ovesta sisään punaiselle matolle, minua itketti,  ja kuopukseni Juhana sanoi huomanneensa sen tv-kuvassa. Näytin kuulemma aivan äidiltäni, joka aina liikuttui helposti, ja miten se minua aikoinaan ärsyttikään! Anteeksi äiti, jonnekin sinne tähtiavaruuteen.

Juha ja minä juhlakostyymissä. Hauskaa oli, eikä jatkoja tarvittu, sillä viihdyimme Linnassa melkein puoleenyöhön. (kuva Jaakko Jaskari)

 

 

Tunnekuohun jälkeen koitti ihana ilta. Kohtaamiset Linnassa olivat aivan omaa luokkaansa, kun tutut ja tuntemattomat juttelivat keskenään. Yksi illan kiinnostavia hetkiä oli, kun mieheni Juha jutteli pitkään Puolustusvoimien entisen komentajan, kenraali Ari Puheloisen kanssa suomen kielen merkityksestä, sen säilyttämisestä ja oikeakielisyyden tärkeydestä. Saman ikäisiä miehiä yhdisti myös juoksuharrastus. Tiina Laisi-Puheloisen tunsin entuudestaan, sillä olen haastattelut häntä Apuun.

Tanssin pyörteissä ehdittiin jutella kansanedustaja Aino-Kaisa Pekosen (vas) kanssa, ja Lapin kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan (kesk) kanssa. Hänen punaisen poronnahkapukunsa oli suunnitellut sama Mariele Pokka kuin minunkin pukuni!

Taiteilimme jossain vaiheessa eteenpäin ruokalautasen ja viinilasillisen kanssa. Lautasissa ei ollut lasinpidikettä, eikä sen puoleen lasit eivät olleet viinilaseja vaan tavallisia juomalaseja. Pelastavana enkelinä oli Circon toiminnanjohtaja Riku Lievonen. Lievonen otti lasimme ja asetti ne takanreunalle. Tilanteessa syntyi pitkä keskustelu Helsingin Suvilahdessa sijaitsevasta elämyksellisestä sirkustalosta ja IHME-nykytaidefestivaalista.

Illan edetessä Juha tanssitti minun lisäkseni kahteen otteeseen nuoruutensa ihastusta näyttelijä Marja Packalénia, ja minä juttelin kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan (sd) kanssa. Hän halusi kuulla kolmeviikkoisesta lapsenlapsestani, jonka isä on irakilainen maahanmuuttaja.

Miten sitten Jasper Pääkkönen, Anna Puu, Mariska, Pihla Viitala ja muut Linnan kuvatuimmat julkkiset? Ei hajuakaan, jätin heidän haastattelunsa Avun tehokaksikolle, toimittaja Annika Vuorensolalle ja kuvaaja Jaakko Jaskarille. Heidän tarinansa ensi viikon Avussa.

Nyt otan lasin glögiä ja yritän rauhoittua!

 

Näyttelijät pistävät parastaan Kansallisteatterissa

Olen istunut kuumissani, hengästyneenä vajaan viikon aikana kaksi kertaa Kansallisteatterin ensi-illoissa. Huohotukseni ei johdu siitä, että katsomossa olisi ollut liian kuuma, vaan loistavat näyttelijäsuoritukset. Osuutensa niihin on varmasti myös kahdella ohjaajalla, Johanna Freundlichilla ja Paavo Westerbergillä.

Freundlichin ohjaama ja Eva Buchwaldin Willensaunaan dramatisoima Kissani Jugoslavia kertoo monipolvisen, monin tavoin symbolisen tarinan Kosovon albaanista, homomiehestä, joka on lapsena muuttanut Suomeen. Osa tapahtumista eletään Suomessa, osa Kosovossa. Näytelmä pohjautuu HS:n esikoisromaanipalkinnon saaneen Pajtim  Statovcin (s.1990) romaaniin.

Toni Harjajärvi ja Petri Liski (kuva Tommi Mattila).

 

Näytelmän päähenkilöä esittää Toni Harjajärvi. Hän antaa herkät kasvot identiteettinsä kanssa kipuilevalle nuorelle miehelle. Entä boakäärme, jonka kanssa mies asuu? Hän on Petri Liski, roolisuorituksessaan ilmeitään myöten uskomattoman käärmemäinen, vaan silti luotettavampi ystävä kuin kissa, jonka mies tapaa diskossa. Kissa on Ville Tiihonen ja millainen kissa! Notkea, röyhkeä, ilmeikäs. Tiihosen tanssi on lumoavaa katsottavaa. Näytelmän ainoa naisrooli kuuluu Sari Puumalaiselle, ja hänen tulkintansa nuoruuden haaveistaan väkivaltaisen miehen vaimoksi joutuneesta naisesta on kirkas ja selkeä.

 

Sari Puumalainen (kuva Tommi Mattila).

 

 

Ville Tiihonen ja Toni Harjajärvi (kuva Tommi Mattila).

 

 

Suuren näyttämön tila täyttyy elämäntuskasta, kun sinne levittäytyy Anton Tšehovin Kolmen sisaren turhautunut elämäntuska. Paavo Westerberg on sukeltanut syvälle tšehovilaiseen maailmankuvaan, ja siinä hänellä on apuna loistava ensemble.

Terhi Panula, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Jussi Vatanen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Marja Salo, Eero Ritala, Samuli Niittymäki, Olavi Uusivirta ja Esko Salminen. (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Marja Salo (Irina), Elena Leeve (Olga) ja Emmi Parviainen (Maša) ovat suurenmoiset, keskenään erilaiset, mutta toisiaan lopulta tukevat siskokset. Anna-Maija Tuokko on raju ja seksikäs roolissaan Natašana, ja Terhi Panulan palvelija Njanjassa on kaikki työssään kokeneen naisen viisaus. 

Eero Ritala (Andrei), Tuomas Tulikorpi (Kulygin), Jussi Vatanen (Veršinin), Samuli Niittymäki (Soljonyi)  ja Olavi Uusivirta (Tuzenbach) onnistuvat hienosti rooleissaan, vaan ylitse nuorten miesten kohoaa Esko Salmisen Tšebutykin. Kun Tšehovinsa tunteva Salminen puhuu monologiaan, paljastuu, miten kokemus antaa tekstille todellisen sisällön. Ei mitään liian vähän, eikä mitään yhtään liikaa!

 

Näyttämöllä ja screereillä tapahtuu samanaikaisesti, mutta Markus Tsokkisen upea lavastus riittäisi... (kuva Tuomo Manninen).

 

 

Salminen kertoo käsiohjelmassa, että tämä Kolme sisarta on hänen kahdeksas Tšehovinsa! Ensimmäinen oli Kansallisteatterin Kolme sisarta vuonna 1958, tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Hän oli yksi näytelmän laskiaisvieraista, mutta ei päässyt lavalle asti.

"Eino Kalima ohjasi minua ja muita ensimmäisen kurssin teatterikoululaisia, kun teimme elämän ääniä kulisseissa ennen modernin äänisuunnittelun iloja."

Moderni suunnittelu onkin ainoa asia, joka tämänkertaisessa tulkinnassa jakaa katsojat kahtia - toiset pitävät, toiset eivät. Minua ensimmäisen puoliajan kolme videoscreeniä ja jatkuvat kuvakulmien muutokset olivat suoraan sanoen liikaa. Onneksi toisella puoliajalla ei nähdä ainuttakaan videota.

 

 

 

Tampereen Billy Elliot tanssii katsojien sydämiin

Billy Elliot, jälleen kerran! Ensin vuonna 2000 elokuva, sitten näin Elton Johnin säveltämän musikaalin viisi vuotta sitten Lontoossa ja Helsingissä pari vuotta myöhemmin. Jokaikinen katsomiskerta liikuttaa sydänjuuria myöten, sillä tarina tanssijaksi syntyneestä pojasta, työpaikoistaan taistelevista hiilikaivostyöläisistä, miehen ja naisen, poikien ja tyttöjen sukupuolirooleista ei jätä kylmäksi.

Vertailematta sen kummemmin edellisiin näkemiini versioihin, Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot onnistuu kaikilta osin - miehityksessä, Jyrki Sepän lavastuksessa, Jari Saarelaisen koreografiassa.  Ja ohjaaja Samuel Harjanne tekee saman ihmeen kuin tänä syksynä Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaalissa - hän kertoo tarinan lämmöllä ja avarakatseisesti. Molemmissa musikaaleissa on lopulta kyse erilaisuuden hyväksymisestä ja taistelusta konservatiivisia, menneeseen juuttuneita arvoja vastaan.

Työväen Teatterin Billy Elliot alkaa hienosti videoilla toisen maailmansodan loppumisesta ja edetään pikavauhtia 1980-luvun alkuun. Monesti videot ovat katsojalle vain ylimääräinen riesa ja liikaa käytetty tehokeino, mutta nyt ne johdattavat nopeasti aikaan, jolloin Iso-Britannian rautarouva, pääministeri Margaret Thatcher (1925-2013) yritti lakkauttaa maan pohjoisosan kannattamattomia hiilikaivoksia. Kaivostyöläisten liitto aloitti lakon vuonna 1984, ja lakko kesti vuoden. Lopulta miesten oli palattava fyysisesti ja henkisesti raskaaseen työhönsä maan alle. Työväenliikkeen ja solidaarisuuden merkitys juuri nyt, Suomessa syksyllä 2018 tuntuu merkillisen ajankohtaiselta... ja Hyvät joulut Maggie Thatcher -laulu jää soimaan mieleen.

 

Petra Karjalainen on upea tanssiopettaja rouva Wilkinson. Ensi-iltamiehityksen nimiroolin teki Simo Riihelä. (kuva Kari Sunnari)

 

 

Billy Elliotin äiti on kuollut, ja hän asuu vaatimattomassa kodissa isänsä, veljensä ja dementoituneen isoäitinsä kanssa. Perhe ei voisi kuvitellakaan, että 10-11-vuotias poika alkaisi tanssia balettia nyrkkeilyharrastuksen sijaan - sehän on hinttien hommaa - ja pyrkisi lopulta Lontooseen maineikkaaseen balettikouluun. Billyn isä ja veli ovat kaivosmiehiä, ja se kuuluu heidän kielenkäytössään ja asenteissaan. Mikko Koivusalon suomennos ei kaihda kiroilua, ja kieli kuvastaa hyvin kaivosyhdyskunnan sosiaalista asemaa Iso-Britannian luokkayhteiskunnassa. Ehkä hieman turhaa on Billyn parhaan kaverin Michaelin tokaisu, että "stondis ja tutu" eivät sovi yhteen, vaikka tuntui sekin naurattavan yleisöä.

Musikaali edellyttää hyviä lapsinäyttelijöitä, joiden on osattava laulaa ja tanssia. Ensi-iltamiehityksessä nimiroolissa loisti 11-vuotias Simo Riihelä. Poika, jonka toiveammatti on tietenkin näyttelijä, tekee roolinsa suurenmoisella antaumuksella ja taidolla. Samoin hänen kaveriaan näyttelevä 11-vuotias Ilmari Kujansuu, joka käsiohjelman mukaan haaveilee pääsevänsä "Työväen Teatterin viralliseksi näyttelijäksi". On ilo katsoa tämän ikäisiä esiintyjiä, jotka eivät replikoidessaan lallata kummallisella nuotilla monien suomalaisten lapsinäyttelijöiden tapaan. Kun Billy lähtee Lontooseen ja antaa pusun Michaelin poskelle, katsomon uumista kuului kirkkaalla pojan äänellä "hyi". Spontaani katsojareaktio - eiväthän pojat pussaa keskenään!

 

Billy tanssii kohti unelmaansa. (kuva Kari Sunnari)

 

 

Petra Karjalainen on jälleen kerran upea roolissaan. Billy Elliotissa hän on keskeisessä tehtävässä baletinopettajana, joka ei hempeile, mutta näkee tyttöoppilaittensa joukkoon livahtavan Billyn lahjakkuuden ja taistelee tämän mahdollisuuksien puolesta. Jyrki Mänttäri tekee vahvan roolin Billyn isänä, jonka asenne poikaansa kohtaan on aluksi ankara, lopulta kannustava.

Monista näyttävistä joukkokohtauksista nousee esille nuori, liikunnallisesti lahjakas näyttelijä Konsta Reuter, jonka näin viimeksi kesällä Lappeenrannan kesäteatterin Kauniissa Veerassa.

Samuel Harjanne kirjoittaa käsiohjelmassa: "Maailmassa, jossa miehisyyttä mitataan vallalla, voimalla ja voitoilla, tarvitaan miehiä, jotka eivät alleviivaa stereotypioita ja arkkityyppejä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat seurata omia unelmiaan, uskaltavat olla omia itsejään." 

Vanhempina meidän pitäisi muistaa se. Lapset eivät ole omien unelmiemme jatke, heillä on oma tapansa elää ja ymmärtää maailmaa.

Läheisen masennus ja lopulta itsemurha jättävät jälkensä koko perheeseen

Istumme Ryhmäteatterin rivillä kolme kyyneleet silmissä, minä ja 25-vuotias poikani, kuopukseni. Maailman mielenterveyspäivään 10.10. osunut ensi-ilta Yhdeksän syytä elää koskettaa vahvasti. Perheemme koki pahimman vajaat kuusi vuotta sitten, kun yksi tyttäristämme teki itsemurhan. Se jätti jälkensä meihin kaikkiin. Mielenterveydestä, masennuksesta ja elämän merkityksestä on puhuttu näinä vuosina paljon. Olen itse tuntosarvet herkkinä kolmen aikuisen lapseni mielialojen vaihteluille ja kannan luultavasti liikaakin huolta heidän elämänlaadustaan ja jaksamisestaan.

Läheisen itsemurha jättää jälkeensä surun lisäksi kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Näyttelijä Jussi Lampi sanoo tämän viikon Avun Mitä olen oppinut haastattelussa tyttärensä itsemurhasta: "Elämäni suurin tragedia oli ja on tyttäreni Mandin itsemurha 19-vuotiaana. Miksi? Siihen kysymykseen en saa koskaan vastausta... Olen jopa vihaisena kysynyt, miksi teit niin, miksi jätit meidät."

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama Yhdeksän syytä elää tarttuu äärimmäisen tärkeään ja entistä ajankohtaisempaan aiheeseen. Näytelmän päähenkilö, nuori nainen - melkein tyttö vielä - on kärsinyt kymmenen vuotta masennuksesta. Hän on ollut hoidossa erinäisiä jaksoja, nyt avohoidossa. Se ei tietenkään toimi kuten ei toimi todellisuudessakaan. Mielenterveyspalveluista karsitaan jatkuvasti resursseja, ja avohoitoon päästetään potilaita, joiden paikka olisi sairaala. Tämä on yhteiskunnalta lyhytnäköistä säästämistä, ja sillä voi olla kauaskantoisia, vakavia seuraamuksia.

Yksi syy mielenterveysongelmiin on ahdistava yksinäisyys, jota Väestöliiton keräämän aineiston perusteella kärsii yksinasuvista miehistä 45 prosenttia, naisista 34 prosenttia.

 

Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Ella Mettänen, Pihla Penttinen, Juha Kukkonen ja Robin Svartsröm etsivät yhdeksää syytä elää. Se löytyy, kun jaksaa yrittää. (kuva Mitro Härkönen)

 

Näytelmä ei ole aiheestaan huolimatta synkkä, se on myös humoristinen ja hyvin viisas tarina elämästä. Se naurattaakin suistumatta kertaakaan farssiksi. Näytelmän edetessä päähenkilön Klaara Harmaan elämänasenne muuttuu hänen kohdatessaan lähiössä asuvia naapureitaan. Heistä paljastuu jotain aivan muuta kuin Klaara olisi ikinä voinut kuvitella. Jokaisella on salaisuutensa ja syyt tapaansa reagoida elämään kuten reagoivat. Klaara alkaa ymmärtää myös äitiään, joka on kaikkien äitien tavoin jatkuvasti huolissaan tyttärestään. Ärsyttävyyteen asti, tiedän sen.

Ella Mettänen (s.1989) tekee Klaarana huippuroolin. Alun itseensä sulkeutuneesta, sisäänpäin käpertyneestä naisesta kasvaa elämän valoisat puolet löytävä ihminen. Mettänen on liikunnallisesti notkea kuin akrobaatti, ja hänen liikekielestään paljastuu se, että hän on klovnerian taituri. Mettäsen rinnalla tarinan keskiöön nousee kulahtaneena Urho-Kaleva-koirana Juha Kukkonen, jonka hännänheilutus ja nuuskimiset irrottavat yleisöstä makeimmat naurut. Kukkosta ei ole puettu koiraksi, vaan hän on koira ruma ruskea puku päällään, toki valjaat selässään!

Urho-Kaleva pääsee onneksi Klaaran hoivaan alkoholisti-isäntänsä hoteista. Häntä näyttelee rappioalkoholistin hahmon hyvin saavuttava Robin Svartström. Santtu Karvosen yksi rooleista on koskettavasti tulkittu kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava postiljooni-runoilija, Pihla Penttinen on muun muassa Klaaran äiti ja naapurintyttö Lumi ja Minna Suuronen töykeä kaupankassa, virolainen Külli Mauk. Ryhmäteatterin tapaan kaikilla on monta roolia, vain Ella Mettänen on läpi tarinan yksi ja sama Klaara.

Anna Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa: "On mahdollista löytää tie takaisin, omaan itseen ja toisten luo. Yksinäisyys ei ole elinkautinen tuomio. Sen ei pitäisi olla sitä kenellekään. Itsepintaisinkin eristys on murrettavissa. Yhteys on mahdollista. Ja sitä onko meillä yhteyttä vai ei, on kiinni elämämme onni tai onnettomuus."  

Siksi pidetään kiinni toisistamme, myös hänestä, joka yrittää paeta ja eristäytyä.

 

 

Ella Mettänen tekee suuren roolin. (kuva Mitro Härkönen)

 

 

Kulttuuripersoona Risto Nordell soittaa hyvää musiikkia ja kokkaa kalaruokia

Jos kenen, niin musiikki- ja kulttuuritoimittaja Risto Nordellin (s. 1959) kohdalle sopii kulttuuripersoona-määritelmä. Nordellilla on humaani elämänkatsomus ja valtava määrä tietoa erityisesti klassisesta musiikista. Hänen Yle Radio 1:n Riston valinta  -ohjelmansa keskiviikkoisin kello yksitoista on kerännyt satoja tuhansia kuuntelijoita jo kahdentoista vuoden ajan. Hänen rauhallinen äänensä on tuttu myös lauantai-iltojen Sävel on vapaa -ohjelmasta.

Nyt Risto Nordellilta on ilmestynyt kaunis kirja Riston Valinta - Parasta mahdollista musiikkia vuoden matkalle (Kirjapaja). Kirjassaan hän käy läpi vuoden kaksitoista kuukautta ja ojentaa kuin tarjottimella lukijalle vuodenkiertoon sopivat musiikkivinkit. Lukija voi vuoden mittaisella matkalla tutustua Händelin, Mozartin, Henry Purcellin, Joonas Kokkosen ja Arvo Pärtin sekä monien muiden säveltäjien teoksiin.

Luvut loppuvat veden kielelle nostattaviin kalaresepteihin, onhan Nordell armoitettu kalamies ja myös purjehtija. Hänen sielunmaisemansa sijaitsee Västanfjärdissä, jonne hän suuntaa kulkunsa aina, kun on mahdollista.



 

 

Jokainen kuukausista alkaa pienellä kertomuksella kirjoittajan omista tunnelmista kyseisenä ajankohtana. Lapsuudenmuistot ja tämänhetkiset tunnelmat, monenlaiset tuntemukset ovat aistivoimaista tekstiä.

Juuri tänään, lokakuun ensimmäisenä on alkamassa yksi Risto Nordellin lempikuukausista: "Lokakuun sumuiset aamut tuoksuvat kuhalle/.../Monet pitävät lokakuuta ankeana sateisena ja sumuisena kuukautena, välitilana syksyn ja talven välillä. Kenties siksi lokakuuta on kansanperinteessä kutsuttu myös lika- tai ruojakuuksi./.../Sade, loka ja pimeys eivät vaikuta mielialoihini. Aktiivinen kalastus ja vesillä liikkuminen pitävät mielen virkeänä. Savustuspytyssä tirisevä kuha ja sienikuivurissa tuoksuva hurina luovat minun lokakuuni äänimaiseman." 

Lokakuun musiikin äänimaisemaan hän valitsee muun muassa Johann Sebastian Bachin h-molli-messun ja kertoo teoksen synnystä ja sen rakenteesta. Hän kirjoittaa, miten säveltäjä kuvaa surua ja tuskaa tyypillisillä barokin ajan keinoilla, kuten laskevalla melodiakululla, hidastuvalla tempolla ja pianissimoksi hiljenevällä musiikilla.

Kirjaa selailee melkein hartaana - musiikillista ja kulinaristista vuoden mittaista matkaa kuvittavat kullekin kuukaudelle valitut taidekuvat. Ne on poiminut kulttuuri- ja taidehistorian asiantuntija Liisa Väisänen, joka myös esittelee kuvat.

On suurenmoista, että tällaisiakin kirjoja julkaistaan. Levoton, repiviä ärsykkeitä joka puolelta tulviva aikamme kaipaa hiljentymistä ja nautintoja, jotka eivät ole mitään pikanautintoja.

Kirjassa esiteltäviä teoksia pääsee kuuntelemaan soittolistalta, joka löytyy Spotify-palvelusta Riston Valinta -nimellä.

Mikael Persbrandt nousi viina- ja huumehelvetistä takaisin elämään

Harvoin 422-sivuinen elämäkerta koukuttaa lukijan niin kuin näyttelijä Mikael Persbrandtin  avoimen raadollinen Muistini mukaan (Tammi) tekee. Minämuotoisen teoksen kirjoittaja on Carl-Johan Vallgren, tunnustettu ruotsalainen kirjailija ja taiteilija, mutta ei niin kuuluisa kuin Persbrandt on. Kirjan erinomainen suomennos on Heikki Eskelisen käsialaa.

Muistini mukaan on sielun- ja ruumiinavaus, johon Mikael Persbrandt on ollut valmis saatuaan viimeinkin diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se johti lopulta raitistumiseen ja oikeaan lääkitykseen pari vuotta sitten. Kirja on myös kurkistus Ruotsin viime vuosikymmenien teatteri- ja kulttuurimaailmaan. Tuttuja nimiä vilahtelee kertomuksessa Ingmar Bergmanista lähtien.

Tarina alkaa aivan alusta: nuorten vanhempien ainokainen syntyy Tukholman eteläisen sairaalan synnytysosastolla 25. syyskuuta vuonna 1963. Hänestä varttuu herkkä ja kauniskasvoinen pikkupoika, jonka elämään vaikuttaa voimakkaasti vanhempien avioero. Hän jää asumaan paljon bilettävän äitinsä kanssa, ja suhde isään on ollut tämän tunnekylmyyden takia etäinen tähän päivään saakka.

Teini-iässä Mikael on kiinnostunut kaikenlaisten moottoreiden kanssa näpräämisestä, ja harrastus johtaa aikuisena hurjiin kilpa-ajoihin ja autojen harrastajaksi. Kalliita autoja hänellä on autotallissaan nykyään useita. Formulakisoja rakastava mies kertoo ihailevansa muun muassa Mika Häkkistä. Kirjan muita suomalaisnimiä ovat Maria Heiskanen ja Antti Reini, joiden kanssa Persbrandt näyttelee vuonna 2008 hienossa Jan Troellin ohjaamassa Ikuistetut hetket -elokuvassa.

Näyttelijäksi Mikael Persbrandt ajautuu kuin sattumalta - hän on nähnyt teatterissa ennen omaa uraansa vain Astrid Lindgrenin Katto Kassisen. Sattuma johtaa siihen, että hänestä kehittyy oman sukupolvensa yksi lahjakkaimmista ja karismaattisimmista näyttelijöistä. Ura Ruotsin teattereiden lippulaivassa, Tukholman Dramatenissa on loistelias ennen sieltä saatuja potkuja, samoin roolit useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Niistä suuri yleisö tietää parhaiten Beckin, ja nekin, jotka eivät tunne Persbrandtin muita rooleja, muistavat hänet Beckin aisaparina Gunvaldina.

Kirjassa kerrotaan tarkasti jokaisesta roolista ja niiden rakentamisesta, mutta ei onneksi siteerata monien näyttelijäelämäkertojen tapaan kritiikkejä. Syvälle rooleihinsa sukeltava näyttelijä pystyy kertomaan maallikollekin tarkasti, miten hän kulloistakin rooliaan on rakentanut.

 

Mikael Persbrandt ja elämäkerran kirjoittaja Carl-Johan Vallgren.

 

 

Tuhoisa syöksykierre päivä- ja lopulta viikkokausien ryyppäämiseen ja kokaiinin niistämiseen epämääräisissä rikollisporukoissa alkaa varhain. Se johtaa lukuisiin syrjähyppyihin, ja pitkä yhdessäolo näyttelijä Maria Bonnevien on tiensä päässä. Ennen tien päätä Mikael Persbrandt tapaa kuitenkin toisen suuren rakkautensa, nykyisen vaimonsa, toimittaja Sanna Lundellin, maineikkaan muusikko Ulf Lundellin tyttären. Sanna Lundellin kanssa Mikael Persbrandtista tulee viimeinkin isä, kun pariskunta saa kaksi poikaa Igorin ja Lon.

Isäksi tulo ei vielä pysäytä Persbrandtin itsetuhoista käytöstä. Hänen on käytävä syvällä monta kertaa ennen kuin pohja on viimeinkin saavutettu. Mitään kaunistelematta hän kertoo viikkojen mittaisista huumesekoiluistaan, jolloin millään muulla ei ollut väliä kuin kokaiinin hankkimisella. "Valkoinen kuningatar" on lopulta houkuttelevampi kuin yksikään nainen.

Valtakunnan julkkiseksi kohonneen näyttelijän perässä paahtavat iltapäivälehdistön kuvaajat ja lööpin metsästäjät, joita voidaan hyvällä syyllä ja liioittelematta kutsua hyeenoksi. Journalismilla ei ole mitään tekemistä tämän ajojahdin kanssa. Se on raakaa peliä, jollaista Suomessa ole onneksi kenenkään kohdalla nähty.  Persbrandt saa rattijuopumus- ja huumeidenkäyttötuomioita, ja niistä tietenkin revitään valtavia otsikoita. Expressen saa lopulta tuomion julkisen sanan itsesäätelyelimeltä, ja lehti joutuu poistamaan nettisivuiltaan filmin, jossa Persbrandt vetää kokaiinia ja julkaisemaan oikaisun. Persbrandt sanoo, että vahinko oli kuitenkin tapahtunut. Hänen maineensa on mennyt, mutta siitä hän lopulta ruoskii vain itseään.

Viimeinen pohjakosketus on delirium tremens -kohtaus: "Mitään kauhistuttavampaa en ole koskaan kokenut. Istuin tuolilla ja katselin edessäni pöydällä olevia pulloja. Niissä liikkui jotain; ne olivat täynnä möyriviä matoja ja kummallisia hyönteisiä, jonkinmoisia kovakuoriaisia, joilla oli pitkät harottavat jalat... Teräviä juomia sisältävät pullot olivat täynnä matoja ja hyönteisiä, jotka kaikki liikkuivat."

Se, että Mikael Persbrandt teki vuosien aikana loistavia, kriitikoiden ja yleisön rakastamia rooleja, on ihme kammottavan ja säälittävän sekoilun keskellä. Ihme on myös se, että hän on yhä hengissä ja voimissaan. Hän sanookin, että jos hän olisi ollut heroiinin käyttäjä, hän olisi jo kuollut. Raitistuttaan hän teki muun muassa vuonna 2016 loistavan nimiroolin Macbethissä. Hän kokee Shakespearen tekstin kuin oman elämänsä kuvaukseksi.

Kolmas ihme on, että Persbrandtin ja Sanna Lundellin avioliitto kesti kaiken. Se kesti pitkät erossa asumisen ajat, hirvittävän julkisen ajojahdin ja mustamaalaamisen, pettämisen ja Persbrandtin tuhannesti rikkomat lupaukset. Vaimo ei vaadi häneltä muuta kuin totuuden, koska valehtelu on kaikkein pahinta ja tuskallisinta pettämistä.

Kirjan kauniissa lopussa Mikael Persbrandt sanoo: "Kuinka olemmekaan riidelleet, kuinka olemmekaan huutaneet. Ja kuinka olemmekaan rakastaneet! Sanna on kasvattanut minua, hän on tehnyt minusta paremman ihmisen. Palvon häntä, ja intohimoinen rakkauteni häntä kohtaan vain voimistuu päivä päivältä."

 

 

Salaviinan polttajia ja kansainvälisiä rikollisia

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei toimittaja, tietokirjailija Tuomas Marjamäellä ja kirjeenvaihtaja Mika Hentusella ole mitään yhteistä. On sittenkin.

Avun monivuotinen toimituspäällikkö, muun muassa menestyselämäkerran Spede Pasasesta kirjoittanut ja nyt vapaa kirjailija Marjamäki ja Ylen Washingtonin kirjeenvaihtaja Hentunen  ovat tämän syksyn kirjailijoita. Marjamäki on kirjoittanut monen tietokirjan jälkeen esikoisromaaninsa ja Hentunen toisen jännitysromaaninsa.

Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi -romaani (Docendo) on vauhdikas ja humoristinen tarina. Se alkaa vuodesta vuodesta 1896, jolloin helsinkiläisen Atelier Apollon omistaja ja sittemmin Maailman ympäri -teatterin pitäjä Karl Emil Ståhlberg näkee Lumièren veljesten ensimmäisen elokuvan (tosin uudissana elokuva keksittiin suomen kieleen vasta vuonna 1927). Ståhlbergin järisyttävästä kokemuksesta lähtee liikkeelle maanvyöryn tavoin etenevä hanke - ensimmäisen suomalaisen "kinematografikuvan" eli Salaviinanpolttajat filmaaminen.

 

Tuomas Marjamäki on monen tietokirjan jälkeen nyt esikoisromaanin kirjoittaja. (kuva Veikko Somerpuro)

 

Sellaista elokuvaa todella tehtiinkin, mutta vasta käsikirjoituskilpailun, monen käänteen ja kommervenkin jälkeen. Marjamäen romaanissa ehditään kokea Viaporin kapina, käydä ensimmäiset eduskuntavaalit ja tutustua tarinan aitoihin esikuviin kuten Kansallisteatterin näyttelijä Teuvo Puroon, kuplettimestari J.Alfred Tanneriin ja kreivi Louis Sparreen. Lukija kulkee tarinan myötä vanhan Helsingin kaduilla ja näkee nyt jo yli sata vuotta vanhat rakennukset vasta uudisrakennuksina.



 

Salaviinanpolttajista tuli ennakkosuunnitelmista poiketen farssi. Ja oliko filmin käsikirjoittaja todellakin 10-vuotias Yrjö eli Yrjö Soini, Agapetuksena (1896-1975) tunnettu kirjailija... Ainakin Tuomas Marjamäki johdattaa tarinaa siihen suuntaan. Romaanin suuria ansioita on 1900-luvun alun ajan henkeen sopiva ihmiskuvaus, tapa, millä kirjailija kuvaa ihmisten käyttäytymistä ja miesten sekä naisten tyystin erilaisia rooleja perhe-elämässä.

 

Mika Hentusen Elossa Washingtonissa (CrimeTime) -jännitysromaani sijoittuu maisemiin ja olosuhteisiin, jotka Ylen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hentunen työnsä vuoksi hyvin tuntee.

Mika Hentunen tutuissa työmaisemissaan Washingtonissa. (kuva Yuri Gripas)

 

 

Tarina alkaa NHL-komennuksen saaneen suomalaisen pelaajan Pepe Hukkasen jouduttua oudon vainoojan seuraamaksi ja yliajosta, jonka Pepe hädissään tekee. Se johtaa siihen, että pelaajan isä pyytää apua Supossa työskentelevältä sukulaiseltaan, ja tämä ottaa yhteyttä tuttuunsa FBI:ssa. Lopulta tehtävä lankeaa korealaiselle freelance-agentti Rocky Leelle, joka seikkaili jo Hentusen esikoiskirjassa Attan aarre. Rocky Lee alkaa nyt jäljittää kiristäjäliigaa, jonka lonkerot ulottuvat Venäjän kautta myös Suomeen.

Hentunen hyödyntää hienosti kirjeenvaihtajan työtään ja matkojaan ympäri Yhdysvaltoja. Washingtonin ohella kirjassa seikkaillaan pyörremyrskyn keskellä New Orleansissa ja ollaan lopulta myös hylätyllä kaivosalueella Tar Creekissa. Oklahoman intiaanien entisestä jokisuistosta on tullut viime vuosikymmeninä yksi Yhdysvaltojen vakavimmista ympäristökatastrofeista.



Mitä yhteistä Tuomas Marjamäen ja Mika Hentusen romaaneilla sitten on? Tarkka, paljon työtä vaatinut taustatyö ja faktan sekoittaminen taitavasti fiktioon. Ja molemmissa romaaneissa olisi aineksia vaikka elokuvaan!

Mielikuvitus yltyy laukkaan Rummun tekojärvellä

Lautturi Ignas Andres kiskaisee perämoottorin käyntiin, ja ison laiturin kokoinen lautta kääntyy hitaasti Rummun tekojärven turkoosinsinisessä vedessä. Lautalla ei ole turvakaiteita, eikä matkustajilla pelastusliivejä, mutta luotamme navakassa tuulessa Ignas Andresin taitoihin. Varmoin ottein lautturi isoa lauttaa käsitteleekin ja osaa varoa vedenalaisia vaaroja.

Kurkin lautan kaiteen ylitse ja näen monta metriä järven pohjaan. Syvällä näkyy valkoiseksi ja sileiksi hioiutuneita puiden oksia, jotka ojentautuivat kohti pintaa kuin luurankojen kädet. Pohjassa on myös entisten rakennusten raunioita ja työkoneita. Veden pinnan alla sijaitsee siis melkoinen museo.

Olemme Harjumaalla, vain runsaan neljänkymmenen kilometrin päässä Tallinnasta ja aika lähellä Paldinskin kaupunkia.  Sen läheisyys paljastuu hetkeksi, kun Naton hävittäjät jyrisevät ylitse. Silti tuntuu, että olemme kaukana mistään, keskellä ei mitään. Harjumaa on silti kuin Viron Uusimaa, siellä asuu 610 000 asukasta. Se on suosittu retkeilykohde, rantaviivaa Harjumaalta löytyy kolme sataa kilometriä ja muun muassa Viron korkeimmat vesiputoukset.

 



 

 

Rummun tekojärvi, Rummu karjäär sijaitsee entisen liuskekivikaivoksen alueella. Louhos alkoi täyttyä vedellä Viron tasavallan itsenäistyä uudelleen vuonna 1991, kun neuvostoaikaiselle liuskekiven tuotannolle ei ollut enää kysyntää, ja työt kaivoksessa loppuivat. Pohjavettä pumpanneet pumput pysähtyivät, ja vesi valtasi nopeasti alueen.

Kaivosmiehinä olivat siihen asti olleet vuonna 1938 perustetun Murrun vankilan vangit. Vankila lopetti toimintansa vasta vuonna 2012. Ehkä se ei ollut yhtä kammottava paikka kuin Tallinnassa sijaitseva Paterein vankila, mutta tuskin olot Murrussakaan olivat hääppöiset. Varsinkin kuin tietää millaisia paikkoja Neuvostoliiton vankilat olivat ja Venäjän vankilat yhä ovat.

Lautta lähestyy hitaasti kohdetta. Autiot, osittain romahtaneet vankilarakennukset ovat hyytävän pelottavan näköisiä. Yhtä kummallinen näky on seitsemänkymmentä metriä korkea tuhkavuori. Se on muodostunut paikallisesta liuskekivestä, Vasalemman marmorista. Mieleen tulee Arizonan erämaan autius.

 



 

Rantaudumme, ja maa on tyhjä kuin aikojen alussa, vain tuuli ujeltaa tuhkavuoren juurella. Paikka ei ole virallinen retkikohde, mutta se ei hurjapäisiä sukeltajia hillitse - ei sittenkään, että siellä on tapahtunut muutamia vakavia onnettomuuksia. Hengenvaaralliseksi paikan tekevät veden alla sijaitsevat rauniot, joiden takia veteen ei ainakaan kannattaisi hypätä ainakaan suoraan rantatöyräältä.

 



Tekojärven yli pääsee lautturin kyydissä tai vuokraamalla kanootteja. Syyskirkkaana päivänä järvellä näkyikin useampi kanoottiretkikunta ja pääasiassa reippaita naisia! He ovat liikkeellä tekojärven vastarannalla sijaitsevasta Paekaldan lomakeskuksesta.

Mielikuvitukseni riehaantui Rummussa niin, että näin jo sieluni silmin, miten joku taitava dekkaristi sijoittaisi tänne osan tarinastaan. Karppi-poliisisarjassa paikkaa onkin jo hyödynnetty jaksossa 11, jonka nimi on Ruhjeita. Siinä näyttelijä Lauri Tilkanen sukeltaa happipullot selässään (tai stuntti!), ja Pihla Viitala odottaa jännittyneenä autiolla rannalla...

Kansallisteatterin Musta Saara on hirmuinen nauru Euroopalle

Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö savuaa, kerjäläiset polttavat nuotioita ja heidät häädetään paikasta toiseen, katonrajaan kohoaa piikkilanka-aitoja, muurit paukahtavat muukalaisten edessä kiinni. Pidetään kiinni omasta, pidetään ovet ja ikkunat kiinni! Ei päästetä ketään maillemme, sitä rauhaa häiritsemään, jonka me kuvittelemme maailman kaaoksessa kestävän hamaan tappiin asti.

Vaan ei se kestä. Muutos on alkanut, ja muutos jatkuu, ja kun Saharan eteläpuolinen Afrikka lähtee liikkeelle, ei enää puhuta pakolaiskiintiöistä tai nyrpistetä nenää kadulla kerjääville romaneille. Yksi pallo, ja sen on riitettävä meille kaikille!

Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan Musta Saara -musiikkinäytelmä on vahvin ja rajuin kannanotto siihen, mitä Euroopassa nyt tapahtuu. Se on ohjaaja Laura Jäntin ja koko ensemblen käsissä gargantuamainen, hirviömäinen nauru oikeistopopulismin nousulle, maahanmuutolle ja sen syille.

Ketkä ovatkaan esikuvina Ranskan kansallispuolueen perustajalle ja hänen tyttärelleen? Ketkä ovat innoittajina Juha Mujeen ketterästi, ovelasti esittämälle Janne-Maria Teräväkynälle ja hänen tyttärelleen, Marina Teräväkynälle, polkkatukkaiselle Katariina Kaituelle, joka venyy fyysisestikin valtavan hienoon roolisuoritukseen? Jos on seurannut aikaansa, tietää kyllä ketkä ja keidän nationalistisista puheista näytelmässä tehdään parodiaa! Naurattaa, jos ei samalla kylmäisi.

 

Liput liehuvat Ranskanmaalla, polkkatukkainen Katariina Kaituen Marina Teräväkynä nostaa kansaa barrikadeille. (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Keitä me oikein olemme, me eurooppalaiset? Sikoja ainakin osa, ja sen pitkän laihan sian osan näyttelee kirves päässään Jani Karvinen paremmin kun koskaan. Sian kaverina tanssiva karhuparka, ihana Erkki Saarela roolissa, joka on kuin hänelle luotu.

Tässä näytelmässä ei ole heikkoja lenkkejä, joten jokainen näyttelijä pitäisi mainita. Mainitsen kuitenkin tarinaa kuljettavan kolmikon, uskomattomat Ulla Tapanisen, Tiina "Tinze" Weckströmin ja Sinikka Sokan, jonka esittämä näytelmän loppulaulu nostaa kyyneleet silmiin. Niin heleänä ja voimakkaana hänen äänensä soi, niin kaunis on laulun tarina Eurooopan ruman, itsekkään henkisen ilmapiirin keskellä.

 

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström ovat näytelmässä monena. (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Ja kun Jouko Turkasta puhutaan nyt pelkkää ikävää, niin jotain turkkamaista vieraannuttamisen efektiä tulee mieleen kohtauksista, joissa kolmikkoa puhutellaan välillä oikeilla nimillään. Sellaista tehokeinoa Turkka käytti muun muassa Kansallisteatterin ikimuistoisessa Valheita-näytelmässä vuonna 1990.

Romanikuoro, orkesteri Jussi Tuurnan johdolla, Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus takaavat sen, että eilinen ensi-ilta oli syksyn teatterikauden vavisuttavin elämys. Viisas, raadollinen ja humoristinenkin matka halki aikakautemme, halki Euroopan, joka ei voi nyt hyvin.

 

Juha Muje tekee vahvan paluun monivuotiseen kotiteatteriinsa. (kuva Tuomo Manninen)

 

Kinky Boots keimailee koroilla ja antaa luvan olla erilainen

Näyttävistä peruukeista, höyhenistä, korkeista koroista ja unelmista rakennettu Kinky Boots -musikaali on myös paljon muuta kuin vain näyttävä show. Samuel Harjanteen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaama tulkinta on kaunis ja syvällinen tarina erilaisuudesta ja rohkeudesta vastustaa valtavirtaa ja totuttuja roolimalleja. Olitpa minkä kokoinen, värinen, ikäinen tahansa, hetero, homo tai muunsukupuolinen, saat olla sitä.

- Kinky Boots kertoo itsensä hyväksymisen tärkeydestä. Uskalletaan olla sitä, mitä ollaan ja ollaan sitä sydän ammollaan. Ja annetaan toisten tehdä samoin, Samuel Harjanne sanoo.

Kertomuksen keskeiset henkilöt ovat nuori, isältään kenkätehtaan perinyt Charlie ja Lola/Simon, joka rakastaa esiintyä naisena. (Tässä kohdin on muistettava, ettei drag ole sama asian kuin transvestisuus, johon se usein sekoitetaan.)

Lolan tulo kenkätehtaaseen aiheuttaa maskuliinisessa miesporukassa ivaa ja suoranaista kiusaamista, mutta senkin uhalla Charlie palkkaa hänet pelastamaan tehtaan konkurssilta.  Lolan nerokas idea on, että tehdas alkaa tehdä drag-kenkiä! Kun niitä alkaa tulla liukuhihnalta, ovat idean vastustajatkin myytyjä.

Miesten ystävystyessä selviää, millaisia paineita isät ovat poikiensa harteille laskeneet. Ja miten pojat kipuilevat yrittäessään toteuttaa toiveita, jotka eivät ole heidän omiaan. Musikaalin syvin sanoma on niin viisas ja koskettava, että soisi mahdollisimman monen isän ja pojan näkevän Kinky Bootsin. Ja miksei myös äitien ja tyttärien. Jokaisella on oikeus toteuttaa omia unelmiaan, eikä yksikään lapsi ole vanhempansa jatke, sen olen itsekin kolmen aikuisen lapsen äitinä oppinut.

 

Tähti on syttynyt, ja hän on Lauri Mikkola! (kuva Mirka Kleemola)

 

Helsingin kaupunginteatteri on jo vuosia tuottanut hienoja musikaaleja. Yksi ikimuistoinen on vuonna 1999 näkemäni Kurt Nuotion ohjaama Les Misérables. Kinky Boots tulee jäämään samaan ikimuistoisten musikaalielämysten sarjaan. Se on kansainvälisesti huipputasoa, eikä esityksessä ole yhtään heikkoa lenkkiä. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia antaa tanssiryhmälle vauhdikkaat ja kantavat siivet, ja Eeva Konnun johtama orkesteri saa Cindi Lauperin musikaaliin säveltämän musiikin soimaan täyteläisenä.

Petrus Kähkönen osoittaa jälleen Charlien-roolissaan muuntautumiskykynsä ja lahjansa näyttelijänä sekä laulajana. Uudempi tuttavuus on Lolan roolissa säihkyvä Lauri Mikkola. Hänet voisi suoraan kuvitella Broadwaylle, mutta onneksi hän on nyt Helsingin kaupunginteatterissa. Mies laulaa  suoraan katsojan sieluun, ja drag-roolissaan hän on hemaisevampi kuin moni nainen. Kertoopa hän tehtaanväelle senkin, mitä nainen haluaa!

Petrus Kähkönen on loistava roolissa kuin roolissa. Toissasyksyn Schrek on nyt Charlie. (kuva Mirka Kleemola)

 

Jasper Pääkkönen viisivuotiaana ensimmäistä kertaa lehtijutussa

Kaivelin arkistojeni aarteita, ja leikekirjasta vuodelta 1986 sattui silmiini hupaisa juttu. Olin toista vuotta Ilta-Sanomien toimittajana ja ideoimme vappujuttua viikonvaihteen lehteen. Kuvaukseen pyysin mukaan Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen, vaimot Riitta Anttonen-Palon ja Virve Havelinin. Kaikki olivat valmiita leikkiin!

Lavastimme silloisen kotitaloni pihamaalle Käpylään vappubrunssin. Silliherkut taikoi naapurimme, ravintolapäällikkö, mestarikokki Hannu Harva. Kuvausvaatteet järjesti ystäväni, toimittaja Kaisa Hakala ja juomatkin varmaan joku sponssasi!

Riehakkaissa kuvissa seisoo etualalla pieni vakava poika. Ruskeat nappisilmät tuijottavat rävähtämättä kohti kuvaaja Sakari Viikan kameraa. Näyttää siltä, että poika keskittyy täydellisesti hetkeen, kuvanottoon.

Samat silmät leiskuvat nyt vihaa ja fanaattisuutta Spike Leen elokuvassa BlacKkKlansman. Silmät ovat näyttelijä Jasper Pääkkösen silmät.

Ainoa, joka oikeasti keskittyy kuvan ottamiseen, on tämä pieni poika, Jasper Pääkkönen! Vasemmalta kirjoittaja, Riitta Anttonen-Palo, Jukka-Pekka Palo, Virve Havelin ja Seppo Pääkkönen. (kuva Sakari Viika)

 

Ilta-Sanomien leikkimielisessä kuvauksessa vapun alla vuonna 1986 hän oli viisivuotias. Kuusi hän täytti muutaman kuukauden kuluttua, 15. heinäkuuta. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli jo pienissä lapsirooleissa isänsä ja setänsä, näyttelijä Antti Pääkkösen työpaikalla Kansallisteatterissa.

Paljon myöhemmin Kallion ilmaisutaidon lukio ja Saku Salinin rooli Salatut elämät -tv-sarjassa oli hyvää harjoitusta näyttelijän työhön. Sitten tuli Eero Takkusen Rooli Aleksi Mäkelän elokuvassa Pahat pojat. Se oli yksi Jasper Pääkkösen kotimaisista läpimurroista. Vuonna 2014 hän voitti jo parhaan miessivuosa-Jussin roolistaan Dome Karukosken elokuvassa Leijonasydän.

Kansainvälinen ura lähti puolestaan nousuun vuonna 2015, kun hän sai roolin History Channelin Viikingit-sarjan 4. tuotantokaudelta Halvdan Mustana.

Nyt hän tekee vaikuttavan, kansainvälisiä kehuja saaneen roolin BlacKkKlansman-elokuvassa. Se palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnolla, joka on elokuvajuhlien toiseksi tärkein palkinto. Ja vasta nyt Jasper Pääkkönen paljasti yrittäneensä luoda Hollywood-uraa kymmenen vuoden ajan!

Vaikeneminen on osa hänen imagoaan, hän ei ole laverrellut mediassa henkilökohtaisia asioitaan tai ihmissuhteitaan. Hänet tunnetaan elokuvarooleistaan, perhokalastajana ja vahvoista kannanotoistaan uhanalaisten kalojen puolesta. Tietenkin myös Löyly Helsinki -saunan ja ravintolana toisena omistajana.

Ounastelen, että suomalaiset voivat jännittää ensi vuoden puolella Oscarpalkintoja. Onkohan miessivuosa-Oscarin listalla tuttu nimi?

Emil Zátopekin ja Lieko Zachovalován luona Prahassa vuonna 1998

Pitkän toimittajanurani yksi kohokohta oli Me Naiset -lehden reportaasimatka Prahaan keväällä 1998. Tsekkoslovakian miehityksestä oli kulunut kolmekymmentä vuotta ja lähdimme etsimään kuvaaja Jouni Haralan kanssa vuoden 1968 aikalaisia.

 

 

Tällainen oli Jouni Haralan ottama lähtöaukeaman kuva Me Naiset -lehdessä vuonna 1998.

 

 

Miehityksen aikana 21. elokuuta vuonna 1968 olin 13-vuotias. Olin kuullut kotona sanat Prahan kevät, olin kuullut puoluejohtaja, uudistusmielisen slovakki Aleksander Dubcekin nimen, sillä meillä puhuttiin aina ja paljon politiikkaa. Muistan, miten toimittajaisäni Sakari Talvitie lähti mielenosoitukseen Helsingin Tehtaakadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen ja vuosia myöhemmin sain kuulla, että siellä oli myös tuleva mieheni Juha Heiskanen. Tunnelmat kotonani olivat jännittyneet, ja ne olivat jännittyneet koko Suomessa.

Vyöryvätkö neuvostotankit myös Suomeen? Sanaa ryssä ei noina päivinä kaihdettu.

Miehityksen ääni Suomeen oli Yleisradion kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalován (1927-2017) kiihkeä puhe, se, miten hän huusi Sveitsin puhelinkeskukselle (puhelut muualta Euroopasta saatiin Prahaan vain sitä kautta): GO TO HELL, kun keskus alkoi säännöstella puheaikaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän kertoi Jounille ja minulle kotonaan Prahassa, miten hän heräsi miehityksen aamuna puhelinsoittoon kello kolme.

-Menin kotitalomme kattoterassille ja näin, miten kaupunki välkehti laskeutuvien koneiden valoista, ja koneitten jyrinä täytti taivaankannen. Kuuntelin kaikki mahdolliset uutislähetykset ja yritin saada yhteyttä Suomeen. Ensimmäiset juttuni luki ääneen kollegani Jarmo Jääskeläinen, koska yhteys Suomeen ei toiminut. Jääskeläinen oli Lódzissa, Puolassa ja luki sieltä uutiset Helsinkiin saatuaan minun hänelle sanelemat tekstit.

 

Lieko Zachovalová kotitalonsa portilla, sylissä rakas mopsikoira.

 

 

Kauniin talonsa olohuoneessa Lieko kertoi meille, miten hän oivalsi heti Neuvostoliiton tehneen peruuttamattoman virheen. Hän sanoi, että tsekkoslovakialaiset kavahtavat aseita, univormuja ja pakkoa.

-Niiden inho oli historiallista perua, muisto kuuden vuoden saksalaismiehityksestä.

Hän sanoi myös olleensa riittävän kokenut - vasta 41-vuotias - ymmärtääkseen, mitä Prahan keväälle oli tapahtumassa ja riittävän nuori jaksaakseen sitä seuraavat ajat. Ministeri Yrjö Leinon tyttärenä hän tiesi jo perimässään, ettei toinen sosialistimaa selitä toiselle sosialistimaalle asioita miehittämällä sitä.

-Ajattelin olenko nyt journalisti vai en. Olin tietenkin journalisti ja aloin haalia tietoa niin paljon kuin pystyin. Prahan kevät ei saavuttanut kirkasta, vaan likaisen huipennuksen. Maan johtajat pakotettiin häpeälliseen ja valheelliseen antaumissopimukseen Moskovassa. Miehitys lopui, ja niin alkoivat 1970-luvun "normalisoinnin" vuodet. Sitä ei täällä muistella mielellään, koska se oli henkisesti kuristavaa aikaa.

 

 

Emil Zátopek ja Dana Zátopkova kotonaan Prahassa.

 

 

Kuristavaa se oli myös juoksijalegenda Emil Zátopekille (1922-2000) ja hänen vaimolleen Dana Zátapkovalle (1922-). Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti, juoksija Emil ja keihäällä kultaa heittänyt Dana jäivät suomalaisten sydämiin sankariparina. Humaani, humanistisia arvoja elämässään toteuttanut Emil Zátopek kertoi meille kotonaan, että hänen miehityksen jälkeen antamansa julkinen lausunto maksoi hänen uransa.

-Sanoin, että maa, joka hyökkää toiseen maahan olympiavuonna, pitää sulkea pois olympialaisista.

Armeijan urheilujoukoissa ansioitunut reservin eversti kutsuttiin kolme päivää myöhemmin kenraalin puheille, je Zátopek joutui riisumaan univormunsa ja kunniamerkkinsä. Hän menetti myös kommunistisen puolueen jäsenyyden.

-Minut lähetettiin uraanikaivoksille poraustöihin Pelhrimoviin. Jouduin sisäiseen emigraatioon. Vuonna 1990 presidentti Václav Havel rehabilitoi minut.

Dana Zátopkova oli allekirjoittanut ennen miehitystä miehensä ja muun kultuuriväen kanssa kuuluisan 2000-sanaa vetoomuksen. Heittolajien johtavana valmentajana ansioitunutta työntekijää uhattiin viran menetyksellä, mutta sisukas nainen sai pitää paikkansa yleisurheilun keskusjärjestössä.

-Allekirjoitus maksoi sen, ettei palkkaani nostettu koskaan sen jälkeen. Kuin jäin eläkkeelle vuonna 1981, sain minimieläkkeen.

Kun lähdimme Zátopekeiltä, hieman jo dementoitunut Emil totesi suomeksi siemaillessaan paikallista olutta, pivoa: - Meillä on leipää, on lihaa! Ja mustaihoiset urheilijat voittavat nykyään, koska he juoksevat lapsesta asti. Meidän nuorisomme vain istuu.

Lähtiessämme vilkutimme kolmasti. Mielen täytti kiitollisuus, sillä olimme saaneet kohdata elävää historiaa. Elokuussa 2018 muistan haikeudella tuota työmatkaa.

 

 

Sari Siikander ja Mikko Ahti löysivät toisensa uudelleen ja yllättävät Lappeenrannassa

Näyttelijä Sari Siikander ja tanssija, koreografi Mikko Ahti olivat tähtipari vuonna 2007 Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Yhteinen kemia ja tekemisen intohimo löytyivät jo silloin, ja kun Sari Siikanderille tarjottiin mahdollisuutta ohjata Kaunis Veera Lappeenrannan kesäteatteriin, hän otti heti yhteyttä Mikko Ahtiin.

Sari Siikanderin esikoisohjaus ja Timo Kärkkäisen dramatisoima vanha tarina on hurmaavaa musiikkiteatteria, jota Mikko Ahdin taidokas koreografia tukee hienosti. Eikä vain tue, vaan on oleellinen osa esitystä.  Ja kun bändinä soittaa maineikas Jean S., tunnelma lennähtää siiville ensisävelistä lähtien. Näyttämö täyttyy liikkeestä ja vauhdista, ja ovathan tunnelmaa vauhdittamassa näyttelijöiden lisäksi tanssipari Sami ja Jutta Helenius sekä lappeenrantalaisia nuoria tanssijoita.

Ohjauksessa ja dramatisoinnissa on keskititty nimenomaan Veeran tarinaan, ei monille tuttuun Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta -elokuvan tapahtumiin. Sehän oli Tatu Pekkarisen käsikirjoittama, vuonna 1950 valmistunut elokuva, jonka lauluista lentäväksi lauseeksi jäi "parrulastissa seilattiin".

Siikander sai Kauniiksi Veeraksi nuoren ja lahjakkaan Sofia Arasolan, jokaa on ehtinyt esiintyä jo muun muassa Turun kaupunginteatterissa, UIT Sata lasissa -revyyssä ja myös Antti Tuiskun tanssijana. Sekä Salkkareissa! Roolissaan Veerana hän näyttää taitonsa näyttelijänä, laulajana ja tanssijana. Samaan yltävät myös muut nuoret näyttelijät, Rikhardia näyttelevä Konsta Reuter ja Zingalin roolissa loistava Mikko Rantaniva.

Sofia Arasola on Veera, Mikko Rantaniva häntä himoitseva Zingali. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Temperamenttisen Daarian rooliin ei voisi kuvitella parempaa valintaa kuin Sinikka Sokkaa. Hänen lavasäteilynsä ja läsnäolonsa sähköistävät jokaisen kohtauksen, jossa hän on mukana. Hyvänä vastanäyttelijänä hänellä on Jussi Lampi, joka näyttelee hänen puolisoaan Salomoa. Lammen juurevasti leukaileva mustalaismies ei ammu yli, vaan on juuri niin aito romanimies kuin olla voi. Ennen ensi-iltaa katsomoon kutsuttiin ryhmä romaneita, jotka nimenomaan pyysivät Sinikka Sokkaa ja Jussi Lampea puhumaan vielä leveämmin heidän murrettaan!

Sinikka Sokka loistaa mustalaisäidin roolissaan. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Varsinainen subrettipari on Sinikka Sokka ja Jussi Lampi Veeran vanhempina. (kuva Mirkku Merimaa)

 

Helsingin kaupunginteatterissa monissa rooleissa näkemäni Panu Vauhkonen pääsee irti Santarmin-roolissaan. Ohjaaja on selvästi saanut esille hänestä aiemmin näkemättömiä puolia. Ja Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijä Sanna Kemppainen loistaa roolissaan ruhtinatar Tolkkina ja tekee yhden esityksen kiehtovimmista ja hauskimmista hahmoista.

 

Konsta Reuter, Sanna Kemppainen ja Juhani Loukkola ottavat kohtaukset haltuunsa! (kuva Mirkku Merimaa)

 

 

Kesäteatteriin liitetään useimmiten määreet kepeys ja viihde. Niitäkin Kauniissa Veerassa on, mutta se on myös taitavaa teatteria ja tunteisiin vaikuttavaa draamaa.

Sari Siikander siteeraaa näytelmän käsiohjelmassa A. Suholan runoa. Siinä on lause: "Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä."

En epäile yhtään etteikö Sari Siikanderia nähtäisi enemmänkin ohjaajana!

 

 

Ötököiden yö ja kanaemo tipuineen lentokentällä

Työmatka Keniaan on tehty, ja kaikesta koetusta ja nähdystä reportaasit ja haastattelut myöhemmin Avun printissä, kuvat taattua Timo Pyykköä.

Loppukevennyksenä koettuun ei nyt tarinaa pakolaisleiristä, pakolaisäideistä eikä äitiyspakkauksesta, jota Suomen World Vision vie pilottihankkeena Keniaan.

Viimeinen matkavuorokausi on vapaata lentoa, sananmukaisesti, sillä kestäähän kotimatka kolmine lentoineen ja eri kentillä roikkumiseen parisenkymmentä tuntia. Ja sittenkin niin nopeaa, ettei sielu ehdi mukaan, vaan viipyilee koetussa, kaikissa kohtaamieni ihmisten katseissa ja kohtaloissa.

Viimeinen yö vietetään Lodwarissa, pienessä hotellissa (Pohjois-Kenian suurimman, yli 50 000 asukkaan kaupungin nimi kuin Sormusten herrasta tai Tähtien sodasta!). Ilmastointi hurisee kahtakymmentä astetta huoneessani, generaattori ikkunan alla,  mutta ne eivät peitä kopsahtelun ja rapsahtelun ääniä. Huoneen nurkassa vilistää isoja, pitkähäntäisiä heinäsirkkoja ja siiroja muistuttavia kuoriaisia.

Ryhdyn metsästämään niitä ja saan työkaverilta kannustavan meseviestin: - Sinähän voit syödä ne sirkat!

Ennen sänkyyn menoa revin päällyslakanan patjan alta ja tarkistan tilanteen. Viisi kuoriaista ja yksi heinäsirkka kohtaa loppunsa. Inhottaa sammuttaa valot, mutta sammutan. Olen juuri nukahtamassa, kun patjalle räpsähtää jotain - valot päälle, ja heinäsirkka tuijottaa parin sentin päässä. Yö kuluukin sitten valoja sytytellessä ja sammutellessa, vaihtuvien painajaisunien maisemissa.

Valokuvaaja Timo herää omassa huoneessaan aamulla siihen, että heinäsirkka tuijottaa häntä tyynyllä.

-Moikkasitko, kysyn.

- Moikkasin, iskin kengällä, Timo vastaa.

Ötököiden yön jälkeen kiipeämme Lodwarin maamerkille, Kristusvuorelle, jonne pystytettiin vuonna 1960 Rio de Janeiron tyyliin Jeesuksen patsas. Ennen kahdeksaa lämpötila lähentelee siedettävää, se ei ole vielä lähemmäs neljäkymmentä. Nousun aikana rinteellä voi lukea sementtiin valettuja raamatunlauseita. Mutta sitten: jyrkän mutkan takaa paljastuu Jeesuksen hauta! Eikö se ollutkaan Jerusalemissa? Ihan skuupin arvoinen tieto!



 

Vuoren valloituksen jälkeen ajamme World Visionin jeepeillä pitkin pomppuista tietä halki maiseman, joka on tuttu luontodokumenteista. Erona se, ettei täällä ole kuin vuohia ja vuohipaimenia, joita ovat lapsenlapseni, seitsenvuotiaan Noelin ikäisen paimenpojat. Villieläimiä ei näy, koska vesi puuttuu, ja se puolestaan toisi alueelle saaliseläimiä kuten impaloita tai seeproja.

Vesi puuttuu, kunnes saavumme Turkanajärven rantaan. Järvi on kangastus autiomaan jälkeen ja aava kuin meri, vesi juuri nyt ruskeaa kuin muta Keniaa ja Afrikan sarvea koetelleiden toukokuisten sateiden jälkeen. Hiekkarantaa riittää silmänkantamattomiin, turisteja ei vielä missään. Kun valtion haaveilemat hotellihankkeet toteutuvat, tulevat turistit kuin heinäsirkat, ja sitten kaikki muuttuu niin kuin se on kaikkialla luonnonkauniissa paikoissa muuttunut. Tosin luonnonkauneutta täälläkin pilaa rantaan ajautunut muoviroska, pullot ja sandaalit.



Pikniklounaan jälkeen pikasuihku hotellissa ennen lähtöä pitkälle kotimatkalle. Annan tottuneesti luunapin sängyllä pällistevälle heinäsirkalle, hyvästelen pari kuoriasta ja sitten lyhyt ajomatka Lodwarin kentälle. Sen kiitorata on melkein yhtä lyhyt kuin Kreikan Skiathosin-saaren, joka on lentokonebongareiden vakipaikka.

Konetta odottaessamme kuuntelemme televisiosta, miten Kenian valtiovarainministeri lukee ääneen budjettiesitystä. Televisioruudusta näkyy käytetty puheaika - se on neljä ja puoli tuntia. Afrikkalaiset rakastavat puhumista!

Pienen terminaalin ovi on auki kentälle. Yhtäkkiä oviaukossa on kana perässään yksitoista tipua. Ne kuopsuttelevat savista maata ihan rauhassa, vaikka lentokenttävirkailija hätistelee niitä syrjemmäs.

Kävelemme koneeseen ja katson auringonlaskua. Valo on taivaallinen, mutta onhan kentän takana Kristusvuori.

Afrikkaa ei voi tehdä, se on ihan väärentämätön.

Kenialaiset nuoret äidit: "Miehemme eivät pidä kondomin käytöstä"

Tuskailen hotellissa Lodwarin pienessä kaupungissa Pohjois-Keniassa huonoja nettiyhteyksiä. Se lienee ihmisen harmeista pienin, moni asia asettuu erilaisiin mittasuhteisiin näissä olosuhteissa.

Kuvien puutteesta huolimatta pää on niin täynnä ajatuksia ja sielu kokemuksia, että jotain on kirjoitettava.

Kalabeyein pakolaisleirillä sijaitseva Punaisen Ristin terveysklinikka paahtuu lähes neljänkymmenen asteen helteessä. Katoksen alla istuu yksitoista nuorta äitiä, joille kerrotaan Suomen World Visionin pilottihankkeesta  - äitiyspakkauksista, joita jaetaan neljä kertaa neuvolatarkistuksissa käyneille äideille. WHO:n suositus on tämä neljä, mutta kahdeksan käyntiä on vielä tulevaisuuden tavoitteena.

 

Äititapaamisessa pakolaisleirin klinikalla.

 

Tulkkina tapaamisessa on reipas ja hersyvästi naurava  Punaisen Ristin työntekijä, 49-vuotias  Rebecca Lam, itsekin vuosia sitten Etelä-Sudanista Keniaan paennut kahdeksan lapsen ja kahden lapsenlapsen äiti.

-Minähän olen sinuun verrattuna ihan täysmama, Rebecca räjähtää nauramaan ja läimäyttää minua kämmeneen kuullessaan omat lapsi- ja lapsenlapsilukuni.

Tapaamisen nuorin on esikoistaan odottava hymytön tyttö. Raiskauksen uhri? Vai onko hän ruuan puutteessa joutunut harjoittamaan elonjäämisseksiä eli (survival sex)? En tiedä, mutta hänen surullinen olemuksensa jää erityisesti mieleeni.

Rebecca paimentaa äitejä kuin kanaemo ja suoraan sanottuna paasaa heille ehkäisystä ja perhesuunnittelusta.

-Miehemme eivät osaa käyttää kondomia ja vaikka osaisivatkin, he eivät pidä siitä, äidit vastaavat kysymykseemme ehkäisystä.

Työmaa on loputon, mutta ei silti toivoton, niin Rebecca vakuuttaa ja sanoo äideille, että kyllä ne miehet vielä opetetaan!

Pakolaisleirin terveysklinikka on niin moderni kuin näissä olosuhteissa voi toivoa.

Kalobeyein pakolaisleirillä klinikalla synnytetään jo inhimillisissä olosuhteissa. Keskoskaapissa ollut vauva ei silti selvinnyt.

 

Toisenlainen klinikka, Turkanan kunnan yläpitämä Kerio Health Center on keskellä ei mitään - siis keskellä rutikuivaa aavikkoa, jossa siellä täällä kohoaa kymmenen, parinkymmenen majan yhteisöjä. Klinikan vanha synnytyssali on kuin kellarikoppi, mutta kuukausi sitten avatussa rakennuksessa synnytetään jo paremmissa olosuhteissa.

-Suurin ongelma on veden puute, sitä joudutaan tuomaan tankeilla Lodwarista, klinikan johtaja Alex Losike kertoo ja on syystä huolissaan.

Tapaamme aamupäivällä esikoistytön saaneen 20-vuotiaan Mary Naseken, joka on jo antanut tytölleen nimen Amuron. Tukena synnytyksessä on ollut ystävä, kahden lapsen äiti Rose Akulon. Jos ketkä, niin naiset pitävät yhtä! Äitiyspakkausta ihmetellään, mutta vielä suurempi ihme taitaa olla baby Amuron, joka imee äitinsä rintaa kuin olisi aina tehnyt niin!

Poistumme häveliäästi, kun sänkyyn tuodaan tunti sitten synnyttänyt täysin uuvuksissa oleva äiti, kainalossaan vauva, jonka tumma tukka on vielä lapsenkinan peitossa.

25-vuotias Pauline tulee tarkistuskäynnille, hän odottaa toista lastaan. Helmassa roikkuu kolme ja puolivuotias Cynthia.

-Mieheni asuu Lodwarissa ja olen hänen toinen vaimonsa, Pauline kertoo.

Hänen ja tyttärensä maja sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä klinikalta. Klinikka on lähellä, mutta vettä Pauline joutuu hakemaan päivittäin monen kilometrin päästä ja kaivamaan sitä kuivuneen joenuoman pohjalta.

Silti Pauline hymyilee.

 

Toivoa on toivottomuudenkin keskellä - etiopialainen pakolainen pääsi synnyttämään terveysklinikalle

32-vuotias Kiru hymyilee rauhallisena. Mikään hänen olemuksessaan ei paljasta, että hän on synnyttänyt kello kuusi aamulla, vain viisi tuntia ennen kuin tapaamme hänet Pohjois-Keniassa sijaitsevan Kalobeyein pakolaisleirin terveysklinikalla.

Kirun neljäs lapsi, tyttö syntyi terveenä maailmaan, joka on helvetti monille. Lähes 200 000 tuhannen pakolaisen leirit Keniassa kertovat todellisuudesta, jossa maailman köyhimmät ja sorretuimmat ihmiset joutuvat elämään. Vuonna 1992 perustettu Kakuma ja pari vuotta sitten aavikolle noussut Kalobeyei eivät ole vain pakolaisleirejä, vaan luultavasti liian monen lopullinen asuinpaikka. Asukkaat ovat tulleet Etelä-Sudanista, Somaliasta, Etiopiasta, Kongon Demokraattisesta tasavallasta. He ovat tulleet etsimään jotain parempaa, mutta täällä he ovat, ja tänne jäävät.

Kiru on asunut Kalobeyeissa runsaan vuoden. Kuulen huomenna, miksi ja milloin hän lähti perheineen pakoon Etiopiasta, mitä ajattelee elämästä. Mitä toiveita hänellä on?

Hän saa lahjaksi Suomen World Visionin äitiyspakkauksen, joka on pilottihanke Keniassa. 1300 pakkausta on lennätetty tänne, ja niitä jaetaan äideille, jotka ovat käyneet neljästi neuvolassa ennen synnytystä. Pakkaus on sovitettu sikäläisiin olosuhteisiin, ja siinä on muun muassa hyttysverkko vauvalle ja kantoliina isille, jotta nämäkin oppisivat hoitamaan lapsiaan.

Se, että Kiru sai synnyttää terveysklinikalla, on toivottavasti pian monia afrikkalaisia naisia koskeva uudistus.

Mitä enemmän naiset saavat tietoa äitiyshuollosta, raskaudesta ja imetyksestä synnytyksen jälkeen, sitä paremmiksi heidän olosuhteensa muuttuvat.

Ilman hyväntekeväisyystyötä tekeviä ihmisiä näitä ihmeitä ei tapahtuisi. Siitä Kiru on esimerkki.

Yksi lensi yli käenpesän - kun ihminen nujertaa ihmisen

Ohjaaja Juha Kukkosen ja Ryhmäteatterin viisas valinta Suomenlinnan kesäteatterin esitykseksi on Ken Keseyn hienosta romaanista ja yhtä hienosta Milos Formanin ohjaamasta elokuvasta tuttu Yksi lensi yli käenpesän.

Tarina on järkyttävä satiiri mielisairaalan sisäisestä hierarkiasta, jossa vahvempi asemansa perusteella pystyy sortamaan heikompiaan. Tarina koskettaa ja ravistaa, sillä se ei kerro vain yhden mielisairaalan yhdestä osastosta, vaan yhteiskunnasta, valtapeleistä, joita käydään missä tahansa yhteisössä: poliittisissa puolueissa, isommissa ja pienemmissä työyhteisöissä, jopa perheissä.

Se kertoo myös erilaisuudesta, joka ei sopeudu normeihin ja monesti täysin perustelemattomiin mielivaltaisiin sääntöihin.

Ryhmäteatterin versiossa ei yritetä luoda uutta tulkintaa. Se luottaa syystä perustarinaan. Robin Svartström kapinallisena ja kekseliäänä Randle P. McMurphynä on täsmävalinta rooliin - aivan yhtä täsmä kuin Jack Nicholson elokuvassa.

Robin Svartström McMurphynä pistää mielisairaalan osaston käymistilaan. (kuva Mitro Härkönen)

 

Hän härnää hermoromahduksen partaalle despoottisen ylihoitaja Ratchedin, jota Minna Suuronen näyttelee hyytävästi, vaikka ei aivan yhtä jäisenä kuin elokuvassa roolin tehnyt Louise Fletcher.

 

Minna Suuronen on ylihoitaja Ratched. (kuva Mitro Härkönen). Hänen valtakuntansa on mielisairaalan osasto, jonka Janne Siltavuori on lavastanut toimivaksi tilaksi.

 

Robert Kock on vakuuttava päällikkö Bromden jo kokonsa puolesta. Hänen yksinpuhelunsa isälleen ja "liittouman" aiheuttamat pelot ovat esityksen dramaturgiassa hienoja hetkiä. Tosin riimittelyn muotoon kirjoitetut repliikit olisivat voineet olla rakenteeltaan vieläkin iskevämpiä.

Tiia Louste tekee ison ja onnistuneen roolin potilas professori Hardingina. Hän yrittää edustaa järjen ääntä, niin potilas kuin onkin. Wanda Dubiel vaihtaa roolia kolmesti, hän on lobotomialeikkauksen jäljiltä vihanneksen kaltainen Ruckley, McMurphyn hemaiseva pano Candy Starr ja hetken myös teknikko kammottavine sähkösokkilaitteineen.

Yksi käenpesän traagisimmista henkilöhahmoista on änkyttävä Billy Bibbitt, äitinsä ja ylihoitajan nöyryyttämä nuorukainen, joka ei ole vielä menettänyt poikuuttaan. Samuli Niittymäki tulkitsee roolin herkästi, haavoittuneena, haavoittuvana. Hänen kohtalonsa laukaisee näytelmän loppuhuipennuksen McMurphyn järjestämien lääke- ja viinahuuruisten psykedeelisten bileiden jälkeen.

Voittaja on ainoastaan päällikkö Bromden, joka uskaltaa vihdoin olla iso. Hän tekee ystävänpalveluksen McMurphylle ja jättää taakseen pelon.

Kuulin ennakkoon muutamia nurinoita siitä, ettei Yksi lensi yli käenpesän tapainen näytelmä sovi kesäteatteriksi. Sopii se, sillä kesäteatterin ei aina tarvitse olla kevyttä hömppää, humppaa ja huumoria.

Yksi lensi yli käenpesän on hirtehinen ja hirmuinen nauru pahuudelle, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä. Naurun jälkeen on vain kyyneliä.

 

McMurphy ei suostu mihinkään sääntöihin. (kuva Mitro Härkönen)

 

Rakkaan ystävän lähtö

Vapaa, villi ja aivan pitelemätön, niin kuvasi tiistaina 17.4. klo 13.59 Meilahden sairaalassa lyhyen sairauden jälkeen menehtynyttä puolisoaan Heikki, Heka Parkkosta hänen puolisonsa Sari Parkkonen.

Miksi kirjoitan tästä? Monesta syystä. Niistä tärkein on se, että Heka on ensimmäinen läheinen rakas ja läheinen ystävä, jonka menetämme. Suru on valtava.

Heka hetki sitten Thaimaassa. (kuva Sari Parkkonen)

Toinen syy on se, että Seura-lehden entinen päätoimittaja kuuluu suomalaisen lehdistön legendoihin. Hän aloitti uransa Helsingin Sanomissa, josta hän jatkoi Aatos Erkon lempilehteen Viikkosanomiin, aikansa Suomen Life-lehteen.  Heka oli myös Seiska-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Minä en ollut koskaan Hekan alainen, kylläkin toimittajakollega, mutta ennen kaikkea läheinen ystävä hänen ja vaimonsa Sarin kanssa. Sielunsiskoja Sarista ja minusta tuli ollessamme yhdessä Me Naiset -lehdessä, jossa Sari on edelleen toimituspäällikkönä. Minä päädyin sieltä lopulta Apuun.

Muutimme puolisoni Juhan kanssa samaan taloon Hekan ja Sarin kanssa Etelä-Haagaan vuonna 1999.  Siitä alkoi neljän toimittajan ainutlaatuinen ystävyys, joka käsitti kymmenet yhteiset illanvietot, vaput, juhannukset, uudenvuoden aatot ja syntymäpäivät.

Samassa talossa asuessamme juoksimme kerrosten väliä joskus aamutakeissa, ja välillä miesten piti tarkistaa, missä kerroksessa vaimo nyt onkaan. Sillä juttu jatkui aina, vaikka aamu jo sarasti.

Ja usein se sarasti. Aina koitti uusi aamu.

Kaikista yhteisistä kohtaamisista tärkeimmät elimme Saimaan saaressa, Hekan ja myös Sarin sielunmaisemassa. Siellä olimme viime juhannuksena ja sinne meidän piti mennä tulevanakin. Niin suunnittelimme uudenvuodenaattona 2017, vain neljä kuukautta sitten.

Heka oli vieraanvaraisuudessaan ylenpalttinen. Jos hän halusi hyvää ystävilleen, hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Maailma oli auki, ja se oli Hekalle mahdollisuuksia täynnä.

Hekan luja halaus, ensimmäiset kuohuviinit Mörkinahon kahvilassa Pistohiekan rannassa ennen kuin astuimme veneeseen, joka vei Saimaan saareen, ne eivät unohdu ikinä.

Heka tarinoi, mekin muut aika vilkkaina ihmisinä pistimme juttua väliin ja sitten olikin jo savusaunan lämmityksen vuoro. Ja herkkuillallisten, jotka valmistimme Sarin kanssa yhdessä. Jos neljä kulinaristia kokoontuu, on menyyn suunnittelu aina tarkkaa!

Ennen aamiaista ja muiden kömpiessä mukavista hirsimökin vuoteista, Heka oli ehtinyt jo hurauttaa veneellä hakemaan uunituoreita karjalanpiirakoita.

Ei sellaisia miehiä olekaan, mutta Heka oli. Minä aamuäreänä en aina jaksanut kuunnella aamuvirkun miehen juttuja, mutta päivän käynnistyessä virkosin minäkin.

En ikinä unohda, miten hän kymmenettä kertaa kertoi saaneensa aikoinaan olympiavoittaja Jesse Owensin haastattelun. Kansainvälisessä pressissä, jossa entinen huippujuoksija Owens oli kunniavieraana, Heka lähetti tälle lapun, jossa luki: ”I am a journalist from Paavo Nurmi -country.” Lapun saatuaan Owens pyysi Hekan hotellin sviittiinsä ja antoi erikoishaastattelun. Siinä mallia meille kaikille toimittajille. Ei pidä arkailla!

En unohda sitäkään, miten hän alituiseen toimeliaana meidän saaressamme Pellingin Burkholmenissa kiipesi oitis katolle havaittuaan, ettei piippu vedä. Piippu veti sen jälkeen ja sitten syötiin rapuja ja vähän laulettiinkin – varsinkin Sarin ja minun lempibiisiä: ”Ei, minä en tarvitse puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas,  meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun en suostu jakamaan…”

Heka ei ollut puolikas. Syntyipä ja eli yksi, josta voin sanoa, että hän oli tosi ystävä, ystävämme, joka ei unohdu niin kauan kuin elämme.

Juuri nyt ikävä on hirvittävä, mutta ajattelen Juha, Junnu Vainion Albatrossi -laulun sanoin (Heka oli tietenkin haastatellut Junnua monta kertaa):

”Albatrossi, joka lepäämättä liitää, se sinun sielusi on juuri kukaties, taivaan sinessä sä saat vapaana sä kiitää...

Nyyhkytystä Tallinnan elokuvateatterissa

Virolaiset käyvät nyt läpi monin tavoin raskasta neuvostoaikaansa - miehitystä, kuten tilannetta voidaan nykyään avoimesti kutsua. Sitä kesti vuodesta 1944 vuoteen 1991, jolloin Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä.

Moonika Siimetsin ohjaama Seltsimees laps, Toveri lapsi -elokuva perustuu vuonna 1947 syntyneen Leelo Tungalin omaelämäkerrallisiin Toveri lapsi -romaaneihin.

 

Ohjaaja on syntynyt Tartossa vuonna 1980 ja muistaa vielä neuvostoajan ja on kertonut ihailleensa Leniniä niin, että halusi itsekin Leninin kaltaiseksi. Niin väkevää oli aivopesu kouluissa vielä 1980-luvullakin. Elokuva-alaa Siimets opiskeli Tallinnan yliopiston audiovisuaalisella osastolla sekä Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

 

Leelon äitiä näyttelee Eva Koldits. Hän hyvästelee tyttärensä ja pyytää, että tämä olisi kiltti tyttö...

 

Elokuvassa pieni Leelo-tyttö luulee, että hänen äitinsä joutuu lähtemään kotoa, koska Leelo ei ole ollut kunnollinen toveri lapsi. Kukaan ei henno paljastaa tytölle, että opettajaäiti on karkotettu Siperiaan, koska hän on opettanut koulussa Viron kansallislaulua ja käynyt lasten kanssa Viron vapaussodassa kuolleiden haudoilla.

Äiti oli siis kansanvihollinen. Leelo ihaili kuitenkin pioneereja ja kiiltäviä kommunistipuolueen rintamerkkejä. Äidin karkotus kesti viisi vuotta, vuodesta 1950 vuoteen 1955. Lapsen maailmassa aikuisten väliset jännitteet ja urkinta aiheuttivat hirvittävää henkistä painetta ja surua, jota miehityksen ajan sukupolvet käyvät edelleen läpi - aivan kuten Suomessa on käyty läpi isien sodanaikaisia traumoja.

Helena Maria Reisner on elokuvan Leelo, isää näyttelee Tambet Tuisk.

 

Moonika Siimets on löytänyt Leelon rooliin ilmeikkään Helena Maria Reisnerin. 9-vuotias tyttö näyttelee roolinsa antaumuksella ja vakavuudella. Hänen silmänsä paljastavat iloa ja surua enemmän kuin yksikään repliikki.

Tallinnassa, Rotermannin korttelissa sijaitsevassa Coca-Cola Plaza -elokuvateatterissa Toveri Lapsi on kerännyt täysiä katsomoita jo pari viikkoa.

Viime perjantai-iltapäivän näytöksessä katsomo tosin täyttyi vain puolilleen ja merkittävää oli, että suurin osa yleisöstä oli nuoria.

Kun elokuva eteni, ja Leelon epätoivoiset yritykset olla kiltti lapsi - siis kunnon toveri - niin katsomosta kuului nyyhkytystä. Kun lasten pioneerikuoron taustalla näkyy Isä aurinkoisen, Stalinin kuva, tulee hänen hymystään mieleen itse pääperkeleen hymy.

 

Leelo ihailee pioneerien reipasta laulua ja haluaa itsekin pioneeriksi.

 

Elokuva on tekstitetty sekä englanniksi että venäjäksi.

Suojelupoliisi etsi saarestamme kuuntelulaitteita

Kaikenlaisia muistopäiviä vietetään, mutta mitään fanfaareja ei soitettu eilen muinaisen YYA-sopimuksen puolesta. 70 vuotta sitten, 6.4.1948 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen eli "sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta". Sopimushan oli pakkoavioliitto.

Nykypolvesta kolmikirjaiminen sopimus on ihan esihistoriaa, jotain, joka ei kosketa meitä. Ei kosketa, mutta nykyisessäkin maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi ei ole mikään erillinen, muusta maailmasta irrallaan oleva saari. Eikä missään tapauksessa irti Venäjän reaktioista.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kodissa, jossa politiikka oli voimakkaasti läsnä arjessakin isäni, toimittaja Sakari Talvitien  työn takia. Ärhäköitä, Neuvostoliittoa kritisoivia kolumneja hän kirjoitti Uuteen Suomeen nimimerkillään Vanha Masi.

Isä oli Tehtaankadun tarkan luupin alla. Jopa niin tarkan, että meillä kotona Tapiolassa vieraillut kokoomuksen nuori puoluejohtaja Harri Holkeri (1937-2011) varoitteli isää siitä. Kokoomuksen nuoret halusivat paremmat yhteydet itänaapuriin kuin mitä sodan käyneellä sukupolvella oli ollut. Holkeri edusti täysin eri näkökantoja kuin hänen edeltäjänsä, nuorena kuollut Juha Rihtniemi (1927-1971).

Sitten tultiin suureen ETYK-kesään 1975, tasavallan presidentti Urho Kekkosen uran huippuhetkeen. Olin helteisen kokousviikon aikana äitini Helin kanssa saaressamme itäisellä Suomenlahdella, Pellingissä. Kävellessäni saaressa, keskellä tiheää metsää löysin polulta patruunalaatikon kannen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä. Kansi oli kuiva, eikä se olisi missään tapauksessa voinut lentää mereltä tiheän puuston lomitse saaren lakikohdalle.

Otin kannen talteen ja vein sen kotiin. Isä toimitti kannen Suojelupoliisin, silloin Suopon (nykyisin Supo) päällikölle Arvo Pentille  (1915-1986). Pentti oli keskustalainen poliitikko, sotilas ja Mannerheim-ristin ritari numero 29. 

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Suopon tutkijat tulivat saareen laitteineen ja tutkivat koko mökin ja varmaan huussinkin mahdollisten kuuntelulaitteiden varalta. Myös kotipuhelimme Tapiolassa tutkittiin, koska puhelimesta oli pitkin talvea 1974-1975 kuulunut outoa naksahtelua.

Mitään kuuntelulaitteita ei löytynyt kummastakaan paikasta, niin minulle vakuutettiin. Mahdollista on myös se, että vanhempani eivät kertoneet minulle kaikkea ja nyt on turha katua, etten kysynyt heiltä tarpeeksi. Etten ollut nuorempana kiinnostunut kuuntelemaan.

Olen miettinyt tätä episodia monesti, kun eduskunta pohtii uutta tiedustelulakihanketta. Arviot Suomen tiedustelun kehnosta tilasta siivittävät hanketta. Kolmen kärjellä etenevä eli puolustus-, sisä- ja oikeusministeriövetoinen lainsäädäntöhanke aiheuttaa varmuudella perustuslaillisen riidan.

On naiivia kuvitella, että meitä alettaisiin kuunnella ja tarkkailla vasta nyt, että some kaikkine kanavineen mahdollistaa kansalaisten tarkkailun. On sitä osattu ennenkin urkkia.

Syksyllä 1975 oli jotenkin haljua saaren pimeässä illassa. Niin lähellä aluevesirajaa olimme, että oli helppoa kuvitella väärien vieraiden nousevan saaren Länsirannikolle ja hiipivän sieltä kohti mökkiä. Näin siitä untakin, ja unessani saaressa hiipi piippalakkisia sotilaita.

Mörköoopperan riemastuttavat tähdet Sanna Majuri ja kumppanit

Enpä olisi arvannut, miten makeasti Marjatta Pokelan (1925-2002) vuonna 1980 päivänvalon nähnyt Mörköooppera päivittyy Helsingin kaupunginteatterissa. Pienen näyttämön esitystä suositellaan yli nelivuotiaille, mutta se maistui myös kymmenvuotiaalle Lilianille ja kymmenvuotiaan mummille, minulle, joka aikoinaan ei enää jaksanut kuunnella korvamadoiksi asti äityneitä rallatuksia.

Pokelan musiikin on esitykseen sovittanut Lauri Schreck, ja millaisen musiikillisen ilotulituksen hän on tutuista lauluista saanutkaan aikaan! Oulusta Helsinkiin, ihmisten maailmaan Mökkyrän satumaasta matkaava Mörkö rokkaa ja räppää niin, että yleisö tempautui täysillä ensi-illassa mukaan. Tuttujen laulujen ja sävellysten sovituksissa on vaikutteita koneellisesta pop-musiikista asti.

Sanna Majuri näyttää koko skaalansa näyttelijänä ja laulajana ja on varsinainen rokkistara muutamassa kohtauksessa. Ei ihme, että takanani istunut nelivuotias poika sanoi: - Äiti, mun sydän hakkaa ihan hirveesti!

 

Sanna Majuri on hurmaava Mörkö! (kuva Tom Röllich)

 

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmä häikäisee nyt myös laulajina, ja laulamisen taitoa läpilauletussa Mörköoopperassa tarvitaankin. Koko porukkaa liikuttaa näyttämöllä ilmiselvästi suuri tekemisen riemu, ja se kantaa katsomoon asti.

Satumainen tarina ei juutu hetkeksikään paikalleen, ja siitä on kiittäminen esityksen ohjaajaa Kimmo Virtasta, koreografi Jyrki Karttusta ja lavastuksen sekä puvustuksen suunnitellutta Alisha Davidowia.

 

Kuvassa Leena Rapola, Heikki Sankari, Sanna Majuri, Marjut Toivanen, Sofia Hilli ja Sari Haapamäki  eli Mörkö ja tirriäiset. (kuva Tom Röllich)

 

 

Syyssonaattia katsoessani muistelen, miten äiti lähti yhdeksän vuotta sitten

Lunta satoi sinäkin maaliskuun yhdeksäntenä aamuna vuonna 2009, kun Peijaksen sairaalasta soitettiin. 83-vuotias äitini oli lähtenyt elämästään rauhallisesti, nukkuessaan.

Äiti oli voimakkaasti mielessäni eilen, kun istuin Espoon kaupunginteatterin katsomossa rivillä yksi. Näyttämöllä, melkein kosketusetäisyydellä olivat Syyssonaatin näyttelijät, Satu Silvo, Leena Pöysti, Carl-Kristian Rundman ja Ulla Raitio.

Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan on näyttämölle vaikuttavasti sovittanut ohjaaja, kirjailija Pasi Lampela. Bergmanin vuonna 1978 ohjaaman elokuvan tähtinä olivat Ingrid Bergman ja Liv Ullman. Espoossa urallaan huipulle kohonnutta pianisti Charlottea näyttelee Satu Silvo, hänen tytärtään Evaa Leena Pöysti.

 

 

Satu Silvo on upea roolissaan Syyssonaatissa, eikä tytärtä näyttelevä Leena Pöysti jää toiseksi. (kuva Yehia Eweis)

 

 

Kaksituntinen näytelmä porautuu syvälle äidin ja tyttären välisiin jännitteisiin, moniin väärinymmärryksiin ja syytöksiin. Etäisyys heidän välillään on miljoona kilometriä, vaikka kumpikin kaipaa toisen hyväksyntää ja rakkautta, jota ei ole ollut riittävästi. Ei puolin, eikä toisin.

Satu Silvo on Charlotten roolissaan äärimmäisen vahva, oman erinomaisuutensa tietävä taiteilija, joka ei ole koskaan ehtinyt keskittyä perhe-elämäänsä, eikä kahteen tyttäreensä. Toinen heistä on henkisesti vammautunut Helena, ja häntä näyttelevä Ulla Raitio tekee siipirikosta tytöstä  koskettavan, muutamin elein ja huudoin välittyvän tulkinnan.

Leena Pöystin Eva saa raivossaan ja katkeruudessaan äitiään kohtaan katsojan tunteet pintaan. Leena Pöysti ja Satu Silvon tekevät sellaiset roolityöt, ettei vastaavaa voimainmittelöä ole näyttämöllä nähty vähään aikaan.

 

 

Äidin ja tyttären välinen suhde on vasta alkamassa huhtikuussa 1955, jolloin synnyin. Kuukauden ikäinen minä katsoo äitiä jotenkin tuiman tarkkaavaisesti.

 

 

Kahden tyttären äitinä tunnistan kipukohdat, joita juuri tässä ihmissuhteessa on. Se on erilainen kuin suhteeni ainoaan poikaani. Miten osata kannustaa tyttöjä kasvamaan naisiksi, ei lannistaa, mistä kyky kuunnella ja osata irrottaa aikuistuvasta lapsestaan oikealla hetkellä? Miten hyväksyä se, että he ovat erilaisia kuin itse?

Äidit eivät voi välttää oman ikäpolvensa asenteita ja tapoja ja käyttäytymismalleja. Oma äitini osasi kyllä kannustaa minua, mutta joissakin elämäni kipukohdissa hänen terävät sivalluksensa lannistivat. Ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän osasi olla paljon enemmän tytärtään kannustava äiti kuin hänen oma äitinsä, joka 1950-luvun alussa esti omaa itsekkyyttään äitiäni lähtemään opiskelemaan. Siitä huolimatta äiti teki myöhemmin hienon uran järjestölehden päätoimittajana ja tiedotuspäällikkönä.

Osasinko minä puolestani aikuisena tyttärenä kannustaa ALS-tautia melkein kaksikymmentä vuotta sairastunutta äitiäni? Ymmärsinkö, miltä aktiivisesta äidistäni tuntui olla kahlehdittuna pyörätuoliin yli kymmenen vuotta? Arvostinko hänen loppuun asti optimistista ja lannistumatonta elämänasennettaan?

En varmasti, olin kärsimätön ja omaan elämääni keskittynyt. Enkä usko nyt 37- ja 33-vuotiaiden tyttärieni näkevän vielä riittävän pitkälle minun valintojani ja keskittymistäni työelämään. Enkä sitä vaadikaan, ei heidän tarvitse vielä ymmärtää kaikkea.

Ikä tuo kypsyyttä on suuri klisee, mutta samalla täysin totta.