Loppukevennyksenä koettuun ei nyt tarinaa pakolaisleiristä, pakolaisäideistä eikä äitiyspakkauksesta, jota Suomen World Vision vie pilottihankkeena Keniaan.
Viimeinen matkavuorokausi on vapaata lentoa, sananmukaisesti, sillä kestäähän kotimatka kolmine lentoineen ja eri kentillä roikkumiseen parisenkymmentä tuntia. Ja sittenkin niin nopeaa, ettei sielu ehdi mukaan, vaan viipyilee koetussa, kaikissa kohtaamieni ihmisten katseissa ja kohtaloissa.
Viimeinen yö vietetään Lodwarissa, pienessä hotellissa (Pohjois-Kenian suurimman, yli 50 000 asukkaan kaupungin nimi kuin Sormusten herrasta tai Tähtien sodasta!). Ilmastointi hurisee kahtakymmentä astetta huoneessani, generaattori ikkunan alla, mutta ne eivät peitä kopsahtelun ja rapsahtelun ääniä. Huoneen nurkassa vilistää isoja, pitkähäntäisiä heinäsirkkoja ja siiroja muistuttavia kuoriaisia.
Ryhdyn metsästämään niitä ja saan työkaverilta kannustavan meseviestin: - Sinähän voit syödä ne sirkat!
Ennen sänkyyn menoa revin päällyslakanan patjan alta ja tarkistan tilanteen. Viisi kuoriaista ja yksi heinäsirkka kohtaa loppunsa. Inhottaa sammuttaa valot, mutta sammutan. Olen juuri nukahtamassa, kun patjalle räpsähtää jotain - valot päälle, ja heinäsirkka tuijottaa parin sentin päässä. Yö kuluukin sitten valoja sytytellessä ja sammutellessa, vaihtuvien painajaisunien maisemissa.
Valokuvaaja Timo herää omassa huoneessaan aamulla siihen, että heinäsirkka tuijottaa häntä tyynyllä.
-Moikkasitko, kysyn.
- Moikkasin, iskin kengällä, Timo vastaa.
Ötököiden yön jälkeen kiipeämme Lodwarin maamerkille, Kristusvuorelle, jonne pystytettiin vuonna 1960 Rio de Janeiron tyyliin Jeesuksen patsas. Ennen kahdeksaa lämpötila lähentelee siedettävää, se ei ole vielä lähemmäs neljäkymmentä. Nousun aikana rinteellä voi lukea sementtiin valettuja raamatunlauseita. Mutta sitten: jyrkän mutkan takaa paljastuu Jeesuksen hauta! Eikö se ollutkaan Jerusalemissa? Ihan skuupin arvoinen tieto!
Vuoren valloituksen jälkeen ajamme World Visionin jeepeillä pitkin pomppuista tietä halki maiseman, joka on tuttu luontodokumenteista. Erona se, ettei täällä ole kuin vuohia ja vuohipaimenia, joita ovat lapsenlapseni, seitsenvuotiaan Noelin ikäisen paimenpojat. Villieläimiä ei näy, koska vesi puuttuu, ja se puolestaan toisi alueelle saaliseläimiä kuten impaloita tai seeproja.
Vesi puuttuu, kunnes saavumme Turkanajärven rantaan. Järvi on kangastus autiomaan jälkeen ja aava kuin meri, vesi juuri nyt ruskeaa kuin muta Keniaa ja Afrikan sarvea koetelleiden toukokuisten sateiden jälkeen. Hiekkarantaa riittää silmänkantamattomiin, turisteja ei vielä missään. Kun valtion haaveilemat hotellihankkeet toteutuvat, tulevat turistit kuin heinäsirkat, ja sitten kaikki muuttuu niin kuin se on kaikkialla luonnonkauniissa paikoissa muuttunut. Tosin luonnonkauneutta täälläkin pilaa rantaan ajautunut muoviroska, pullot ja sandaalit.
Pikniklounaan jälkeen pikasuihku hotellissa ennen lähtöä pitkälle kotimatkalle. Annan tottuneesti luunapin sängyllä pällistevälle heinäsirkalle, hyvästelen pari kuoriasta ja sitten lyhyt ajomatka Lodwarin kentälle. Sen kiitorata on melkein yhtä lyhyt kuin Kreikan Skiathosin-saaren, joka on lentokonebongareiden vakipaikka.
Konetta odottaessamme kuuntelemme televisiosta, miten Kenian valtiovarainministeri lukee ääneen budjettiesitystä. Televisioruudusta näkyy käytetty puheaika - se on neljä ja puoli tuntia. Afrikkalaiset rakastavat puhumista!
Pienen terminaalin ovi on auki kentälle. Yhtäkkiä oviaukossa on kana perässään yksitoista tipua. Ne kuopsuttelevat savista maata ihan rauhassa, vaikka lentokenttävirkailija hätistelee niitä syrjemmäs.
Kävelemme koneeseen ja katson auringonlaskua. Valo on taivaallinen, mutta onhan kentän takana Kristusvuori.
Afrikkaa ei voi tehdä, se on ihan väärentämätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti