Mörköoopperan riemastuttavat tähdet Sanna Majuri ja kumppanit

Enpä olisi arvannut, miten makeasti Marjatta Pokelan (1925-2002) vuonna 1980 päivänvalon nähnyt Mörköooppera päivittyy Helsingin kaupunginteatterissa. Pienen näyttämön esitystä suositellaan yli nelivuotiaille, mutta se maistui myös kymmenvuotiaalle Lilianille ja kymmenvuotiaan mummille, minulle, joka aikoinaan ei enää jaksanut kuunnella korvamadoiksi asti äityneitä rallatuksia.

Pokelan musiikin on esitykseen sovittanut Lauri Schreck, ja millaisen musiikillisen ilotulituksen hän on tutuista lauluista saanutkaan aikaan! Oulusta Helsinkiin, ihmisten maailmaan Mökkyrän satumaasta matkaava Mörkö rokkaa ja räppää niin, että yleisö tempautui täysillä ensi-illassa mukaan. Tuttujen laulujen ja sävellysten sovituksissa on vaikutteita koneellisesta pop-musiikista asti.

Sanna Majuri näyttää koko skaalansa näyttelijänä ja laulajana ja on varsinainen rokkistara muutamassa kohtauksessa. Ei ihme, että takanani istunut nelivuotias poika sanoi: - Äiti, mun sydän hakkaa ihan hirveesti!

 

Sanna Majuri on hurmaava Mörkö! (kuva Tom Röllich)

 

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmä häikäisee nyt myös laulajina, ja laulamisen taitoa läpilauletussa Mörköoopperassa tarvitaankin. Koko porukkaa liikuttaa näyttämöllä ilmiselvästi suuri tekemisen riemu, ja se kantaa katsomoon asti.

Satumainen tarina ei juutu hetkeksikään paikalleen, ja siitä on kiittäminen esityksen ohjaajaa Kimmo Virtasta, koreografi Jyrki Karttusta ja lavastuksen sekä puvustuksen suunnitellutta Alisha Davidowia.

 

Kuvassa Leena Rapola, Heikki Sankari, Sanna Majuri, Marjut Toivanen, Sofia Hilli ja Sari Haapamäki  eli Mörkö ja tirriäiset. (kuva Tom Röllich)

 

 

Syyssonaattia katsoessani muistelen, miten äiti lähti yhdeksän vuotta sitten

Lunta satoi sinäkin maaliskuun yhdeksäntenä aamuna vuonna 2009, kun Peijaksen sairaalasta soitettiin. 83-vuotias äitini oli lähtenyt elämästään rauhallisesti, nukkuessaan.

Äiti oli voimakkaasti mielessäni eilen, kun istuin Espoon kaupunginteatterin katsomossa rivillä yksi. Näyttämöllä, melkein kosketusetäisyydellä olivat Syyssonaatin näyttelijät, Satu Silvo, Leena Pöysti, Carl-Kristian Rundman ja Ulla Raitio.

Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan on näyttämölle vaikuttavasti sovittanut ohjaaja, kirjailija Pasi Lampela. Bergmanin vuonna 1978 ohjaaman elokuvan tähtinä olivat Ingrid Bergman ja Liv Ullman. Espoossa urallaan huipulle kohonnutta pianisti Charlottea näyttelee Satu Silvo, hänen tytärtään Evaa Leena Pöysti.

 

 

Satu Silvo on upea roolissaan Syyssonaatissa, eikä tytärtä näyttelevä Leena Pöysti jää toiseksi. (kuva Yehia Eweis)

 

 

Kaksituntinen näytelmä porautuu syvälle äidin ja tyttären välisiin jännitteisiin, moniin väärinymmärryksiin ja syytöksiin. Etäisyys heidän välillään on miljoona kilometriä, vaikka kumpikin kaipaa toisen hyväksyntää ja rakkautta, jota ei ole ollut riittävästi. Ei puolin, eikä toisin.

Satu Silvo on Charlotten roolissaan äärimmäisen vahva, oman erinomaisuutensa tietävä taiteilija, joka ei ole koskaan ehtinyt keskittyä perhe-elämäänsä, eikä kahteen tyttäreensä. Toinen heistä on henkisesti vammautunut Helena, ja häntä näyttelevä Ulla Raitio tekee siipirikosta tytöstä  koskettavan, muutamin elein ja huudoin välittyvän tulkinnan.

Leena Pöystin Eva saa raivossaan ja katkeruudessaan äitiään kohtaan katsojan tunteet pintaan. Leena Pöysti ja Satu Silvon tekevät sellaiset roolityöt, ettei vastaavaa voimainmittelöä ole näyttämöllä nähty vähään aikaan.

 

 

Äidin ja tyttären välinen suhde on vasta alkamassa huhtikuussa 1955, jolloin synnyin. Kuukauden ikäinen minä katsoo äitiä jotenkin tuiman tarkkaavaisesti.

 

 

Kahden tyttären äitinä tunnistan kipukohdat, joita juuri tässä ihmissuhteessa on. Se on erilainen kuin suhteeni ainoaan poikaani. Miten osata kannustaa tyttöjä kasvamaan naisiksi, ei lannistaa, mistä kyky kuunnella ja osata irrottaa aikuistuvasta lapsestaan oikealla hetkellä? Miten hyväksyä se, että he ovat erilaisia kuin itse?

Äidit eivät voi välttää oman ikäpolvensa asenteita ja tapoja ja käyttäytymismalleja. Oma äitini osasi kyllä kannustaa minua, mutta joissakin elämäni kipukohdissa hänen terävät sivalluksensa lannistivat. Ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän osasi olla paljon enemmän tytärtään kannustava äiti kuin hänen oma äitinsä, joka 1950-luvun alussa esti omaa itsekkyyttään äitiäni lähtemään opiskelemaan. Siitä huolimatta äiti teki myöhemmin hienon uran järjestölehden päätoimittajana ja tiedotuspäällikkönä.

Osasinko minä puolestani aikuisena tyttärenä kannustaa ALS-tautia melkein kaksikymmentä vuotta sairastunutta äitiäni? Ymmärsinkö, miltä aktiivisesta äidistäni tuntui olla kahlehdittuna pyörätuoliin yli kymmenen vuotta? Arvostinko hänen loppuun asti optimistista ja lannistumatonta elämänasennettaan?

En varmasti, olin kärsimätön ja omaan elämääni keskittynyt. Enkä usko nyt 37- ja 33-vuotiaiden tyttärieni näkevän vielä riittävän pitkälle minun valintojani ja keskittymistäni työelämään. Enkä sitä vaadikaan, ei heidän tarvitse vielä ymmärtää kaikkea.

Ikä tuo kypsyyttä on suuri klisee, mutta samalla täysin totta.

 

Julia ja Romeo on ikiaikainen ja moderni tarina rakkaudesta ja vihasta

Ei Romeo ja Julia, vaan Julia ja Romeo Suomen Kansallisteatterissa.  Sellaiseen ratkaisuun ohjaaja Jussi Nikkilä ja näytelmään sovituksen tehnyt Anna Viitala päätyivät.

Ja ratkaisu on erinomainen, parasta teatteria Helsingissä juuri nyt! Katri Renton hienosti lavastamalla ja Pietu Pietiäisen valaisemalla suurella näyttämöllä nähdään vauhdikas, huumorintajuinen ja aitoa Shakespearen henkeä välittävä esitys. Ima Iduozeen koreografiassa varsinkin Julian perheen juhlakohtauksissa on  kansanteatterin henkeä. Ja kansanteatteri tässä kohtaa sanan parhaassa merkityksessä.

Julia ei ole Romeon eteerinen kohde, vaan varsin päättäväinen nuori nainen - teini, joka tietää, mitä tahtoo. Hän vie runosielu Romeota täsmälleen haluamaansa suuntaan, eikä emmi hetkeäkään vastustaa vanhempiaan. Hän ryhtyy rakkaussuhteeseen siitäkin huolimatta, että hänen ja Romeon perheiden välinen järjetön sota on jatkunut sukupolvesta toiseen.

Jussi Nikkilän edellinen Kansallisteatterin menestysohjaus oli Shakespearen Rikhard III. Hän ei toista samoja ratkaisuja nyt kuin siinä, vaan osoittaa laaja-alaisuutensa ohjaajana ja Shakespeareen rakastuneena taiteilijana.

 

Satu Tuuli Karhu on Julia, Olli Riipinen Romeo. (kuva Tuomo Manninen)

 

Nikkilä on saanut irti näyttelijöistä aivan uusia puolia. Juha Varis ja Katariina Kaitue ovat Julian vanhempina karikatyyrisia hahmoja, varsin valloittavia toisiaan himoitsevina hupsuina. Julian imettäjää esittävä Sanna-Kaisa Palo on miehekäs, kaksimielisyyksiä töräyttelevä matami, ja hänen roolinsa on yksi esityksen riemastuttavimmista tulkinnoista.

Kristo Salminen oli Rikhard III, nyt hän on niljakas isä Laurence, jonka apurina häärää kolme roolia tekevä, aina yhtä vakuuttava Heikki Pitkänen. Pappismiehien siirrettävä rippituoli on kuin markkinakoju, jossa myydään ja ostetaan sieluja.

 

 

Kristo Salminen on sieluja pelastava isä Laurence, vaikka ei voi lopulta rakastavaisia pelastaakaan ja Heikki Pitkänen apurinsa.  (kuva Tuomo Manninen)

 

 

Näytelmän päärooleissa nähdään kaksi suurenmoista nuorta taiteilijaa. Olli Riipisen rooli on Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Hän on herkkä ja raju, ja loppukohtauksessa niin voimallisesti läsnä, että katsojan henki on salpautua. Satu Tuuli Karhun Julia on juuri niin määrätietoinen kuin tunteissaan vahva nuori nainen olla voi.

 

Olli Riipisen näyttelijänlaatu on herkkä ja raju. (kuva Tuomo Manninen)

 

Monta Romeota ja Juliaa nähneenä en muista, milloin olisin viimeksi liikuttunut niin kuin Julian ja Romeon loppukohtauksessa liikutuin. Ehkä viisitoistavuotiaana katsellessani umpirakastuneena Zeffirellin elokuvaa, johon Nino Rotan säveltämästä laulusta tuli maailmanlaajuinen hitti.

Julian ja Romeon loppukohtaus on enempää paljastamatta tavattoman kaunis ja toiveikas traagisuudestaan huolimatta.

Kun väliverho laskeutui, pomppasivat yleisön joukosta seisoaltaan aplodeeraamaan Esko Salminen ja vaimonsa Aino Seppo ja heidän mukanaan osa yleisöstä. Se oli teatterihistoriaa sisältävä hetki - legendaarinen näyttelijä ja isä näki nyt näyttämöllä upean työryhmän lisäksi poikansa Kriston ja tyttärensä Sonja Salmisen. Ehkä hänen mielessään oli myös oma nuoruus, ja yksi läpimurtorooleistaan Nummisuutarin Eskona.

 

 

Näytelmän tanssikohtaukset ovat kuin parodia aatelisväen elämänmenosta. (kuva Tuomo Manninen)

Pirjo Kauppista muistellessa

Viime lauantaina, hiihtolenkillä, ajattelin ehdottaa Pirjo Kauppisen haastattelua Apuun. Muistin, että hänen traagisesta putoamisonnettomuudestaan on kulunut kaksikymmentä vuotta. Pirjo halvaantui alkuvuodesta 1998 pudottuaan kotiportaissa.

Pirjo sellaisena kuin hänet muistan, hymy kasvoillaan. (kuva Kari Kaipainen)

Olin silloin Me Naiset -lehden toimittaja. Otin päätoimittaja Ulla-Maija Paavilaisen pyynnöstä Pirjoon arkaillen yhteyttä. Hän oli juuri päässyt kotiin Käpylän Kuntoutuskeskuksesta, johon hänet oli siirretty Töölön sairaalasta.

Pirjo, joka oli sielultaan toimittaja, oli valmis haastatteluun. Se oli ensimmäinen, jonka hän onnettomuuden jälkeen antoi ja kertoi päiväkirjamuistiinpanoistaan, joita oli kirjannut pitkinä viikkoina sairaalassa ja kuntoutuksessa. Hän lupasi antaa ne käyttööni juttua varten.

Muistiinpanot olivat hätkähdyttävän suorasukaisia ja sellaisia, että nauroimme niille yhdessä. Päiväkirjassa halvaantunutta Pirjoa tarkkaili ikään kuin ulkopuolinen Pirjo, terävästi ja jopa säälimättömästi.

Tapasimme Pirjon lempiravintolassa Elitessä, jonne hän tuli invataksilla, pyörätuolissa. Elitessä me tapasimme vuosien varrella vielä monta kertaa ja aina työtehtävissä. Pirjo ei ollut läheinen ystäväni, mutta tunsin hänet  huumorintajuisena ja älykkäänä kollegana.

Se urheus, jolla Pirjo suhtautui koko elämänsä ja koko kaksilapsisen perheen elämän muuttaneeseen tapaturmaan, oli hätkähdyttävää. Hän päätti jo vuonna 1998, ettei anna periksi.

Periksi hän ei antanut vuosien varrella, vaikka välillä itketti ja särki aivan helvetisti. Hän oli valmis kokeilemaan kaikkia mahdollisia kuntoutusmuotoja ja jopa kantasoluhoitoja Venäjällä.

Liikuntakykyään Pirjo ei saanut takaisin. Hän sopeutui kuitenkin elämäänsä ja teki vielä vuosia toimittajan työtään televisiossa. Hän oli tarkka ulkonäöstään ja rakasti kaikkea kaunista, eikä hän tullut yhteenkään tapaamiseen huolimattomana.

Pirjo oli kevään ja valon lapsi, vaikka hän oli syntynyt lokakuussa. Tapaturman jälkeen valo ja lämpö olivat hänelle entistä tärkeämpiä, ja hän tunsi heräävänsä eloon kevään tultua, perheen ja ystävien ulkomaanmatkoilla.

Viime keväänä päätimme tavata, kun valo voittaa. Sitä tapaamista ei koskaan tullut. Se muistuttaa siitä, että mitään kohtaamista ei pitäisi siirtää kiireisiin vedoten. Niin kiire elämässä ei voi olla.