Olin silloin Me Naiset -lehden toimittaja. Otin päätoimittaja Ulla-Maija Paavilaisen pyynnöstä Pirjoon arkaillen yhteyttä. Hän oli juuri päässyt kotiin Käpylän Kuntoutuskeskuksesta, johon hänet oli siirretty Töölön sairaalasta.
Pirjo, joka oli sielultaan toimittaja, oli valmis haastatteluun. Se oli ensimmäinen, jonka hän onnettomuuden jälkeen antoi ja kertoi päiväkirjamuistiinpanoistaan, joita oli kirjannut pitkinä viikkoina sairaalassa ja kuntoutuksessa. Hän lupasi antaa ne käyttööni juttua varten.
Muistiinpanot olivat hätkähdyttävän suorasukaisia ja sellaisia, että nauroimme niille yhdessä. Päiväkirjassa halvaantunutta Pirjoa tarkkaili ikään kuin ulkopuolinen Pirjo, terävästi ja jopa säälimättömästi.
Tapasimme Pirjon lempiravintolassa Elitessä, jonne hän tuli invataksilla, pyörätuolissa. Elitessä me tapasimme vuosien varrella vielä monta kertaa ja aina työtehtävissä. Pirjo ei ollut läheinen ystäväni, mutta tunsin hänet huumorintajuisena ja älykkäänä kollegana.
Se urheus, jolla Pirjo suhtautui koko elämänsä ja koko kaksilapsisen perheen elämän muuttaneeseen tapaturmaan, oli hätkähdyttävää. Hän päätti jo vuonna 1998, ettei anna periksi.
Periksi hän ei antanut vuosien varrella, vaikka välillä itketti ja särki aivan helvetisti. Hän oli valmis kokeilemaan kaikkia mahdollisia kuntoutusmuotoja ja jopa kantasoluhoitoja Venäjällä.
Liikuntakykyään Pirjo ei saanut takaisin. Hän sopeutui kuitenkin elämäänsä ja teki vielä vuosia toimittajan työtään televisiossa. Hän oli tarkka ulkonäöstään ja rakasti kaikkea kaunista, eikä hän tullut yhteenkään tapaamiseen huolimattomana.
Pirjo oli kevään ja valon lapsi, vaikka hän oli syntynyt lokakuussa. Tapaturman jälkeen valo ja lämpö olivat hänelle entistä tärkeämpiä, ja hän tunsi heräävänsä eloon kevään tultua, perheen ja ystävien ulkomaanmatkoilla.
Viime keväänä päätimme tavata, kun valo voittaa. Sitä tapaamista ei koskaan tullut. Se muistuttaa siitä, että mitään kohtaamista ei pitäisi siirtää kiireisiin vedoten. Niin kiire elämässä ei voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti