Itkin ilosta ja liikutuksesta Viron satavuotisjuhlassa - Suomenlahti ei meitä enää erota

Tunnekuohu yllätti täydellisesti. Kello oli seitsemän lauantaiaamuna, kun kapusimme valokuvaaja Petri Mularin kanssa mukulakivikatua Toompean mäelle.

Väentungos oli jo valtava, ja kaikkien suunta oli sama - Pikk Hermannin, Pitkän Hermannin tornin juuri. Tornin huipulle, salkoon nostettiin Viron lippu kello 7.33, minuutilleen auringonnousun hetkellä. Osa väkijoukosta joutui jäämään parlamenttitalon ja ortodoksikirkon väliselle Linnan aukiolle ja Toompean rinteille. Niin paljon väkeä oli.

Ihmisiä oli paikalla tuhansia ja taas tuhansia, perhekunnittain, osa naisista kansallispuvuissa, monilla naisilla ja miehillä opiskelijalakit päässään. Oliko heitä kymmenen tuhatta? En osaa sanoa, mutta tuntui, että Viron itsenäisyyden satavuotisjuhla oli kerännyt paikalle yli puoli Tallinnaa - ehkä muualtakin Virosta sinne matkustaneita.

Ennen auringonnousua kaikui kovaäänisistä Siiri Sisaskin laulu Mis maa see on? Mikä maa se on? Ei jäänyt epäilyksen häivää mikä maa, ja miten syvällä tunteella virolaiset maahansa suhtautuvat. Kun kellon viisarit kääntyivät asentoon 7.30, väkijoukko hiljeni tyystin.

Hiljaisuus oli yhtä vaikuttava kuin lipunnoston jälkeen laulavan kansan kajauttama Mu isamaa, Fredrik Paciuksen Maamme-laulusta tutulla sävelellä. Merkillepantavaa oli, ettei Toompealla eikä myöhemmin keskikaupungilla sotilasparaatissa näkynyt minkään sortin ääniaineksia.

Hetkeä ennen auringonnousua väkijoukko täytti jo Toompean mäenrinteet.

Soitin kotiin lipunnoston jälkeen, enkä liikutukseltani voinut kuin sopertaa: - Kuuntele tätä laulua, tätä musiikkia. Liikutuin juuri niin, mikä minua ärsytti suunnattomasti jo edesmenneen äitini tavassa liikuttua.

Viron liput liehuivat ympäri Tallinnaa.

Liikutuin virolaisten syvästä ja samalla ilon täyttämästä isänmaanrakkaudesta. Kaikki ne kyynikot, jotka sanovat, ettei maan itsenäisyys ole sata vuotta vanha yli neljäkymmentä vuotta kestäneen neuvostomiehityksen takia, saavat puolestani hapantua omissa liemissään. Sillä Viro sai itsenäisyytensä vuonna 1918 ja kesti sen jälkeen karmeita aikoja, kun Neuvostoliitto yritti tukahduttaa virolaisten itsetunnon ja kansan identiteetin.

Liikutuin myös siksi, että ajattelin molempia edesmenneitä vanhempiani. He olivat suuria Viron ystäviä myös siihen aikaan, jolloin Viro ei ollut muodissa, eikä maahan päässyt noin vain matkustamaan. Isäni matkusti sinne lehtimiehenä ensimmäisen kerran 1950-luvun lopulla, jolloin Tallinnaan päästiin vain maitse, Leningradin kautta.

Kun vanhempieni ystävät, arkkitehti Peep Jänes ja hänen vaimonsa Viiu vierailivat saaressamme Pellingissä kesällä 1989 Peep Jänes katseli merelle ja sanoi haikeasti: - Niin lyhyt matka, mutta miten se on meidät erottanut.

Oli kaksi vuotta Viron itsenäisyyden palauttamiseen. Nyt Suomenlahti ei erota meitä. Vajaan sadan kilometrin merimatkan tekevät vuosittain miljoonat suomalaiset ja virolaiset.

Millainen kaksoiskaupunki Tallinnasta ja Helsingistä olisikaan muodostunut jo vuosikymmeniä sitten, jos Viro olisi ollut vapaa maa?

Auringonlasku punasi lauantai-iltana Suomenlahden.