Äidillisiä ja jopa sopimattomia tunteita...

Koittihan se hetki viimeinkin, jolloin Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola jää eläkkeelle virastaan ja luovuttaa huoneensa ja valtansa Kari Arffmanille.

Mutta näyttelemistä Asko ei jätä, seuraavasta roolista on jo kuultu huhuja...

Vuodesta 1998 kaupunginteatteria luotsannut ja sen kehitykseen vahvasti vaikuttaneen Askon juhlaa vietettiin hänen kotipesässään Lilla Teaternissa. Sieltä hän aloitti näyttelijänuransa vuonna 1967 ja myös ensimmäisen johtajan pestinsä - ja vain alle 30-vuotiaana.

Juhlanäytäntöön, Tartuffen suurenmoiseen esitykseen oli saatu paikalle lähes kaikki Askon läheiset työtoverit teatterilta. Yleisön joukossa olivat muun muassa näytelmän ohjannut Kari Heiskanen, näyttelijät Esko Salminen, Heidi Herala, Seppo Maijala, Satu Silvo, Eija Vilpas, Leena Uotila, Jouko Klemettilä... ja moni muu: ohjaajia, teatterin muuta henkilökuntaa ja tietenkin Jorma Bergholm, teatterin hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja, joka lahjoitti Askolle vuosikerran 1998 samppanjaa.



Vaan kuka piti esityksen jälkeisessä juhlassa ihanimman, rehellisimmän puheen? Tietenkin suurenmoinen Birgitta, Bisse Ulfsson, joka on tuntenut Askon vuodesta 1967. Hän aloitti puheen sillä, millä minä tämän blogin: "Että nyt nähdään päivä, jolloin Asko luopuu johtajuudesta!"

Bisse nauratti yleisöä myös toteamuksella, että näyttelijät ovat itsesääliin taipuvaista porukkaa, "koska meillä on niin raskas, raskas työ". Siksi hän kannusti Askoa nukkumaan nyt paljon, onhan se Askon harrastuksista rakkain.

Loppujen lopuksi Bisse lausui Askolle sellaisen rakkaudentunnustuksen, että kohde kiemurteli näyttämöllä nojatuolissa kaksin kerroin.

"Minulla on ollut sinua kohtaan äidillisiä tunteita, mutta myönnän, että myös sopimattomia tunteita!"

Asko Sarkolan Tartuffe valehtelee, liehittelee ja on irvokas. Siis täydellinen huijari!
(kuva Henrik Schütt)

Hieno juhlahetki, ainutkertainen teatterin historiaan jäävä tuokio päättyi monien esityksien jälkeen Askon vaimon, näyttelijä Jonna Järnefeltin lauluun. Häntä säesti kitaralla viime viikolla Shrek-musikaalin urakkansa päättänyt Petrus Kähkönen.

"En voinut ajatella sinulle muuta laulua kuin tämän", Jonna sanoi.

Laulu oli Frank Sinatran My way.

Kyllä vaimo miehensä tuntee.

Asko Sarkola on Tartuffessa kuin uudestisyntynyt. Vaikea uskoa, että mies täytti syyskuun alussa 71 vuotta, niin notkea, liikunnallinen ja vimmainen hän on huijarin roolissaan. Kuvassa Tartuffe yrittää iskeä isäntänsä vaimoa, jota näyttelee sensuelli Åsa Wallenius.
(kuva Henrik Schütt).

 

.

 

 

Mielen syöpä

Mielen syöpä, sitä on valta, vallanhimo, joka voi syövyttää koko ihmisen. Valtaan sairastuneella ei ole kykyä myötäelää, hän epäilee kaikkia, kaikkea ja tekee kaikkensa hamutakseen yhä enemmän valtaa.

Tämän tiesi jo William Shakespeare (1564-1616), jonka näytelmä Rikhard III ei ole miltään osin vanhentunut, eikä varsinkaan Suomen Kansallisteatterin uudessa versiossa, vaikka se on tehty niin epookkiin kuin kuvitella saattaa - sellaiseksi, jollaisena sitä varmaan on satoja vuosia sitten esitetty.

Kristo Salminen on Rikhard III jokaista elettään myöten. (kuva Tuomo Manninen)

Katri Rentto on lavastanut Willensaunan intiimin tilan kynttilöiden häilähtelevään valoon, ja Saija Siekkinen on puvustanut näytelmän näyttävästi jokaista yksityiskohtaa myöten. Tässä miljöössä pelko saa otteen myös katsojasta. Kukaan ei säästy Rikhard III:n vallanhimolta, ei hänen kostoltaan. Ei edes lähin mies, Buckinghamin herttua, jota Juha Varis näyttelee muutaman muun roolin lisäksi vahvasti, suoraselkäisenä.

Jussi Nikkilän nerokas ohjaus paljastaa ihmismielen heikkoudet, juonittelun Englannin kuninkaan hovissa ja julmuudet, joihin Gloucesterin herttua, sittemmin kuningas Rikhard III ryhtyy. Hän ei säästä edes pieniä veljenpoikiaan: pää poikki, pois valtaansa havittelemasta.

Kristo Salminen on silmien ilmeitä, kehonkieltä myöten sisäistänyt hirviömäisen Rikhardin luonteen. Hän läähättää, hikoilee pitkän lettinsä likomäräksi, kannattelee säälittävänä surkastunutta kättään, voittaa ja lopulta häviää tärkeimmän: ihmisyytensä. Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on poikansa menettäneenä äitinä sydäntäsärkevä ja tosi.

Milka Ahlroth on kuningatar Elisabet, joka menettää valtataistelussa pienet poikansa.

Matti Rossin suomennos on soljuvaa, hienoa suomen kieltä, jota koko emsamble puhuu kuin instrumenttia soittaen. Ja onhan näyttämöllä soitinkin, muusikko Mila Laine selloineen.

Mitenköhän mieleeni tuli näytelmän jälkeen eräs uunituore elämäkerta, Steven Lee Myersin kirja Uusi tsaari, Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä (Bazar)?

Valta on mielen syöpä.