Malja vapaudelle ja rohkeudelle!

Virossa vietetään tänään 99. itsenäisyyspäivää. Maa saavutti itsenäisyyden vuonna 1918, vuotta Suomea myöhemmin, mutta vapauden aika katkesi toisen maailmansodan aikana ensin saksalaismiehitykseen ja sen jälkeen vuosikymmenien kurjuuteen, henkiseen ja fyysiseen terroriin Neuvostoliiton alistamana maana.

Vuonna 1991 maa vapautui muiden Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton ikeestä, ja virolaisille 21. elokuuta on toinen itsenäisyyspäivä.

Virolaisille itsenäisyyden tärkeä  symboli on Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Teletorn, Televisiotorni, jota ihmismuuri puolusti elokuussa 1991 Neuvostoliiton panssarivaunuilta ja sotilailta. Kaikki tapahtui lopulta verettömästi, ja Teletornin sankareina, varsinaisina kansallissankareina juhlittiin neljää tornia puolustanutta miestä. He eivät poistuneet tiedonvälityksen kannalta tärkeästä tornista vuorokauteen. Aseina olivat vahva usko vapauteen ja yksi kalasnikov, jolla nelikko ei olisi pystynyt tekemään mitään alhaalla odottavia kalasnikoveja vastaan.

Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme!

Eilisen Tallinnan-matkan anti herätti monenlaisia ajatuksia. Matkan toinen isäntä, historianopettajan poika, Viking Linen linjapäällikkö Jaakko Ahti paljastui Viron menneisyyden erinomaisen hyvin tuntevaksi mieheksi (nykypäivää unohtamatta - kiinnostavin uutinen on, että Viking Linen katamaraani FSTR aloittaa liikennöinnin Helsingin ja Tallinnan välillä 10. huhtikuuta. FSTR, eli Faster on isoin Suomenlahtea ylittävistä nopeista aluksista, sinne mahtuu 830 matkustajaa ja 12o henkilöautoa. Kaikesta tästä lisää alkukesän Avussa!).

Teletornissa ajatukseni vaelsivat kauas menneeseen, lapsuudenperheestäni tuttuun tosikertomukseen. Toimittajaisäni Sakari Talvitie (1917-2011) oli palannut Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajan pestiltä Suomeen ja nimitetty turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajaksi vuonna 1956.

Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi ensimmäiselle matkalleen Tallinnaan. Lyhyt, runsaan 80 kilometrin mittainen merimatka ei tullut kysymykseen, koska Suomen ja Viron välillä ei ollut laivaliikennettä. Vieras asia nyt niille miljoonille vuosittain Tallinnaan matkaaville!

Isän matka Tallinnaan kesti pari vuorokautta. Hän matkusti junalla ensin Leningradiin ja sai sieltä mukaansa luotettavan oppaan. Se tarkoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkailijaa, joka raportoi länsimiehen liikkeet tarkasti Moskovaan. Isähän oli varsin epäilyttävä tyyppi, toimittaja!

Päätoimittaja Sakari Talvitiellä ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti.

Perässä kulkeva varjo ei kuitenkaan estänyt isää luomasta kontakteja virolaisiin. Olin sittemmin monta kertaa vanhempiani vastassa Olympiaterminaalissa, kun he tulivat Tallinnasta ystäviensä luota legendaarisella Georg Ots -laivalla. Meren ylitys kesti kuutisen tuntia, ja passintarkastus Tallinnan satamassa jopa pari tuntia.

1980-luvulla saaressamme Pellingissä vieraili monta kertaa virolainen arkkitehti Peep Jänes vaimonsa Viiun kanssa. Heidän matkansa vaati aina erikoisjärjestelyjä. Se tarkoitti kirjallista, virallista kutsua Suomesta Viroon. Jossakin byroossa kutsu luettiin moneen kertaan ennen kuin Jänesten matkustuslupaan lätkäistiin leima.

Muistan, miten Peep seisoi Burkholmenin-saaren rantakalliolla ja katsoi surullisesti merelle ja totesi: - Niin lyhyt matka, mutta vuosikymmeniksi meiltä virolaisilta kielletty meri. Emme ole saaneet omistaa soutuvenettä isompaa alusta. Venäläiset pelkäävät meidän loikkaavan länteen niin kuin moni on tehnytkin.

Maailman tämänhetkisen kaaoksen, valheellisten uutisten ja monia pelkoja aiheuttavien ilmiöiden keskellä nostan maljan virolaisille ja meille suomalaisille: me olemme kaikki vapaan maan kansalaisia!

Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän peittävät upeat, taiteilija Dolores Hoffmanin tekemät lasimaalaukset.

 

 

Mässäilyä, kannibalismia ja ihmissuhteita

Kun viikon sisään mahtuu viisi ensi-iltaa, alkaa hurjintakin teatterissakävijää hengästyttää. Ensi-iltaputkeni alkoi Espoon kaupunginteatterin Äidinmaasta ja jatkui Teatterin Imatran avajaisiin, jossa nähtiin  Satavuotias, joka karkasi ikkunasta -veijarikomedia.

Sitten oltiinkin jo Helsingissä, enkä edes ehtinyt kaikkiin ensi-iltoihin, koska ne osuvat päällekkäin. Alkuvuosi merkitsee luonnollisesti kevätkauden alkua teattereissa, mutta välillä läkähdyttää!

KOM-teatterissa läkähdytti ennen kaikkea esitys, pitkästä aikaa väkevä, mieleen jäävä teatterielämys. Brittiohjaaja Peter Greenawayn (s.1942) vuonna 1989 ohjaamasta kulttielokuvasta tuttu Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -näytelmän saaminen Helsinkiin, KOMin näyttämölle on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Ennen KOMia näytelmää on esitetty Suomessa, Helsingissä Viirus-teatterissa vuonna 1998. KOMiin näytelmän sai teatterin johtoon kuuluva Juho Milonoff, ja onnistuneesta dramatisoinnista ja ohjauksesta pitää kiittää  Riko Saatsia.

Peter Greenawayn piti kunnioittaa ensi-iltaa läsnäolollaan, mutta joutuikin matkustamaan Espanjaan. Harvinainen esitys oli houkutellut loppuunmyytyyn katsomoon myös metropoliitta Ambrosiuksen, ohjaaja Kristian Smedsin, näyttelijä, laulaja Samuli Edelmannin ja monia muita taiteilijoita.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastaa ihmisen ahneuden ja ylettömän nautinnonhalun seuraukset. Kun mikään ei ole enää mitään, rajat inhimilliselle, humaanille käytökselle katoavat. Huippukokki Antto Melasniemen näyttämöllä valmistamien herkkujen tuoksu täyttää koko teatterin, mutta jostain syystä katsojalle ei tule nälkä...

Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eero Milonoff, taustalla Marc Gassot huippurooleissa KOM-teatterissa. (kuva Noora Geagea)

Niko Saarela on öykkärimäisen rikollispomon roolissa hillitön hedonisti, hänen pikkuveljeään näyttelevä Eero Milonoff rasistisen, älyttömiä möläytyksiä päästelevän juntin perikuva, Vilma Melasniemi miestään pettävänä vaimona vaarallisen sensuelli (upeasti Tiina Kaukasen puvustama), Eeva Soivio veljesten äitinä kaikkeen turtunut hupsu, Marc Gassot kokkina kuin parodia tämän ajan omissa sfääreissään leijuvista trendikokeista, ja Johannes Holopainen kokkipoikana juuri niin pihalla kuin huippuravintoloitten alin kasti tuppaa olemaan.

Suomenruotsalainen, Euroopassa mainetta niittänyt näyttelijä Elmer Bäck johdattaa tarinaa eteenpäin, hän on kertoja, mutta myös rakastaja, jonka kohtalo on lopulta raaka. Hän tekee rohkean, huumorintajuisen ja lämpimän roolin, ja tuo mieleen takauman kaukaa 1990-luvun alusta, jolloin Suomen Kansallisteatterissa nähtiin Jouko Turkan unohtumaton Valheita-näytelmä. Mikä on totta, mikä tarua, lumoavimmassa teatterileikissä katsoja haastetaan juuri sen kysymyksen äärelle.

Elmer Bäck on kertoja ja rakastaja, jolle soisi paremman kohtalon. (kuva Noora Geagea)

Totta on toinen viikolla mieleen jääneistä esityksistä, Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Granada-näytelmä. Ihmissuhteiden, naisen ja miehen välisen intohimon kuvaajana hän vahvistaa otettaan näytelmä näytelmältä. Samoin kirjailijana, siitä osoituksena hänen viides proosaromaaninsa, juuri ilmestynyt Kehä (WSOY).

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti ovat tosielämän aviopari, näyttämöllä he ovat toisistaan eronnut pariskunta. (kuva Yehia Eweis)

Granadassa käy taistoon näyttelijäpariskunta Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti. Näytelmässä samalle matkalle kolmen vuoden eron jälkeen osunut pariskunta ottaa mittaa toisistaan juuri sellaisin argumentein kuin rakastavaiset ja avioparit keskenään tekevät.

Hetket hotellissa täyttyvät intensiivisestä, hyökkäyksestä puolustukseen lainehtivasta keskustelusta. Loppu ei ole ennalta-arvattava ja kliseinen. Totta sekin.

Granadaa rytmittää hienosti 22-Pistepirkko -yhtyeestä tuttu kitaristi PK Keränen, KOMin Kokkia, varasta, vaimoa ja rakastajaa räp-artistina tunnetun Kasperi Laineen hieno musiikki.

 

 

 

 

Imatra ei juuttunut toivottomuuteen

"Teatteri lohduttaa, se vie viestin sydämestä sydämeen, teatterissa on kysymys ihmisten kohtaamisesta."

Niin kiteytti Teatteri Imatran johtaja, ohjaaja, näyttelijä Timo Rissanen tuntonsa uuden teatteritalon avajaisissa perjantaina 10. helmikuuta.

Oli sykähdyttävää olla mukana uuden talon avajaisissa, saada kokea ainutlaatuinen kulttuurielämys! Suomessa on edellisen kerran avattu täysin uusi teatterirakennus Lahdessa vuonna 1983 ja nyt Imatralla, rajaseudun runsaan 27 000 asukkaan kaupungissa. Olin itse 7-vuotias, kun Turun kaupunginteatterin uusi rakennus valmistui vuonna 1962ja pääsin katsomaan avajaisnäytelmää Shakespearen  Kesäyön unelmaa... Siitä lähti koko elämän kestävä teatteri-innostus!

Upean, uuden Teatteri Imatran julkisivun pisarat on suunnitellut taiteilija Landys Roimola. (kuva Ari Nakari)

Arkkitehti Pekka Partisen suunnitteleman uudisrakennuksen avajaisissa koettiin vahvaa, sykähdyttävää symboliikkaa. Imatran kauhistuttavasta ampumatragediasta, jossa kuoli neljäs joulukuuta kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja kaksi toimittajaa, on kulunut nyt runsas kaksi kuukautta.

Suruaika jatkuu pitkään, ja menetys jättää pysyvän jäljen uhrien omaisten ja läheisten elämään. He eivät unohda, mutta elämän on jatkuttava, se jatkuu, ja joskus on valon ja toivon vuoro.

Tapaamieni kaupunginjohtajien parhaimmistoon kuuluva, humaani Pertti Lintunen viittasi hienovaraisesti avajaispuheessaan teatterilla joulukuun tapahtumiin ja totesi, että kaiken henkisen hyvinvoinnin lähde on kulttuurissa ja liikuntapalveluissa. Niissä kunnat eivät saisi säästää, ja Imatralla ei säästelty, kun valtuusto kolme vuotta sitten päätti äänin  24-18 purkaa vanhan, pahoista sisäilmaongelmista kärsineen satavuotiaan (!) talon. Kun vielä saatiin miljoona euroa valtionavustusta, uudisrakennus pysyi budjetissaan.

Taloon on myös hankittu taidetta, julkisivuun Landys Roimolan betonireliefejä, sisälle Reetta Ahosen töitä. Näin toteutuu taiteiden kohtaaminen!

Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) leikkasi avajaisnauhan ja iloitsi siitä, että Imatralla on rohkeita päättäjiä, ja totesi, miten kaupunki katsoo nyt tulevaisuuteen.

Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen, kulttuuriministeri Sanna Grahn-Laasonen ja teatterinjohtaja Timo Rissanen avasivat uuden talon. (kuva Ari Nakari)

Avajaisnäytelmänä nähdään ruotsalaisen menestyskirjailija Jonas Jonassonin romaanista tehty Satavuotias, joka karkasi ikkunasta -näytelmä. Teatterinjohtaja Timo Rissasen dramatisoima, uudelleenkirjoittama on veijaritarina vailla vertaa; viihdyttävä, tilanteesta toiseen hyvin etenevä ja naurun alla ajatuksia herättävä esitys.

Tässä huippukohdat: Lasse Karkjärvi satavuotiaana  ukonkäppänänä fyysistä ilmaisua myöten, Pekka Räty mukaälykkäänä poliisipäällikönä, Ulla Järnstedt useammassa roolissa... ja moni muu ensamblen näyttelijä.

Melkein koko edellisen vuosisadan kattavassa tarinassa on mukana kenraali Franco, hirmuhallitsijat Stalin, Mao Tse-Tung, Kim Il-Sung, presidentit Truman, Johnson, Nixon, De Gaulle... ja moni muu merkkihenkilö. Miten tämä kaikki onnistuu näyttämöllä? Onnistuu hyvinkin, eikä vähiten virolaisen lavastaja Karmo Menden ja Tapani Siirtolan tamperelaisen säveltäjän ja äänisuunnittelijan taidoilla. Ikkunaruuduista muodostuva lavastus ja musiikki kuljettavat tarinaa vuosikymmenestä ja tilanteesta toiseen.

Lasse Karkjärvi (s. 1958)  on uskomaton satavuotias! (kuva Ari Nakari)

Jutellessamme ennen esityksen alkua oli pakko esittää kysymys teinipojan näköiselle Siirtolalle: "Minkä ikäinen olet?" Siirtola vastasi, että 35-vuotias, ja nolon tilanteen pelastaakseni paljastin oman ikäni, 61 vuotta. Johon näytelmään hienon, elokuvamaisesti soivan musiikin säveltänyt nuori mies totesi, ettei sinustakaan uskoisi!

Elämänasenne ratkaisee, usko elämään senkin jälkeen, kun kaikki tuntuu luhistuneen. Siksi satavuotiaskin voi tehdä mitä haluaa!

Kaikesta tästä enemmän Avun numerossa 8.

Kirka ei unohdu

"Hetki lyö, viime hetki lyö, kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan, hetki lyö, meille hetki lyö, en vaan päivää seuraavaa mä tiedä milloin kohdataan, kellon seisahtuvan tahdon."

Hetki lyö Helsingin kaupunginteatterin Peacockin-väistönäyttämöllä, jossa tehdään viimeinen produktio ennen vuonna 1967 valmistuneen kaupunginteatterin remontin valmistumista. Matti Laineen kirjoittama Kirka - Surun pyyhit silmistäni -musikaali sopiikin hyvin Peacockiin, vaikka en muuten ole sen teatteritilan suuri ystävä.

Pääroolissa vuorottelevat Heikki Ranta ja Kalle Lindroth ovat Kirka ääntä ja kehonkieltä myöten (kuva Tapio Vanhatalo)

Näin musikaalin ensi-illan jälkeisessä toisessa näytöksessä, jossa Kirkaa, Kirill Babitzinia (1950-2007) esitti Heikki Ranta, hätkähdyttävästi Kirkana ääntä ja kehonkieltä myöten, mutta ei mitenkään imitoiden, vaan oikeasti lahjakkaana taiteilijana. Rannasta on kehkeytymässä tähti, jonka perään voisi kuvitella samanlaisen kirkuvan fanilauman, jonka hämmentynyt Kirka koki vuonna 1967, vain 17-vuotiaana ampaistessaan listakärkeen Hetki lyö -biisillään.

Pitäisihän tämä tietää ohjaaja, kaupunginteatterin apulaisjohtaja Kari Rentolasta, että hän taitaa tarinankerronnan. Sitä en tiennyt, että Rentola on rokkijätkä sielultaan, ja se näkyy Kirka-musikaalissa. Hän kertoo, miten 1960-luvun Kulttuuritalo, Kultsa, oli paikka  jossa nousevat ja jo vakiintuneet pop-, rock- ja jazztähdet vierailivat. Siellä myös nuori Rentola istui yleisön seassa ja näki muun muassa Jimi Hendrixin keikan.

Musikaalin tarinassa kerrotaan Kirkan huikea nousu suosion huipulle, raskaat keikkavuodet ja kiltin nuoren miehen suoranainen ryöstöviljely, jossa osuutensa oli varmasti bisnesälyn taitavalla Ilkka Lipsasella, Dannylla, joka otti nuoren rokkistaran D-tuotannon talliin.

Venäläisen emigranttiperheen tarina kerrotaan musikaalissa koskettavasti, mukana on ankaran isän kasvatusmetodit ja lapsiaan ymmärtävän äidin tuki. Kirkan ja hänen isoveljensä Sammy Babitzinin  (1948-1973) läheinen suhde kuvataan hienosti, ja raadollisesti myös se, miten kiltti pikkuveli kuittasi huliviliveljensä velkoja. Sami Hokkanen on hätkähdyttävästi ylösnoussut Sammy, eikä Raili Raitala voisi olla enempää Muska kuin on! Loistavan roolin tekee myös Petrus Kähkönen Remu Aaltosena.

Sami Hokkanen on loistava roolissaan Sammy Babitzina. (kuva Tapio Vanhatalo)

Petrus Kähkönen on ilmiömäinen Remu! (kuva Tapio Vanhatalo)

Musikaali ei pääty Kirkan liian varhaiseen kuolemaan ja hyvä niin.

Musikaalia katsoessani en voi unohtaa sitä, miten haastattelin Kirkaa Ilta-Sanomiin syksyllä 1997. Joku hänen artistikavereistaan oli kuollut keikkaelämän, dokaamiseen ja sekakäyttöön. Moni oli poissa, mutta Kirka oli ruvennut harrastamaan lenkkeilyä.

Hän istui mietteissään Töölön rannassa ja kertoi kestäneensä keikkaelämän rankat vuosikymmenet, verovelkansa, rikkimenneen avioliittonsa ja kaiken muun yksityiselämän sotkun sen avulla, että elämän kivijalka on ollut lopulta lapsuudenperhe.

Kirka oli kiltti mies, mutta myös villiksi syntynyt, Born to be Wild. Sen Kirka-musikaali kertoo hienosti.

Lisää Kirkasta Raila Kinnusen kirjoittamasta elämäkerrasta Enimmäkseen Kirkasta (WSOY 1999).

 

Loistava Muje näyttämöllä

Varmaan  Tennessee Williams (1911-1983) olisi riemastunut, jos olisi nähnyt näytelmässään Kissa kuumalla katolla kolmen polven näyttelijälahjakkuutta. Yksi heistä on tehnyt pitkän uran, toinen keskipitkän ja kolmas on vasta nupuillaan, kuka ties tulevaisuudessa näyttelijä hänkin.

He ovat  Mujeet, Juha, 66 v., poikansa Samuli, 42 v. ja tämän poika Severi, 11 v., joka vuorottelee näytelmän yhdessä lapsiroolissa. Perhettä täydentää näytelmän naispääroolia näyttelevä Samulin vaimo Heidi Kiviharju.

 

Tuire Salenius jää vakituisesta näyttelijäntyöstään eläkkeelle roolissaan Big Mamana. Big Daddy, Juha Muje on ollut eläkkeellä yli kolme vuotta, vaan mikäpä miehen pitäisi näyttämöltä poissa! (kuva Kari Sunnari)

Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä nähdään nuoren ohjaajan Miika Murasen vahva tulkinta erään perheen vaikeista ja repivistä ihmissuhteista, kovin tutuista monissa suvuissa. Hän omistaa esityksen "särkyneille, rikotuille ja ennen kaikkea heille, joilla on kaiken kokemansa jälkeen rohkeutta kohdata itsensä".

Big Daddyn 65-syntymäpäiville etelävaltiolaiselle plantaasille on kokoontunut porukka, joka enimmäkseen vihaa toisiaan. Perheen vanhin poika Cooper (Samuli Muje) ja tämän ahne vaimo (Miia Selin) eivät mieti muuta kuin tulevaa perintöä, onhan Big Daddy tietämättään kuolemansairas. Syöpä on levinnyt koko hänen elimistöönsä. Big Daddyn vaimo, Big Mama (Tuire Salenius) yrittää uskotella itselleen, että kaikki on hyvin.

Perheen nuorempi poika Brick on vaimonsa Maggien ja isänsä Big Daddyn kanssa näytelmän raastavassa keskiössä. Brick on alkoholisoitunut, ja hän elää painostavassa elämänvalheessa. Avioliitto Maggien kanssa ei ole onnistunut, koska Brick on homo tunnustamatta sitä edes itselleen.

Brickiä näyttelevä Tuukka Huttunen on haavoittuva ja hajalla kulissiavioliitossaan. Hänen vaimoaan näyttelevä Heidi Kiviharju tekee sensuellin, epätoivoa ja samalla vahvuutta vaativan Maggien roolin. Hän on se kissa kuuman peltikaton päällä, joka hallitsee askelmerkit. Onko hän lopulta se, joka osaa asetella tassunsa oikein?

Tuukka Huttunen ja Heidi Kiviharju loistavat rooleissaan epätoivoisena avioparina. Kummallakin on syynsä suruun. (kuva Kari Sunnari)

Loistava Juha Muje on kuitenkin näytelmän ehdoton keskipiste, tunnelman sähköistäjä. Näin hänet ensimmäistä kertaa näyttämöllä vuonna 1972, kun Kalle Holmberg oli napannut juuri Teatterikoulusta valmistuneen luonnonlahjakkuuden Seitsemän veljeksen Eeroksi. Muje oli 22-vuotias, notkea ja ketterä, sanavalmis ja ilkikurinen veljesten totuudentorvi.

Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin Mujeen ilmaisussa on sama fyysinen ote. Hän kurottaa näyttämöltä kohti yleisöä, eikä yksikään repliikki jää kuulumatta. Opetettiinhan hänen opiskellessaan  Teatterikoulussa koko opiskelujakso puheopetusta!

Mujeen ja Tuukka Huttusen kahdenkeskinen kohtaus on yksi näytelmän intensiivisimmistä. Muje itse sanoo, että näyttelijä saa voimaa ja vainua vastanäyttelijältä. Näin voi sanoa vain ihminen, tässä tapauksessa taiteilija, joka ei kuvittelekaan olevansa työssään ylimielisen valmis: "Tärkeintä on, että voit luottaa vastanäyttelijään harjoitustilanteessa... Tikapuitten puolat on kuljettava alhaalta lähtien, sillä lopputulokseen ei päästä ilman häpeän ja osamaattomuuden kokemuksia."

 

Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla tiistaina 7. helmikuuta klo 18.00 keskusteluilta Isät ja pojat näyttämöllä ja näyttämön takana. Juha Muje ja Samuli Muje sekä Jari Leppänen ja Jasper Leppänen kertovat, millä tavoin teatteri on vaikuttanut kaikkeen, ja millaisia vaiheita isät ja pojat ovat käyneet läpi. Tilaisuudet ovat maksuttomia.