lauantai 28. tammikuuta 2017

Oli kerran pieni tyttö...

... ja tytöstä kasvoi nainen, naisesta vanhus, mutta silti hän oli se sama tyttö, joka koki veden välkkeen, kuuli linnut, näki aamuruskot ja taivaan tummumisen yöhön. Kaikki tähdetkin hän näki, hän rakasti, koki ja eli elämän, mutta vanhana hän tuskin pystyi nostamaan kättään tai tunnistamaan läheisiään.

Näyttelijä Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu runoilija Marja-Liisa Vartion (1924-1966) kokoelmaan Runot ja Proosarunot. Heidi Herala teki sen viime kesänä Kajaanin Runoviikolle. Hänellä oli polttava tarve tarttua Vartion runoihin, ja hän palasi ajassa kolmenkymmenen vuoden taakse Teatterikorkeakouluun, jolloin hän valmisti En ole Maaria -nimisen esityksen.

Peilinpitelijä, Heidi Heralan hieno tulkinta naisen elämästä. (kuva Aura Nukari) Peilinpitelijä, Heidi Heralan hieno tulkinta naisen elämästä. (kuva Aura Nukari)

"Ohjaavana opettajana toimi silloin puheen lehtori Malla Kuuranne, joka pyysi valitsemaan runoilijoita, jotka kolahtavat. Valitsin Marja-Liisa Vartion ja Paavo Haavikon, enkä 21-vuotiaana tiennyt, että he olivat olleet aviopari", hän kertoo.

Nyt Heidi Herala kiertää Suomea esittämässä Heidi Räsäsen ohjaamaa Peilinpitelijää, eilisiltana tunnelmaltaan ja tilaltaan intiimissä Teatteri Jurkassa Helsingin Kruununhaassa.

Näyttelijä talutetaan ennen yleisön asettumista paikoilleen näyttämölle. Hän on kumarainen, itsekseen mutiseva vanhus. Herala itse on kohdannut viime vuosina vanhuutta "ilossa ja surussa". Hän näki vanhempiensa, näyttelijöiden Helge Heralan ja Marja Korhosen ikääntymisen, hiipumisen kohti iltaa ja tietää, miten tulkita lähestyvää loppua.

Äkkiä vanhus näyttämöllä muuttuu, Heidi Herala on nuori, voimansa tunnossa oleva nainen, hän on morsian omissa juhlissaan, rypytön ja kaunis, jalkaa polkeva ja voimakas. Sellaisena myös vanha nainen muistaa itsensä, ja vaikka peili näyttää rypyt silmäkulmissa, suupielissä, kaulalla, hän on se pikkutyttö, nuori nainen, sydämeltään ikuisesti sama. Minä, enkä kukaan muu, miksi olisin!

Olen nähnyt Heidi Heralan lukemattomissa Helsingin kaupunginteatterin näytelmissä, tilanneherkän komediennen ja vahvan draaman tulkitsijan kuten Anita Hallaman roolissa näytelmässä Sylvi ja Anita.

Peilinpitelijässä hän on kaikkea. Tunnin mittaisessa esityksessä eletään vahvan tulkitsijan kautta koko naisen elämän kaari. Monologiesitys päättyy runoon Häät.

Se mielessä syöksähdän ulos kosteaan tammikuun iltaan:

"On aitta vastapäätä tanssitupaa,

on siellä vuode valmis morsiamelle.

Riippuvat orren päällä mustat raanut

ja vuoteen päällä raanut valkeat.

Saat siellä jalkojasi lepuuttaa,

kun nukut olka armaan olkaa vasten

aitassa alla peiton kirjavan.

Ja seinä läpi paistaa uusi kuu,

silmien yli ristinmerkin piirtää."

Seuraavat esitykset 31.1. Teatteri Jurkka, 12.2. Kulttuuritalo Myllykartano, Noormarkku, 15.2. Kouvolan teatteri, 18.2. Tervakosken seuratalo, 24.2. Turun kaupunginteatteri/Domino-teatteri, 31.3. Lilla Villan, Sipoo.

 

 

torstai 26. tammikuuta 2017

Voimanaisen satavuotisbileet

Voimanainen, stadin friidu oli aikakautensa avarakatseinen teatterinjohtaja, ohjaaja, akateemikko, konservatiivisten sukupuolirajojen rikkoja, jolle ”mahdoton oli elämänasenne”. Hän on Vivica Bandler (5.2.1917-30.7.2004), Helsingin kaupunginjohtajan Erik von Frenckellin tytär, josta isä toivoi poikaa.

Ei tullut poikaa, vaan nainen, joka opiskeli agronomiksi, ja jonka taide vei onneksi mennessään. Hän johti helsinkiläistä Lilla Teaternia vuodet 1955-1967, ja Lillanin jälkeen Norjassa Oslo Nye -teatteria, Tukholman kaupunginteatteria, Ruotsin teatteriakatemiaa ja Tampereen teatterikesää.

Hän teki uransa aikana yli sata ohjaustyötä, joista monet olivat maailmankantaesityksiä. Vivica oli maailmankansalainen ennen kuin kansainvälisyydestä tuli brändi.

Lillanin pienen ensamblen tavoitteet Vivica kiteytti: ”Ihmistuntemusta – Ihmismielen ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegojen kanssa.”

Vuonna 1991 hän perusti yleishyödyllisen säätiön, jonka tarkoituksena on edustaa teatteria ja ympäristönsuojelua. Nyt Teaterstiftelsen Vivicas Vänner muistaa häntä Viva Vivica! -valokuvanäyttelyllä Teatterikorkeakoululla ja järjestää koululla myös keskustelutilaisuudet Vivican keittiössä.

Huvilakadun keittiö oli Vivican kuuluisa keittiö, jossa istuttiin iltoja, tehtiin teatteria ja puhuttiin elämästä.

Nuori Vivica, Prinssi Rohkeana, jollainen hän todellisuudessakin oli. (kuva Vivica Bandlerin yksityisalbumi.) Nuori Vivica, Prinssi Rohkeana, jollainen hän todellisuudessakin oli. (kuva Vivica Bandlerin yksityisalbumi.)

Säätiön hallituksen puheenjohtaja, ohjaaja Raija-Sinikka Rantala kertoo, millaista keittiössä oli, millaista oli kahden teatteri-ihmisen ystävyys oli ilman rakkaussuhdetta.

”Vivica sanoi, ettei rakkaudessa ole kyse vain seksistä, vaan että löytää toisen ihmisen. Istuimme keittiössä, puuhella hehkui. Pannukahvi oli kiehumassa. Olimme istuneet pöydän ääressä jo viikkokausien päivärupeamat. Aloin olla sitä mieltä, että yhteinen Klaus Mann -dramatisointimme Flykt mot norr Lillaniin, on viimeinkin valmis. Vivica sanoi, niin, mutta voisiko siitä tehdä vielä paremman? Ruokailua ei aloitettu ennen kun työ oli tehty. Hänen uskollinen taloudenhoitajansa Kirsti Poikolainen, joka on nyt myös mukana Teatterikorkeakoulun keskustelutilaisuuksissamme, odotti kärsivällisesti hetkeä, jolloin sai tarjoilla.”

Vivican läheinen ystävä, näyttelijä Birgitta Ulfsson, Bisse kertoo puhelimitse kotoaan Göteborgista, ettei hänestä ja silloisesta puolisostaan Lasse Pöystistä olisi ehkä ikinä tullut taiteilijoita, eikä ainakaan Lillanin johtajakaksikkoa ilman Vivicaa.

”Hänessä oli paljon tunnetta, hän oli paljon nähnyt ja kokenut, ja hän teki valtavan työn oman aikansa vanhoillista, luutunutta teatterikäsitystä vastaan. Ja hän oli rohkea, dominoiva ja hurja!”

Isäänsä Vivicalla oli viha-rakkaussuhde, eikä sitä helpottanut yhtään se, että isällä oli julkisuhde oman aikansa kohukaunottareen Tabe Sliooriin, joka kietoi miehiä sormensa ympärille presidentti Urho Kekkosta myöten.

Helsingin kaupunginteatterista tämän vuoden alusta johtajan pestistä eläkkeelle jäänyt näyttelijä Asko Sarkola kertoo kirjoittamassani elämäkerrassa Naurun takana (WSOY 2014), miten he puhuivat usein Vivican kanssa tämän vaikeasta isäsuhteesta ja toisaalta ihailusta äitiään, teatteritieteen professori Ester-Margaret von Frenckelliä kohtaan.

”Sanoin Vivicalle, eikö olisi aika olla jo vapaa kaikesta menneestä. Irrota, päästä irti! Hän katsoi minua viisaasti pitkään ja sanoi sitten: ´Ei se isä minua niin häiritse vaan se, miten paljonko sitä paskaa on minussa´. Se oli viiltävä elämäntotuus. Sellaisia häneltä, pojaksi toivotulta, tuli.”

Hänestä ei tullut poikaa, hän oli biseksuaali. Hän meni jatkosodan aikana vuonna 1943 naimisiin itävaltalaisen juutalaisen Kurt Bandlerin kanssa, melkein kuin isää kiusatakseen. Avioliitto päättyi eroon kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Vivica oli löytänyt tiensä ulos, oman seksuaalisen identiteettinsä.

Vivican läheinen ystävä oli oman seksuaali-identiteettinsä löytänyt Tove Jansson.

”Tove rohkaisi häntä taiteilijaksi, hän Tovea ihmisenä”, Raija-Sinikka Rantala kertoo.

Vivica kannusti myös nuorta Milja Sarkolaa ohjaajaksi ja naisena.

”Hän näki minussa ujosta luonteestani huolimatta ohjaajan, tai en tiedä näkikö vai halusiko vain nähdä. Jos hän päätti uskoa jotain, hänen uskonsa ei horjunut. Vivica näytti minulle, että usko on myös päätös ja sitoutuminen. Koin, että Vivica oli päättänyt, että me olemme samalla puolella. Hänellä oli tapana kerätä ympärilleen ihmisiä, joihin uskoi, joita halusi auttaa ja kannustaa. Hänen kykynsä saattaa ihmisiä yhteen kulttuurisesti ja kansainvälisesti oli ihailtavaa.”

Vivican kautta Milja Sarkola oivalsi, että nainen voi olla ohjaaja, johtaja ja auktoriteetti, että nainen voi toimia suvereenisti miesten hallitsemassa maailmassa.

Vivica itse sanoi, että suurin lahja, jonka toiselle voi antaa, on se, että auttaa toista eteenpäin.

Vaikka Vivica Bandler sai akateemikon arvonimen, sukuhaudassa lukee hänen kohdallaan vain ”Människan”. Sen parempaa ei pitkän elämän jälkeen voi olla: Ihminen.

Viva Vivica! näyttely, jonka ovat koonneet Ralf Forström ja Katarina Lindholm on avoinna Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla Helsingissä, Haapaniemenkatu 6 5.2.-26.3., syksyllä 6.11. lähtien Helsingin kaupunginteatterissa.

Vivican keittiössä keskusteluillat Teatterikorkeakoululla 7. ja 8. helmikuuta, keskipäivän paneeli 12.2. mukana muun muassa Raija-Sinikka Rantala, Birgitta Ulfsson, Milja Sarkola, Bengt Ahlfors, Tiina Lindfors, Kirsti Poikolainen.

 

 

 

 

 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Katariina Kaituen onnen päivät

Suomen Kansallisteatteri avasi näytäntövuotensa 2017 juhlagaalalla, jonka erinomaisen, erilaisen juhlapuheen meistä suomalaisista ja Suomesta oli kirjoittanut toimittaja Saska Saarikoski. Sen esitti Jukka-Pekka Palo, joka muun muassa perkasi näyttämöllä ison kirjolohen.

-Sodan aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä kärsi kokonainen miespolvi, emme me ole huviksemme vaienneet tunteistamme. Nykyäänhän miehet höpöttelevät keskenään lakkaamatta, Jukkis Palo perkasi myös suomalaisen miehen mielenmaisemaa.

Verneri Pohjolan yhtye soitti ihanaa jazzia, jonka perään ensi perjantaina Suomessakin ensi-iltaan tulevan menestysmusikaalielokuvan La La Landin muusikkoa näyttelevä Ryan Gosling haikailee.

Juhlailtaa viettivät lähes kaikki Kansallisen näyttelijät, ohjaajat, pukusuunnittelijat, lavastajat - kaikki, joita teatteriesityksen tekemiseen tarvitaan. Mutta gaalasta lisää ensi viikon Avussa, sillä yksi loisti illassa ylitse muiden, kauniina ja onnellisena.

Hän on tammikuun 21. päivä viisikymmentä vuotta täyttävä Katariina Kaitue, joka kertoi minulle salaisuuden: - Menimme naimisiin uudenvuoden aattona. Jos ei kymmenen yhdessäolovuoden uskalla tehdä tällaista ratkaisua, niin sitten ei koskaan.

Tuore aviopari Katariina Kaitue ja Matti Vänskä (kuva Petri Mulari). Tuore aviopari Katariina Kaitue ja Matti Vänskä (kuva Petri Mulari).

Tuore aviomies Matti Vänskä kertoi lähettäneensä aikoinaan Katariinalle kirjeen luettuaan hänestä tehdyn haastattelun, jonka olin tehnyt Me Naisiin: - Sinä olit meidän amorimme!

Kirje teki Katariinaan vaikutuksen, pariskunta tapasi ja loppu on onnellista historiaa. Ja nyt viiden lapsen uusperheessä eletään erilaisia aikoja, sillä nuoriso on vähitellen muuttamassa omilleen.

  • Katariinan juhlavuoteen mahtuu myös 25-vuotistaiteilijajuhla, jota hän viettää Janne Reinikaisen ohjaamassa Macbethissa.  -Janne luo harjoituksissa hyvän ilmapiirin, ja mistä muusta Macbeth kertookaan kuin meistä ihmisistä ja vallan syövyttävästä vaikutuksesta.

torstai 5. tammikuuta 2017

Suden tassunjälki ja muita koiruleita

Haukku on kova, into vielä kovempi. Siperian ja Alaskan huskyt tempovat valjaissaan, ne tietävät, että kohta kiidetään halki pakkasillan.

Pohjois-Karjalan taivas kipunoi tähtiä, Ukko-Koli häämöttää kaukana kuin Mörön selkä Tove Janssonin Muumi-kirjoissa. Seikkailija Juha Romppasen valjakko tempaisee liikkeelle, minä seuraan toisen valjakon kyydissä.

Päälläni  on neljä kerrosta vaatteita, kiitos kollegani, ystäväni Eve Hietamiehen, joka teki Apuun vuosia sitten monen sivun reportaasin hurjasta koiravaljakkoreissustaan rajan yli Kostamukseen asti.

-Tässä pakkasenkestävät saappaat, toppahousut, kauluri, naamasuojus ja karvalakki, Eve sanoi päivää ennen reissuani ja raahasi toimitukseen kassillisen vaatteita.

Omakuva ajon jälkeen. (kuva: Johanna Kokkola) Omakuva ajon jälkeen.
(kuva: Johanna Kokkola)

Kiitos siis Eve ja kiitos oma mieheni Juha lainaamastasi takista, etten palellu kuoliaaksi. Vaatetuksesta huolimatta yli 20-asteinen pakkanen yrittää puraista ihoa. Silmälasit umpijäässä antaudun reen liikkeille hänen kyydissään, josta kerron laajemmin Avun kolme viikon kuluttua ilmestyvässä numerossa.

Joko lähdetään?

Määränpää Herajärven rannalla, Lauttaniemen kärjessä on huoneen kokoinen hirsimökki. Tiilitakassa palaa tuli, ympäri maailmaa kiertänyt kokki ja nyt eräoppaaksi valmistunut Timo Pesonen, Tipi, valmistaa meille keittiönurkkauksessa illallista. Ennen sitä matkan jälkeiseen kylmyyteen pelmeneitä.

Illallisen jälkeen menemme rantasaunaan hänen kanssaan, josta en vielä kerro enempää. Viskomme hullun lailla löylyä, sillä saunaa ei ole lämmitetty pitkään aikaan. Nostamme jalat kohti kattoa, sillä varpaat ovat tunnottomat kylmyydestä.

-Pakkanen on laskenut kahteenviiteen, huutaa Romppanen mökin portailta. Silti on mentävät Herajärveen kairattuun avantoon.

-Joka paikkaan sinäkin itsesi työnnät, jupisen tähtitaivaan alla. Unohdin tietenkin ohjeen, että Romppanen komensi käteeni lapaset. Märät sormet tarttuvat napakasti kiinni avannosta sojottaviin rautaportaisiin.

Kun näin aamuvalossa aukon, johon illalla pulahdin, ajattelin, että olen yllytyshullumpi kuin muistinkaan. Kun näin aamuvalossa aukon, johon illalla pulahdin, ajattelin, että olen yllytyshullumpi kuin muistinkaan.

Saunan jälkeen Romppanen painelee nukkumaan pihalle pystyttämäänsä  telttaan. Pakkanen hätyyttelee kolmekymmentä astetta, mökin lämpötila on viisi astetta. Sukellan kaikki vaatteet päälläni kahteen makuupussiin, pipo sananmukaisesti silmillä. Hän ja minä emme saa unta. Toinenkin neuvo on unohtunut avantolapasten lisäksi, unohdamme sulkea takan luukut.

Kello neljä on päästävä pissalle, ei voi mitään. Kun pääsemme sänkyyn ja pusseihimme  takaisin, alkaa hirmuinen kolina. Ihan kuin joku kantaisi monta sylyllistä takkapuita sisään. Koirat mökin ulkopuolella eivät hauku, eivätkä murise, ne ynähtelevät. Aamulla Romppanen kertoo, että mäen päältä on löytynyt suden tassunjäljet. Kolinaa ne eivät selitä, eikä mikään muukaan. Arvelen, että mökissä kävi aamuyöstä, suden hetkellä, erämaan henkiolento Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -novellikokoelman tarinoiden tapaan. Mutta se, mitä kuulimme, ei ole tarina, vaan tosi juttu. ME KUULIMME ÄÄNEN MONTA KERTAA.

Mökin lämpötila on nollassa, kun nousemme ylös, mutta mieliala kympissä Tipin valmistaman aamiaisen jälkeen. Hyvin haudutettua tattaripuuroa, leipää, kuumaa kahvia.

Kävelen jäälle ja näen, miten aamu valkenee kaukaisten vaarojen takana. Kyyneleet nousevat silmiini, ei pakkasesta, vaan kiitollisuudesta. Tirautan vain pienet itkut, sillä ripset ovat jäätyä kiinni toisiinsa.

Sain kokea vuorokauden kauneutta, kylmyyttä, ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta. Kiitos Juha Romppanen, kolmekymppinen yrittäjä, joka lähtee kuudes helmikuuta kolmea viikkoa kestävälle koiravaljakkoreissulle. Reitti kulkee kolmen rajan, Venäjän, Norjan ja Ruotsin tuntumassa.

Miksi?

-Haluan retkelläni kunnioittaa sotaveteraanejamme ja Suomen satavuotista itsenäisyyttä, Romppanen vastasi kysymykseeni.

Lyhyen talvipäivän ensisarastus Herajärvellä. Lyhyen talvipäivän ensisarastus Herajärvellä.

 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Pieni suuri Seela Sella

Ei ole kuin yksi Seela Sella. Hurmaava, suorapuheinen ja rohkea Seela, joka täytti joulukuun 30. päivä kahdeksankymmentä vuotta, Seela, joka on ketterä ja vikkelä kuin nuori tyttönen, Seela, jonka pieni, vahva olemus täyttää isot ja pienet näyttämöt.

Seela, joka ei korosta itseään eikä diivaile, mutta on yksi suomalaisen teatterin suurista diivoista sanan parhaassa merkityksessä.

Seela sellaisena, kun Kirsi Tuura kuvasi hänet Apuun marraskuussa 2016. Seela sellaisena, kun Kirsi Tuura kuvasi hänet Apuun marraskuussa 2016.

Tänään hän täytti Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön. Maanlaajuinen kiertue Pienenä eläimenä, Nasuna alkoi sieltä. Pieni eläin on Leena Tammisen kirjoittama hiljaisesti viisas monologi, jonka on ohjannut Tammisen puoliso Kari Paukkunen. Ja Paukkunenhan on yksi Seelan luotto-ohjaajista, jonka kanssa on tehty menestysmonologeja aiemminkin.

Pieni eläin ihmettelee ihmisten maailman menoa, meteliä ja tavaran haalimista, mutta ei sorru saarnaamaan. Pienelle eläimelle riittää oma kaunis pesäkolo, joka on lavastajaksi saadun Martti Aihan taidonnäyte. Tänään sen määränpää oli Helsinki. La Strada -elokuvan haikean tunnussävelen siivittämänä se siirtyy jo lauantaiksi Kuopion kaupunginteatteriin.

-Seela esittää Pientä eläintä kevään aikana viitisenkymmentä kertaa, kertoi Kari Paukkunen ennen esityksen alkua.

Juhlanäytäntö loppui yleisön seisaaltaan antamiin aplodeihin, Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon kukitukseen ja kauneimpaan mahdolliseen tunnustukseen: - Me rakastamme täällä teatterissa sinua Seela!

Mitä teki Seela? Kiitti yleisöä ja sanoi, ettei näyttelijä olisi mitään ilman sitä yhteyttä katsojiin.

Tehdään pienen eläimen mittainen loikka kymmenen vuoden taakse. Kun Seela täytti seitsemänkymmentä, hänestä tehtiin ohjelma televisioon. Dokumentissa hänestä kertovat Teatterikoulun aikainen kurssikaveri Seppo Kolehmainen, Kansallisteatterin pitkäaikainen ohjaaja Antti-Einari Halonen, kollega Leea Klemola, taiteilija Miina Äkkijyrkkä ja sitten: Jouko Turkka.

Kun Seela puhisi ja puhkui pikkuruisena Turkan naaman edessä, kaatui iso paha susikin. Itse asiassa molemmat kunnioittivat ja ihailivat toisiaan. Kierrellessään lapsuudestaan tuttuja Pispalan maisemia he kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa. Seela sanoi Turkasta, että "Jouko on samaani, jolla on taito saada ihmiset hänen maailmaansa mukaan".

Samaani Seela on itsekin, tarinoihinsa mukaan houkutteleva. Niitä hän kertoi yhden iltapuhteen aikana, kun tein hänestä haastattelua joulukuussa ilmestyneeseen Apuun, joka löytyy täältä.

Seelan kiertueen aikataulu osoitteessa kulttuurikone.fi

Seela ja lempeä löytökoira Nasu, joka haukkuu vieraat, mutta rakastaa emäntäänsä. (kuva Kirsi Tuura) Seela ja lempeä löytökoira Nasu, joka haukkuu vieraat, mutta rakastaa emäntäänsä ja on varsin lempeä otus. (kuva Kirsi Tuura)