Itkin ilosta ja liikutuksesta Viron satavuotisjuhlassa - Suomenlahti ei meitä enää erota

Tunnekuohu yllätti täydellisesti. Kello oli seitsemän lauantaiaamuna, kun kapusimme valokuvaaja Petri Mularin kanssa mukulakivikatua Toompean mäelle.

Väentungos oli jo valtava, ja kaikkien suunta oli sama - Pikk Hermannin, Pitkän Hermannin tornin juuri. Tornin huipulle, salkoon nostettiin Viron lippu kello 7.33, minuutilleen auringonnousun hetkellä. Osa väkijoukosta joutui jäämään parlamenttitalon ja ortodoksikirkon väliselle Linnan aukiolle ja Toompean rinteille. Niin paljon väkeä oli.

Ihmisiä oli paikalla tuhansia ja taas tuhansia, perhekunnittain, osa naisista kansallispuvuissa, monilla naisilla ja miehillä opiskelijalakit päässään. Oliko heitä kymmenen tuhatta? En osaa sanoa, mutta tuntui, että Viron itsenäisyyden satavuotisjuhla oli kerännyt paikalle yli puoli Tallinnaa - ehkä muualtakin Virosta sinne matkustaneita.

Ennen auringonnousua kaikui kovaäänisistä Siiri Sisaskin laulu Mis maa see on? Mikä maa se on? Ei jäänyt epäilyksen häivää mikä maa, ja miten syvällä tunteella virolaiset maahansa suhtautuvat. Kun kellon viisarit kääntyivät asentoon 7.30, väkijoukko hiljeni tyystin.

Hiljaisuus oli yhtä vaikuttava kuin lipunnoston jälkeen laulavan kansan kajauttama Mu isamaa, Fredrik Paciuksen Maamme-laulusta tutulla sävelellä. Merkillepantavaa oli, ettei Toompealla eikä myöhemmin keskikaupungilla sotilasparaatissa näkynyt minkään sortin ääniaineksia.

Hetkeä ennen auringonnousua väkijoukko täytti jo Toompean mäenrinteet.

Soitin kotiin lipunnoston jälkeen, enkä liikutukseltani voinut kuin sopertaa: - Kuuntele tätä laulua, tätä musiikkia. Liikutuin juuri niin, mikä minua ärsytti suunnattomasti jo edesmenneen äitini tavassa liikuttua.

Viron liput liehuivat ympäri Tallinnaa.

Liikutuin virolaisten syvästä ja samalla ilon täyttämästä isänmaanrakkaudesta. Kaikki ne kyynikot, jotka sanovat, ettei maan itsenäisyys ole sata vuotta vanha yli neljäkymmentä vuotta kestäneen neuvostomiehityksen takia, saavat puolestani hapantua omissa liemissään. Sillä Viro sai itsenäisyytensä vuonna 1918 ja kesti sen jälkeen karmeita aikoja, kun Neuvostoliitto yritti tukahduttaa virolaisten itsetunnon ja kansan identiteetin.

Liikutuin myös siksi, että ajattelin molempia edesmenneitä vanhempiani. He olivat suuria Viron ystäviä myös siihen aikaan, jolloin Viro ei ollut muodissa, eikä maahan päässyt noin vain matkustamaan. Isäni matkusti sinne lehtimiehenä ensimmäisen kerran 1950-luvun lopulla, jolloin Tallinnaan päästiin vain maitse, Leningradin kautta.

Kun vanhempieni ystävät, arkkitehti Peep Jänes ja hänen vaimonsa Viiu vierailivat saaressamme Pellingissä kesällä 1989 Peep Jänes katseli merelle ja sanoi haikeasti: - Niin lyhyt matka, mutta miten se on meidät erottanut.

Oli kaksi vuotta Viron itsenäisyyden palauttamiseen. Nyt Suomenlahti ei erota meitä. Vajaan sadan kilometrin merimatkan tekevät vuosittain miljoonat suomalaiset ja virolaiset.

Millainen kaksoiskaupunki Tallinnasta ja Helsingistä olisikaan muodostunut jo vuosikymmeniä sitten, jos Viro olisi ollut vapaa maa?

Auringonlasku punasi lauantai-iltana Suomenlahden.

Merestä nousi sinnikäs kansa ja erikoisia ihmisiä Kemiin mahtuu yhä

Ihan äkkiseltään ei tulisi mieleen lähteä lomalle Kemiin. Onneksi en empinyt, vaan lähdin.

En edes hätkähtänyt sitä, että menolennolla edessäni istuivat vaalikamppailusta selvästi uupuneet Vuokko ja Paavo Väyrynen. Mutta hehän olivat matkalla Keminmaahan, jota ei missään tapauksessa pidä sekoittaa Kemiin.

Kemiläinen vieraanvaraisuus ja puheliaisuus sekä vähän vino huumorintaju tulivat tutuksi viikonlopun aikana. Paikallinen sanonta, että "kaikkea sitä näläkäänsä syöpi, sanoi kemiläinen, kun näki oululaisen silakoita syövän", piti paikkansa. Ei syöty silakoita, vaan runsas tuloillallinen legendaarisessa Merihovi-ravintolassa ja seuraavana iltana illallinen jäisen pöydän ääressä Kemin Lumilinnassa. Alkudrinkki kannettiin pöytään jäisessä kuksassa, joita paikallinen jääveistäjä Mauri Markkanen veistää ihan työkseen.

-Tein jo pikkupoikana kaikkea lumesta, ja kun Kemin kaupunki järjesti vuonna 1986 jääveistostapahtuman, olin heti mukana.

Lumilinnan ravintolassa tarkenee, kun pukee päälleen moottorikelkkavarusteet.

Lumilinnan tämän vuoden teema ovat metsäneläimet ja sadut. Linna on nähtävyys, joka on nähtävä paikan päällä. Se on ihmeellinen jäinen rakennus, johon tykitettiin lumitykillä 26 000 kuutiota lunta. Se vastaa 2 000 kuorma-autollista! Linnaa rakensi kaksikymmentä työmiestä ja kahdeksan kansainvälistä taiteilijaa. Lumitaiteilijoita löytyy muun muassa Ukrainasta, Puolasta ja Venäjältä.

Linnassa tavattiin vastikään eläkkeelle Kemin Keskussairaalasta jäänyt infektiolääkäri Ulla Kaukoniemi, jolla on erikoinen harrastus. Hänellä on pakastimessaan, pakastusrasioissa pala jokaisen vuoden linnasta. Siitä lipsahti muutama aika sitten tieto Ylelle, ja lääkärin harrastuksesta kerrottiin ihan valtakunnallisissa tv-uutisissa. Kohta pakastimeen pakataan 23. pala. Sen Ulla Kaukoniemi menee vaivihkaa nirhaamaan puukolla jostain kohtaa linnan seinää.

-Se pitää tehdä niin, ettei kukaan huomaa. Ihmisellä pitää olla villejä unelmia, ja onhan tämä harrastukseni vähän outo. On helppoa, kun tätä voi harrastaa kerran vuodessa! Kun täytin 60 vuotta, sain viettää juhlani Lumikuningattareksi pukeutuneena täällä linnassa.

Infektiolääkäri Ulla Kaukoniemellä on erikoinen harrastus. (kuva Rosemarie Särkkä)

Lumilinnan sviittien seiniin on taiteiltu satuaiheita. Tämän huoneen teema on Kolme pientä porsasta -satu.

Minä en pukeutunut lumikuningattareksi, vaan moottorikelkkavarusteisiin. Kelkoilla pääsimme huristelemaan pariksi tunniksi Perämeren jäälle. Sää oli harmaa, mutta valkoinen lakeus ja saaret, joita ohitimme oli lumoavan kaunis maisema. Sielu lepäsi kelkan metelistä huolimatta.

Moottorikelkka sai kyytiä Perämeren jäällä!

Matkanpää oli jäänmurtaja Sampo, jolla on vuodesta 1988 lähtien tehty jäänmurtajaristeilyjä. Innokkaita aasialaisia riitti nytkin kokeilemaan kellumista pelastuspuvut päällään jäisessä vedessä. Tällä kertaa en sitä kokeillut, enkä myöskään yöpynyt Lumilinnassa, koska sen teki puolestani reipas valokuvaaja Rosa Särkkä. Itse nukuin kaksi yötä Ilmari Mäenpään suunnittelemassa Olokoto-kuutiossa. Niitä Perämeren rannalla on 38 kappaletta. Sama suunnittelija on suunnitellut myös Olokolot, joita moottorikelkka vetää. Mikä olikaan köllötellessä lämpimässä, taljojen päällä.

 

Olokodot ovat kuution mallisia "mökkejä". Hyvin nukutti talviyön hiljaisuudessa.

Matka loppui niin matkat aina loppuvat, mutta jos naisporukalle aukaistaan privaatisti vaatekaupan ovet, voi arvata, mitä tapahtuu. Tosin kauppakaan ei ole mikä tahansa, vaan Kaisu ja Henrik Brehmerin Bombus. Kaisu on Kemin tyttöjä ja yrittäjäsuvusta, Henrik puolestaan paljasjalkainen helsinkiläinen.

-Rakastuin Kaisuun ja muutin Kemiin. Se on ollut parasta elämässäni!

 

 

 

Kaisu ja Henrik Brehmerin Bombus-kauppa Kemin keskustassa on nähtävyys!

Bombus on kauppa, johon tullaan kauempaakin, niin runsas sen valikoima on. 1950-lukuhenkiset, Englannissa valmistetut leningit ja asusteet ovat yksi Bombuksen valttikortti. Siksi kirjoitan tätä blogia päälläni pinkki mekko, jossa on kuppikakun kuvioita. Ihan paras asu maanantaiaamuna, kun matkan elämykset ovat haikeina mielessä.

Kemiin on monesta syystä palattava takaisin.

 

 

 

Ei vähä mitään - Imatra julistautui tänään kansallisihmeeksi! Ihmettä todistivat Sinikka Sokka, Mikko Kivinen ja Jaakko Selin

Vaatimaton ei kannata olla, eikä varsinkaan jos vaatimattomuuteen ei ole syytä. Imatralla ei ole.

Se on Suomen vanhin matkailunähtävyys, sen Kruunupuistossa on Suomen vanhin luonnonsuojelualue, Suomen viime vuonna kauneimmaksi valittu rakennus, Valtionhotelli ja upouusi teatterirakennus, Teatteri Imatra, vahva talous, kolme urheilijaa perjantaina alkavissa Etelä-Korean talviolympialaisissa - ampumahiihtäjä Venla Lehtonen, maastohiihtäjä Lari Lehtonen ja lumilautailija Matti Suur-Hamari.

Imatran Valtionhotelli on ainutlaatuinen vierailu- ja yöpymiskohde.

Listaa voisi jatkaa kaupungin kolmeen kylpylään, suurimpaan maan vesivoimalaan jne. Läkähdyttävää!

Puoli vuotta kaupunginjohtajana vaikuttanut Rami Hasu jatkaa eläkkeelle jääneen Pertti Lintusen tuloksellista linjaa ja kertoi Helsingissä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa hyviä uutisia. Ja julisti Imatran samalla kansallisihmeeksi.

-Kaupungin väkiluku on muutama sata henkeä päälle 27 000, ja vaikka väki ikääntyy kuten koko Suomessa, taloutemme on vakaalla pohjalla.

Se tarkoittaa, että kaupungin viime vuoden tilinpäätös oli kymmenennen kerran positiivinen. Kuntaveroakaan ei tarvitse siis korottaa.

Imatran ainutlaatuisuutta oli tiedotustilaisuuteen kutsuttu hehkuttamaan näyttelijät Sinikka Sokka ja Mikko Kivinen sekä muotialan vaikuttaja, toimittaja Jaakko Selin. Ja sitähän kolmikko teki aivan täydestä sydämestä.

Mikko Kivinen, Sinikka Sokka ja Jaakko Selin tietävät, miksi mennä Imatralle.

Selinillä on jo lapsuusmuistoja Imatralta ajalta, jolloin perheet tekivät lomamatkoja autolla ympäri maata. Jos Imatra kelpasi keisareille, miksei suomalaisille perheille.

-Olen sitä sukupolvea, joka reissasi vanhempiensa kanssa ensin itärajaa ylös, sitten länsirajaa alas. Imatran Valtionhotelli oli silmissäni kuin satulinna, ja kosken kanjonissa olevat monogrammit kiinnostivat pientä poikaa. Aikuisena olen saanut yöpyä hotellin ainutkertaisissa huoneissa. Ja tietenkin nauttinut legendaarisen ravintola Buttenhofissa loistoillallisia.

Jaakko Selinillä oli mukanaan harvinainen aarre, ihan retro sellainen. Italialaisen ratamoottoripyöräilijä Valentino Rossin aurinkolasimallistossa oli aikoinaan lasit, joiden nimi on - Imatra!

Sinikka Sokka vieraili Teatteri Imatralla ensimmäistä kertaa Nine-musikaalissa ja pääsi myös Valtionhotellin makuun.

-Olen yöpynyt ylimmässä tornihuoneistossa ja muissakin huoneissa. Tyttärentyttäreni Cedrik oli viisivuotias, kun myös hän pääsi Imatralle ja laski vaijerilla kosken yli. 10-vuotias puhuu siitä edelleen.

Sinikka Sokka iloitsi siitä, että näinä aikoina, jolloin kulttuuria ajetaan alas monissa kaupungeissa, Imatralle rakennettiin uusi talo. Teatterinjohtaja Timo Rissasen ja talon hienon ensamblen johdolla viime vuonna teatterissa kävi katsojia enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Juuri nyt ensi-iltansa sai näytelmä Maailman ympäri 80 päivässä.

Teatterin Imatran uusi rakennus vihittiin käyttöön melkein tasan vuosi sitten.

Mikko Kivisen muistot Imatralta sijoittuvat vuosiin 1981-1983, jolloin hän ennen Teatterikorkeakouluun pääsyään näytteli kaksi vuotta Imatralla. Toisen vuoden hän jakoi kämppänsä Riitta Havukaisen kanssa, ja he saivat kuulemma porttikiellon sikäläisiin ravitsemusliikkeisiin. Hänellekin ravintola Buttenhof on tuttu.

-Teatterin ohjelmisto oli kunnianhimoinen, näyttelimme muun muassa Shakespearen ja Jean Anouilhin näytelmiä. Mutta myös lastennäytelmää Taikakukka, jossa minä olin seetripuu ja Riitta sirkuttava lintu.

Sinikka Sokka nähdään seuraavan kerran Teatteri Imatran näyttämöllä 2. toukokuuta, jolloin hän vierailee Jaana Saarisen kanssa siellä Rantarouvat-näytelmällään.

-Missä viipyy minun kutsuni, Mikko Kivinen heittää haasteen Imatran suuntaan.

Kivisen Saikkua, kiitos! -esitystä on esitetty yli 250 kertaa ympäri Suomea, ja sen on nähnyt yli 45 000 katsojaa. Nyt sitä esitetään loppuunmyydyille katsomoille nimellä Lisää saikkua, kiitos! muun muassa Turun Linna-teatterissa.

Imatra on sen verran inspiroiva työpaikka, että näyttelijätkin hinkuvat sinne!

Jenni Haukio odotti jo poikaansa, mutta raskaus pysyi salassa

Helle oli uskomaton, olihan jo syyskuun loppu.

Kuvaaja Timo Pyykkö olisi halunnut kuvata presidenttiparin ulkona, mutta presidentti Sauli Niinistö ei suostunut siihen. Hän huokaili Suomen huonon kesän ja New Yorkin YK:n vaativan yleiskokouksen jälkeen kuumuutta ja sanoi, että kuvataan nyt mieluummin sisällä. Intiaanikesän lämpötila oli lähes kolmekymmentä astetta.

Olimme Minneapolisissa, jossa juhlistettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlia yhden viikonlopun ajan. Presidenttiparin tapaamisiin mahtui suomalaissiirtolaisten tapaamisia ja perjantai-iltana hieno konsertti Minneapolisin konserttitalolla, jossa huippukapellimestari Osmo Vänskä johti orkesteriaan. Tietenkin Sibeliusta, mutta muutakin musiikkia.

Lauantaiaamuna koitti h-hetkemme, presidenttiparin haastattelu. Kuva otettiin lopulta konserttitalon eteishallissa, ja hyvä siitä tulikin. Sitten siirryimme viereiseen hotelliin, jossa sain haastattelun. Tunnelma oli rento ja vapautunut.

Tässä vaiheessa raskautta on viikko salaisuuden paljastumiseen! (kuva Timo Pyykkö)

Jenni Haukio halusi ensin kertoa matkastaan Yhdysvaltoihin, sitten hän lähti lepäämään. Sen jälkeen oli presidentin vuoro. Hän sanoi arvostavansa puolisonsa työtä lasten ja naisten aseman hyväksi ja naurahti: "Jenni on kysytympi puhuja kuin minä!"

Tapaaminen Minneapolisin helteessä jäi lämpimänä mieleeni (ei vain intiaanikesän helteen vuoksi), vaan siksi, että aistin jotain sellaista, mitä toisiaan kunnioittavien ja rakastavien puolisoiden välillä väreilee: aitoa tunnetta.