Klovniksi pukeutunut pelottelee lapsia Itä-Helsingissä

Mikä saa aikuisen miehen tai ainakin aikuisen kokoisen miehenpuolen pukeutumaan klovninaamariin ja asuun ja pelottelemaan pieniä lapsia?

Sunnuntaina tämä hyypiö iski lapsenlapseni, 6-vuotiaan pojan kimppuun, hyppäsi eteen ja iski nyrkillä naamaan, niin että poski punoitti vielä illalla. Hyypiöstä oli tehty ilmoitus poliisille jo lauantaina ja uusi ilmoitus sunnuntaina. Hän ehti kuitenkin häipyä metsään ennen kuin yksikään vanhemmista sai hyypiön kiinni, vaikka lähtivät nopeasti tämän perään.

Nimitän häntä hyypiöksi, koska lasten pelottelu on vihonviimeinen teko. Lapset rakastavat sirkuksen klovneja, joihin liittyy aina naurua ja iloa.

Lapsenlapsi, rohkea, reipas ja elämän ihmeellisyyksistä pikkupoikien tapaan kiinnostunut poika, oli sunnuntai-iltana niin peloissaan, että hän varmisteli ovien ja ikkunoiden olevan kotona kiinni. Aikuinen voi vain kuvitella, millaisen kauhun klovnin teko voi lapsen mieleen jättää. Jättäisi se aikuisellekin pelon kuten viime syksynä klovneiksi pukeutuneiden hyypiöiden pimeissä illoissa tekemät "esiintymiset" tekivät.

Toivottavasti poliisi ja aktiiviset vanhemmat saavat hyypiön kiinni. Tässä maailmassa on ihan riittävästi kauhukuvia, pelkoa ja surua, sitä ei tarvitsisi lisätä tällaisilla teoilla.

Hyypiö kuuluu samaan sarjaan kuin itsensäpaljastajat. Muistan, miten nuorena äitinä säikähdin itse Helsingin Käpylässä, Taivaskalliolla ukkoa, joka paljasti metsikössä säälittävät vehkeensä. Ei tehnyt pitkään aikaan mieli lenkkeillä niissä maisemissa, mutta aikuisena pystyin unohtamaan nopeasti koko surkimuksen.

Lapsen pelolle ei voi tehdä muuta kuin puhua ja rauhoitella häntä. Sirkuksen pellet eivät taida kuitenkaan tänä syksynä lapsenlastani ilahduttaa, vaikka sirkukseen menosta on puhuttu jo moneen otteeseen.

Uneton Minneapoliksessa

Reissuun lähdettiin torstaina Helsingistä, lennettiin ensin Reykjavikiin ja sieltä nopea vaihto Minneapoliksen-koneeseen. Paitsi, ettei se kohdallani ollut ihan yhtä nopea kuin kuvaaja Timolla. Minut tempaistiin jonosta erikoistarkastukseen, perusteellisempaan kuin ikinä. Kahden turvatarkastajan voimin tutkittiin käsipakaasina kulkeva matkalaukkuni, skannattiin läppäri, kännykkä ja ihoni mahdollisten räjähdejäämien takia ja rauhoiteltiin, ettei kone lähde ilman minua. Hikeä pukkasi, mutta ehdin koneeseen.

Oltiin kuuden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua Minneapoliksessa. Kello oli kuusi illalla, kotona kaksi yöllä, koska aikaero Suomen ja Minneapoliksen välillä on kahdeksan tuntia. Kotiin soitin puoli kolme, kun ei nukuttanut.

Sitten koitti perjantaiaamu, ja työkeikka alkoi vauhdilla. FinnFest-juhla näkyy tänä vuonna koko Minnesotan osavaltiossa erityisen hyvin Suomen 100-vuotisjuhlien takia. Ja miksi Minnesotassa? Juuri siksi, että tänne on vuosikymmenten saatossa muuttanut eniten suomalaisia, mutta se, mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö vastasi kysymykseeni suomalaisten siirtolaisuudesta ja nykyisestä maahanmuutosta, kerrotaan vasta ensi viikon Avussa.

Presidentti Niinistö ja rouva Jenni Haukio osallistuivat ensin aamupäivällä ystävyyskaupunkien tapaamiseen. Tunnelma oli lämmin, jotenkin jopa kotoisa. Presidentti oli leppoisa ja viljeli huumoria kertoessaan muun muassa laihialaisvitsin. Sama rentous hänen esiintymisessään jatkui päivän mittaan, ja suomalaisena sykähdyttää tasavallan ykkösparin ote töihinsä. Jenni Haukio on todellinen first lady työssään (ei vain roolissaan) presidentin puolisona.

Minneapoliksen kauppakamarin lounaan riemastuttavin hetki oli tietenkin se, kun Mikko Koivu (luonnossa yllättävän kookas!) ja Mikael Granlund luovuttivat Niinistölle hänen nimellään ja numerolla 17 varustetun pelipaidan. Herrat olivat tavanneet jo edellisillan matsissa, joten tuttuja oltiin.

FinnFest-juhlan päätapahtuma konserttitalolla oli koskettava ja jotenkin kovin suomalainen, ja miksei, olivathan juhlan tehneet amerikansuomalaiset. Juhla alkoi Jean Sibeliuksen Jääkärien marssilla, jonka soitti Ameriikan pojat torviseitsikko, mutta kun University of Minnesota Wind Ensamble and Suomi Finland 100 Choir esitti Finlandian, yleisö pomppasi presidenttiparia myöten aplodeeraamaan seisaaltaan.

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio innostuivat konserttitalolla. (kuva Timo Pyykkö)

Ja mille Niinistö nauroi? Tietenkin Jorma Eton runolle Suomalainen, jossa rannalla vastaa aina toinen samanmoinen suomalainen!

Yöunet jäivät vähiin, mutta uneton Minneapoliksessa lähtee nyt Osmo Vänskän johtamaan konserttiin.

Siitä ja kaikesta muusta kahden päivän aikana nähdystä ja koetusta ensi viikon Avun printissä. Teksti syntyy lauantain ja sunnuntain välisenä yönä paluulennolla kotiin, lehti lähtee Punamustan painoon Tampereelle maanantaina, ja Suomen suurimman viikkolehden printti on käsissänne torstaina!

Sukulainen, joka katosi Neuvostoliittoon ja muut vaietut salaisuudet

Syksyn tärkein kotimainen elokuva, Antti Tuurin kirjaan perustuva Ikitie on nyt elokuvateattereissa. Se kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Jussi Ketolasta, Pohjanmaalta itärajalle muilutetun miehen kohtalosta.

Kansa kutsui näitä retkiä muilutuksiksi kuuluisimpien ihmisrahtaajien Jussi ja Jaakko Muilun mukaan.  He olivat niitä Lapuan liikkeen äärioikeistolaisia, fasisteja,  jotka kyydittivät itärajalle kommunisteiksi kuvittelemiaan maanmiehiään, kuten presidentti K.J. Ståhlbergin ja vaimonsa Esterin vuonna 1930.

Ikitiessä Jussi Ketola haetaan yöllä kotoaan ja kuljetetaan mustien autojen kyydissä itärajan pintaan. Siellä hänet uhataan ampua, mutta Ketola pääsee livahtamaan murhaajiltaan ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle. Siellä hänet pakotetaan jäämään rakentamaan uutta ja uljasta kommunistista ihanneyhteiskuntaa, rakastetun Stalinin ohjeiden mukaan. Ilmiantajia ja kyttääjiä riitti, eikä kukaan ollut turvassa.

A.J. Annilan ohjaama elokuva on mestariteos, tärkeä klassikko jo nyt. Elokuvassa Ketolaa näyttelee Tommi Korpela, upeasti, koskettavasti ja aidon ihmiskohtalon kokevana miehenä. Tanskalainen näyttelijä Sidse Babett Knudsen (Vallan linnakkeesta tuttu, kansainväliseen menestykseen noussut näyttelijä) on Ketolan uusi vaimo Hopea-nimisessä kolhoosissa.

Ikitie palautti mieleeni oman sukuni vaietut asiat, salaisuudet, joista isäni, toimittaja Sakari Talvitie puhui kierrellen. Olisinpa osannut joskus kysyä enemmän, vaatia enemmän totuuksia vuonna 2011 93-vuotiaana kuolleelta isältäni.

Hän kertoi kuitenkin aikoinaan, että Antero Talvitie, isoisäni veli katosi 1920-luvun lopulla. Katoaminen tarkoitti sitä, että hän lähti itärajan yli rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon. Se tiedettiin, että Antero Talvitie oli kommunisti, mutta se oli pohjalaisessa suvussani suunnaton häpeä. Rovasti-isoisäni Iisakki Vihtori Talvitie, joka kuoli jo 1940-luvun lopulla, ei koskaan puhunut isälleni tästä kadonneesta veljestään.

Nähtyäni Ikitien voin kuvitella, mitä Antero Talvitielle tapahtui. Stalinin vainoissa teloitettiin 1930-luvulla yli lähes 30 000 suomalaista, jotka olivat rakentamassa utopiaa. Jälkeenpäin täysin mielipuolista, että Neuvostoliittoon lähdettiin vapaaehtoisesti, mutta usko unelmiin, mahdottomiinkin on yksi ihmisluonnon ominaisuuksista.

Sama vaikenemisen kierre jatkui viime sotien jälkeen. Isäni veli, kummisetäni, majuri Kalervo Talvitie taisteli talvi- ja jatkosodan pahimmissa taisteluissa jalkaväenkenraali Adolf Erik Ehrnroothin alaisena.

Kun haastattelin Ilta-Sanomiin Ehrnroothia vuonna 1997 hänen kotonaan Naantalin Kakskerrassa, vanha kenraali ryhdistäytyi ja kysyi, onko Kalervo Talvitie minulle sukua. Häkeltyneenä myönsin, että kyllä, hän oli setäni.

-En ole koskaan unohtanut hänen urheuttaan Äyräpäässä. Hän auttoi haavoittuneen toverinsa suojaan ja antoi yltään vaatteensa.

Rakkaasta kummisedästäni puhuttiin aina lapsuudenkodissani, että tämä menetti jotenkin "hermonsa" sodassa, että hän oli "hoidoissa" sodan jälkeen. Nyt tiedän, mistä oli kysymys.

Nyt ymmärrän, miten vaikeita ja vaiettuja asioita itärajan yli loikanneen isoisäni veljen ja sodassa henkisesti vammautuneen kummisetäni kokemukset ovat olleet vanhempieni sukupolvelle. Ja sotien jälkeen syntynyt sukupolvi, johon kuulun, on joutunut käymään läpi näitä traumoja.

Vaikenemisen kierre on katkaistava jossain vaiheessa. Niin sanoi minulle Apu-lehden kansihaastateltava viime viikolla. Hänestä lisää kuun vaihteessa ilmestyvässä lehdessä.

Peppi Pitkätossu on taas täällä!

Syksyn odotetuin ensi-ilta - itse asiassa uusintaensi-ilta - koitti eilen. Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2015 esitetty Peppi Pitkätossu oli sellainen yleisömenestys, että teatteri otti sen onneksi uudelleen ohjelmistoonsa.

-Vau, miten hieno, sanoi kuusivuotias tyttärenpoikani silmät suurina Noel astuessaan ensimmäistä kertaa elämässään suuren näyttämön katsomoon. Yhdeksänvuotias Lilian käveli tottuneesti riville kahdeksan, olihan hän jo Peppi-esityksen konkari nähtyään sen aikoinaan jo kaksi kertaa.

-Onhan tänä iltana se Peppi, se Anna-Riikka,  Lilian kysyi.

Lilian ja Noel valmiina Pepin uusintaensi-iltaan.

Kyllä, kaksoismiehitetyn pääroolin esitti uusintaensi-illassa hurmaava ja energinen Anna-Riikka Rajanen. (Maija Lang on varmasti yhtä hyvä, ja lasten reaktioista päättelen, että tulemme katsomaan Pepin tänä syksynä vielä uudelleen.)

Milko Lehdon ohjaama Peppi on tehty rakkaudella. Hän tulkitsee työryhmineen huumorilla ja lämmöllä Astrid Lindgrenin (1907-2002) luoman maailman vahvimman tytön seikkailut. Peppi päihittää tyhmät rosvot, poliisit ja sosiaalitantat oveluudellaan ja heittää sirkuksessa selälleen Vahvan-Aadolfin matolle (vakuuttavan ketterä Panu Vauhkonen, joka nähdään myös Pepin merirosvoisän roolissa.)

Pepin parhaiden ystävien, Tommin ja Annikan roolissa ovat Raili Raitala ja Petrus Kähkönen. Sama Petrus, joka tekee parhaillaan hienon ja täysin erilaisen roolin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Kultainen vasikka -näytelmässä. Monipuolinen näyttelijä, kaiken lisäksi musikaalinen ja liikunnallinen (viime syksyn Shrek!)

Anna-Riikka Rajanen on Peppinä ihan ikiliikkuja! (kuva Mirka Kleemola)

Kaiken menon ja hauskuuden keskellä näytelmässä on myös suvantokohtia. Huomasin, että Noel pyyhki vaivihkaa silmiään, kun Peppi ikävöi isäänsä tai sitä, että Tommi ja Annika surivat joutuvansa Pepistä erilleen.

Ne vaihtuivat hetkessä naurun kyyneleiksi, kun Ursula Salon hervottoman hauska ja tärkeä sosiaaliviraston rouva Ryöppyvaara runsaine ryntäineen yritti saada Peppiä kuriin ja järjestykseen. "Tuut, tuut", Peppi sanoi rouvalle ja on puristavinaan tätä rintojen kohdalta. Entä pierutyyny, jonka Peppi asettaa rouvan tuolille...! Varma nakki, kuten kaupunginteatterin eläkkeellä oleva näyttelijä Asko Sarkola kertoi kirjoittamassani elämäkerrassa, siis pieru näyttämöllä!

Suuren näyttämön kaikki mahdollisuudet on käytetty hyväksi Jyrki Karttusen koreografiassa, Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Riitta Röpelisen puvustuksessa. Lisää tällaisia lastennäytelmiä!

Pepin merirosvoisä on saapunut kaupunkiin, ja katsottavaa riittää niin lavastuksessa kuin puvustuksessa. (Mirka Kleemola)

Mies väkivallan uhrina

Perhe-elämän kulissit murtuvat rytisten, kun fyysinen ja henkinen väkivalta ja pahuus tuhoavat valheellisen onnellisesti alkaneen parisuhteen. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämön Huojuva talo on raastava kuvas helvetistä, johon puolison väkivaltaisuus voi johtaa. Antti Mikkolan ohjaamassa ja sovittamassa tulkinnassa hirviön roolin saa tällä kertaa vaimo, ei klassisen tulkinnan mukaan mies.

Miesten kokema parisuhdeväkivalta ei nouse esille samalla tavoin kuin naisten kokema, se on osittain jopa tabu. Miehen mustelmat tai henkinen nöyryyttäminen jäävät helposti piiloon, mutta kuten ohjaaja sanoo "oli perheväkivallan uhri kumpaa sukupuolta tahansa, sen merkittävimmät vammat ovat omanarvontunnon menetys ja häpeä". Siksi myös miehille kaivataan turvaverkkoja kuten Miessakit ry:n kaltaisia järjestöjä.

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo julkaistiin postuumina vuonna 1960, vaikka hän oli kirjoittanut sen jo 1930-luvulla. Syyksi siihen, että teos jäi vuosikymmeniksi pölyttymään kustantajan pöytälaatikkoon on arveltu yhtymäkohtia Jotunin ja hänen miehensä, kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiaisen avioliittoon.

Lähimenneisyyden tunnetuin tulkinta Huojuvasta talosta on Eija-Elina Bergholmin ohjaama ja Maaria Koskiluoman käsikirjoittama tv-sarja vuonna 1990. Siinä psykopaattista, narsistista ja väkivaltaista Eero Markkua näytteli Kari Heiskanen.

Anna-Maija Tuokon Lea hurmaa ensitapaamisella Arttu Ratisen Eeron. (kuva Harri Hinkka)

Nyt hänen elämänkumppaninsa Anna-Maija Tuokko tekee Tampereella hurjan, jokaista elettä ja ilmettä myöten raastavan tulkinnan väkivaltaisesta Lea Markusta, joka hurmaa ensitapaamisellaan tulevan puolisonsa Eeron. Häntä näyttelee Arttu Ratinen herkästi. Eero on jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan vahvan äidin (Aliisa Pulkkinen) jyrän alle jäänyt miesparka. Sovituksessa tulee esille koskettavasti se, millaisen mallin tämän päivän aviomiehet ovat saaneet isiltään ja ehkä myös sodat kokeneilta isoisiltään. Kun Eero purkaa kokemaansa terapeutille (Ville Majamaa) ja katsomolle, yleisö istuu hievahtamatta, järkyttyneenä.

Kun väkivallan kierre on alkanut, se ei katkea ennen traagista loppua. Syyksi väkivaltaisen Lean käytökseen eivät riitä työelämän vaatimukset tai väsymys lasten hoitamiseen. Hän on henkisesti sairas, tässä tulkinnassa myös työpaikkakiusaaja ja kaikkia lähellään olevia ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Huojuvan talon väkivalta on fyysistä ja henkistä. Anna-Maija Tuokon Lea Markku ei kaihda rajujakaan keinoja. (kuva Harri Hinkka)

Näytelmän pääparin heittäytymistä rooleihinsa voi vain ihailla. Jos katsoja on melkein tuskan hiessä tarinan edetessä, olivat Anna-Maija Tuokko ja Arttu Ratinen mustelmilla jo harjoitusajan jälkeen. Sen verran mäiskimistä ja kaatumisia esitys vaatii.

-Roolin heittää kuitenkin mielestään heti, kun sulkee teatterin oven, Anna-Maija Tuokko sanoo.

 

 

Ilman kypärää Tallinnassa

Hulluus ei tule yksin. Elokuun viimeisen päivän leppeässä tuulessa viiletin helmat hulmuten pyörällä pitkin Tallinnan jalkakäytäviä, ajoratoja ja rantoja. Tunsin olevani villi ja vapaa, vaikkakin työmatkalla.

Takana oli kiivas viikko, olipa juhlittu yhdet ikimuistettavat työkaverin läksiäiset, sen jälkeen matka Turusta Tukholmaan ja takaisin, pari alkaneen teatterisyksyn ensi-iltaa ja kirjoittamani Matti Esko, Valtakunnan rekkamies -elämäkerran julkkarit. Ja kaikki viikon työt näiden päälle.

Luulisi tässä olevan kylliksi yhdelle yllytyshullulle, vaan eipä riittänyt.

Torstaiaamuna Helsingissä satoi, mutta Tallink Siljan Megastar-huippualuksen lähtiessä uudesta Länsisataman kakkosterminaalista alkoi taivas seljetä, ja mieli kurkottui jälleen kohti uutta kokemusta. Kaksi tuntia meren yli Tallinnaan, siellä paistoi aurinko, ja yli kahdenkymmenen asteen lämpötila helli. Totesimme matkaseurueessa, että päästiin ennen syksyn tuloa etelänmatkalle, intiaanikesän haikeankypsään tunnelmaan.

Satamasta meidät vietiin suoraan vanhaankaupunkiin City Biken toimipisteelle. Nokka ei kauan tuhissut, kun pyöriä vuokraavan firman sympaattinen toimitusjohtaja Toomas Lelov jakoi seurueelle pyörät, aika monessa ajossa kulutetut. Nopea testaus mukulakivikadulla ei vielä vakuuttanut, että letkamme pääsee maaliin koko iltapäivän kestävästä urakasta kaatumatta tai törmäilemättä toisiimme. Muistelin itsekseni, että jos olen selvinnyt hengissä pyöräretkestä Bangkokin slummialueelle ja Manhattanilta Central Parkiin, niin ehkä Tallinnakin otetaan haltuun fillarilla.

Toomas Lelov perusti City Bike -yrityksensä jo vuonna 2003, vaikka pyöräilykulttuuri Tallinnassa on vasta alkutekijöissään.

Tallinna otettiin haltuun pyöräillen. Iloisen pyöräilijän taustalla yksi muraaleista, maalaus Eesti Rahvusringhäälingin (ERR) eli Viron yleisradiosta.

-Miten kypärät, kyselin Toomasilta. Vastaus kuului, ettei niitä tarvita. Kypäräpakko on Virossa vain alle 16-vuotiailla. Sen ikäisiä seurueessa ei ollut, jota pää paljaana liikenteeseen. Hieman hirvitti, se on pakko myöntää.

Toomasin johtaessa letkaa (johtajaa nimitetään kuulemma possuksi) selvisimme ulos vanhastakaupungista, sieltä rohkeasti liikennevaloista Rotermannin kortteliin, jonka houkuttelevat kaupat ja ravintolat vilahtivat liiankin nopeasti ohitse. Matka jatkui Rotermannista kohti Kadriorgin halkeilleita asfalttikatuja, sieltä satamaan, satamasta rantaan, Paterein vankilan ja Lennusadaman ohi Kalamajan ja Telliskiven kaupunginosiin. Siellä tutustuimme uuden Balti Jaama -torin arkkitehtuuriin, putiikkeihin ja ennen kaikkea street food -lounaan antimiin. Humalakoda-ravintolan oman panimon vaalea lagerolut maistui kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen. (Torille pääsee kätevästi myös raitiovaunulla, linjat 1 ja 2.)

Matkan varrella pysähdyttiin ihailemaan seinämaalauksia, muraaleja, joita meksikolaiset taiteilijat ovat maalanneet. Se on heidän lahjansa Virolle, jonka itsenäisyys täyttää ensi vuonna sata vuotta. Mextonia-projekti näkyy ympäri Tallinnaa. Muraaleissa on monenlaista symboliikkaa, on kansantaruista ammentavia maalauksia, mutta myös Viron raskaasta neuvostoajasta kertovia kuten kuva paljastaa: virolaisia veneessä, ehkä pakenemassa meren yli Suomeen tai Ruotsiin. Kuten tapahtuikin.

Tallinnan mukamas läpikolunneena on pakko tunnustaa, että pyörällä näin enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla reissulla. Mutta siihen tarvittiin Toomas ja rohkea seurue, joka pysyi matkassa mukana valittamatta ja kaatumatta. Muistettiin turvaväli ja poseerattiin välillä kiltisti valokuvaaja Andres Teissille. Hän on sattumoisin sama herra, joka on kuvannut Ikitie-elokuvan stillkuvat.

 



 

Rahasta ja rakkaudesta, niiden puutteesta

On ehkä ennenaikaista julistaa joku alkaneen teatterisyksyn esityksistä tapaukseksi, koskettavimmaksi elämykseksi. Teen sen silti, vaikka monta ensi-iltaa on vielä edessä.

Remontista vapautuneen Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön avajaisnäytelmä Kultainen vasikka on kaksi ja puolituntinen elämys, jota katsoin ennakkonäytännössä etukenossa, kylmät väreet iholla. Välillä kyyneleet silmissä, välillä nauraen.

Sittenkö vasta elämme, kun viini virtaa, ja mammona täyttää elämän? (kuva Henrik Schütt)

Maria Jotunin vuonna 1918 kirjoittaman näytelmän teemat ovat järisyttävän tosia ja ajankohtaisia. Kirjailijan kuvaama ensimmäisen maailmansodan pula, keinottelu ja rahan puute eivät ole vain menneisyyttä. Ne ovat tätä hetkeä, jota elämme. Mistä muusta me puhumme kuin rahasta, sen hankkimisesta, sen puutteesta, sen mahdista? Sen orjuuttavasta elämäniloa tuhoavasta mahdista! Ja unohdamme, että olemme täällä rakastaaksemme, ollaksemme toinen toisillemme. (Samaa rakkauden tai sen puutteen teemaa käsittelee viiden teatterin yhteistuotantona, Studio Pasilassa ensi-iltansa saanut Arvoituksellisia muunnelmia -näytelmä. Sen suorastaan dekkarimaista tarinaa kannattelevat Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.)

Kultainen vasikka olisi voitu tehty kuivasti epookkiin, mutta sitä ennakkoluuloton ohjaaja Heidi Räsänen ei tee. Tulkinta ei hylkää Jotunin kieltä, mutta saa näytelmän sisältöön aivan erityisen vimman ja intensiteetin. Se näkyy näyttelijäntyössä kautta linjan. Heikkoa lenkkiä ei tässä esityksessä ole: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen näyttelevät sillä ilolla, mikä syntyy työryhmän rakastaessa työtään, tietäessään, että ollaan tärkeän asian ytimessä. Ja siellä todella ollaan.

Vappu Nalbantoglu ja Helmi-Leena Nummela näytelmän sisaruksina.(kuva Mirka Kleemola)

Joku katsoja ihmetteli väliajalla Antti Mattilan viitteellistä lavastusta. Melkein tyhjä näyttämö, jonka taustalla on paksuja puunrunkoja, yksi puu poikittain lattialla on hieno kuva sodan runtelemasta maailmasta ja henkisestä tyhjiöstä, johon ihminen joutuu rahaa ja onnea metsästäessään. Entä viimeinen näyttämökuva?

Tavaraa, koruja, samppanjalaseja, kaikkea sitä turhaa, jolla elämä täytetään.

Heidi Herala tekee vahvan roolin, saman jonka hänen äitinsä Marja Korhonen teki vuonna 1961 Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. (kuva Mirka Kleemola)