Takana oli kiivas viikko, olipa juhlittu yhdet ikimuistettavat työkaverin läksiäiset, sen jälkeen matka Turusta Tukholmaan ja takaisin, pari alkaneen teatterisyksyn ensi-iltaa ja kirjoittamani Matti Esko, Valtakunnan rekkamies -elämäkerran julkkarit. Ja kaikki viikon työt näiden päälle.
Luulisi tässä olevan kylliksi yhdelle yllytyshullulle, vaan eipä riittänyt.
Torstaiaamuna Helsingissä satoi, mutta Tallink Siljan Megastar-huippualuksen lähtiessä uudesta Länsisataman kakkosterminaalista alkoi taivas seljetä, ja mieli kurkottui jälleen kohti uutta kokemusta. Kaksi tuntia meren yli Tallinnaan, siellä paistoi aurinko, ja yli kahdenkymmenen asteen lämpötila helli. Totesimme matkaseurueessa, että päästiin ennen syksyn tuloa etelänmatkalle, intiaanikesän haikeankypsään tunnelmaan.
Satamasta meidät vietiin suoraan vanhaankaupunkiin City Biken toimipisteelle. Nokka ei kauan tuhissut, kun pyöriä vuokraavan firman sympaattinen toimitusjohtaja Toomas Lelov jakoi seurueelle pyörät, aika monessa ajossa kulutetut. Nopea testaus mukulakivikadulla ei vielä vakuuttanut, että letkamme pääsee maaliin koko iltapäivän kestävästä urakasta kaatumatta tai törmäilemättä toisiimme. Muistelin itsekseni, että jos olen selvinnyt hengissä pyöräretkestä Bangkokin slummialueelle ja Manhattanilta Central Parkiin, niin ehkä Tallinnakin otetaan haltuun fillarilla.
Tallinna otettiin haltuun pyöräillen. Iloisen pyöräilijän taustalla yksi muraaleista, maalaus Eesti Rahvusringhäälingin (ERR) eli Viron yleisradiosta.-Miten kypärät, kyselin Toomasilta. Vastaus kuului, ettei niitä tarvita. Kypäräpakko on Virossa vain alle 16-vuotiailla. Sen ikäisiä seurueessa ei ollut, jota pää paljaana liikenteeseen. Hieman hirvitti, se on pakko myöntää.
Toomasin johtaessa letkaa (johtajaa nimitetään kuulemma possuksi) selvisimme ulos vanhastakaupungista, sieltä rohkeasti liikennevaloista Rotermannin kortteliin, jonka houkuttelevat kaupat ja ravintolat vilahtivat liiankin nopeasti ohitse. Matka jatkui Rotermannista kohti Kadriorgin halkeilleita asfalttikatuja, sieltä satamaan, satamasta rantaan, Paterein vankilan ja Lennusadaman ohi Kalamajan ja Telliskiven kaupunginosiin. Siellä tutustuimme uuden Balti Jaama -torin arkkitehtuuriin, putiikkeihin ja ennen kaikkea street food -lounaan antimiin. Humalakoda-ravintolan oman panimon vaalea lagerolut maistui kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen. (Torille pääsee kätevästi myös raitiovaunulla, linjat 1 ja 2.)
Matkan varrella pysähdyttiin ihailemaan seinämaalauksia, muraaleja, joita meksikolaiset taiteilijat ovat maalanneet. Se on heidän lahjansa Virolle, jonka itsenäisyys täyttää ensi vuonna sata vuotta. Mextonia-projekti näkyy ympäri Tallinnaa. Muraaleissa on monenlaista symboliikkaa, on kansantaruista ammentavia maalauksia, mutta myös Viron raskaasta neuvostoajasta kertovia kuten kuva paljastaa: virolaisia veneessä, ehkä pakenemassa meren yli Suomeen tai Ruotsiin. Kuten tapahtuikin.
Tallinnan mukamas läpikolunneena on pakko tunnustaa, että pyörällä näin enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla reissulla. Mutta siihen tarvittiin Toomas ja rohkea seurue, joka pysyi matkassa mukana valittamatta ja kaatumatta. Muistettiin turvaväli ja poseerattiin välillä kiltisti valokuvaaja Andres Teissille. Hän on sattumoisin sama herra, joka on kuvannut Ikitie-elokuvan stillkuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti