Rahasta ja rakkaudesta, niiden puutteesta

On ehkä ennenaikaista julistaa joku alkaneen teatterisyksyn esityksistä tapaukseksi, koskettavimmaksi elämykseksi. Teen sen silti, vaikka monta ensi-iltaa on vielä edessä.

Remontista vapautuneen Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön avajaisnäytelmä Kultainen vasikka on kaksi ja puolituntinen elämys, jota katsoin ennakkonäytännössä etukenossa, kylmät väreet iholla. Välillä kyyneleet silmissä, välillä nauraen.

Sittenkö vasta elämme, kun viini virtaa, ja mammona täyttää elämän? (kuva Henrik Schütt)

Maria Jotunin vuonna 1918 kirjoittaman näytelmän teemat ovat järisyttävän tosia ja ajankohtaisia. Kirjailijan kuvaama ensimmäisen maailmansodan pula, keinottelu ja rahan puute eivät ole vain menneisyyttä. Ne ovat tätä hetkeä, jota elämme. Mistä muusta me puhumme kuin rahasta, sen hankkimisesta, sen puutteesta, sen mahdista? Sen orjuuttavasta elämäniloa tuhoavasta mahdista! Ja unohdamme, että olemme täällä rakastaaksemme, ollaksemme toinen toisillemme. (Samaa rakkauden tai sen puutteen teemaa käsittelee viiden teatterin yhteistuotantona, Studio Pasilassa ensi-iltansa saanut Arvoituksellisia muunnelmia -näytelmä. Sen suorastaan dekkarimaista tarinaa kannattelevat Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.)

Kultainen vasikka olisi voitu tehty kuivasti epookkiin, mutta sitä ennakkoluuloton ohjaaja Heidi Räsänen ei tee. Tulkinta ei hylkää Jotunin kieltä, mutta saa näytelmän sisältöön aivan erityisen vimman ja intensiteetin. Se näkyy näyttelijäntyössä kautta linjan. Heikkoa lenkkiä ei tässä esityksessä ole: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen näyttelevät sillä ilolla, mikä syntyy työryhmän rakastaessa työtään, tietäessään, että ollaan tärkeän asian ytimessä. Ja siellä todella ollaan.

Vappu Nalbantoglu ja Helmi-Leena Nummela näytelmän sisaruksina.(kuva Mirka Kleemola)

Joku katsoja ihmetteli väliajalla Antti Mattilan viitteellistä lavastusta. Melkein tyhjä näyttämö, jonka taustalla on paksuja puunrunkoja, yksi puu poikittain lattialla on hieno kuva sodan runtelemasta maailmasta ja henkisestä tyhjiöstä, johon ihminen joutuu rahaa ja onnea metsästäessään. Entä viimeinen näyttämökuva?

Tavaraa, koruja, samppanjalaseja, kaikkea sitä turhaa, jolla elämä täytetään.

Heidi Herala tekee vahvan roolin, saman jonka hänen äitinsä Marja Korhonen teki vuonna 1961 Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. (kuva Mirka Kleemola)