Bella-koira, Stadin neiti, muutti Tampereelle uuteen kotiin

Me emme koskaan halunneet koiraa. Emme koskaan tosissaan miettineet koiran hankkimista, emmekä ikinä - emme ikinä - osanneet kuvitella, miten koiraan voi kiintyä. Näin meille Juhan kanssa kuitenkin kävi. Pyytämättä, kysymättä ja aika äkillisesti.

Pikkuruinen Bella-koira tuli elämäämme puolitoista vuotta sitten, kun poikamme, jo aikuinen mies, osti koiran Viikin löytöeläinkodista. Hän oli halunnut koiraa lapsesta asti, mutta ei tiennyt, mitä koiraan sitoutuminen tarkoittaa, mitä se vaatii ja mitä elämä koiran kanssa ylipäätänsä edellyttää. 

Kulunut kamala koronavuosi - sitä se on todella monelta osin ollut - johti siihen, ettei hän voinut pitää pienessä Kallion-yksiössään Bellaa. Bella ei ollut enää todellakaan pikkuruinen, vaan silkkaa voimaa, energisyyttä ja aktiivisuutta vaativa monirotuinen pittbullin ja luultavasti unkarin vislan geeneillä varustettu monirotuinen, utelias ja leikkisä neiti. Ikäneito siitä tuli lokakuisessa sterilisaatiossa, joka tehtiin tähystysleikkauksessa. Toipuminen oli nopeaa avoleikkaukseen verrattuna!

Bella oli meillä keväällä, yhä enemmän loppukesästä ja lopulta muutamia päiviä lukuunottamatta koko syksyn. Se tottui rutiineihimme, päivärytmiimme ja oppi koko ajan lisää. Ei tarvinnut sanoa kuin sanat "ulos", "pitäisikö", "ruokaa", "aamupuuro", "oma paikka" ja moni muu tuttu sana, kun sen herkät korvat taipuilivat taakse ja eteen. Välillä oli olo, että kohta se osaa jo puhua!

Parhaita hetkiä olivat pitkät lenkit Stansvikin kevääseen heräävässä metsässä ja syksyllä Laajasalossa, Tullisaaren puistossa, kunnes polveni teki tenän. Kipu äityikin niin pahaksi, että suuntaan keväällä polven tekonivelleikkaukseen Tampereen tekonivelsairaala Coxaan. Syy leikkaukseen ei toki ole Bellan, vaan Talvitien suvun huonojen nivelrikkopolvien.

Vaan yhtä Bella ei oppinut. Ulkoilessa Bella veti meitä, me emme Bellaa vähän niin kuin J.Karjalaisen Doris-biisissä Doris vie. 

Kävimme kuukausi sitten hihnakoulutuksessakin, Bella, poikamme ja minä. Meistä ei kuitenkaan ollut kouluttajiksi, ei ollut taitoa eikä kokemusta.

Meidän kolmen, Juhan, poikamme ja minun elämäntilanteeseessa Bellaa ei voitu enää pitää. Bellasta luopumista itkettiin koko joulu ja kävimme tilanteesta perusteelliset keskustelut. Varsinkin minä itkin, mutta mikä on koiralle parasta? Ei omaan ikävään takertuminen, vaan se, että koira saa elää koiran parasta elämää. 

Laitoin myynti-ilmoituksen Bellasta tori-fi.-koirasivustolle tiistaiaamuna. Sen jälkeen alkoi puhelin soida, tekstiviestit kilkattaa ja torin sivulleni tuli yli 50 ostotarjousta. Oli hevostilan isäntää Lohtajalta, kettujakin (!) hoitanutta emäntää Etelä-Pohjanmaalta, vanhaa poikaa Nurmijärveltä, nuoria pareja, jotka etsivät lenkkikaveria ja monia, joilla oli kissoja kotona! Oli yksinhuoltajaäitejä, jotka etsivät lapsilleen leikkikaveria ja monia, joilla ei ollut koirista mitään kokemusta. 

Koska maailmaan mahtuu myös ihmeitä, ihme myös tapahtui. Soitto Tampereelta ratkaisi tilanteen ja luotin jälleen kerran intuitiooni. Perhe, äiti, isä ja 6-vuotias poika ja 12-vuotias tyttö, tuli jo tiistai-iltana tapaamaan Bellaa. 

Tällä ihanalla perheellä on aiemmin ollut bokseri ja amerikan pittbull sekä useita hoitokoiria. Edesmenneitä koiria kaivatessaan he ovat jo puoli vuotta etsineet koiraa. Vanhemmat ovat paneutuneet koiran ulkoiluttamiseen ja kouluttamiseen, mutta myös hellään huolenpitoon. Koira on heille perheenjäsen kuten Bella oli meillekin. 

Veimme Bellan vuoden viimeisenä päivänä Tampereen Messukylään, edesmenneen kirjailija Kalle Päätalon naapurustoon. Nukuimme viimeisen yön kotona huonosti, myös muuten sikeäuninen Bella, joka oli pitkin yötä valveilla ja tuijotti minua. Koira vaistoaa paljon enemmän kuin me ihmiset osaamme edes kuvitella.

Uudessa Tampereen-kodissa oli kaikki valmiina, ja meillä oli autossa Bellan muuttokuorma omaa sänkyä ja Anu Pentikin vihreää saalia myöten (vanhempieni peruja se!). Bella riemastui omakotitalon aidatulla pihalla, jossa se sai ensimmäistä kertaa juosta vapaana, jos ei lasketa mukaan Kruunuvuorenrannan koirapuistoa. Se tutki uteliaana uuden kodin kaikki nurkat ja liehui ympäriinsä. Bellan uusi emäntä luonnehti hienosti, että Stadin neiti muutti nyt Tampereelle!

Lähdön hetki oli vaikea. Itketti, kun Bella katsoi ruskeilla silmillään ja oli lähdössä mukaamme. Halasin nopeasti Bellaa ja toivotin sille parasta koiran elämää ikinä. 

Itkin auton ratissa ja nytkin itkettää, mutta kyynelten seassa on myös ilon kyyneleitä.

Nyt Bella on ollut uudessa kodissa muutaman tunnin ja saan liikuttavia kuvia, joissa se on tuttu ilme naamallaan.

En ikinä tule unohtamaan Bellaa, en sitä iloa ja pyyteetöntä rakkautta, jota se toi meille tämän vaikean vuoden aikana. Sen karvoja löytyy meiltä varmaan vielä monta viikkoa ja jokainen askel pihalla muistuttaa, millä voimalla se ryntäsi ulos ja miten sen häntä vispasi ilosta jokaisen vastaantulijan kohdalla.

Kotipihalla löydän taskustani vielä muutaman Bellan namun, otan ne käteeni ja tunnen sen viiksikarvat kämmenelläni. Ja tietysti märän kirsun, jonka se tökkäsi usein silmälaseihini. 

Manuelan ja Tuuren kanssa joogamatolla

Maailman kaiken hälyn ja kaaoksen, moneen suuntaan sinkoilevien ajatusteni keskellä sain kokea levollisen hetken tänään, hetken, jolloin omat huoleni väistyivät. Olin hetken vapaa kaikesta ylimääräisestä, jota elämään tuntui alituisesti tunkevan. 

Hetki koitti Helsingin Katajanokalla pari viikkoa sitten avatussa Joogaholia-huoneistossa, jossa lanseerattiin taiteilija Manuela Boscon Seven Sisters -joogamattosarja. Mattojen teemat ovat Rakkaus , Avaruus, Aika, Vesi, Puu, Maa ja Tuli. Niiden maailma löytyy Manuelan suurikokoisista tauluista, joista viisi on nyt osa Joogaholian sisustusta - tai pikemminkin osa sen henkeä. 

'

                        Manuelan ja Tuuren taiteellinen yhteistyö on hedelmällistä.

Meistä jokainen valitsi jotenkin hyvin intuitiivisesti maton, joka kutsui luokseen. Emmin Avaruuden ja Veden välillä, mutta Vesi-teemainen, vihreä matto veti luokseen kuin magneetti. Se valitsi minut!

Laskeutuessani joogamatolle ajatukseni vaelsivat vapaina kuunnellessani tiibetiläisistä äänimaljoista lähteviä värähtelyjä.

Äänimaljarentoutuksen jälkeen Manuela kertoi taulujen ja niistä nyt syntyneiden mattojen tarinan. Tuure Kilpeläinen liittyy taulujen ja nyt myös mattojen tarinaan vahvasti. Ja nyt tietenkin Manuelan koko elämään.

"Syksyllä 2016 koin meditaation aikana erittäin vahvan elämyksen. Se johti minut maalaamaan seitsemän isoa maalausta. Maalasin koko yön ja kuuntelin Tuure Kilpeläisen musiikkia, jota en ollut aiemmin kuunnellut. Samana yönä kuoli minulle läheinen urheilulääkäri Aki Hintsa. Jotenkin koko se yö oli maaginen. Tunsin kulkevani jotain uutta kohden."

Merkillisen yön jälkeen Manuelalle tuli pakottava tarve ottaa yhteyttä Tuureen. He tapasivat, tapaaminen johti pitkiin keskusteluihin taiteesta ja elämästä, sitten rakastumiseen, avioliittoon ja yhteiseen nyt vuoden ja seitsemän kuukauden ikäisen tyttären syntymään.

"Kun huomasin, että aloin ihastua Manuelaan, yritin ottaa etäisyyttä. Sitä me pidimmekin aikamme, mutta sitten huomasimme asuvamme yhteisen katon alla ja olimmekin naimisissa ja meillä oli yhteinen lapsi", Tuure kertoi.

Joogamatot ja Tuuren uusi meditaatiomusiikki, jota hän tänä syksynä tekee, liittyvät myös saumattomasti yhteen. Tuure sanoo, että kaikkeen ei tarvita sanoja, että jotain uutta kohden hän on nyt kulkemassa.

"Uutta musiikkiani voi kuunnella jo loppusyksystä Spotifysta."

                                             Hetki äänimaljarentouksen jälkeen.  

Matot kuin taideteokset - sitä ne myös ovat - on valmistettu luonnonkumista, eikä niissä ole mitään myrkyllisiä ainesosia. Katri Juva, joka on liittynyt Manuelan ja Tuuren tiimiin ja toimii nyt näiden Boskil-yrityksen operatiivisena johtajana kertoi minulle, että mattojen valmistajaksi löytyi Kiinasta vastuullinen perheyritys.

"Halusimme kannustaa vastuullisia tekijöitä, jotka työssään täyttävät kaikki sertifikaatit. Yritys työllistää 26 henkeä."

Hetki valitsemallani matolla lämmitti sormenpäitä myöten. Lämpö tuli varmasti myös maton materiaalista, mutta myös siitä energiasta, jota me kaikki sillä hetkellä Joogaholiassa olleet toisillemme annoimme. 

Yhdessä jaettu ja koettu energia on se, jonka voimin maailman kaaoksessa jaksaa eteenpäin.

Maratontanssit on juuri nyt hätkähdyttävän ajankohtainen

Aikataulufriikille, aina etuajassa olevalle voi tapahtua moka. Minulle se tapahtui HämeenlinnanTeatterissa, jonne olimme menossa katsomaan lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskasen ohjaamaa Maratontanssit-näytelmää. Olimme Hämeenlinnassa jo monta tuntia etuajassa ja tulimme teatterille puoli tuntia ennen esityksen alkua... mutta se olikin alkanut kello 18.00, eikä kello 19.00 kuten yleensä on tapana! Opetus: lue aina tarkkaan mitä lipussa sanotaan! Joten tässä blogissa kerron vain näytelmän toisesta puoliajasta...

Ehdimme istahtaa hetkeksi lämpiöön ennen väliajan alkua ja jutella tovin vahtimestarin eli järjestyksenvalvoja Ensio Pennasen kanssa. Vanginvartijanakin Hämeenlinnan vankilassa työskennellyt, vuonna 1954 syntynyt sympaattinen Pennanen kertoi Maratontanssien aiheuttamista yleisön reaktioista ja näytelmän ajankohtaisuudesta. 

Yhdysvalloissa, suuren laman aikana 1930-luvulla ihmiset tanssivat ja juoksivat erilaisissa kilpailuissa vuorokausitolkulla voittaakseen suuren summan rahaa. Viihdemuoto oli brutaali ja säälimätön, ja siitä näytelmä kertoo. Se perustuu Horace McCoyn romaaniin Ammutaanhaan hevosiakin. Sydney Pollackin ohjaama elokuva napsi Oscareita vuonna 1969, ja New York Timesin kriitikot ovat valinneet elokuvan 100 parhaan joukkoon.

Juuri nyt, koko maailman kärvistellessä pandemian kourissa, talouden syöksykierteessä ja yt-neuvotteluiden kurimuksessa näytelmän sanoma on hätkähdyttävän ajankohtainen. Työttömiksi jäävien epätoivo on syvä, huoli tulevaisuudesta varjostaa nyt monen ajatuksia.

Toinen puoliaika - ensimmäistä siis näkemättä - tempaisi mukaansa ensimetreiltä. Tanssi- ja juoksukilpailun säälimättömyys kuvastuu hyvin Ilun ohjaamasta ensemblesta. Hän on ohjannut aiemmin tänä keväänä ensiesityksen saaneen Mielipuolen päiväkirja -monologin, mutta osoittaa ohjaajana hallitsevansa myös suuret joukkokohtaukset. Gogolin Mielipuolta esittänyt (ja edelleen esittävä) Antti Peltola on yksi Maratontanssien hätkähdyttävimmistä hahmoista. Hän tekee kaksoisroolin yhtenä tanssijoista ja niin lipevänä pappina, että mieleen tulee näyttelijä Erkki Saarelan takavuosien pappikarikatyyri pastori Silli!

  Antti Peltola on yksi tanssijoista ja myös lipevä pappismies.  (kuva Tapio Aulu)

    Birgitta Putkonen ja Jarkko Tiainen tanssivat itsensä loppuun. (kuva Tapio Aulu)

 

Kyyneleet nousevat silmiin viimeistään siinä vaiheessa, kun näyttelijä Birgitta Putkonen laulaa Cry Me a River -laulun. Tulkinta on sydäntäsärkevä. Antti Parangon näyttämöllä johtama orkesteri vetää muutkin näytelmän biisit väkevästi!

Ilu sanoo itse: "Maratontanssit on yhtä aikaa musikaali, puhenäytelmä, dekkari ja tanssiesitys. Teatteria! Ilman konstailua. Teatteria niin kuin minä sen näen ja koen."

Hän itse näytteli Maratontanssien seremoniamestari Rocky Gravon roolin Vaasan Kaupunginteatterissa vuonna 1986 juuri Teatterikorkeakoulusta valmistuneena. Hämeenlinnassa roolin tekee Jussi Lampi.

Vaasan version ohjasi Ritva Holmberg. Ilu vapautettiin tanssikohtauksista, koska koreografi Arja Pessa ei saanut nuoren miehen jalkoja tottelemaan rytmiä. Ilu kertoo kirjoittamassani elämäkerrassa Ilu, Ilkka Heiskasen esittää (Docendo 2018), että hän liikkuu kyllä mielellään itsekseen, mutta ei ohjeiden mukaan. 

Ohjaajana hän saa nyt toteuttaa ihan ikiomia ideoitaan ja on kuulemma ollut varsinainen hengennostattaja teatterilla. Lisää hänen ohjauksiaan on tulossa, mutta niistä tuonnempana!

           

                   Nuori Ilkka Heiskanen Rocky Gravona Vaasan Kaupunginteatterissa.

Kaikki äidistäni kertoo rakkaudesta ja perheestä

Kohu Suomen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä ei ollut vain myrsky vesilasissa. Se tarvittiin, jotta käsitteet transsukupuolinen ja transvestiitti tulivat suurellekin yleisölle tutummiksi kuin mitä ne ovat. Kohu paljasti luultavasti enemmän kuin yksikään asiaa käsittelevä haastattelu. 

Tulkoon nyt vielä kerran kerratuksi, että transyhteisö kritisoi sitä, että cismies näyttelisi transnaista. Selvennykseksi: cismies on syntymässä määritelty pojaksi, cisnainen tytöksi. Miksi mies sitten ei voisi näytellä transnaista? Onhan kautta teatterin historian naiset näytelleet miehiä, miehet naisia, ja jopa koira Suentassua Kristian Smedsin paljon kohua aiheuttaneessa Tuntemattomassa sotilaassa Kansallisteatterissa vuonna 2007. Vastaus kuuluu, että transyhteisö kokee paljon syrjintää niin taiteessa kuin muillakin aloilla.

Näyttelijä Janne Reinikaisen roolihenkilö Agrado on kuitenkin näytelmän käsikirjoituksessa transvestiitti, eikä transnainen kuten Pedro Aldomóvarin elokuvassa. Käsitteet menivät nähtävästi teatterillakin sekaisin, ja ensi-ilta ehdittiin jo kerran perua ja sitten perua peruminen! Tilanne kuitataan esityksessä juuri sopivalla tavalla.

    Janne Reinikainen on suurenmoinen Agrado. (kuva Tommi Mattila)

 

Kohun jälkeen oli aika istahtaa väljästi täytettyyn katsomoon ja nauttia. Kansallisteatterin versio Kaikki äidistäni -näytelmästä on ohjaajan ja näyttelijäntyön juhlaa. Anne Rautiainen on työryhmänsä kanssa luonut tunteita syvästi koskettavan elämyksen. Osa elämystä on Kati Lukan lavastus, Tarja Simonen puvustus ja näytelmän fantastinen musiikki, jonka Alberto Iglesias on säveltänyt Almodóvarin elokuvaan.

Katsojan tunteet läikkyvät liikutuksesta nauruun, surusta iloon. Kaiken keskiössä on äiti, äidin rakkaus ja vahvuus. Annika Poijärvi ilmentää kaikkea tätä Manuelana, äitinä, joka menettää poikansa ja saa pojan tilalle. Hän on rakkaudessaan järkkymätön, vahva peruskallio kuten äidit ovat.

    Äiti on peruskallio. Annika Poijärvi ilmentää sitä roolissaan upeasti. (kuva Tommi Mattila)

Kohun keskelle syyttä suotta joutunut Janne Reinikainen tekee suurenmoisen roolin Agradona. Hän on koominen, vakava ja lopulta tärkeä liima osana erikoista perheyhteisöä. Sillä perheet voivat olla monimuotoisia, eikä suhteisiin tarvita välttämättä biologisia siteitä tai sukupuolimäärittelyä. Olisi ollut suuri sääli, jos Reinikainen ei olisi voinut toteuttaa rooliaan juuri siten miten hän sen tekee.

Aksa Korttila on loistanut jo monissa Kansallisen produktioissa, ja sen hän tekee nytkin Rosana. Hänen ilmaisunsa on kevyttä, vapaata kaikista maneereista ja turhista alleviivauksista. Mielenkiintoisen debyytin näyttämöllä tekee karsimaattinen nuori Karim Rapatti!

    Aksa Korttila, Janne Reinikainen ja Annika Poijärvi.  (kuva Tommi Mattila)

Petri Liski, Katariina Kaitue ja kaikki te muut: teitte teatterielämyksestä unohtumattoman.

PS. Ilta alkoi iltavahtimestari Matti Patanan ainutkertaisella esityksellä, kun hän sai nousta näyttämölle ja antaa koronan takia turvaohjeet. Hyvin hän sen tekikin!

Unohdetut lapset saavat vihdoinkin tarinansa 

"Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät"

Alaotsikko on ohjaaja Lauri Maijalan lausahdus. Aihe valitsi hänet - onneksi juuri hänet, joka ohjasi vuonna 2018 KOM-teatterin vaikuttavan Veriruusut. 

Nyt Lauri Maijala ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti yhdessä Anneli Kannon kanssa Punaorvot-näytelmän Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. On suorastaan käsittämätöntä, että vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen orvoiksi jääneistä lapsista ei historiankirjoituksessa ole juuri mitään kirjoitettu saati puhuttu. Ei siitä, miten sodan jälkeen syntyi Koteja kodittomille lapsille -järjestö, jonka johdossa toimi myöhempi presidentinrouva Ester Ståhlberg. Eikä kerrottu myöskään 1970-luvun lopussa, jolloin toinen pääaineeni Helsingin yliopistossa oli Suomen historia...

Kenties järjestön ajatus oli alun perin hyvä. Vauraalla Pohjanmaalla oli nälkäisille ruokaa ja isoja taloja, jotka ottivat mielellään lapsia eläteiksi. Kuten Anneli Kanto kirjoittaa käsiohjelmassa, tarkoitus oli myös ideologinen: "Lapset piti viedä isänmaallisten ihmisten huomaan pois äideiltään, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän."

Osa lapsista sai rakastavan kodin, mutta varsinkin vanhempia lapsia käytettiin hävyttömästi hyväksi ilmaisena työvoimana. Osa joutui myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

Lauri Maijala sanoo, että kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Suurin osa punaorvoista häpesi taustaansa ja kokemuksiaan niin, etteivät he kertoneet niistä seuraavillekaan sukupolville. He veivät salaisuutensa hautaan.

Nyt tarina kerrotaan, ja se kerrotaan vaikuttavasti ja vavisuttavasti. Äitiä, jonka mies ammutaan, jonka sylilapsi kuolee ja jonka kaksi tytärtä pakkohuostaanotetaan Pohjanmaalle, näyttelee suurenmoisesti Ella Mettänen. Hänen jokainen ilmeensä, luhistumisensa ja viimein kyky kerätä voimansa viimeiset rippeet välittyvät katsomoon, jossa katsojat tietysti näinä aikoina istuvat hengityssuojaimet kasvoillaan.

                   

                  Ella Mettänen on lapsensa menettävä äiti, Miika Laakso isä. (kuva Stefan Bremer)

Pohjanmaalle pakolla vietyjen tyttärien rooleissa ovat Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm. Heidän kohtalonsa ovat erilaiset, toinen haluaa äidin luokse takaisin, toinen jäädä uuteen kotiinsa. Mieleen tuli Ruotsiin siirrettyjen sotalasten kohtalo ja Heikki Hietamiehen  omaelämäkerrallisesta romaanista tehty elokuva Äideistä parhain. 

                     Anna Böhm on Ilona, joka joutuu kotoaan Pohjanmaalle. (kuva Stefan Bremer)

Koko Lauri Maijalan ohjaama ensemble tekee suurenmoista työtä. On ilo nähdä varsinkin teatterin vakiokaartiin kuuluvien Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan vahvat roolityöt. Havukaisen  kohtaloonsa tyytynyt, mutta järkähtämätön Elli on kuin suomalaisen sisukkaan naisen perikuva. Kari Mattilaa en ole aikoihin nähnyt niin hätkähdyttävässä roolissa kuin millainen hän on Valkokaartilaisena, Hienona herrana ja puistattavana Pukkina.

        

                  Riitta Havukaisen Elli on tulkinta vahvasta suomalaisesta naisesta. (kuva Stefan Bremer)

Janne Vasaman pienelle näyttämölle luoma lavastus toimii hienosti, eikä Tiina Kaukasen pukusuunnittelu petä nytkään. Ainoa, jota jäin miettimään väliajan jälkeen oli erikoinen siirtymä absurdiin ilmaisuun tansseineen ja glitterasuineen. Tarvitaanko sitä vahvan tarinan keskelle?

                    Kari Mattila karmaisevana Pukkina, Wenla Reimaluoto Lahjana. (kuva Stefan Bremer)

Tämä tarina kantaa ilman mitään ylimääräistä. Lauri Maijalan sanoin: "Sillä niin kauan, kun on kertomattomia tarinoita, vaiettuja suita ja hautaan vietyä häpeää, on teatterilla tehtävä, paikka ja merkitys tässä yhteiskunnassa."

Suomalaiset toivotettiin tervetulleeksi Kreetalle

Myönnän suoraan - en olisi rohjennut ensimmäisten joukossa varata lomamatkaa Kreetalle. Täällä kuitenkin ollaan, mutta työn merkeissä. Ennen matkaa kuulin varoituksia oikealta ja vasemmalta, ja määränpäähän saavuttua Facebookini täyttyi huolestuneista kommenteista.

Me suomalaiset olemme ottaneet koronan vaarat tosissamme koko pitkän kevään, ja moni samassa hotellissa asuva suomalainen onkin varonut laittamasta lomakuvia someen. Ikään kuin oltaisiin tekemässä jotain laitonta. Meidän lisäksemme täällä on toistaiseksi vasta belgialaisia ja puolalaisia, ja vaikka asiakkaita odotetaan lisää, ei ensi viikon ruotsalaisten ja brittien tulo innosta... Mielessäni on pyörinyt näinä päivinä kansallisen herättäjän Adolf Ivar Arvidssonin sanat: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia." Lause ei tunnu edes vitsiltä, kun paikallisen Hara-nimisen pienen tavernan emäntä nosti kätensä riemusta ilmaan kuullessaan, että olemme Suomesta.

Hotellinjohtaja Stavros Orfanoudakis pitää tarkasti huolta siitä, että henkilökunta noudattaa määräyksiä.

Blue Star Euphoria -hotellin uima-allas on Kreikan pisin, peräti 200 metriä!

 Kreeta on toistaiseksi selvinnyt hyvin pandemiasta, mutta onnistuuko se jatkossa?

TUIn ensimmäinen lomalento 16. heinäkuuta sujui silti mallikkaasti. Kone täytettiin ryhmä kerrallaan, joten tungosta käytävälle ei syntynyt. Se saisi olla jatkossakin kuuluisa uusi normaali. Kaikki matkustajat käyttivät pakollisia hengityssuojaimia, samoin lentoemännät, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjoillessa käsissään myös kertakäyttöhanskat. Vessajonoiltakin vältyttiin.

Hanian lentokentällä ei syntynyt kaaosta, koska suomalaisten kone oli ainoa sillä hetkellä saapunut lento. Puolen tunnin automatka Kolymvárin pienen kalastajakylän lähellä olevaan hotelliin kesti puoli tuntia. Perillä viiden tähden hotelli Blue Star Euphoria Resortissa turvatoimet koronaa vastaan ovat erittäin tarkat. Hotelliin saapuessa kaikilta mitatataan otsasta kuume, ja hotellinjohtaja Stavros Orfanoudakis kertoo, miten hotellin henkilökuntaa koulutettiin koronaa vastaan. Koulutettavia riitti, koska hotelli työllistää peräti 300 ihmistä.

Rannat ovat vielä tyhjät, mutta miten käy loppukesästä?

Koska hotelli aukesi vasta viime viikolla, oli aikaa rakentaa ravintolaan pleksit, joiden takana visiirein varustetut tarjoilijat annostelevat ruuan lautaselle.

- Teemme kaikkemme, jotta matkailu jatkuu. Se käsittää 80 prosenttia Kreikan taloudesta. Edessä on taloudellinen katastrofi Kreikan muutenkin vaikeiden vuosien jälkeen, Stavros Orfanoudakis sanoo.

Yleinen mieliala on kerrankin Kreikan hallituksen puolella, ja kerrankin myös kansalaiset kiittävät määräyksiä, joita hallitus on antanut. Jos koronaan sairastunut matkailija ei usko karanteenimääräyksiä, poliisi voi puuttua asiaan. Joka kaupungissa on myös ainakin yksi karanteenihotelli, Haniassa yksi.

Parin kilometrin taival Kolymvárin kylään paljastaa  kuitenkin, miten epätoivoisessa tilanteessa moni pienempi yrittäjä - kauppiaat ja ravintoloitsijat - ovat. Usean paikan ovella on lappu luukulla.

Kalastajasataman rannassa oleva ravintola Nikiforos on perustettu vuonna 1970, eikä vastaavaa turistikatoa ole tietenkään nähty. Auringonlaskun aikaan olemme ainoat asiakkaat ja saamme syödä päivällä merestä nostettua mustekalaa. Se maistuu yhtä murealle kuin Kreetalla aina, mutta alakulo valtaa silti mielen.

Miten kauan pandemian taltuttaminen vielä kestää? Voiko turismi jatkua koskaan entisellään? Jos jos ei jatku, mitä käy sille osalle maailman väestöä, joka elää siitä?

Kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Aurinko paistaa, Välimeri huokaa jalkojeni juuressa, ja ranta on vielä tyhjä. Ihan parasta matkailua, mutta kuitenkin illuusio etteivätkö rannat vielä täyttyisi.

Kerron lisää Kreetan Hanian matkoista elokuun Me Naiset -lehdessä!

Ensimmäisellä matkalla koronan jälkeen!

On matkoja ja sitten aivan erityisiä matkoja. Viimeksi mainitun koin tällä viikolla pitkän koronakevään jälkeen, kun Viking Line avasi ensimmäistä kertaa reitin Helsingistä Maarianhaminaan. Ensimmäistä kertaa muuten ikinä!

-Tämä on sananmukaisesti neitsytmatka ja nyt päästään suoraan Helsingistä Maarianhaminaan, Ahvenanmaalle - ja kotipuutarhaan, jossa Viking Linen juuret ovat syvällä, luonnehti Viking Linen markkinointijohtaja Kaj Takolander, kun Gabriella nosti ankkurit Helsingin Katajanokan laiturista.

Kulunut kevät on ollut matkailualalle kuten monelle muullekin alalle taloudellisesti ja myös henkisesti raskas.
-Tilanne ei ole vielä missään tapauksessa ratkaistu, sillä bisnes pysähtyi kuin seinään, ja Tukholman risteilyt ovat yhä jäissä. Emme kuitenkaan joutuneet irtisanomaan ketään, mutta koko henkilöstömme on ollut lomautettuna. Laivastoamme ei ole kuitenkaan suunniteltu seisomaan satamissa ja nyt sentään päästään liikkeelle, Kaj Takolander sanoi.

Horisontissa näkyy valoa. Neitsytristeilylle Helsingistä Maarianhaminaan oli uskaltautunut viitisen sataa matkustajaa. Laivaan mahtuu 2 400 matkustajaa, ja koronarajoitusten vuoksi matkaan otetaan puolet siitä määrästä. Se täyttyikin heti seuraavalla lähdöllä perjantaina tämän neitsytristeilyn jälkeen.

Huomioita satamassa ja laivalla: me suomalaiset olemme kuuliaista porukkaa. Turvavälit pitivät satamaterminaalissa ja laivassa. Kukaan ei tungeksinut, vaan suorastaan hidasteli! Kun kysyin paluumatkalla Helsinkiin saapuessa saanko tulla samaan hissiin sinne menevän pariskunnan kanssa, sain vastauksen, että toki - eihän meitä ole kuin kolme. Muita emme ottaneet kyytiin, eikä kukaan edes yrittänyt tunkea mukaan.

Jos me matkustajat toimimme oikein, vielä paremmin toimii laivan henkilökunta. Käsidesiä on hyttejä, käytäviä ja hissiä myöten, mutta erikoismaininnan ansaitsee Buffet-ravintola. Ruokaa otetaan omilla aterimilla, jotka laitetaan käytön jälkeen pois, ja monet ruokalajit kuten katkaravut ja mäti on annosteltu pieniin kuppeihin. Aamiaisella huomasin, miten jotkut ottivat kahvia painamalla kahviautomaatin nappia servetti suojana.

Katkaravut annoskupeissa - etkä taatusti ota liikaa!

-Onhan tämä vaatinut lisätyötä, mutta se on positiivinen muutos palvelukulttuuriin. Annostelukupit vähentävät myös hävikkiruoan määrää, sanoi tiedotuspäällikkö Christa Grönlund.

Mitä sitten Maarinhaminassa? Laiva tuli satamaan kello kahdeksan, jonka jälkeen tutustuimme upeaan Merenkulkumuseoon ja vuonna 1903 rakennettuun Pommern-laivaan. Sieltä matka jatkui Stallhagenin olutpanimoon, jossa olen käynyt jo kolmasti. Enkä väitä, etteikö hunajaolut olisi maistunut jälleen makealle.

Stallhagenin puodista en ostanut olutta, vaan maailmankuulua Ahvenanmaan hunajaa. Sikäläiset kuningatarmehiläiset  ovat muuten niin haluttua tavaraa, että niitä viedään myös maailmalle!

Pommern seilasi maailman ympäri ja kuljetti puutavaraa Skandinavista, salpietaria Chilestä ja vehnää Australiasta.

Matka jatkui Stallhagenista lounaalle Smakbyhyn Kastelholman linnan kupeeseen, ja varsinainen linnanisäntä eli Smakbyn kuuluisa kokki Michael Björklund tuli tervehtimään tulijoita. Melkein kaksikymmentä kiloa hoikistunut Micke on nyt myös superjulkkis Ruotsissa voitettuaan sikäläisen Selviytyjät-tv-ohjelman.
-Vaimoni ei ollut tuntea minua kisan jälkeen, mutta nyt on tullut muutama kilo lisää. Ja anteeksi, että puhun huonosti suomea!

Micke, ei se mitään, vaan ganska bra!

Maarianhaminassa riittää innokkaille shoppaajille ostettavaa - itse en kuulu niihin, vaan jäin istumaan keskustan uudelle  Bouqueria-nimiselle terasille. Kävimme kiinnostavia keskusteluja matkassa mukana olleen, toimittaja Adrian Soton kanssa, joka tuli Suomeen vuoden 1974 alussa. Hän oli ensimmäisiä Chilen vallankumouksen jälkeen maasta paenneita - olihan hän uudelle hallinnolle vaarallinen mies - parikymppinen opiskelijaliikkeen johtaja. Löysimme yhteisen kiinnostuksen kohteen Suomen historiasta (Piispa Henrik ja Lalli, Köyliönjärven jää!!) ja eräästä tämän ajan kammotuksesta, herra Trumpista. Huomasimme opiskelleemme samaan aikaan 1970-luvulla Helsingin Yliopistossa. mutta en koskaan eksynyt silloisen poikamiehen opiskelijaboksiin.

Takaisin laivalle:  Kaj Takolander on ideoinut konseptin, jolla koronan takia keikoitta jääneet artistit kiertävät kolmella laivalla heittämässä keikkaa. Neitsytristeilyn artisti oli Mikko Harju ja jatkossa kuullaan muun muassa Mira Luotia.

Paluuillan huipennus oli ehdottomasti James King -nimisen trubaduurin keikka yläbaarissa. Mieletön harmaahiuksinen bluesmies, joka todella otti yleisönsä!

James King ottaa yleisönsä!

Keikan jälkeen askel vei hyttiin, jossa tuskin malttoi nukkua: meri ja kesäyön valo! Olo oli vähän Tove Janssonin sanoittaman laulun tunnelmissa: "Voi sua, pientä juhlijaa, aamu jo alkaa sarastaa, kello viisi on..."

Nukuin kuitenkin siinä vaiheessa, kun laiva koukkasi paluumatkalla Tallinna kautta, mutta ihan inhimilliseen aikaan - kello kahdeksan maissa. Laivasta ei silloin poistuta, mutta matkaan mahtui muutama uusi tulija, joille koronatiedotukset viroksi.

Helsingissä oltiin 11.15 ja saatoin matkalla kotiin mainostaa risteilyä Algeriasta kotoisin olevalle, Suomessa jo kaksikymmentä vuotta asuneelle taksikuskille. Hän sanoi: -Suomalaiset ovat upea kansa, koska te olette niin kuuliaisia. Synnyinmaassani korona leviää hirveää vauhtia, koska määräyksiä ei uskota!

PS. Autot ja pyörät mahtuvat hyvin laivan matkaan, ja patikoinnista innostuneille Ahvenanmaalla on kolmekymmentä merkittyä patikointireittiä.

Eläkeläistä yritetään vedättää!

Olenko joutunut johonkin eläkeläisten rekisteriin synnyinvuoteni takia? Saan jatkuvasti soittoja - joita ei aiemmin tullut, vaikka minulla on edelleen A-lehdistä perimäni puhelinnumero - joissa tarjotaan sitä ja tätä ja varsinkin edullisempia niitä ja näitä.

Tällä viikolla keitti yli. Sain soiton sinänsä hyvistä bambusukista. Jouduin kysymään kahdesti mistä soitto tuli - kuten aina, koska soittajat selittävät aikeensa epäselvästi ja nopeasti - ja sitten vastasin aina kuuliaisen tytön tavoin neljään "kuluttajakysymykseen".

Sen jälkeen soittaja lupasi minulle ilmaiseksi kahdeksan pari bambusukkia.

-Ne maksavat normaalisti kahdeksan euroa!
-Ja nyt siis ilmaisia, enkä sitoutu jatkotilauksiin?
-Kyllä, nyt vain kuusi euroa kahdeksankymmentä senttiä!
-Mutta sanoit äsken, että ilmaiseksi! Kiitos, lopetaan puhelu tähän.

Meni kaksi päivää, ja minulle soitettiin helsinkiläiseltä kauneusklinikalta ja tarjottiin tunnin ilmaista kasvohoitoa. No, mikä ettei kuten Simo Salminen sanoo Sörrelssönin-roolissaan Turhapuro-elokuvassa. Onhan tässä koronakevään aikana kärvennelty.

Menin klinkalle. Vastassa oli tekoripsitekokynsi-barbie, joka piti neljänkymmenen minuutin esitelmän klinikan tarjoamista hoidoista. Hän tutki kynsillään ihoani kymmenen sekuntia ja totesi, että ihoni on sekaiho ja "huokoset kyllä aivan liian isot". Luulin, että ihoni on normaali ja olen ollut siihen ihan tyytyväinen. Hän hymähti - sanoisinko vittumaisesti. Sanon.

Kävimme seuraavan vuoropuhelun:

-Olen hoitanut ihoani teini-iästä asti laatutuotteilla, koska äitini opetti käyttämään niitä. Kaiken lisäksi minulla on hänen perujaan hyvä iho. Ihan niin kuin geneettisesti ja olen siitä iloinen.
-Mutta kyllä tämä nyt kaipaa perusteellista remonttia! Tarvitset neulahoitoa, koska ihosi ei hengitä kunnolla.
-Olen jo 65-vuotias ja ihan tyytyväinen ihooni!
-Ei tässä ikää tuijoteta!  Hoito maksaa normaalisti vuodessa yli 3 000 euroa, mutta jos tänään allekirjoitat sopimuksen, hinta on vain 2 800 euroa. Tai sitten vajaat 300 euroa kuukaudessa. Onko hinta joku ongelma?
-Joo, en lähde tähän nyt, kiitos vaan.

"Konsultaation" jälkeen tekoripsikynsi-barbie "hoiti" ihoni kymmenessä minuutissa "kuntoon" ja näytti ihan peilistä miltä nyt näytti näiden superhyvien tuotteiden jäljiltä.
Näytti just siltä miltä selällään makaavan 65-vuotiaan naaama näyttää. Ei nyt ihan hartioille valu, mutta maan vetovoimalla on tehonsa.

Oheisessa kuvassa olen saunapuhdas, onnellinen, monessa liemessä keitetty nainen. Mutta missä kuluttajasuoja näitä "tarjouksia" vastaan?

Kirsti Paakkanen uhrasi elämänsä työnteolle

Alussa on pieni pellavatukkainen tyttö.

Hän syntyy Saarijärven Lannevedellä Tuumalan tuvassa 12. helmikuuta 1929. Tyttö on Helmi ja Vihtori Poikosen kuopus, ihme jo sellaisenaan, että vielä lapsi saadaan perheeseen, ovathan perheen kaksi vanhinta tytärtä valmiita maailmalle. Pakkasta on helmikuisena valonkitsaana päivänä 36 astetta. Ääriolosuhteissa syntyy tyttö, josta kasvaa äärimmäisyyksien nainen.

Tuumalan tupaan syntyvä tyttö saa nimen Kirsti Kaarina. Kodin maalliset varat eivät ole hääppöiset, vaan sitäkin enemmän on henkistä rikkautta, on käsien taitoa ja mielikuvitusta. Kirstin ollessa kolmevuotias hänen rakkain lelunsa on isän veljeltä Johannekselta Amerikasta saatu nukke. Sen Kirsti nimeää Ertoksi. Erttoa hän pitää hyvänä, ikään kuin aavistuksena siitä, ettei hän saa koskaan omaa lasta.

Kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittaman Kirsti Paakkasen elämäkerran Suurin niistä on rakkaus (Otava 2020) alkulukuja lukee kuin romaania. Siinä ollaan väinölinnamaisissa tunnelmissa agraari-Suomessa, jota ei enää ole olemassakaan. Paavilaisen kaunokirjailijan rikas kieli pääsee tässä kohdin tarinaa oikeuksiinsa, vaikka tunnetaanhan hänet toimittajanakin erinomaisena kirjoittajana. Ollessaan kahdeksantoista vuotta Me Naiset -lehden päätoimittaja hänen pääkirjoituksensa olivat aikakauslehtien parhaimmistoa.

Kirsti Paakkasen elämäkerrassa hän noudattaa taitavasti tarinan kronologisuutta. Paakkanen muuttaa Saarijärveltä Helsinkiin, etenee sisukkuudellaan työelämässä, perustaa legendaarisen mainostoimisto Womenan ja päätyy siihen, mistä Suomen kansa hänet tuntee - Marimekon omistajaksi ja pelastajaksi.

Kirjan sivuilta voi lukea paljon myös rivien välistä. Vaikka lukijaa välillä läkähdyttää Kirsti Paakkasen bisnesälyn, luovuuden ja johtajuuden ylistys, niin kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Paakkanen on ollut olla kova ja oikukas johtaja. Paavilainen kirjoittaa, että "Marimekon työntekijät saavat kokea myös Kirstin arvaamattomuuden. He ovat kuvanneet oloaan kuin saisivat joka aamu vapaalipun Linnanmäen vuoristorataan". Tämäkin lause paljastaa paljon, vaikka yksikään kirjaan haastatelluista marimekkolaisista ei ole ryhtynyt Paakkasta mollaamaan, vaikka aihetta olisi varmasti ollut. Toinen paljastava lause kirjassa kuuluu: "Kun Kirsti tulee Marimekon toimitalon kakkoskerrokseen, ihmisillä on olo kuin tähti olisi laskeutunut paikalle."

Se, mitä Kirsti Paakkanen tekee Marimekossa, ansaitsee kaiken kiitoksen. Hänen aikansa siellä jakautuu kolmeen ajanjaksoon - hapuiluun, sitten seuraa Paakkasen pillin mukainen juoni, jossa ei tarvita organisaatiokaavioita ja aika, jolloin tehdään rahaa ja myös epäonnistuneita kokeiluja. Överiksi menee kuitenkin Paakkasen seuraajan Mika Ihamuotilan luonnehdinta, että Kirsti Paakkasta ihailtaisiin kuten Mannerheimia, Paavo Nurmea tai Adolf Ehnroothia. Niin ikoninen nainen ei Paakkanen sentään ole, ja ehdottomasti häntä ikonisempi oli Marimekon perustaja Armi Ratia.

Alussa on pellavatukkainen tyttö. Lopussa on mustatukkainen 91-vuotias nainen.

Hän on antanut koko elämänsä tinkimättömälle työnteolle. Kun Ulla-Maija Paavilainen kuvailee elämäkerran lopussa Paakkasen Ranskan-talon luksusta, taide- ja sisustusaarteita ja talon emännän vaate- ja kenkämerkkejä, tulee surullinen olo. Kirjan otsikko Suurin niistä on rakkaus saa täyttymyksensä, sillä rakkautta ei ole sittenkään ollut paljon. On kaunista ja kallista turhuutta, mutta ei tullut sitä kaivattua lasta, ja rakkausavioliitto Jorma Paakkasen kanssa päättyi avioeroon jo vuonna 1964. Se päättyi työnteon ja lapsettomuuden takia.

Tuli uusia miehiä, ylistystä, ihailua ja turhaakin imartelua, mutta "helisevä vaski, kilisevä kulkunen: mutta minulla ei olisi rakkautta" kirjoittaa elämäkerturi.


PS. Moni toimittaja on Kirsti Paakkasta haastatellut ja niitä haastatteluja nyt kirjan ilmestyttyä muistellut. Minäkin haastattelin aikoinani Ilta-Sanomiin, kun hän oli Womenan toimitusjohtaja ja sitten Marimekon pelastaja. Viimeksimainitusta haastattelusta minulla on muistona hänen lahjoittamansa mustakultainen, Maija Isolan suunnittelema Fandango-kangas. Se on yhä perheemme joulupöytäliina.

Hyviä hetkiä koronapiinan keskellä

Katson työhuoneemme ikkunasta pimentyneeseen iltaan. Risteys Helsingin Laajasalossa on aavemaisen autio, muutama koiranulkoiluttaja vain kävelee katua pitkin. Kun illan tullen katson ulos, näkymä on ilta illan jälkeen vain hiljentynyt.

Ahdistaa, on ikävä lapsia ja lastenlapsia, jotka asuvat vain muutaman kilometrin päässä meistä. Milloin näemme seuraavan kerran?

Kaiken ahdistuksen ja huolen keskellä on aiheita, joista voi iloita. 

1. Naapurien kesken juttelemme monen metrin päässä toisistamme - miten voidaan, voidaanko hyvin, tarvitaanko kauppa-apua ja pysytään terveinä! Nuori mies samassa kerroksessa totesi juuri lukeneensa Mustasta surmasta. Ei olla siinä tilanteessa lähimainkaan.

2. Vanhimman tyttäreni, kolmen lapsenlapseni äidin arki on juuri nyt kotona työntäyteistä. Hän siivoaa koko ajan, kokkaa ja huolehtii kahden koululaisensa etätöistä, joita tulvii Wilmaan. Siitä tuskaantuneena hän laittoi alkuviikosta opettajalle viestin. Tämä soitti saman tien ja sanoi, ettei kaikkia läksyjä tarvitse tehdä heti. Opettaja lohdutti ja kannusti tukalassa tilanteessa ja osoitti empatian kykynsä ja ammattitaitonsa. 

3. Nuorempi tyttäreni lomautettiin töistään kuten niin moni suomalainen tällä hetkellä. Hänen asuntonsa vuokraisäntä suhtautui tilanteeseen suurenmoisesti ja suostui mukisematta alentamaan vuokraa lomautuksen aikana enemmän kuin tyttäreni pyysi. Mikä helpotus ja ilouuutinen kaiken keskellä.

4. Läheinen ystäväni oli lähdössä kesäksi vapaaehtoistöihin Etiopiaan. Hänen piti opettaa siellä aidsorpoja ompelemaan. Työkeikka peruuntui pari päivää sitten, ja ystäväni oli syystä surullinen ja hädissään - ei  vain siksi, että vuosien unelma kariutui, vaan siitä, että hän oli vuokrannut kotinsa koko kesäksi. Kaksi lääketieteen opiskelijaa, jotka olivat vuokranneet asunnon, ymmärsivät tilanteen, ja vuokrasopimus purettiin tänään.

Opettaisiko tämä poikkeustilanne meille suomalaisillekin jotain? Jotain, jota olemme näinä hulluina vuosina ja vuosikymmeninä kadottaneet - ystävällisyyden, naapuriavun ja ymmärryksen siitä, ettei tämä meno voi jatkua ikuisuuksiin.

Kun liikkumistamme ja kokoontumistamme, sosiaalisia kontaktejame nyt syystä rajoitetaan, muistan, mitä kirjailija Kjell Westö kirjoitti vuonna 2006 julkaistussa upeassa romaanissaan Missä kuljimme kerran: "Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja joissakin lukemattomista taloista joku sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni." 

Elena Leeve ja Emmi Parviainen loistavat Kansallisteatterissa

Valas, sinivalas nieli minut. Piti odottaa kolme päivää ennen kuin sulatin näkemäni. Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Sinivalas-näytelmä on runsaudensarvi, se on yhtä pohjaton kuin sinivalaan vatsa - tai kuin elämä kaikkine ihmissuhteineen, kokemuksineen on. 

Yksi näytelmän roolihenkilöistä, Pekka, sanoo: "Ei meidän olohuoneessa ollu mikään virtahepo, siel oli sinivalas." Niin tuttua, niin raskasta, suunnatonta, rikasta, onnellista ja kauheaa kuin elämä on.

Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön uutuudessa tuntuu siltä, että Paavo Westerberg ei ainakaan säästä itseään, saatikka näyttelijöitään. Hän kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa näkevänsä Sinivalaan henkisenä jatko-osana Kotiin ennen pimeää (2006) näytelmälle. Sitä se on myös katsojalle: ihmissuhteiden monimutkaisuus, muutoksen pelko ja sittenkin muutoksen välttämättömyys tekevät meistä ainakin voimattomia. Ainakin hetkeksi. Riitänkö, rakastetaanko minua, ymmärretäänkö minua väärin? Kuka minä lopulta olen? 

Näytelmän hieno teksti helisee kuin runo, samoin saaren merellinen maisema, jossa kaikki tapahtuu. Saari, joka on liikkeessä, eikä sittenkään. Minulle saari oli ja on saari Pellingissä, jossa luovuin väistämättömän edessä. Saari on sielunmaisema, jonka poluilla yhä unettomina öinä kuljen. Jätin saaren, saari ei minua: "Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni." (Raamattu, Joonan kirja 1:12)

Näytelmässä saarella kesiään viettävä Anna joutuu kohtaamaan luopumisen, kun monta veljeä, velipuolta ja sisko vaativat häntä myymään saareen ja samalla luopumaan menneestä. Kaikkea tätä kirjaa Annasta elämäkertaa kirjoittava kirjailija Laura.

Näytelmä vilisee sukulaisia, monen monituista tapahtumaa, käännettä ja takaumaa, mutta se on ennen kaikkea kahden vahvan naisen näytelmä. 

Elena Leeve ja Emmi Parviainen  kirkkaina ja vahvoina Sinivalaan päärooleissa. (kuva Tommi Mattila)

Sinivalas on Annan, Elena Leeven ja Lauran, Emmi Parviaisen vahvan yhteistyön tulos. On upeaa nähdä heidät jälleen yhdessä näyttämöllä aivan kuten edellisessä Kansallisteatterin yhteistyössään Kolmessa sisaressa, jonka niin ikään Paavo Westerberg ohjasi. Tuntuu kuin nämä kaksi näyttelijää hengittäisivät samaan tahtiin. He osaavat tulkita toisiaan pelkällä katseella, mahdollisimman vähäisin ilmein. Ja mieskirjailija, miesohjaaja ottaa heidät näin upeasti näytelmänsä keskiöön - se on merkittävää näinäkin aikoina, aina.

Westerberg on ihastunut videokuvan käyttöön, ja videota Sinivalaassa riittää. Valo- ja videosuunnittelun toteuttanut Ville Seppänen on tehnyt upeaa työtä, mutta ajoittain tuntuu siltä, etten ole teatterissa vaan elokuvissa. Tekstin runsaudensarven ohella se läkähdyttää ja vähempikin olisi riittänyt.

Paavo Westerbergille vähä ei riitä. Sinivalas on hänen kahdeksas kirjoittamansa näytelmä ja viides jo Kansallisteatterille. 

Hän sanoo: "Ihmisillä on tarve kokoontua yhteen ja kertoa tarinoita."

Leima otsaan: sinä olet eläkeläinen!

Olen ollut nyt kolme viikkoa poissa työelämästä, poissa Avun toimituksesta, jossa tein työelämäni viimeisen, lähes kymmenen vuotta kestäneen jakson. Vauhdikkaiden läksiäisten ja monien kauniiden puheiden jälkeen tuntui kuin olisin muuttunut joksiksin toiseksi - etten olisi enää sama ihminen kuin töissä, vaan "eläkeläinen".

Sanaa "eläkeläinen" olen saanut kuulla kyllästymiseen asti: "Mitä eläkeläinen, miltä tuntuu, kun nyt olet eläkeläinen, eikös olekin ihanaa, kun olet eläkkeellä!" Kuulin sitä jo toimituksessa itseäni monta vuotta nuoremmilta kollegoilta, kun tein ilmoituksen viime syksynä, että lähden eläkkeelle. "Kun olet eläkkeellä, ei tarvitse kirjoittaa!" 

Olen kuunnellut näitä kommentteja häkeltyneenä, aivan uuden leiman saaneena. Enhän minä muuksi muutu, vaikka jäin pois toimituksen arjesta! Olen ihan sama kuin kolme viikkoa sitten, toimittajan työni jatkuu ja kirjoittaminen jatkuu - on itse asiassa jatkunut vähän liiankin vauhdikkaasti. 

Kuluneiden kolmen viikon aikana olen ollut kuin itseni, oman persoonallisuuteni ulkopuolella. Ei siksi, että olen "eläkeläinen". Se, että lähes neljäkymmentä vuotta kestänyt työura loppuu, on iso muutos ja valtavan iso osa koko persoonallisuuttani. Tyttäreni Riina, 35 v.,  sanoi eilen arvanneensa tuntemukseni:"Äiti, työhän on aina ollut hirveän tärkeää sinulle! En voinut kuvitellakaan, että solahdat hetkessä joutilaaksi!"

En ole kaivannut hetkeäkään toimituksen hektiseen arkeen, en kokouksiin, en pakollisiin henkilöstöinfoihin. Olen kuitenkin huomannut, että oma sisäinen pakkoni, jatkuvaan aikatauluttamiseen ja suorittamiseen tottuminen eivät hellitä hetkessä, eivät edes kolmessa viikossa. "Eläkeläisen" pitää nyt opetella uusi tapa elää ja antaa itselleen ja myös läheisilleen aikaa. Alan vähitellen opetella välillä vain olemaan. Eikös se kuulu "eläkeläisen" elämään? Samoin kuntosali, jonne mieheni Juhan kanssa olemme nyt ilmoittautuneet.

Lankomieheni, näyttelijä, ohjaaja Kari Heiskanen, joka on samaa erinomaista vuosikertaa 1955 kuin minä, kiteytti tuntoni taannoin: "Työelämähän vie kuin juna eteenpäin, ja se on kuin haarniska, joka suojaa. Tapahtuipa elämässä mitä tahansa, sinulla on aina ollut se työ." Myönsin todeksi. Yksityiselämääni on mahtunut monia vaiheita, paljon iloa ja suuria suruja, mutta aina olen voinut mennä töihin.

Tänään tunnen, että olen uuden seikkailun alussa aivan kuten nainen Tallinnan Fotografiskassa näkemässäni valokuvassa. Skotti Kirsty Mitchellin Wonderland-näyttelyssä viime syksynä katsoin tätä kuvaa, enkä vielä tiennyt, mihin suuntaan laivani vie. Nyt käsissäni on monta laivaa, joita voin itse ohjata!

Tänään paine hellitti, ja se oli upea tunne. Aurinko paistoi uuden kotimme huoneisiin, menin alakerrassa sijaitsevaan Alepaan ostamaan uunituoreita croissantteja, ja huikaiseva ilo täytti mieleni. Minusta tuntui kuin olisin lomalla Kreikassa menossa lähikauppaan, vapaana maanantaiaamun työahdistuksesta (monille tuttua). Vein croissantit sille ihastuttavalle ihmiselle, josta nyt teen elämäkertaa (pian lisää Tammen katalogissa) ja nauroimme vedet silmissä "eläkeläiselle". Hän sanoi kauniisti: "Sinähän olet se sama Liisa, jonka seikkailuista voimme edelleen lukea!"

PS. Muutoksen rajuudesta kertoo huuleeni ilmestynyt viime viikolla pesiytynyt herpes. Olen työelämäni vuosikymmeninä saanut sen kuukautisista, kovasta auringonpaisteesta tai kovasta henkisestä paineesta. Ei ole vaikea päätellä, mikä nyt on ollut syy.  

PIENI SUURI SEELA SELLA JÄRISYTTÄÄ HITLERINÄ

Seela Sella, 83 v. tekee yhtään liioittelematta tänä keväänä pitkän uransa ehkä vaativimman roolin Hitler ja blondi -näytelmässä. Hänestä tuli juutalainen edesmenneen puolisonsa, näyttelijä Elis Sellan (1930-1992) myötä, ja rooli Hitlerinä on siksi syvästi henkilökohtainen, hänen omaa perhettään koskettava. 

Seela Sella ei ole ennenkään vältellyt rohkeita aiheita saatikka suoraa puhetta. Nyt hän sukeltaa maailmaan, jonka ei soisi enää ikinä toistuvan: rotuvihaan, joka johti kansanmurhaan ja maailmansotaan. Näytelmän ensi-ilta osui järkyttävään ajankohtaan - sitä seuraavana päivänä Saksassa tapahtui äärioikeistolaisen fanaatikon tekemä joukkomurha, ja Saksassa syvästi huolissaan maan nykykehityksestä. 

Tampereen Työväen Teatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotantona tehty näytelmä oli tehtävä, johon Seela Sella vastasi heti myöntävästi, kun niin ikään juutalainen Michael Baran pyysi häntä mukaan. Näytelmä on Baranin kirjoittama ja ohjaama.

Seela Sella ja Verneri Lilja Hitlerinä ja saksanpaimenkoira Blondina. (kuva Kari Sunnari)

Näytelmän alku ei huvittanut minua millään tasolla, vaikka osaa ensi-iltayleisöstä se tuntui naurattavan. Sellan tavoin ison roolin Hitlerin Blondi-koirana tekevä nuori näyttelijä Verneri Lilja esitteli itsensä ja kysyi onko yleisön joukossa natseja, uusnatseja tai heitä, jotka viittaavat pitävänsä Seelasta ja sitä myöten osaavat sen tietyn käsitervehdyksen... Ymmärsin ironian, mutta se, että äärioikeistolaiset voimat ovat ympäri Eurooppaa nousussa, ei ole vitsailun paikka.

Näytelmän alaotsikko on Kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle. Laulut, joita ensi-illassa säesti upeasti Mariola Aniolek, kuljettivat Hitlerin tarinaa lapsuudesta kohti poliittista voittoa ja lopulta itsemurhaan Berliinissä vuonna 1945.

Seela Sella tavoittaa järisyttävän fyysisesti Hitlerin elkeet ja tavan puhua, hänen alemmuudentunteensa, suuruudenhulluuden, henkilökohtaisista pettymyksistä ja perversioista kumpuavan vihan ja mielisairauden. Hänen Hitlerinsä on fanaatikko, joka saa diktaattorin valtuudet, mutta myös säälittävä surkimus. Se ei tarkoita sitä, että katsoja alkaisi sympatiseerata tätä. Sillä mielisairashan Hitler oli, millään muulla mittarilla tätä katkeroitunnutta wannabe-taiteilijaa, kokonaisia armeijoita liikutellutta korpraalia, vegetaristia, lääkkeiden sekakäyttäjää ja tuhatvuotisen valtakunnan johtajaksi itseänsä kuvitellutta miestä ei voida luonnehtia.

Seela Sella ei sorru Hitler-maneereihin, mutta hallitsee hyytävästi tämän elekielen. (kuva Kari Sunnari)

Seela Sella on jokaista liikettä ja äänenpainoa myöten se hullu diktaattori, jonka olemme nähneet vanhoissa uutisfilmeissä, diktaattori, jonka käynnistämän sodan takia syttyi toinen maailmansota ja kuoli yli 70 miljoonaa ihmistä.

Kun Verneri Lilja luetteli kuolleiden lukumäärää ja niitä yrityksiä, jotka olivat taloudellisesti tukemassa vuonna 1933 Kansallissosialistista puoluetta, katsomo oli hiiren hiljaa. Luvut kertovat inhimillisen kärsimyksen määrästä, ja keskitysleirien työvoimalla menestykseen kohonneiden yritysten nimissä on monta nykyäänkin tuttua nimeä – sellaisia kuin Siemens, Opel, Krupp ja IG Farben-lääketehdas, joka toimitti keskitysleireillä käytettyä Zyklon B-kaasuseosta.

Loppukuva hiljensi. Kovin kaunis, pieni suuri Seela Sella alushameessaan lauloi hiljaa saksankielistä laulua ja yleisön aplodeeratessa seisaaltaan hän suorastaan hyppeli riemusta tehtyään tämän roolin.

Tarja Simonen lavastus ja puvustus on niukkuudessaan puhutteleva. Näyttämöllä ei nähdä yhtään hakaristiä ja ainoa natsitunnus on Verneri Liljan Hitler-Jugendin ruskea paita. Katossa roikkuvat valkoiset ilmapallot toimivat hienosti videokuvina. 

Näytelmää esitetään tänä keväänä Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen -
näyttämöllä ja syksyllä Kansallisteatterin ison remontin takia väistötilassa Vallilan konepajassa eli Vallilan Kansallisteatterissa.

Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen Mielipuolen kimpussa

Eipä olisi lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskanen voinut aloittaa ohjaajan työtään paremmin kuin Teatterin Vantaan Silkkisalissa - samassa paikassa, jossa hän on itse esiintynyt monet kerrat. Myös vaativissa monologirooleissa, jotka ovat näyttelijätaiteen ehkä vaikeimpia lajeja. 

Ja kaikkien monologien klassikko on tietenkin Nikolai Gogolin (1809-1852) Mielipuolen päiväkirja, joka kertoo nimineuvos Aksenti Ivanovits Popristsinin suistumisesta mielisairauteen. Vaatimaton virkamies joutuu päivä päivältä pahemmaksi muuttuvien kuvitelmien valtaan ja luulee loppujen lopuksi olevansa Espanjan kuningas, ja että maa laskeutuu kuuhun. Espanja, jossa hän luulee olevansa, on tietenkin mielisairaala. 

Vantaan Mielipuolena nähdään lahjakas Antti Peltola, jonka fleksiibeli olemus ja ilmaisu tekivät vaikutuksen jo Helsingin kaupunginteatterin Komisario Palmussa. Ilun ohjaus saa hänestä irti kaikki traagiskoomisen tarinan sävyt. Peltola huhkii lavalla alusta alkaen hiki purskuen, ja väliajan jälkeen vauhti vain kiihtyy. 

Mielipuolisen hyvä Antti Peltola. (kuva Mika Salmi)

Olen nähnyt kolmen näyttelijän tulkinnan Mielipuolen päiväkirjasta - jo monta vuosikymmentä sitten Kansallisteatterissa Tarmo Mannin, joka lopulta tuntui esittävän enemmän itseään kuin Gogolin luomaa mielipuolta. Kun Manni herkutteli omalla egollaan ja pelkkä paita päällään paistatteli näyttämöllä, niin Martti Suosalo teki muutamia vuosia sitten Aleksanterin teatterissa mieleenpainuvan tulkinnan. Antti Peltolan versio ei kalpene sen rinnalla. Molempien tulkinta on koskettanut sydänjuuria myöten.

Katsomo hiljeni, kun Mielipuolen viimeinen visio on kaukana etäisyydessä siintävä äiti Venäjä ja oma äiti, jolle hän huutaa apua, pelastusta. "Tule äiti pelastamaan pieni poikasi!"

KOM-TEATTERIN POIKA OSUU SUORAAN SIELUUN

Tämän henkilökohtaisempaa, syvälle omiin tunteisiini ja elämänkokemuksiini osuvaa näytelmää en ole pitkään aikaan nähnyt. Siksi pystyn kirjoittamaan tästä vasta nyt, kolme päivää ensi-illan jälkeen.

Ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) Poika on hänen omien sanojensa mukaan hänen näytelmistään henkilökohtaisin. Hän on kuvannut Poikaa vanhemmuuden painajaiseksi. "Jos haluat onnellisen elämän, älä hanki lapsia..." Mutta kuka sellaista miettii lapsia halutessaan, perhettä perustaessaan? Kun edessä on tulevaisuus, elämää loputtomiin?

Olen itse kokenut perheessäni nuoren ahdistuksen, joka johti hirveimpään vaihtoehtoon - itsemurhaan. Olen kuluneiden seitsemän vuoden aikana kysynyt monta kertaa itseltäni ne kysymykset, joita näytelmän isä ja äiti kysyvät: mitä olisin voinut tehdä toisin, miksi kysyin häneltä vääriä kysymyksiä, miksi pienestä, valoisasta, lahjakkaasta, kaksi loppututkintoa suorittaneesta lapsesta tuli se syvään masennukseen ajautunut nuori aikuinen? Miksi elämä muuttui niin raskaaksi, että vain kuolema oli vaihtoehto? Miksei hän nähnyt enää mitään valoa?

Kom-teatterissa vanhemmuuden painajainen muuttuu todeksi. Nuori ohjaaja Riikka Oksanen tavoittaa todellisuuden aidosti, eikä hänen tulkintansa liioittele. Lukioikäinen Niko ei jaksa enää käydä koulua, häntä ei kiinnosta mikään, eikä muutto äidin luota isän uusperheen luokse tuo mitään ratkaisua. Hän ajautuu yhä syvemmälle synkkyyteen kunnes joutuu itsemurhayrityksen jälkeen sairaalaan, josta vanhemmat auttavat hänet pois, kotiin, jonne hän haluaa ja saa vanhempansa vakuuttuneeksi, ettei hän tarvitse sairaalahoitoa tai terapiaa.

Hänen vakuuttelunsa vakuuttaa myös vanhemmat, sillä me vanhemmathan uskomme ja luotamme.

Loistava, suurenmoisesti rooliaan tulkitseva Paavo Kinnunen tekee roolissaan Nikona järkyttävän todentuntuisen tulkinnan. Olen nähnyt hänet jo monissa rooleissa, eikä Kinnunen juutu yhteen ilmaisuun. Hänen Nikonsa on niin todellinen, että tekisi mieli ottaa tämä pieni poika syliin ja sanoa, ettei mitään hätää. Että elämä on sittenkin kaikkine vaikeuksineen elämisen arvoista. Että sinua rakastetaan, että sinä et ole yksin. Ota vastaan kaikki se tuki, joka sinulle annetaan!

Paavo Kinnusen ohella tarinaa kannattelevat isää näyttelevä Niko Saarela ja tämän nuorta Sofiaa vaimoa näyttelevä Ria Kataja, joka toteaa miehelleen, että elämä kiertyy nykyään vain Nikon ja tämän ahdistuksen ympärille. Silloin itkin katsomossa.

Paavo Kinnunen tekee Nikona hienon ja koskettavan roolin joka on hyvin todellinen ja totta. (kuva Marko Mäkinen)

ELÄMME KONSULTTIEN JA HUIJARIEN AIKAA

Ryhmäteatterin uutuusnäytelmä Usko, toivo, huijaus ottaa vahvasti kantaa moneen nykyhetken ilmiöön. Vera Tyhtilän kirjoittaman näytelmän alaotsikko kuuluu "kuinka köyhää huijataan". Näytelmän nimi perustuu psykiatri Hannu Lauerman samannimiseen kirjaan, ja näytelmässä onkin mukana hyvin hänen tyyppisensä oikeuspsykiatri (Robin Svartström). 

Köyhä tarkoittaa tässä yhteydessä ketä tahansa meistä, niin työelämässä olevia tai sieltä syrjäytyneitä, meitä ja heitä, jotka uskovat sokeasti konsulttien sanomaan ja toisaalta sosiaalisen median suoltamaan mielipidetulvaan. Kovin helposti me tulemme huijatuiksi! 

Yksi näytelmän koskettavia teemoja on se, miten perheen teini-ikäinen tytär (Jutta Järvinen, TeaK)  saa enemmän lämpöä ja läheisyyttä somessa tutustumaltaan mieheltä kuin vanhemmiltaan. Digitaalinen virta vie hänet vaarallisille vesille, eivätkä vanhemmat tiedä asiasta mitään. Tytär kaipaa läsnäoloa, mutta siihen ei vanhemmilla ole aikaa, ei kykyä pysähtyä edes hetkeksi kuuntelemaan hänen yksinäisyyttään. Kännykän ruudulla näkyvä tuntematon mies on tytölle läheisempi kuin oma äiti tai isä.

Juha Kukkosen ohjaus paljastaa ennen kaikkea karusti sen, miten työtön pariskunta (Minna Suuronen ja Robin Svartström) joutuvat digitaaligurun pauloihin. Nämä gurut, konsultit ja yrityksiltä satoja tuhansia kupanneet tyypit ovat tuttuja monelta alalta. Konsulteilla on suuret puheet, paljon ylisanoja, ja he tietävät kaiken paremmin kuin ammatissaan pitkään olleet työntekijät. Kokemuksella, ammattitaidolla ja pitkällä työuralla ei ole näille tyypeille mitään merkitystä. Vuosien varrella näitä todellisen elämän konsultteja kuunnellessa on tullut usein mieleen H.C. Andersenin satu Keisarin uusista vaatteista. 

Gurua näyttelevä Santtu Karvonen on pelimies, jonka elkeet ja puheet ovat juuri sitä, mitä todellisuudessakin nähdään. Hän julistaa sanomaansa kuin herätyskokouksen saarnamies, lietsoo asiakkaansa uskomaan suureen tulevaisuuteen ja pilvilinnoihin, jotka eivät voi missään tilanteessa toteutua. Raha saatuaan guru jättää asiakkaansa heitteille. Hän on erinomaisesti luotu roolihahmo,  jonka olemuksen Karvonen saavuttaa hyytävästi. 

Jutta Järvinen on tytär, Minna Suuronen työttömäksi jäävä äiti (kuva Mitro Härkönen).

Kauppamatkustajan kuolema järisyttää

Kirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema -näytelmällä on ikää 70 vuotta. Death of a Salesman nähtiin ensimmäistä kertaa näyttämöllä Broadwaylla New Yorkissa Morosco Theatressa 10. helmikuuta vuonna 1949. Näytelmä oli Millerin uran läpimurto.

Olisiko Kauppamatkustajan sanoma vanhentunut? Ei missään nimessä. Työelämässä epäonnistuminen, avioliiton ja isä-poika-suhteen kuvaus, rahahuolten luomat paineet, unelmissa pettyminen ja niihin silti kurkottaminen - ne ovat elämää, jota elämme.

Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähdään järisyttävän vahva tulkinta Willy Lomanista, kauppamatkustajasta, joka on urallaan kuvitellut itsestään suuria. Mika Myllyahon ohjaus on paras versio näytelmästä, jonka pääroolissa olen nähnyt vuosikymmenien varrella Pentti Siimeksen, Esko Salmisen, Juha Mujeen ja vuonna 2012 myös New Yorkissa Philip Seymour Hoffmanin. Hänen loppunsa kaksi vuotta myöhemmin muistuttaa traagisesti Willy Lomanin lopullista ratkaisua.

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähdään nyt syvästi inhimillinen tragedia, josta löytyy kosketuskohtia monen katsojan omaan elämään.

Aku Hirviniemi, Hannu-Pekka Björkman ja Samuli Niittymäki ovat näytelmän vahva kolmikko, isä ja hänen poikansa. (kuva Mitro Härkönen)

 

Unelmissaan pettyneen, 34 vuotta kestäneen kaupparatsun työstä lopulta potkut saaneen Willy Lomanin viimeinen toivo on hänen pojassaan Biffissä. Isän ja pojan, Hannu-Pekka Björkmanin ja Aku Hirviniemen välinen yhteenotto on niin väkevää teatteria, etten voinut hillitä itkuani. Kohtaus porautuu terävästi isän ja pojan keskinäiseen rakkauteen, kahden sukupolven väliseen kuiluun ja isän pettymykseen, ettei poika voikaan paikata hänen unelmansa romahtamista. Miten voisikaan?

Jos Willy Loman on pettynyt poikaansa Biffiin, yhtä vähän odotuksiin vastaa perheen toinen poika Happy, jota näyttelee herkästi Samuli Niittymäki. Perheen keskiössä on aviomiestään loppuun asti kannustava vaimo Linda, joka asettuu aina miehensä, ei poikiensa puolelle. Kristiina Halttu on roolissaan levollisesti ja vahvana läsnä.

Kristiina Halttu ei tee mitään liikaa, eikä liian vähän roolissaan Linda Lomanina. (kuva Mitro Härkönen)

 

Kauppamatkustaja on ihmissuhdenäytelmä, ja samalla se kuvaa amerikkalaisen unelman, jatkuvan menestyksen toiveen romahtamista. Tässäkään näytelmän sanoma ei ole vanhentunut, sillä nykyinen työelämä Suomessa on jatkuvine yt-neuvotteluineen raadollista taistelua.

Jukka-Pekka Palo, Petri Liski, Paula Siimes, Heikki Pitkänen ja Aksa Korttila tekevät näytelmän muissa rooleissa vahvat tulkinnat. Jokainen rooli alleviivaa sitä, miten nyt ei olla suuren laman kurittamassa New Yorkissa, vaan tässä ajassa.

Kati Lukan suunnittelema lavastus, joka ensimmäisessä näyttämökuvassa vaikutti ankealta, paljastuu tarinan edetessä erinomaisen toimivaksi kuvaukseksi suurkaupungin kivierämaasta.

Tämä Kauppamatkustajan kuolema ei unohdu, vaan jää mieleen suurena elämyksenä, monien ajatusten herättäjänä.