Me emme koskaan halunneet koiraa. Emme koskaan tosissaan miettineet koiran hankkimista, emmekä ikinä - emme ikinä - osanneet kuvitella, miten koiraan voi kiintyä. Näin meille Juhan kanssa kuitenkin kävi. Pyytämättä, kysymättä ja aika äkillisesti.
Pikkuruinen Bella-koira tuli elämäämme puolitoista vuotta sitten, kun poikamme, jo aikuinen mies, osti koiran Viikin löytöeläinkodista. Hän oli halunnut koiraa lapsesta asti, mutta ei tiennyt, mitä koiraan sitoutuminen tarkoittaa, mitä se vaatii ja mitä elämä koiran kanssa ylipäätänsä edellyttää.
 |
Kulunut kamala koronavuosi - sitä se on todella monelta osin ollut - johti siihen, ettei hän voinut pitää pienessä Kallion-yksiössään Bellaa. Bella ei ollut enää todellakaan pikkuruinen, vaan silkkaa voimaa, energisyyttä ja aktiivisuutta vaativa monirotuinen pittbullin ja luultavasti unkarin vislan geeneillä varustettu monirotuinen, utelias ja leikkisä neiti. Ikäneito siitä tuli lokakuisessa sterilisaatiossa, joka tehtiin tähystysleikkauksessa. Toipuminen oli nopeaa avoleikkaukseen verrattuna!
Bella oli meillä keväällä, yhä enemmän loppukesästä ja lopulta muutamia päiviä lukuunottamatta koko syksyn. Se tottui rutiineihimme, päivärytmiimme ja oppi koko ajan lisää. Ei tarvinnut sanoa kuin sanat "ulos", "pitäisikö", "ruokaa", "aamupuuro", "oma paikka" ja moni muu tuttu sana, kun sen herkät korvat taipuilivat taakse ja eteen. Välillä oli olo, että kohta se osaa jo puhua!
Parhaita hetkiä olivat pitkät lenkit Stansvikin kevääseen heräävässä metsässä ja syksyllä Laajasalossa, Tullisaaren puistossa, kunnes polveni teki tenän. Kipu äityikin niin pahaksi, että suuntaan keväällä polven tekonivelleikkaukseen Tampereen tekonivelsairaala Coxaan. Syy leikkaukseen ei toki ole Bellan, vaan Talvitien suvun huonojen nivelrikkopolvien.
Vaan yhtä Bella ei oppinut. Ulkoilessa Bella veti meitä, me emme Bellaa vähän niin kuin J.Karjalaisen Doris-biisissä Doris vie.
Kävimme kuukausi sitten hihnakoulutuksessakin, Bella, poikamme ja minä. Meistä ei kuitenkaan ollut kouluttajiksi, ei ollut taitoa eikä kokemusta.
Meidän kolmen, Juhan, poikamme ja minun elämäntilanteeseessa Bellaa ei voitu enää pitää. Bellasta luopumista itkettiin koko joulu ja kävimme tilanteesta perusteelliset keskustelut. Varsinkin minä itkin, mutta mikä on koiralle parasta? Ei omaan ikävään takertuminen, vaan se, että koira saa elää koiran parasta elämää.
Laitoin myynti-ilmoituksen Bellasta tori-fi.-koirasivustolle tiistaiaamuna. Sen jälkeen alkoi puhelin soida, tekstiviestit kilkattaa ja torin sivulleni tuli yli 50 ostotarjousta. Oli hevostilan isäntää Lohtajalta, kettujakin (!) hoitanutta emäntää Etelä-Pohjanmaalta, vanhaa poikaa Nurmijärveltä, nuoria pareja, jotka etsivät lenkkikaveria ja monia, joilla oli kissoja kotona! Oli yksinhuoltajaäitejä, jotka etsivät lapsilleen leikkikaveria ja monia, joilla ei ollut koirista mitään kokemusta.
Koska maailmaan mahtuu myös ihmeitä, ihme myös tapahtui. Soitto Tampereelta ratkaisi tilanteen ja luotin jälleen kerran intuitiooni. Perhe, äiti, isä ja 6-vuotias poika ja 12-vuotias tyttö, tuli jo tiistai-iltana tapaamaan Bellaa.
Tällä ihanalla perheellä on aiemmin ollut bokseri ja amerikan pittbull sekä useita hoitokoiria. Edesmenneitä koiria kaivatessaan he ovat jo puoli vuotta etsineet koiraa. Vanhemmat ovat paneutuneet koiran ulkoiluttamiseen ja kouluttamiseen, mutta myös hellään huolenpitoon. Koira on heille perheenjäsen kuten Bella oli meillekin.
Veimme Bellan vuoden viimeisenä päivänä Tampereen Messukylään, edesmenneen kirjailija Kalle Päätalon naapurustoon. Nukuimme viimeisen yön kotona huonosti, myös muuten sikeäuninen Bella, joka oli pitkin yötä valveilla ja tuijotti minua. Koira vaistoaa paljon enemmän kuin me ihmiset osaamme edes kuvitella.
Uudessa Tampereen-kodissa oli kaikki valmiina, ja meillä oli autossa Bellan muuttokuorma omaa sänkyä ja Anu Pentikin vihreää saalia myöten (vanhempieni peruja se!). Bella riemastui omakotitalon aidatulla pihalla, jossa se sai ensimmäistä kertaa juosta vapaana, jos ei lasketa mukaan Kruunuvuorenrannan koirapuistoa. Se tutki uteliaana uuden kodin kaikki nurkat ja liehui ympäriinsä. Bellan uusi emäntä luonnehti hienosti, että Stadin neiti muutti nyt Tampereelle!
Lähdön hetki oli vaikea. Itketti, kun Bella katsoi ruskeilla silmillään ja oli lähdössä mukaamme. Halasin nopeasti Bellaa ja toivotin sille parasta koiran elämää ikinä.
Itkin auton ratissa ja nytkin itkettää, mutta kyynelten seassa on myös ilon kyyneleitä.
Nyt Bella on ollut uudessa kodissa muutaman tunnin ja saan liikuttavia kuvia, joissa se on tuttu ilme naamallaan.
En ikinä tule unohtamaan Bellaa, en sitä iloa ja pyyteetöntä rakkautta, jota se toi meille tämän vaikean vuoden aikana. Sen karvoja löytyy meiltä varmaan vielä monta viikkoa ja jokainen askel pihalla muistuttaa, millä voimalla se ryntäsi ulos ja miten sen häntä vispasi ilosta jokaisen vastaantulijan kohdalla.
Kotipihalla löydän taskustani vielä muutaman Bellan namun, otan ne käteeni ja tunnen sen viiksikarvat kämmenelläni. Ja tietysti märän kirsun, jonka se tökkäsi usein silmälaseihini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti