torstai 1. joulukuuta 2022

Ronjan keväthuuto soi Suomen Kansallisteatterissa lumoavan kauniina

 "Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä."

Niin alkaa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären ihana tarina, ja tarinan lumon saavuttaa myös Suomen Kansallisteatterin Ronja. Se on herkkä, paikoin jopa pelottava ja kaunis tulkinta Lindgrenin vuonna 1981 ilmestyneestä viimeisestä romaanista.

Aleksis Meaneyn ohjaus ja Akse Petterssonin  näyttämösovitus vie katsojan suoraan Matiaksenmetsän ihmeelliseen, vaaralliseen ja kauniiseen maailmaan. Tarinan teemat ovat moninaiset. On kahden toisiaan vihaavan suvun suorastaan shakespearelainen taistelu vallasta, lapsen kasvu teiniksi ja kapinasta vanhempiaan vastaan ja loppujen lopuksi ystävyys ja rakkaus voittavat vihan. Syntyy ymmärrys, mikä on moraalisesti oikeaa, mikä väärää.

Aksa Korttila ja Otto Rokka

Aksa Korttilaa uskottavampaa Ronjaa on vaikea keksiä. Hän on fyysisesti kuin liekeissä ja tulkitsee Ronjan tunteiden paloa ja intohimoista luonnetta niin uskottavasti, että katsojan silmiin nousevat hetkittäin kyyneleet. Otto Rokka on Borkanpoika Birkinä hyvä vastavoima Aksa Korttilalle. Heidän keskinäiset kohtauksensa kantavat tarinaa eteenpäin hengästyttävällä vimmalla, ja hypyt turvaköysissä yli Helvetinkuilun ovat akrobaattisen upeita ilmalentoja.

Heikki Nousiainen on juuri niin koskettava Kalju-Pietu kuin tämä on romaanissakin - Ronjaa viisaasti elämään ohjaavana vanhuksena. Kalju-Pietun kuolema kerrotaan näytelmäversiossa niin kauniisti, ettei kuolema tunnu yhtään pelottavalta. "Nyt minä lähden", hän sanoo ja lähtee.

Aksa Korttila ja Heikki Nousiainen


Harri Nousiainen Matiaksena ja Tero Koponen Borkana mittelevät keskenään väkivahvoina ja sopivan koomisina, sillä onhan heidän keskinäinen vihansa hetkittäin hirmuista. Kristo Salmisen ohjaama taistelukoreografia saa heidät paiskomaan toisiaan kuin painiottelussa.

Koko erinomainen ensemble muuntautuu männiäisiksi, kakkiaisiksi, ajattariksi, jopa hevosiksi. Katri Renton lavastus ja Pyry Hyttisen videosuunnittelu muuttavat suuren näyttämön keväästä talveksi, ja Kalle Ropposen valoissa leijailevat välillä linnut, välillä lumihiutaleet. Saija Siekkisen pukusuunnittelu on peruukkeja myöten juuri sen kaltainen kuin Ronjan maailman on aina kuvitellutkin.

Ronja Ryövärintytär on satu, mutta kaikkien hyvien satujen tapaan se on myös viisas tarina aikuiselle, joka muistaa, miten vaativa on vaihe lapsuuden ja aikuiseksi kasvamisen välimaastossa. 

Aksa Korttila ja Maruska Verona


"On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus." (Sitaatit Ronja Ryövärintytär, suomennos Tuula Taanila.)

Ronja Ryövärintytär Suomen Kansallisteatterissa, esityskuvat Mitro Härkönen. Näytelmää suositellaan yli kuusivuotiaille. Yläikärajaa ei ole! 


perjantai 18. marraskuuta 2022

Fanny ja Alexander -näytelmässä hyvä ja paha, valo ja pimeys käyvät kamppailua keskenään

Rakastettu, suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvanut Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander saa nyt vaikuttavan toteutuksen Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Ohjaaja, tekstin sovittanut Paavo Westerberg valmisteli esitystä pitkään, ja kaikki maailmassa parin vuoden aikana tapahtunut on varmasti vaikuttanut hänen tulkintaansa tarinasta. Hyvä ja paha, riehakas hedonismi, elämännautinnot ja puritaaninen ankaruus käyvät näytelmässä keskenään kamppailua. Kuten ne todellisessa elämässäkin tekevät.



Olavi Uusivirta ja Elena Leeve

Fanny ja Alexander ei ole satu, vaikka siinä on monia taianomaisia elementtejä ja mystiikkaa. Westerbergin ja hänen upean ensemblensä tulkinta on runsaudensarvi, josta löytää monia koskettavia teemoja. Piispa Vergeruksen harjoittama henkinen ja fyysinen perheväkivalta ei ole niistä vähäisin, ja kun se valotetaan Ekdahlin suvun riehakasta elämäntapaa vasten, on kontrasti pimeän ja valon välillä hyvin selkeä.

Nimirooleissa ei elokuvan tapaan ole lapsinäyttelijöitä. Heitä näyttelevät nyt Olavi Uusivirta ja Elena Leeve. Molempien rooleissa on herkkyyttä ja vahvaa läsnäoloa. Se, miten Alexander kasvaa omapäisestä pikkupojasta kohti aikuisuutta, tulkitaan järkyttävällä tavalla kohtauksessa, jossa piispa väkivalloin hakkaa pojasta syntiä pois.

Isosta ensemblestä kohoaa muutama roolityö ylitse muiden. Ekdahlin suvun kantaäiti Helena on yksi tarinan ja tietysti koko suvun koossapitäviä voimia, ja Rea Mauranen on roolissaan hurmaava ja rauhallisesti läsnäoleva viisas nainen. Salaperäistä, lempeää Isak Jacobia näyttelevä Jouko Klemettilä tuo kohtauksissaan näyttämölle toivoa hyvän voitosta. Emmi Pesonen Ismaelin roolissa on salaperäinen ja samalla vaikuttava hahmo.


Rea Mauranen 


Jouko Klemettilä ja Eero Aho

Keskeisissä, Fanny ja Alexanderin ohella vaativimmissa rooleissa ovat Eero Aho ja Anna-Maija Tuokko, joka näyttää jälleen miten lahjakas näyttelijä hän on. Viime vuosina hän on loistanut teatterissa, elokuvissa ja televisiossa monena sekä monipuolisena ja tekee nyt Emilienä riipaisevan vahvan roolin. Eero Aho on julmankova Vergerus yrityksessään hallita vaimoaan ja tämän lapsia. Hänen ja Anna-Maija Tuokon väliset kohtaukset ovat näytelmän vaativimpia, ja molemmat näyttelevät kuin vereslihalla.

Eero Aho ja Anna-Maija Tuokko


Näytelmää ei ole toteutettu 1900-luvun alun epookkiin lukuun ottamatta muutamia kohtauksia, joissa Rea Mauranen on puvustettu ajan hengen mukaisesti. Antti Mattilan lavastus vie katsojan erilaisiin huoneisiin, jotka heijastavat hyvin kunkin kohtauksen henkistä ilmapiiriä.

Modernisointi ei vie esityksen tehoa, ja ainoa kriittinen kommentti koskee esityksen kestoa. Kolme ja puoli tuntia on melkoinen istunto, vaikka tarina eteneekin vauhdilla. 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö Fanny ja Alexander, esityskuvat Otto-Ville Väätäinen

tiistai 25. lokakuuta 2022

Mika Nuojuan ja Martti Suosalon Kiviä taskussa -maraton jo 20 vuotta!

Kaksikymmentä vuotta, 862 esitystä ympäri Suomea, onhan se melkoinen menestys! Pentti "Bona" Kotkaniemen ohjaama Kiviä taskussa -menestysnäytelmän ensi-ilta oli 24. lokakuuta vuonna 2002 Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa, ja nyt se nähtiin juhlanäytöksessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin Arena-näyttämöllä.

Mika Nuojua ja Martti Suosalo ovat jaksaneet pitää esityksen hengissä kaikki nämä vuodet ja syöttävät toisilleen repliikkejä lähes yltiöpäisellä riemulla. 

Mika Nuojua ja Martti Suosalo, 20 vuotta sitten Studio Pasilassa ja nyt Arena-näyttämöllä.(kuva Tapio Vanhatalo)

Tarina lukuisine roolitulkintoineen on pysynyt samana, ja matkan varrella mukaan on tarttunut oivalluksia, improvisaatiota ja myös muutamia hetkiä, jolloin näyttelijät "putoavat", nauravat toisilleen ja vetävät yleisön rampin yli yhteiseen ilonpitoon. Taidollaan he palaavat kuitenkin sekunnissa monitulkintaisten rooliensa vaatimuksiin.

Vauhdikasta menoa! (kuva Tapio Vanhatalo)

Mistä moinen herkku löytyi aikoinaan kaupunginteatteriin? Tästä oli soitettava teatterin entisen johtajalle, näyttelijälle Asko Sarkolalle, joka oli juhlanäytöksessä mukana tyttärensä, näyttelijä Saga Sarkolan kanssa.

"Juttu meni niin, että teatterin erinomainen dramaturgi Annikki Ellonen löysi Marie Jonesin näytelmän Lontoosta, josta Annikki bongasi monia näytelmiä. Kun Pekka Strang ja Sampo Sarkola saivat tekstin käsiinsä, he harjoittelivat sen yhden kesän aikana. Ensi-ilta oli Svenska Teaternin pienellä näyttämöllä. Päivänmäärä sattui olemaan dramaattisesti 12.9.2001, vain päivä New Yorkin kaksoistornien romahduksen jälkeen. Kun näytelmässä todetaan, että huumori auttaa tragedian keskellä, ei kukaan nauranut."

Svenskanista näytelmä siirtyi Lilla Teaterniin. Asko Sarkola mietti, että se on saatava myös suomenkielisenä esityksenä, ja suomentajaksi tuli Henri Kapulainen.

"En voinut ajatella sen parempaa ohjaajaa näytelmälle kuin Bona Kotkaniemi. Hänen ohjauksensa ja Mikan ja Manun näyttelijäntaidoilla Kiviä taskusta tuli menestys."

Asko Sarkola sanoo, ettei teksti ole menettänyt mitään tuoreudestaan.

"Siinä kiteytyy kansanteatterin ydin. Kahden luuserin tarina on koskettava kaikessa hauskuudessaan, ja Mika ja Manu löytävät kyllä tekstin kipupisteet. Siinä on jotain samaa kuin Shakespearen Kesäyön unelman loppukohtauksessa, jonka tarinan niin sanotut amatöörinäyttelijät esittävät."

Keväällä 2003 Mika Nuojua ja Martti Suosalo saivat kirjeen kollegaltaan Lasse Pöystiltä

"En muista milloin olisin riemastunut niin mahtavasti. Se antoi niin kuin uutta uskoa/.../ Clowneriaa noin vaan lonkalta! Hyvät veljet! Kyllä minä tiedän, että se mikä vaikuttaa helpoimmin lonkalta lentävältä on vaatinut isoimman työn ja kovimman harjoituksen  ja ajattelun, mutta sen kokeminen katsomon puolella on niin kuin avaisi oven kahta puolta taloa ja päästäisi raikkaan ilman sisään."

Lopuksi irlantilaista kansantanssia! (kuva Tapio Vanhatalo)

Suomen kantaesitys 12.9.2001 osui järkyttävään hetkeen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin elämme synkkiä aikoja, mutta nauru tekee hyvää ja vapauttaa ajatukset hetkeksi ahdistavasta uutisvirrasta.

Sitaatti Johanna Venho, Martti Suosalon  tähänastinen elämä (WSOY 2022)


 

sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Ilkka Heiskanen ja Heikki Hela ovat oivallinen parivaljakko Baskervillen koirassa

Tampereen Komediateatteri tarjoaa jälleen omassa lajissaan erinomaisesti viihdyttävää teatteria. Arthur Conan Doylen hyytävä kauhuromaani Baskervillen koira suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1904, ja nyt nähtävä tulkinta on yhdysvaltalaisen komediataituri Ken Ludwigin dramatisoima uutuusnäytelmä.

Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)

Tarina vie monille tutun tarinan Baker Streetiltä Lontoosta suoraan Dartmoorin sumuisille nummille ja kartanoon, jonka omistajia vainoaa kammottava jättiläiskoira. Nyt nähtävä dekkarikomedia on Panu Raipian napakasti ohjaama tulkinta. Esitys etenee kuin höyryjuna, eikä sorru parituntisen keston aikana turhaan jaaritteluun.

Baskervillen koiran arvoitusta ratkoo rakastettavan oivallinen parivaljakko, Sherlock Holmes ja hänen apurinsa tohtori Watson. Oivallinen on nyt myös roolitus, Ilkka, "Ilu" Heiskanen Holmesina ja Heikki Hela Watsonina. He pelaavat yhteen saumattomasti - onhan yhteistyö heille jo tuttua television Parmas ja Kontio -komediasarjasta.

Se, että Ilkka Heiskanen nousi näyttämölle jo näytelmän pääharjoituksessa ja kaksi iltaa sen jälkeen ensi-illassa on pienoinen ihme. Vain kolme viikkoa aikaisemmin häntä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan Helsingissä. Vakava keuhkotulehdus oli estää roolityön. Vaan ei estänyt. Hänen vuosikymmenien pituinen näyttämökokemuksensa näkyy nytkin taitavana osaamisena.

Heiskasen Holmes on sarkastinen, kaikki tietävä ja ehdottomasti myös aristokraattinen henkilö, joka silkkisessä tupakkatakissaan ratkoo suvereenisti murhamysteeriä. Häntä komppaava Watson myötäilee taitavasti Holmesia. Heikki Hela on täsmävalinta rooliin, hän osaa ottaa nokkelan johtajan roolin Holmesin sitä havaitsematta. 

Jere Riihinen, Aku Sajakorpi ja Veera Degerholm tekevät näytelmän lukuisat muut roolit ja tekevätkin ne upeasti. Joissakin nopeissa kohtauksissa on herkullista, nopeaa slapstick-huumoria koheltamisineen. 

Jere Riihinen, Veera Degerholm, Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)


Pukusuunnittelija Kaisa Savolainen vastaa lavastuksen tehneen Oskari Löytösen ohella näytelmän onnistumisesta. Visuaalista ilmettä ei ole yritetty modernisoida - Sherlock Holmes kumppaneineen on juuri sen näköinen kuin olemme aina kuvitelleetkin. Valo- ja videosuunnittelija Jussi Kamunen ja äänisuunnittelija Janne Pärnänen takaavat Baskervillen koiran kauhuelementit.

Roolissaan käyttämästä Holmes-hatusta Ilkka Heiskanen kertoi kirjoittamassani elämäkerrassaan Ilu - Ilkka Heiskanen esittää: "Äiti tilasi minulle Kalle Anttilan postimyyntiluettelosta Sherlock Holmes -tyylisen hatun. Se päässä hiippailin itsekseni eteen- ja taaksepäin marjapuskien välissä. Hatussa oli lippa edessä ja takana, se oli ensimmäinen oivallus tulevasta ammatistani." (Docendo 2018)

Hän teki pikkupoikana hahmoa, ja se oli kuin enne tulevasta ammatista. 

Heikki Hela ja Ilkka Heiskanen (kuva Harri Hinkka)





torstai 13. lokakuuta 2022

Ryhmäteatterin Vaellus pureutuu ihmissuhteisiin ja kritisoi konsulttien valtaa työpaikoilla

Ryhmäteatterin Vaellus on moniulotteinen näytelmä työpaikan ihmissuhteista ja työilmapiiristä. Anna Krogeruksen kirjoittama näytelmä kertoo Karunlahden seurakunnasta, työporukasta, joka lähtee  viettämään kolmen päivän retriittiä erämaahan. Kirkkoherra Terhi Porolan visio "pyhiinvaellusmatkasta" menee alkumetreistä lähtien sananmukaisesti metsään. Ilmenee, että hänestä on tehty valitus piispalle. Kuka sen on tehnyt? Miksi hänestä ei pidetä? 

Työporukan setviessä ihmis- ja valtasuhteitaan, työnohjaajaksi matkalle mukaan pestattu kiltti täti-ihminen yrittää lehtiö kädessään ohjata keskustelua seurakunnan tila- ym. muihin ongelmiin. 

Näitä on moni nähnyt firmojen konsulttikiimassa: kaiken tietäviä arjen työn helpottajia, otsa rypyssä tehtäviä ryhmätöitä ja kaikkea kivaa, mitä koulutuspäivissä syötetään. Lopputulos on yleensä konsultin tiedossa, kuten Vaelluksessakin. Hänen tavoitteensa on kuitenkin saada "työyhteisö itse oivaltamaan, että näin juuri pitikin tehdä".

Laura Jäntin ohjaus nostaa hienosti keskiöön jokaisen näytelmän kuudesta roolista. Jokaisella on kipukohtansa, on karahtaneita ja uusia unelmia. Tunteet ovat tunnistettavia, sellaisia, joita varmaan jokainen elämässään kokee.


Sari Mällinen on työnohjaaja, Lassi Alhorinne kanttori, Robin Svartström pappi. (kuva Mitro Härkönen)

Näytelmän ensimmäinen kliimaksi nähdään väliajan jälkeen. Sari Mällisen pitkä, hänen roolihenkilönsä koko elämänkaaresta kertova monologi on huippusuoritus. Vaan eivät muutkaan näyttelijät pidättele. Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen ja Lassi Alhorinne saavat tarinan edetessä jokainen hetkensä. 


Sari Mällinen vetäisee elämänsä monologin. (kuva Mitro Härkönen)

Minna Suurosen rooli suntiona jää näytelmän salaperäisimmäksi, hiemaan syrjään vetäytyväksi, ristikoita ratkovaksi hahmoksi. Salaisuus selviää lopussa. 

Minna Suuronen (kuva Mitro Härkönen)

Tunturimaisemaa, erämaata kuvaava karuista betoniseinistä ja kivenmurikoista koostuva lavastus luo näytelmälle hienot puitteet. Se on suunnitellut Janne Siltavuori.

Pohjimmiltaan vakavista teemoista kertova Vaellus on myös komediallinen kertomus meistä ihmisistä. 

Lassi Alhorinne, Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Robin Svartström ja Sari Mällinen. (kuva Mitro Härkönen)



torstai 6. lokakuuta 2022

Suomen Kansallisteatteri juhlii komeasti 150-vuotistaivaltaan

Lokakuussa 2022 ei voisi olla ajankohtaisempaa näytelmää kuin Suomen Kansallisteatterin Ensimmäinen tasavalta on. Tosin se kertoo yli sadan vuoden takaisista historiallisista tapahtumista, vaaran vuosista, joita Suomessa silloinkin elettiin. Teatterin 150-vuotisjuhlanäytelmäksi sitä ei ole valittu turhaan, Kansallisteatteri on kansallinen instituutio, ja se on toteuttaa sivistystehtävää. 

Kyseessä ei ole faktapohjaisesta tekstistä huolimatta historian luento, vaan väkevä, jännitysnäytelmän lailla etenevä draama.


Ester ja K.J. Ståhlberg muilutettiin Helsingistä Joensuuhun. Rooleissa Kristiina Halttu ja Vesa Vierikko. (kuva Mitro Härkönen)

Esa Leskisen monivuotinen tutkimus- ja kirjoitustyö saa hänen ohjauksessaan järisyttävän tulkinnan. Näytelmän tapahtumat alkavat 1900-luvun alusta. Sääty-yhteiskunta on vasta murtumassa, maahan saadaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus  - me naiset ensimmäisten joukossa koko maailmassa -  Venäjän sorto vahvistuu, Eugen Schauman murhaa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Vuodet kulkevat kohti Suomen itsenäistymistä, kansan kahtia repivää kansalais/sisällissotaa ja oikeistoaktivistien järjettömiin Suur-Suomi -haaveisiin. 

Maan poliittinen ilmapiiri oli 1930-lukua lähestyttäessä niin räjähdysherkkä, että täytyy ihmetellä, miten siitäkin vaiheesta selvittiin. Lapuan liike, muilutukset ja Mäntsälän kapina olivat syöstä Suomen todelliseen kaaokseen ja kohti mahdollista diktatuuria.

Näytelmän keskiössä on Suomen ensimmäisen presidentin, Nuorsuomalaisen puolueen sosiaaliliberaalia siipeä edustaneen K.J. Ståhlbergin merkitys oikeusvaltion luomisessa. Hän vastusti Suomen kuningashanketta, mikä vaikutti pitkään muun muassa hänen ja Mannerheimin väleihin.

Nuorena Ståhlberginä ja muutamassa muussakin roolissa nähdään Eino Heiskanen. Ståhlberginä hän tekee vahvan ja uskottavan tulkinnan miehestä, josta tulee oikeustieteen tohtori, senaattori ja Eduskunnan puhemies. Ja ennen kaikkea laillisuuden puolustaja. Vaaran vuosia kotonaan Kulosaaressa muisteleva vanha presidentti on taitava Vesa Vierikko, jonka rinnalla kulkee järkähtämättömästi hänen toinen vaimonsa Ester Ståhlberg. Hienosti tulkitussa  roolissa on Kristiina Halttu. Hänen lopussa laulamansa Ave Maria nostaa kylmät väreet iholle. 

Kuvassa keskellä Eino Heiskanen roolissaan nuorena K.J. Ståhlberginä. (kuva Mitro Härkönen)


Hienossa ensemblessä nähdään muun muassa eläkkeeltä teatteriin palannut Jukka Puotila, (Mannerheim), Taisto Oksanen, Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Sari Puumalainen. Kaikki useammassa roolissa.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki kuljettaa tarinaa eteenpäin ja yhtä lailla Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen pukusuunnittelu. Leskisen tavaramerkkinä on ollut Ryhmäteatterista lähtien runsas videoiden käyttö esityksessä. Joona Petterssonin videosuunnittelu toimii nyt erinomaisesti, eikä vie liikaa huomiota näyttämöltä screeneille.

Kuin ilmetty Mannerheim - Jukka Puotila! (kuva Mitro Härkönen)

Nytkin elämme vaaran aikaa. Uskoa nykyhetkeen ja tulevaan antaa juuri Ensimmäisen tasavallan kaltainen teatteriesitys. Se antaa uskoa siihen, ettei kansa repeä riitoihinsa, ja että pohjoismainen demokratia on paras yhteiskuntajärjestys, mitä maailmalla on saatu aikaan.

torstai 29. syyskuuta 2022

Riitta Havukainen ja Merja Larivaara upea duo suhde- ja juonittelukiemuroissa

Ensimmäinen näyttämökuva: lavasteita pystytetään. Viimeinen näyttämökuva: lavasteita aletaan purkaa. Alun ja lopun väliin mahtuu lähes kaksi tuntia ja viisikymmentä minuuttia juonittelua, valtataistelua ja lihan heikkoutta. Vai onko se heikkoutta, että rakkaus riivaa ja selibaattiin pakotettua rooliinsa valmistautuvaa Jeesusta panettaa?

Riitta Havukainen, Eija Vilpas ja Merja Larivaara. (kuva Harri Hinkka)



Riitta Havukainen ja Antti Virmavirta. (kuva Harri Hinkka)

Helsingin kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on absurdi ja riemastuttava, monin tavoin myös provosoiva esitys. Se on väistämättä koominen, mutta myös traaginen tarina siitä, mihin ihmiset ovat valmiita rakkauden ja asemansa takia.

Studio Pasilan näyttämöllä Jeesus saa hirvittävän stondiksen (miksei ei olisi saanut?),  "virkamiesnäyttelijän" teflonkuori ja työsuojelumielipiteet sortuvat ryskyen rakastumiseen, eikä yksikään näytelmän henkilöistä ole vapaa tunne-elämän myrskyistä.

Leea Klemolan ja Rosa-Maria Perän sovituksessa ovat jäljellä alkuperäisen näytelmän juonenkäänteet. Alkuperäinen juontaa niinkin kauas kuin vuonna 1782 ilmestyneeseen kirjeromaaniin. Christopher Hampton teki siitä näytelmän vuonna 1985. Moni muistaa näytelmän pohjalta tehdyn menestyselokuvan Valheet ja viettelijät (rooleissa muun muassa Glenn Close, Michelle Pfeiffer, John Malkovich ja Uma Thurman).

Ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen on saanut ensemblestään irti todellisen teatterileikin, tarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat teatteriin. Vertaus on ontuva, mutta mieleen nousi väistämättä toinen hurrikaanin mielessä nostaneen teatterileikin vuodelta 1990. Näytelmä oli Jouko Turkan Valheita Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. 

Teatterileikkiin antavat mahdollisuuden jo pelkästään Klemolan kieli ja osuvat oivallukset kuten "saatanan yhdeksännen polven feministi, pelkkää persettä ja tissejä", jonka vanhaa ohjaajaa Raili Wahlmania näyttelevä Riitta Havukainen sivaltaa minihameeseen ja avonaiseen puseroon pukeutuneelle Sari Haapamäelle. Haapamäki on ilmaisutaidon opettaja Pamela Mårtensån, joka yrittää valmistaa Jeesusta rooliinsa.

Merja Larivaara, Mikko Virtanen ja Juha Jokela. (kuva Harri Hinkka)


Näytelmän vahva kaksikko on Riitta Havukainen ja teatterinjohtaja Ritva Mertasta esittävä Merja Larivaara. Havukaisen roolihahmo on räävitön ja mitään kaihtamaton vanhempi nainen, ja tulkinnassa on jotain miinaäkkijyrkkämäistä tai outiheiskasmaista täydellistä estottomuutta. Merja Larivaara on arvostaan kiinni pitävä teatterinjohtaja, tosin kova suustaan hänkin. Tuntuu kuin molemmat näyttelijät vain paranisivat vuosien myötä.

Johtajan ja ohjaajan keskinäisen valtataistelun alla piilee heidän syvä kiintymyksensä toisiinsa. Onnistuuko haave yhteisestä senioriasunnosta koskaan?  

Antti Virmavirta, "virkamiesnäyttelijä" Rauno de Tourvellina saa todellisen tähtihetkensä näytelmän lopussa saatanan roolissa, ja Mikko Virtanen selibaatista kärsivänä Jeesuksena on jo fyysisenä suorituksena aivan huippu. Pertti Koivula on selkäkivuista kärsivä ohjaaja Keke Wahlman, joka joutuu kamppailemaan tilastaan kuuluisan ohjaajaäitinsä kanssa. Eija Vilpas ja Juha Jokela täydentävät porukan omissa rooleissaan.

Anna-Elina Lyytikäisen hieno ohjauksellinen oivallus ja esityksen tason muutoksia on, että kaiken melskaamisen ja kiroilun keskellä soi välillä lumoavan kaunis klassinen musiikki.




keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Ei unohdeta iloa

Elämänmottoni oli jo kaukaisella 1980-luvulla OI ILO. Kaksi sanaa, mutta merkityksellisiä. Kaiken koetun ja eletyn jälkeen  - oi ilo! Homo ludensin, leikkivän ihmisen määritelmän kehitti historioitsija Johan Huizinga vuonna 1938 kirjassaan, jossa hän pohti leikin roolissa kulttuurissa.

Leikki ja ilo tulivat jälleen toteen vuorokauden mittaisella risteilyllä. Olipa melkoinen kokemus syksyn teatteriensi-iltojen keskelle!

Matka alkoi kello kuusi aamulla Helsingistä, vei Turkuun ja Viking Linen uutuuslaivalle Gloryyn, jolla matkasin viimeksi laivan neitsytristeilyllä helmikuussa. Ukrainan sota oli juuri alkanut ja nyt, kun tätä kirjoitan uutisissa päällimmäisenä Venäjän julistama osittainen liikekannellepano.

Synkkää ja raskasta. On. Mutta iloakin on niin kauan kuin eletään ja tässä ollaan, me vielä rauhassa. 


Vuorokauden mittaisen risteilyn kohokohta olivat oudot valkoisiin pukuihin pukeutuneet, kasvoiltaan tunnistamattomat oliot, tyypit kuin ulkoavaruudesta. Oliot näimme musiikkiteatterishowssa laivan Vista Roomissa, jossa esiintyy lokakuun alkuun asti Voca People -ryhmä.

Maailmanlaajuisesti tunnettu taiteilijaryhmä esittää musiikkinsa a la cappella -musiikilla ja beatboxin keinoin. Mitään instrumentteja ei esityksessä ole, vaikka siltä kuulostaa. Ihan uskomaton on taito, jolla nämä artistit tekevät äänet, musiikin, liikkeen ja myös kunkin hahmon karaktäärin. Repertuaaria heillä riittää Madonnasta ja Michael Jacksonista Mozartiin.




Voca People on esiintynyt tähän mennessä ympäri maailmaa, ja yleisömääräkseen se laskee jo yli kaksi miljoonaa katsojaa. Muun muassa The New York Timesin arviossa on maininta: Simply great!

Tel Avivissa syntynyt ryhmän vetäjä kertoi esityksen jälkeen, että pääsyvaatimukset porukkaan ovat kovat. Eri puolilta maailmaa mukana on huipputason taiteilijoita, jotka laulavat, näyttelevät ja hallitsevat taitoa vaativan mimiikan valkoisten maskiensa takaa.

Jos Voca People kiinnostaa, nyt nopsaan kohti Glorya, joka lähtee Turun satamasta joka aamu kello 8.45, matkaa Tukholmaan ja palaa takaisin Turkuun seuraavana aamuna.

Voca People jatkaa lokakuun kolmanteentoista, mutta eihän ilo siihen lopu. Viking Linen laivaston eri areenoilla nähdään yhteensä yli 10 000 keikkaa vuodessa. 

Viking Grace -laivalla esiintyvä Jannika B sanoo osuvasti, että artistin työ on enimmäkseen yksinäistä puurtamista studiolla. 

"Kosketus ihmisiin on työn mehukkain hedelmä."


lauantai 17. syyskuuta 2022

ReeaRuu on musikaali elämästä, kuolemasta ja myös enkeleistä

KOM-teatteri mainostaa ReeaRuu-musikaalia sydämelliseksi ja pöhköksi koko perheen musikaaliksi. Pöhkö se ei ole, mutta kylläkin hullunhauska, kyyneliin asti naurattava ja itkettävä. 

Rakastetun runoilijan Ilpo Tiihosen (1950-2021) runoihin pohjautuva ReeaRuun tarinan sävelsi aikoinaan musikaaliksi Markus Fagerudd (s. 1961). KOMin esityksen ohjannut Lauri Maijala näki sen vuonna 1992 Ritva Holmbergin ohjaamana Helsingin kaupunginteatterissa ja oli myyty. Niin myyty, että hänen tiensä teatterin maailmaan käynnistyi siitä.

Tarina alkaa, kun kuusivuotias Ruu-poika lähtee perheensä kanssa hiihtomatkalle, joka loppuu traagisesti. Hän menettää auto-onnettomuudessa isänsä, äitinsä ja isosiskonsa Reean. 


Ella Mettänen on Reea, Miiko Toiviainen Ruu. (kuva Noora Geagea)


Hullunkurinen kemian professori Huitale voittaa arpajaisten päävoittona järkytyksekseen Ruun, orpopojan. Huitaleen kaveri, lintutieteilijä Kuikka antaa oivia neuvoja, miten siskoaan kaipaavan pojan kanssa pitäisi menetellä. Otetaan tieteen keinot käyttöön ja tehdään enkeli!! 

Kemiallisten kokeiden seurauksena syntyy kaikkea muuta kuin enkelin näköisiä olioita. Puvustuksen suunnitellut Joona Huotari pistää tässä kohden parastaan.

ReeaRuun kieli on lumoavaa Tiihosen tekstiä, leikittelyssään kuin suomen kielen musiikkia. Ohjaajana Lauri Maijala on löytänyt juuri oikean sävelen - musikaali koskettaa lapsia, ja se liikuttaa aikuista katsojaa.

Parempaa kaksikkoa ReeaRuuksi on vaikeaa kuvitella kuin Miiko Toiviainen (Ruu) ja Ella Mettänen (Reea). Toiviaisen pienen pojan ikävä, elämän ja kuoleman mysteerin ihmettely on sydäntä särkevän kaunista, Mettäsen veljeään lohduttava enkeli kerrassaan suloinen ja välillä kuin pikku riiviö. Hänen lauluosuutensa ovat esityksen kohokohtia.

Juho Milonoff professorina ja Niko Saarela lintutieteilijänä tekevät kertakaikkisen hienot roolit ja pelaavat yhteen kuin Majakka ja Perävaunu. Ja viidentenä ensemblessä Vilma Melasniemi täydentää äitinä ja myös orpotyttönä kokonaisuuden.

Niko Saarela, Miiko Toiviainen ja Juho Milonoff koittavat keksiä enkelin. (kuva Noora Geagea)

Janne Vasaman lavastus muuttaa teatterin näyttämön tähtitaivaaksi kuineen, joita kattoon ripustetut kymmenet riisipaperivalaisimet markkeeraavat. Näyttämän takaosaan pystytetyllä orkesterikorokkeella soittavat Markku Luuppala, Esko Grundström, Mari Kätkä ja Sara Puljula

Jos koskaan, niin juuri näinä aikoina tarvitaan tällaista lohtua ja iloa antavaa teatteria. ReeaRuu ei yritä ratkaista elämän ja kuoleman mysteeriä, tärkeintä on, että olisimme ihmisiksi keskenämme. Ja ehkä se enkelinsiiven kosketus on aistittavissa, jos oikein herkistyy.  


Orkesteri soittaa lavastuksen takaosaan pystytetyllä korokkeella. (kuva Noora Geagea)





perjantai 9. syyskuuta 2022

Kultalammen pitkässä avioliitossa riittää hellyyttä, erotiikkaa ja myös kipukohtia

On hämmästyttävää, että Kultalampi-näytelmän kirjoitti aikoinaan vain 27-vuotias Ernest Thompson - niin oivaltavasti hän kuvaa vanhan avioparin ehkä viimeistä kesää ja elämää, yhteisiä herkkiä tuokioita ja myös torailun hetkiä. 

Kultalammesta tuli aikoinaan menestysnäytelmä off-Broadwaylla, ja siitä tehtiin vuonna 1981 menestyselokuva. Päärooleissa, vanhana avioparina olivat Henry Fonda, Katherine Hepburn ja heidän tytärtään näytteli Jane Fonda.

Näytelmä nähtiin Helsingin kaupunginteatterissa viimeksi vuonna 2000, jolloin päärooleissa loistivat Tea Ista ja Matti Ranin, ja heidän tytärtään näytteli Kristiina Halttu. Nyt teatterin Arena-näyttämön kiistattomia tähtiä ovat Heidi Herala ja Juhani Laitala, ja tyttären roolissa nähdään Emilia Sinisalo

Kultalammen aviopari, Heidi Herala ja Juhani Laitala. (kuva Robert Seger)

Näytelmässä ei ole kyse vain yksiselitteisesti 80-vuotta täyttävän Normanin muistin haperoitumisesta, vaikka hän unohtelee asioita ja niiden yhteyksiä. Puheissaan kärjekäs mies tietää kyllä tarkkaan, miten hän läheisiään osaa ärsyttää, ja miten hän pitää jääräpäisesti kiinni vanhoista tavoistaan.

Juhani Laitalan vähäeleinen ja tarkka ilmaisu koskettaa kyyneliin asti. Hänen kepeä tanssahtelukohtauksena on näytelmän herkimpiä kohtauksia. Toinen mieleenpainuva on perheen tyttären ja hänen entisen poikaystävänsä, postimies Charlien yhteinen, herkistävä laulu. Sen on säveltänyt Kalle Chydenius.

Heidi Herala tekee roolinsa Ethelinä tarkkanäköisesti, gestiikaltaan notkeana. Hän on näytelmän avioparin aktiivisempi osapuoli, ja hän yrittää saada kaikin keinoin mieheensä vauhtia. Tulee jälleen toteen, että Heidi Herala taitaa työssään ajoituksen. 

Tarinan kulmakohta on tyttären uuden puolison 13-vuotiaan pojan Billyn vaikutus Ethelin ja etenkin Normanin kesään. Teinipoika (ensi-illassa Kuura Rossi)  saa eloa molempiin, hän on se kaivattu lapsenlapsi, jota he eivät koskaan saaneet. 

Heidi Herala ja Emilia Sinisalo, äiti ja tytär. (kuva Robert Seger)

Tarina pureutuu tarkkanäköisesti ja koskettavasti pitkään avioliittoon ja vuosikymmenien yhdessäoloon, jossa toinen on tuttua ärsyttävyyteen, mutta myös hellyyteen asti. Hienovaraiset eroottiset viittaukset esitetään tässä tulkinnassa tyylikkäästi. Isän ja tyttären vaikeassa suhteessa on kipukohtia, jotka varmasti moni vanhempi katsomossa tunnistaa.

Kaupunginteatterissa ensimmäistä kertaa ohjaavan Tuomo Aitan ohjaus ei liioittele, eikä hätiköi. Näytelmän yli kahden ja puolen tunnin kestosta voisi lyhentää vähän, mutta mihin tässä kiire olisi? 

Ethel ja Norman ovat sulkemassa Kultalammen kesämökkiä talveksi. Kuikkapari huutaa hyvästiksi. Huhuileeko se vanhalle avioparille myös seuraavana kesänä?

Kesä on ohitse, tuleeko seuraavaa? (kuva Robert Seger)


Kari Heiskasen musikaali elää huippuhetkiä Kuopiossa

Toive paremmasta elämästä, maastamuutto, siirtolaisuus, sota, naisten asema. Ei mitään pieniä teemoja, eikä pieni  Kuopion kaupunginteatterin Huomenna minä lähden -musikaali olekaan.

Sitä mainostetaan suurmusikaalina, ja sellainen Kari Heiskasen kirjoittama ja ohjaama esitys sananmukaisesti on. Upean musiikin on uutuuteen on säveltänyt Mika Paasivaara. Musiikki ja Matti Puron loistelias koreografia kuljettavat tarinaa eteenpäin sujuvasti.

Reeta Vestman valloittaa taidollaan, samoin koko tanssiryhmä. (kuva Karri Lämpsä)

Tarina alkaa Suomesta vuonna 1914, josta nuori Hilda matkustaa Amerikkaan hakemaan parempaa elämää ja onnea. Hilda, kuten kymmenet tuhannet muut suomalaiset siirtolaiset joutuvat kohtamaan uudessa maassa ylenkatsetta, mutta myös onnistumisia. 

Hildan vahva kasvutarina kytkeytyy vavahduttaviin historiallisiin tapahtumiin. Ensimmäinen maailmansota syttyy, vallankumous syöksee Venäjän sekasortoon, Hildan kaukaisessa kotimaassa syttyy sisällissota, joka johtaa lopulta itsenäisyyteen. Myös Hilda itsenäistyy ja taistelee itselleen sitkeydellään aseman, jonka suomalaiset naiset saivat jo vuonna 1906 äänioikeudessaan. 

Kari Heiskasella on historian faktat hallussa, ja hän on tehnyt vaikuttavan taustatyön. Vaikka musikaalin teemat ovat suuria ja tunteita koskettavia,  tarina ei julista, eikä ole missään tapauksessa haudanvakava. Hykerryttäviä viittauksia nykyhetkeen on nuorten naisten tanssikohtauksessa tai siinä, miten Hilda lehden toimituksen siivoojana ja lopulta toimitussihteerinä istuu jalat pöydällä. Miehet kuuntelevat tätä nuorta naista aika nöyrinä poikina, jos ilmaisu sallitaan!

Heiskasella on ollut ohjattavana iso ensemble, ja hän hallitsee kokonaisuuden. Näyttelijät, tanssijat, kuoro ja orkesteri onnistuvat tässä suursatsauksessa niin, että voi syystä sanoa kotimaisen musikaalin elävän juuri nyt huippuhetkeä Kuopiossa.

Reeta Vestman vakuuttaa pääroolissaan, samoin hänen sisartaan näyttelevä Lina PatrikainenMikko Rantanivan karisma kantaa katsomon takariville asti, ja Risto Korhosen äkseeraava rooli päätoimittajana on yksi musikaalin hauskimmista.


Reeta Vestman ja Mikko Rantaniva. (kuva Karri Lämpsä)

Katsojan mieleen nousee syysillassa kokemus siitä, miten itse muistaa tietyt suuret yhteiskunnalliset tapahtumat ja mullistukset. Ne muistaa ennen kaikkea omakohtaisten elämysten kautta. Huomenna minä lähden -musikaali ei kuvita historiaa, vaan elää sitä ihmisen kasvutarinan myötä.

Unelma paremmasta elämästä. (kuva Sampo Jaakkola)



 

lauantai 3. syyskuuta 2022

Anastasia hurmaa

Ihmemies tämä ohjaaja Samuel Harjanne! Tuntuu siltä, että mihin tahansa ohjaukseen tämä 34-vuotias mies tarttuu, tuloksena on menestys. Viikko sitten hän saattoi ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin ilotulituksen lailla säihkyvän  Priscilla, Aavikon kuningatar -musikaalin ja nyt on vuorossa Tampereen Teatterin Anastasia-musikaali. Hänen ohjauksistaan ovat lähivuosilta mieleen jääneet suurina elämyksinä Billy Elliot, Kinky Boots, Pieni Merenneito ja Matilda. Tänä syksynä hän ohjaa vielä Turussa ja uudelleen Tampereellakin.


Pia Piltz on Anastasia, Sinikka Sokka leskikeisarinna. (kuva Heikki Järvinen)


Anastasian tarina on monille tuttu, jos ei muusta niin piirretystä elokuvasta. Historiallista faktaa tarinassa on tsaari Nikolai II:n eli Romanovien tsaariperheen julma teloitus Jekaterinburgissa heinäkuussa 1918. Venäjä oli vallankumouksen kaaoksessa, ja tsaarivallan jälkeen syntyi kommunistinen Neuvostoliitto. Mysteeriksi perheen teloituksesta jäi huhu, että perheen nuorin tytär Anastasia Nikolajevna Romanova olisi jäänyt henkiin - olivathan perheen tyttärien pukujen alla kuin panssarina alusvaatteisiin ommellut timantit ja muut jalokivet.

Seuraavina vuosina monet nuoret naiset väittivät olevansa Anastasia. Heistä eniten julkisuutta sai vuonna 1984 Yhdysvalloissa kuollut Anna Anderson -niminen nainen. Vasta vuonna 2017 DNA-testit todistivat hänen olleen yksi vale-Anastasioista.

Ikoninen kuva Nikolai II:n perheestä ja suvusta. (kuva Heikki Järvinen)


Tampereen Teatterin Anastasia on suurta musikaalin juhlaa. Pia Piltz säkenöi nimiroolissa ja eläytyy roolinsa vahvasti. Sinikka Sokka on vaikuttava, traaginen leskikeisarinna Maria Fjodorovna, Petrus Kähkönen Pietarin katujen kasvatti, omalla tavallaan sympaattinen Dimitri, Ville Majamaa liukas "elämäntapahuiputtaja" Vlad, Joel Mäkinen tiukkailmeinen neuvostokommunisti Gleb, Kaisa Hela Pariisissa hurmaava vauhtinainen Lily... Kähkönen ja Majamaa melkein varastavat shown omissa kohtauksissaan, samoin Hela ja Majamaa intohimoisessa tanssikohtauksessaan. Anastasian ja leskikeisarinnan kohtaukset ovat musikaalin koskettavimpia.

Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Pia Piltz ja Joel Mäkinen. (kuva Heikki Järvinen)


Koko musikaalin ensemble ansaitsee juuri ne kiitokset ja myötäelämisen, mikä yleisöstä musikaalin ensimmäisenä ensi-iltana 2. syyskuuta kumpusi. On ilo katsoa sellaista tanssin, laulun ja näyttelemisen taidokkuutta.

Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole ole lentokentän kokoinen kuten uusien teatterirakennusten näyttämöt ovat, ja onkin  juuri siksi sopivan intiimi ja lähellä katsojaa. Marjatta Kuivaston lavastus hyödyntää upeasti koko tilan, ja Pirjo Liiri-Majavan puvustus on sanalla sanoen fantastinen.

Chris Whittakerin koreografia lyö laudalta monien musikaalien tanssikohtaukset, samoin Toni Haarasen unenomaisen kaunis videosuunnittelu. Harsomaisen ohuille kankaille heijastettavat videot ovat kuin häivähdyksiä menneestä, kauan sitten eletystä elämästä. Erinomaista orkesteria johtaa kapellimestari Marko Hilpo

Musikaali ei etsi yhtymäkohtia nykypäivään, eikä alleviivaa Venäjän tämänhetkistä tilannetta sen käydessä julmaa hyökkäyssotaa Ukrainassa. Samuel Harjanne toteaa kuitenkin käsiohjelmassa, että "Venäjä on jälleen kerran tilanteessa, jossa yksi hallitsija aloitti sodan/ ... /ja jälleen kerran kansalaisia pakenee rajojen yli aivan kuten musikaalimme aikaan - paremman elämän toivossa - niin Ukrainasta kuin Venäjältä".

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

 Kolmen ensi-illan putkessa

Kolme ensi-iltaa putkeen - aika hyvä suoritus jopa teatteria rakastavalta! Kun eri vaiheiden sulut ja koronarajoitukset ovat ainakin toistaiseksi taaksejäänyttä elämää, Helsingin kaupunginteatteri ei pihistellyt ohjelmistossaan. 

Ensi-iltaviikon ruuhka osui Ukrainan sodan toiselle viikolle. Sotauutisten keskellä oli hetken helpotus istahtaa katsomoon ja tuntea elävänsä, jopa nauraa. 2020-luvun alku ei ole ollut mikään iloinen 20-luvun alku kuten sata vuotta sitten, mutta tulevaan on silti uskottava ja elettävä ne hetket, jotka saamme rauhassa elää.

Putken ensimmäinen elämys oli Arena-näyttämön Näytelmä joka menee pieleen. Pentti, "Bona" Kotkaniemen ohjaus ottaa kaiken irti komediasta, jossa todellakin kaikki menee pieleen. Harrastajateatteriryhmä, jota taitavat ammattilaiset esittävät, ratkoo täysin älytöntä murhamysteeriä. On taito näytellä amatööriä ja toisin päin se ei onnistuisikaan - amatööri ei onnistu näyttelemään ammattinäyttelijän tavoin! Peter Ahlqvistin lavastuksessa seinät romahtelevat, ja näyttelijöistä irtoaa varsinaisia akrobaatteja. Erityismaininta teatterin vakinäyttelijöiden (Santeri Kinnunen, Eija Vilpas, Eppu Salminen, Matti Rasila, Risto Kaskilahti) ohella Alex Antonin ja Joel Hirvosen taidoille! Hirvosen esitys tuo väistämättä mieleen amatöörinäyttelijä, tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen kumartelemassa ja kerjäämässä kiitoksia...


Näytelmä jossa kaikki menee pieleen paitsi näyttelijäsuoritukset! (kuva Tapio Vanhatalo)


Toinen ensi-ilta tarjosi myös komediaa, vaikka vakavampaa sellaista. Mika Ripatin käsikirjoittama ja Heikki Kujanpään ohjaama Mikko Räsäsen tulevaisuus on koskettava ja viisas tarina isistä ja pojista ja yli sukupolvien ulottuvista toiveista sekä luokkayhteiskunnasta, jossa yhä vain elämme. Kuinka monta kertaa tulee kiittäneeksi katutöitä ja muita raskaita fyysisiä töitä tekeviä ammattilaisia ja kuinka paljon valitamme loppujen lopuksi mitättömistä asioista? Martti Suosalo on vailla mitään maneereita vahvasti läsnä nimiroolissa. Hän on kuin suomalaisen työmiehen prototyyppi. Yhtä vahvaa tulkintaa edustavat Rauno Ahosen ja Jari Pehkosen roolityöt. Ja vaikka komediasta on kyse, niin kyynel nousi välillä silmäkulmaan, niin tosi tarina on.

Rauno Ahonen, "palvelumuotoilija" ja Martti Suosalo, "katutyömaan etumies", ottavat yhteen. (kuva Otto-Ville Väätäinen)


Kolmannen ensi-illan kohdalla tein anteeksiantamattoman virheen - en katsonut näytelmän alkamisajankohtaa! Kun kävelin lauantai-iltana huolettomasti kymmentä yli kuusi kohti teatteria ja ihailin auringonlaskua Tokoinlahden takana, näyttelijä Tuukka Leppänen tuli vastaani ja kysyi olenko menossa katsomaan Hiljaiset sillat -ensi-iltaa. Joo! Tuukka kertoi, että se muuten alkoi lauantain tapaan jo kello kahdeksantoista. Ystävällinen vahtimestari päästi minut ystäväni kanssa silti sisään ja istuimme lämpiössä viinilasillisten kanssa odottamassa väliaikaa. Joten olen jäävi sanomaan puolikkaasta esityksestä mitään muuta kuin, että pääpari Merja Larivaara ja lankomieheni Kari Heiskanen ovat rooleissaan levollisesti läsnä. Liisa Mustosen ohjaus ei hehkuta rakastavaisten intohimoa, pikemminkin hiljaista surua kohtaamisen väistämättömästä lopusta. Karille lupasin, että tulen katsomaan vielä kokonaisen esityksen...

Merja Larivaara ja Kari Heiskanen päärooleissa, jotka elokuvassa vuonna 1995 tekivät Meryl Streep ja Clint Eastwood. (kuva Sami Mannerheimo)


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Elämä on iloleikki!

Uskomaton, unohtumaton teatterielämys, jonka koin ensi-illassa ja kaksi päivää myöhemmin uudestaan - sitä on Red Nose Companyn esitys Suomen Kansallisteatterissa. 



Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama, sekä harmonikassa Niko Kumpuvaara! (kuva Cata Portin)

Kokemus, joita teatteria harrastavalla on loppujen lopuksi vain muutama... Omissa teatterimuistoissani Kiven näytelmien tulkinnoista nousevat kärkeen Nummisuutarit Kansallisteatterissa 1968, Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa 1971 ja Ryhmäteatterin Nummisuutarit kesällä 1993 Suomenlinnassa.

Nyt ollaan teatterin ytimessä - tätä teatteri parhaimmillaan on. Näyttelemistä, akrobatiaa, suurenmoista tulkintaa, kulttuurihistoriaa, keveitä sivalluksia nykyhetkeen, ja katsoja vuodattaa ilon ja liikutuksen kyyneleitä.

Näyttelijät klovnien maskien takana ovat kuin commedia dell´artessa, ja tarina kantaa ilman kasvojen ilmeitä. Taustalla soi Marzi Nymanin hieno musiikki, jota esittävävät Avanti!Jousikvartetti ja harmonikassa Niko Kumpuvaara. 

Kaiken ytimessä soi Aleksis Kiven suomen kieli, joka parhaimmillaan meissä yhä säkenöi - ihan väärentämätön, rikas kieli. 

Red Nose Companyn kaksikon, Timo Ruuskasen ja Tuukka Vasaman monivuotinen työ Aleksis Kiven elämän ja teosten parissa on ei ole mennyt hukkaan. He ovat löytäneet Kiven sielun ja elämän, kaikkinensa. Käsikirjoittaja Eva Buchwald ja Linda Wallgren ovat tehneet riemullista yhteistyötä Ruuskasen ja Vasaman kanssa. Esityksen vaikuttavan lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Tarja Simone, valosuunnittelun Ville Virtanen.

Red Nose Companyn fantastisen esityksen myötä Suomen Kansallisteatteria voi vain onnitella - ei voisi olla parempaa teatterin 150-vuotisen taipaleen juhlanäytelmää.

Ei uusia tulkintoja Seitsemästä veljeksestä, Kullervosta, vaan juuri tämä: "Mutta kas, kun kuin kaikki viimein ympäri käy, niin ottamme ryypyn ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille."

Red Nose Company jatkaa matkaansa Kansallisteatterista ympäri Suomen teattereita. www.rednose.company.fi


perjantai 4. helmikuuta 2022

Parisuhteellista matkailua

Koko talvi tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa - yhteistä irtiottoa Juhan kanssa arjesta ja pientä lomamatkaa Tukholmaan. Tavallisena tiistaina, juuri ennen koulujen hiihtolomien alkamista, astelimme  nostalgisissa tunnelmissa Viking Linen Cinderellaan ja muistelimme kesän 2002 matkaa, jolloin Cinderella kulki Helsingin ja Riikan väliä.

Me Naiset -lehti täytti silloin 50 vuotta ja koko toimitus aveceineen kuskattiin Riikaan. Matkalla sattui ja tapahtui, helle helli Riikaa ja meitä. Aina yhtä tyyni päätoimittaja Katriina Kaarre luotsasi taiten porukkaansa. 

Slussenin siltatyömaa voitettu, nyt ollaan jo Riddarholmenissa!



Cinderellaan mahtuu yli 2500 matkustajaa, nyt Tukholmaan lähti vain muutama sata, joten väljääkin väljempää oli. Viking Linen terveysturvallista matkustamista on pandemian aikana käsidesipisteiden lisäksi sekin, että illallisbuffetissa keittiöhenkilökunta annostelee ruuan matkustajan lautaselle. Se vähentää ruokahävikkiä, mutta on erinomainen idea myös hygienian takia.

Tukholmassa poikkesimme heti satamasta Fotografiskaan, jonka The Pet Show -näyttelyssä on 140 työtä koirista, kissoista ja meistä ihmisistä. Fotografiskan kaupassa oli yllätys, kun myytävien kirjojen joukossa oli vuonna 2018 ilmestynyt Sauna-kirja (Cozy Publishing). Kirjoitin siihen osan teksteistä, ja valokuvaaja Viola Minerva Virtamon malleina olivat muun muassa lapsenlapsemme Lilian ja Noel


Fofografiskan valloittava näyttely kotieläimistä ja ihmisistä!



Fotografiskan jälkeen alkoi hankala taival pakkassäässä kohti Östermalmin hallia. Slussenin vuosia jatkunut siltatyömaa on sotkenut koko alueen niin, että varsinkin jalankulkijoilla on vaikeuksia päästä kaupungin itäpuolelle. Onnistuihan se lopulta, vaikka hermo oli mennä. Palkitsimme vaivannäön  skagen toastilla ja lasillisella valkoviiniä. Tietenkin Lisa Elmqvistin kuulussa halliravintolassa! 

Skagen toast maistui parin tunnin kävelyn jälkeen.



Laivalle oli pakko palata taksilla, koska emme halunneet enää seikkailla Slussenin työmaalla. Illallinen Ocean Grill -ravintolassa ei pettänyt, ei ruoka eikä viini, jota superystävällinen tarjoilija meille suositteli. Hän kertoi, miten matkustajia jo odotetaan laivoille ja tiivisti myös matkailijan toiveet: "Ehkä kevät tuo helpotuksen pandemiaan!" 

Cinderellan Ocean Grill -ravintolan kokkien työtä voi seurata ravintolasalin puolelta.



Cinderella vei ajatukset menneeseen, tulevaisuutta on se, että ylihuomenna lähden vastaanottamaan Viking Linen uutta ja uljasta Glory-laivaa Turkuun, jossa sen tuloa juhlistavat ilotulitus ja soittokunta.

Olen seurannut Gloryn matkaa instagramissa aina siitä lähtien, kun se starttasi telakalta Kiinasta. 
Tänään perjantaina se näyttää jo ohittaneen Tanskan länsirannikon... 

Kaupallinen yhteistyö Viking Line Suomi