Lapsuudestani muistan itsenäisyyspäivän raskaan ilmapiirin, kaksi kynttilää kodin jokaisella ikkunalaudalla, ja jotenkin liikuttuneen itkuisen tunnelman. En voinut tietenkään ymmärtää vanhempieni raskasmielisyyttä - mutta olihan sotien loppumisesta 1960-luvun alussa vasta viisitoista vuotta. Viisitoista vuotta, aika eikä mikään - nyt taaksepäin katsottuna se on vuosi 2002!
Pitää itse elää kokonainen elämä, jotta ymmärtää vanhempiensa kokemukset ja ajan, jota he nuoruudessaan joutuivat kokemaan. Ajan, joka tuhlasi heidän nuoruutensa, mutta silti he selvisivät ja rakensivat maan, jossa sukupolveni ja minun lapseni ovat saaneet elää sodilta ja muilta kauheuksilta turvassa.
Tänään, kolme päivää ennen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien huipennusta, mietin isääni Sakari Talvitietä (1917-2011) ja appeani Olli Heiskasta (1923-2005). Kaksi erilaista miestä, joita kuitenkin yhdisti samanlainen arvomaailma ja kotiseudun jättäminen Karjalaan. Pohjalaissyntyisen isäni lapsuuden- ja nuoruudenkoti oli Laatokan rannalla Impilahdella, appeni, pesunkestävän, monen polven karjalaisen koti Harlussa.
Isäni Sakari Talvitie yksitoista vuotta sodan jälkeen, vuonna 1956 turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajana.Isäni oli arka ja herkkä mies. Rintamalta hän pääsi pois sairastettuaan keuhkokuumeen, ja sanoi aikoinaan miehelleni Juhalle, että hänestä ei olisi ollut etulinjaan. Toisin kuin veljestään, majuri Kalervo Talvitiestä, joka taisteli talvisodassa, Äyräpään maanpäällisessä helvetissä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin joukoissa. Kun haastattelin Ilta-Sanomiin vuonna 1997 Naantalissa vanhaa kenraalia, hän otti melkein asennon puhuessaan sedästäni, tämän rohkeudesta ja siitä, miten tämä oli auttanut haavoittuneita joukkuetovereitaan.
Siinä, missä isäni oli arka ja herkkä, appeni oli herkkä ja rohkea. Hän ilmoittautui talvisotaan alaikäisenä, vasta 16-vuotiaana ja valehteli ikänsä. Talvisodan alkuvaiheessa tämä nuori poika kävi kotitalollaan, näki äitinsä ja sisarensa lähteneen ja heitti avaimen hankeen. Karjalaan hän palasi vain jatkosodan sotatoimissa, ei koskaan sen jälkeen kuten ei isänikään.
Karjalan Kannaksen hirvittävän suurhyökkäyksen aikana appeni oli viimeisiä Teikarin-saaren taistelijoita. Hän ui ankarassa tulituksessa sieltä pois tukin varassa ja pelasti selässään joukkuejohtajansa. Tämä alkoholisoitui myöhemmin pahasti ja oli niitä Helsingin siltojen alla eläneitä sodan traumatisoituneita miehiä, joista Helsingin Sanomien ansiokas artikkeli tänään kertoo. Appeni etsi entisen joukkuejohtajana käsiinsä ja pelasti tämän toisen kerran, mistä mies oli kiitollinen jäljellä olevina elinvuosinaan.
Appeni Olli Heiskanen sodan jälkeen RUK:n pidettynä kouluttajana. RUK:n oppilaiden joukkuejohtajalleen tekemässä muistoalbumissa on teksti "Suuri sotapäällikkö". Sellaisena hän ei itseään korostanut.Isäni ja appeni eivät koskaan puhuneet sotakokemuksistaan. He eivät katkeroituneet, ja Suomen itsenäisyys oli heille vakava asia.
Ensi keskiviikkona, 6.12. nostamme maljat näille isille. Emme itke, vaan iloitsemme, sillä satavuotinen itsenäisyys on kovista uhrauksista huolimatta iloinen asia.
