Syksyn tärkein kotimainen elokuva, Antti Tuurin kirjaan perustuva Ikitie on nyt elokuvateattereissa. Se kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Jussi Ketolasta, Pohjanmaalta itärajalle muilutetun miehen kohtalosta.
Kansa kutsui näitä retkiä muilutuksiksi kuuluisimpien ihmisrahtaajien Jussi ja Jaakko Muilun mukaan. He olivat niitä Lapuan liikkeen äärioikeistolaisia, fasisteja, jotka kyydittivät itärajalle kommunisteiksi kuvittelemiaan maanmiehiään, kuten presidentti K.J. Ståhlbergin ja vaimonsa Esterin vuonna 1930.
Ikitiessä Jussi Ketola haetaan yöllä kotoaan ja kuljetetaan mustien autojen kyydissä itärajan pintaan. Siellä hänet uhataan ampua, mutta Ketola pääsee livahtamaan murhaajiltaan ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle. Siellä hänet pakotetaan jäämään rakentamaan uutta ja uljasta kommunistista ihanneyhteiskuntaa, rakastetun Stalinin ohjeiden mukaan. Ilmiantajia ja kyttääjiä riitti, eikä kukaan ollut turvassa.
A.J. Annilan ohjaama elokuva on mestariteos, tärkeä klassikko jo nyt. Elokuvassa Ketolaa näyttelee Tommi Korpela, upeasti, koskettavasti ja aidon ihmiskohtalon kokevana miehenä. Tanskalainen näyttelijä Sidse Babett Knudsen (Vallan linnakkeesta tuttu, kansainväliseen menestykseen noussut näyttelijä) on Ketolan uusi vaimo Hopea-nimisessä kolhoosissa.
Ikitie palautti mieleeni oman sukuni vaietut asiat, salaisuudet, joista isäni, toimittaja Sakari Talvitie puhui kierrellen. Olisinpa osannut joskus kysyä enemmän, vaatia enemmän totuuksia vuonna 2011 93-vuotiaana kuolleelta isältäni.
Hän kertoi kuitenkin aikoinaan, että Antero Talvitie, isoisäni veli katosi 1920-luvun lopulla. Katoaminen tarkoitti sitä, että hän lähti itärajan yli rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon. Se tiedettiin, että Antero Talvitie oli kommunisti, mutta se oli pohjalaisessa suvussani suunnaton häpeä. Rovasti-isoisäni Iisakki Vihtori Talvitie, joka kuoli jo 1940-luvun lopulla, ei koskaan puhunut isälleni tästä kadonneesta veljestään.
Nähtyäni Ikitien voin kuvitella, mitä Antero Talvitielle tapahtui. Stalinin vainoissa teloitettiin 1930-luvulla yli lähes 30 000 suomalaista, jotka olivat rakentamassa utopiaa. Jälkeenpäin täysin mielipuolista, että Neuvostoliittoon lähdettiin vapaaehtoisesti, mutta usko unelmiin, mahdottomiinkin on yksi ihmisluonnon ominaisuuksista.
Sama vaikenemisen kierre jatkui viime sotien jälkeen. Isäni veli, kummisetäni, majuri Kalervo Talvitie taisteli talvi- ja jatkosodan pahimmissa taisteluissa jalkaväenkenraali Adolf Erik Ehrnroothin alaisena.
Kun haastattelin Ilta-Sanomiin Ehrnroothia vuonna 1997 hänen kotonaan Naantalin Kakskerrassa, vanha kenraali ryhdistäytyi ja kysyi, onko Kalervo Talvitie minulle sukua. Häkeltyneenä myönsin, että kyllä, hän oli setäni.
-En ole koskaan unohtanut hänen urheuttaan Äyräpäässä. Hän auttoi haavoittuneen toverinsa suojaan ja antoi yltään vaatteensa.
Rakkaasta kummisedästäni puhuttiin aina lapsuudenkodissani, että tämä menetti jotenkin "hermonsa" sodassa, että hän oli "hoidoissa" sodan jälkeen. Nyt tiedän, mistä oli kysymys.
Nyt ymmärrän, miten vaikeita ja vaiettuja asioita itärajan yli loikanneen isoisäni veljen ja sodassa henkisesti vammautuneen kummisetäni kokemukset ovat olleet vanhempieni sukupolvelle. Ja sotien jälkeen syntynyt sukupolvi, johon kuulun, on joutunut käymään läpi näitä traumoja.
Vaikenemisen kierre on katkaistava jossain vaiheessa. Niin sanoi minulle Apu-lehden kansihaastateltava viime viikolla. Hänestä lisää kuun vaihteessa ilmestyvässä lehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti