Ei tullut poikaa, vaan nainen, joka opiskeli agronomiksi, ja jonka taide vei onneksi mennessään. Hän johti helsinkiläistä Lilla Teaternia vuodet 1955-1967, ja Lillanin jälkeen Norjassa Oslo Nye -teatteria, Tukholman kaupunginteatteria, Ruotsin teatteriakatemiaa ja Tampereen teatterikesää.
Hän teki uransa aikana yli sata ohjaustyötä, joista monet olivat maailmankantaesityksiä. Vivica oli maailmankansalainen ennen kuin kansainvälisyydestä tuli brändi.
Lillanin pienen ensamblen tavoitteet Vivica kiteytti: ”Ihmistuntemusta – Ihmismielen ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegojen kanssa.”
Vuonna 1991 hän perusti yleishyödyllisen säätiön, jonka tarkoituksena on edustaa teatteria ja ympäristönsuojelua. Nyt Teaterstiftelsen Vivicas Vänner muistaa häntä Viva Vivica! -valokuvanäyttelyllä Teatterikorkeakoululla ja järjestää koululla myös keskustelutilaisuudet Vivican keittiössä.
Huvilakadun keittiö oli Vivican kuuluisa keittiö, jossa istuttiin iltoja, tehtiin teatteria ja puhuttiin elämästä.
Nuori Vivica, Prinssi Rohkeana, jollainen hän todellisuudessakin oli. (kuva Vivica Bandlerin yksityisalbumi.)Säätiön hallituksen puheenjohtaja, ohjaaja Raija-Sinikka Rantala kertoo, millaista keittiössä oli, millaista oli kahden teatteri-ihmisen ystävyys oli ilman rakkaussuhdetta.
”Vivica sanoi, ettei rakkaudessa ole kyse vain seksistä, vaan että löytää toisen ihmisen. Istuimme keittiössä, puuhella hehkui. Pannukahvi oli kiehumassa. Olimme istuneet pöydän ääressä jo viikkokausien päivärupeamat. Aloin olla sitä mieltä, että yhteinen Klaus Mann -dramatisointimme Flykt mot norr Lillaniin, on viimeinkin valmis. Vivica sanoi, niin, mutta voisiko siitä tehdä vielä paremman? Ruokailua ei aloitettu ennen kun työ oli tehty. Hänen uskollinen taloudenhoitajansa Kirsti Poikolainen, joka on nyt myös mukana Teatterikorkeakoulun keskustelutilaisuuksissamme, odotti kärsivällisesti hetkeä, jolloin sai tarjoilla.”
Vivican läheinen ystävä, näyttelijä Birgitta Ulfsson, Bisse kertoo puhelimitse kotoaan Göteborgista, ettei hänestä ja silloisesta puolisostaan Lasse Pöystistä olisi ehkä ikinä tullut taiteilijoita, eikä ainakaan Lillanin johtajakaksikkoa ilman Vivicaa.
”Hänessä oli paljon tunnetta, hän oli paljon nähnyt ja kokenut, ja hän teki valtavan työn oman aikansa vanhoillista, luutunutta teatterikäsitystä vastaan. Ja hän oli rohkea, dominoiva ja hurja!”
Isäänsä Vivicalla oli viha-rakkaussuhde, eikä sitä helpottanut yhtään se, että isällä oli julkisuhde oman aikansa kohukaunottareen Tabe Sliooriin, joka kietoi miehiä sormensa ympärille presidentti Urho Kekkosta myöten.
Helsingin kaupunginteatterista tämän vuoden alusta johtajan pestistä eläkkeelle jäänyt näyttelijä Asko Sarkola kertoo kirjoittamassani elämäkerrassa Naurun takana (WSOY 2014), miten he puhuivat usein Vivican kanssa tämän vaikeasta isäsuhteesta ja toisaalta ihailusta äitiään, teatteritieteen professori Ester-Margaret von Frenckelliä kohtaan.
”Sanoin Vivicalle, eikö olisi aika olla jo vapaa kaikesta menneestä. Irrota, päästä irti! Hän katsoi minua viisaasti pitkään ja sanoi sitten: ´Ei se isä minua niin häiritse vaan se, miten paljonko sitä paskaa on minussa´. Se oli viiltävä elämäntotuus. Sellaisia häneltä, pojaksi toivotulta, tuli.”
Hänestä ei tullut poikaa, hän oli biseksuaali. Hän meni jatkosodan aikana vuonna 1943 naimisiin itävaltalaisen juutalaisen Kurt Bandlerin kanssa, melkein kuin isää kiusatakseen. Avioliitto päättyi eroon kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Vivica oli löytänyt tiensä ulos, oman seksuaalisen identiteettinsä.
Vivican läheinen ystävä oli oman seksuaali-identiteettinsä löytänyt Tove Jansson.
”Tove rohkaisi häntä taiteilijaksi, hän Tovea ihmisenä”, Raija-Sinikka Rantala kertoo.
Vivica kannusti myös nuorta Milja Sarkolaa ohjaajaksi ja naisena.
”Hän näki minussa ujosta luonteestani huolimatta ohjaajan, tai en tiedä näkikö vai halusiko vain nähdä. Jos hän päätti uskoa jotain, hänen uskonsa ei horjunut. Vivica näytti minulle, että usko on myös päätös ja sitoutuminen. Koin, että Vivica oli päättänyt, että me olemme samalla puolella. Hänellä oli tapana kerätä ympärilleen ihmisiä, joihin uskoi, joita halusi auttaa ja kannustaa. Hänen kykynsä saattaa ihmisiä yhteen kulttuurisesti ja kansainvälisesti oli ihailtavaa.”
Vivican kautta Milja Sarkola oivalsi, että nainen voi olla ohjaaja, johtaja ja auktoriteetti, että nainen voi toimia suvereenisti miesten hallitsemassa maailmassa.
Vivica itse sanoi, että suurin lahja, jonka toiselle voi antaa, on se, että auttaa toista eteenpäin.
Vaikka Vivica Bandler sai akateemikon arvonimen, sukuhaudassa lukee hänen kohdallaan vain ”Människan”. Sen parempaa ei pitkän elämän jälkeen voi olla: Ihminen.
Viva Vivica! näyttely, jonka ovat koonneet Ralf Forström ja Katarina Lindholm on avoinna Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla Helsingissä, Haapaniemenkatu 6 5.2.-26.3., syksyllä 6.11. lähtien Helsingin kaupunginteatterissa.
Vivican keittiössä keskusteluillat Teatterikorkeakoululla 7. ja 8. helmikuuta, keskipäivän paneeli 12.2. mukana muun muassa Raija-Sinikka Rantala, Birgitta Ulfsson, Milja Sarkola, Bengt Ahlfors, Tiina Lindfors, Kirsti Poikolainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti