Pohjois-Karjalan taivas kipunoi tähtiä, Ukko-Koli häämöttää kaukana kuin Mörön selkä Tove Janssonin Muumi-kirjoissa. Seikkailija Juha Romppasen valjakko tempaisee liikkeelle, minä seuraan toisen valjakon kyydissä.
Päälläni on neljä kerrosta vaatteita, kiitos kollegani, ystäväni Eve Hietamiehen, joka teki Apuun vuosia sitten monen sivun reportaasin hurjasta koiravaljakkoreissustaan rajan yli Kostamukseen asti.
-Tässä pakkasenkestävät saappaat, toppahousut, kauluri, naamasuojus ja karvalakki, Eve sanoi päivää ennen reissuani ja raahasi toimitukseen kassillisen vaatteita.
Omakuva ajon jälkeen.(kuva: Johanna Kokkola)
Kiitos siis Eve ja kiitos oma mieheni Juha lainaamastasi takista, etten palellu kuoliaaksi. Vaatetuksesta huolimatta yli 20-asteinen pakkanen yrittää puraista ihoa. Silmälasit umpijäässä antaudun reen liikkeille hänen kyydissään, josta kerron laajemmin Avun kolme viikon kuluttua ilmestyvässä numerossa.
Joko lähdetään?Määränpää Herajärven rannalla, Lauttaniemen kärjessä on huoneen kokoinen hirsimökki. Tiilitakassa palaa tuli, ympäri maailmaa kiertänyt kokki ja nyt eräoppaaksi valmistunut Timo Pesonen, Tipi, valmistaa meille keittiönurkkauksessa illallista. Ennen sitä matkan jälkeiseen kylmyyteen pelmeneitä.
Illallisen jälkeen menemme rantasaunaan hänen kanssaan, josta en vielä kerro enempää. Viskomme hullun lailla löylyä, sillä saunaa ei ole lämmitetty pitkään aikaan. Nostamme jalat kohti kattoa, sillä varpaat ovat tunnottomat kylmyydestä.
-Pakkanen on laskenut kahteenviiteen, huutaa Romppanen mökin portailta. Silti on mentävät Herajärveen kairattuun avantoon.
-Joka paikkaan sinäkin itsesi työnnät, jupisen tähtitaivaan alla. Unohdin tietenkin ohjeen, että Romppanen komensi käteeni lapaset. Märät sormet tarttuvat napakasti kiinni avannosta sojottaviin rautaportaisiin.
Kun näin aamuvalossa aukon, johon illalla pulahdin, ajattelin, että olen yllytyshullumpi kuin muistinkaan.Saunan jälkeen Romppanen painelee nukkumaan pihalle pystyttämäänsä telttaan. Pakkanen hätyyttelee kolmekymmentä astetta, mökin lämpötila on viisi astetta. Sukellan kaikki vaatteet päälläni kahteen makuupussiin, pipo sananmukaisesti silmillä. Hän ja minä emme saa unta. Toinenkin neuvo on unohtunut avantolapasten lisäksi, unohdamme sulkea takan luukut.
Kello neljä on päästävä pissalle, ei voi mitään. Kun pääsemme sänkyyn ja pusseihimme takaisin, alkaa hirmuinen kolina. Ihan kuin joku kantaisi monta sylyllistä takkapuita sisään. Koirat mökin ulkopuolella eivät hauku, eivätkä murise, ne ynähtelevät. Aamulla Romppanen kertoo, että mäen päältä on löytynyt suden tassunjäljet. Kolinaa ne eivät selitä, eikä mikään muukaan. Arvelen, että mökissä kävi aamuyöstä, suden hetkellä, erämaan henkiolento Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -novellikokoelman tarinoiden tapaan. Mutta se, mitä kuulimme, ei ole tarina, vaan tosi juttu. ME KUULIMME ÄÄNEN MONTA KERTAA.
Mökin lämpötila on nollassa, kun nousemme ylös, mutta mieliala kympissä Tipin valmistaman aamiaisen jälkeen. Hyvin haudutettua tattaripuuroa, leipää, kuumaa kahvia.
Kävelen jäälle ja näen, miten aamu valkenee kaukaisten vaarojen takana. Kyyneleet nousevat silmiini, ei pakkasesta, vaan kiitollisuudesta. Tirautan vain pienet itkut, sillä ripset ovat jäätyä kiinni toisiinsa.
Sain kokea vuorokauden kauneutta, kylmyyttä, ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta. Kiitos Juha Romppanen, kolmekymppinen yrittäjä, joka lähtee kuudes helmikuuta kolmea viikkoa kestävälle koiravaljakkoreissulle. Reitti kulkee kolmen rajan, Venäjän, Norjan ja Ruotsin tuntumassa.
Miksi?
-Haluan retkelläni kunnioittaa sotaveteraanejamme ja Suomen satavuotista itsenäisyyttä, Romppanen vastasi kysymykseeni.
Lyhyen talvipäivän ensisarastus Herajärvellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti