Äiti oli voimakkaasti mielessäni eilen, kun istuin Espoon kaupunginteatterin katsomossa rivillä yksi. Näyttämöllä, melkein kosketusetäisyydellä olivat Syyssonaatin näyttelijät, Satu Silvo, Leena Pöysti, Carl-Kristian Rundman ja Ulla Raitio.
Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan on näyttämölle vaikuttavasti sovittanut ohjaaja, kirjailija Pasi Lampela. Bergmanin vuonna 1978 ohjaaman elokuvan tähtinä olivat Ingrid Bergman ja Liv Ullman. Espoossa urallaan huipulle kohonnutta pianisti Charlottea näyttelee Satu Silvo, hänen tytärtään Evaa Leena Pöysti.
Satu Silvo on upea roolissaan Syyssonaatissa, eikä tytärtä näyttelevä Leena Pöysti jää toiseksi. (kuva Yehia Eweis)Kaksituntinen näytelmä porautuu syvälle äidin ja tyttären välisiin jännitteisiin, moniin väärinymmärryksiin ja syytöksiin. Etäisyys heidän välillään on miljoona kilometriä, vaikka kumpikin kaipaa toisen hyväksyntää ja rakkautta, jota ei ole ollut riittävästi. Ei puolin, eikä toisin.
Satu Silvo on Charlotten roolissaan äärimmäisen vahva, oman erinomaisuutensa tietävä taiteilija, joka ei ole koskaan ehtinyt keskittyä perhe-elämäänsä, eikä kahteen tyttäreensä. Toinen heistä on henkisesti vammautunut Helena, ja häntä näyttelevä Ulla Raitio tekee siipirikosta tytöstä koskettavan, muutamin elein ja huudoin välittyvän tulkinnan.
Leena Pöystin Eva saa raivossaan ja katkeruudessaan äitiään kohtaan katsojan tunteet pintaan. Leena Pöysti ja Satu Silvon tekevät sellaiset roolityöt, ettei vastaavaa voimainmittelöä ole näyttämöllä nähty vähään aikaan.
Äidin ja tyttären välinen suhde on vasta alkamassa huhtikuussa 1955, jolloin synnyin. Kuukauden ikäinen minä katsoo äitiä jotenkin tuiman tarkkaavaisesti.Kahden tyttären äitinä tunnistan kipukohdat, joita juuri tässä ihmissuhteessa on. Se on erilainen kuin suhteeni ainoaan poikaani. Miten osata kannustaa tyttöjä kasvamaan naisiksi, ei lannistaa, mistä kyky kuunnella ja osata irrottaa aikuistuvasta lapsestaan oikealla hetkellä? Miten hyväksyä se, että he ovat erilaisia kuin itse?
Äidit eivät voi välttää oman ikäpolvensa asenteita ja tapoja ja käyttäytymismalleja. Oma äitini osasi kyllä kannustaa minua, mutta joissakin elämäni kipukohdissa hänen terävät sivalluksensa lannistivat. Ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän osasi olla paljon enemmän tytärtään kannustava äiti kuin hänen oma äitinsä, joka 1950-luvun alussa esti omaa itsekkyyttään äitiäni lähtemään opiskelemaan. Siitä huolimatta äiti teki myöhemmin hienon uran järjestölehden päätoimittajana ja tiedotuspäällikkönä.
Osasinko minä puolestani aikuisena tyttärenä kannustaa ALS-tautia melkein kaksikymmentä vuotta sairastunutta äitiäni? Ymmärsinkö, miltä aktiivisesta äidistäni tuntui olla kahlehdittuna pyörätuoliin yli kymmenen vuotta? Arvostinko hänen loppuun asti optimistista ja lannistumatonta elämänasennettaan?
En varmasti, olin kärsimätön ja omaan elämääni keskittynyt. Enkä usko nyt 37- ja 33-vuotiaiden tyttärieni näkevän vielä riittävän pitkälle minun valintojani ja keskittymistäni työelämään. Enkä sitä vaadikaan, ei heidän tarvitse vielä ymmärtää kaikkea.
Ikä tuo kypsyyttä on suuri klisee, mutta samalla täysin totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti