Emil Zátopekin ja Lieko Zachovalován luona Prahassa vuonna 1998

Pitkän toimittajanurani yksi kohokohta oli Me Naiset -lehden reportaasimatka Prahaan keväällä 1998. Tsekkoslovakian miehityksestä oli kulunut kolmekymmentä vuotta ja lähdimme etsimään kuvaaja Jouni Haralan kanssa vuoden 1968 aikalaisia.

 

 

Tällainen oli Jouni Haralan ottama lähtöaukeaman kuva Me Naiset -lehdessä vuonna 1998.

 

 

Miehityksen aikana 21. elokuuta vuonna 1968 olin 13-vuotias. Olin kuullut kotona sanat Prahan kevät, olin kuullut puoluejohtaja, uudistusmielisen slovakki Aleksander Dubcekin nimen, sillä meillä puhuttiin aina ja paljon politiikkaa. Muistan, miten toimittajaisäni Sakari Talvitie lähti mielenosoitukseen Helsingin Tehtaakadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen ja vuosia myöhemmin sain kuulla, että siellä oli myös tuleva mieheni Juha Heiskanen. Tunnelmat kotonani olivat jännittyneet, ja ne olivat jännittyneet koko Suomessa.

Vyöryvätkö neuvostotankit myös Suomeen? Sanaa ryssä ei noina päivinä kaihdettu.

Miehityksen ääni Suomeen oli Yleisradion kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalován (1927-2017) kiihkeä puhe, se, miten hän huusi Sveitsin puhelinkeskukselle (puhelut muualta Euroopasta saatiin Prahaan vain sitä kautta): GO TO HELL, kun keskus alkoi säännöstella puheaikaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän kertoi Jounille ja minulle kotonaan Prahassa, miten hän heräsi miehityksen aamuna puhelinsoittoon kello kolme.

-Menin kotitalomme kattoterassille ja näin, miten kaupunki välkehti laskeutuvien koneiden valoista, ja koneitten jyrinä täytti taivaankannen. Kuuntelin kaikki mahdolliset uutislähetykset ja yritin saada yhteyttä Suomeen. Ensimmäiset juttuni luki ääneen kollegani Jarmo Jääskeläinen, koska yhteys Suomeen ei toiminut. Jääskeläinen oli Lódzissa, Puolassa ja luki sieltä uutiset Helsinkiin saatuaan minun hänelle sanelemat tekstit.

 

Lieko Zachovalová kotitalonsa portilla, sylissä rakas mopsikoira.

 

 

Kauniin talonsa olohuoneessa Lieko kertoi meille, miten hän oivalsi heti Neuvostoliiton tehneen peruuttamattoman virheen. Hän sanoi, että tsekkoslovakialaiset kavahtavat aseita, univormuja ja pakkoa.

-Niiden inho oli historiallista perua, muisto kuuden vuoden saksalaismiehityksestä.

Hän sanoi myös olleensa riittävän kokenut - vasta 41-vuotias - ymmärtääkseen, mitä Prahan keväälle oli tapahtumassa ja riittävän nuori jaksaakseen sitä seuraavat ajat. Ministeri Yrjö Leinon tyttärenä hän tiesi jo perimässään, ettei toinen sosialistimaa selitä toiselle sosialistimaalle asioita miehittämällä sitä.

-Ajattelin olenko nyt journalisti vai en. Olin tietenkin journalisti ja aloin haalia tietoa niin paljon kuin pystyin. Prahan kevät ei saavuttanut kirkasta, vaan likaisen huipennuksen. Maan johtajat pakotettiin häpeälliseen ja valheelliseen antaumissopimukseen Moskovassa. Miehitys lopui, ja niin alkoivat 1970-luvun "normalisoinnin" vuodet. Sitä ei täällä muistella mielellään, koska se oli henkisesti kuristavaa aikaa.

 

 

Emil Zátopek ja Dana Zátopkova kotonaan Prahassa.

 

 

Kuristavaa se oli myös juoksijalegenda Emil Zátopekille (1922-2000) ja hänen vaimolleen Dana Zátapkovalle (1922-). Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti, juoksija Emil ja keihäällä kultaa heittänyt Dana jäivät suomalaisten sydämiin sankariparina. Humaani, humanistisia arvoja elämässään toteuttanut Emil Zátopek kertoi meille kotonaan, että hänen miehityksen jälkeen antamansa julkinen lausunto maksoi hänen uransa.

-Sanoin, että maa, joka hyökkää toiseen maahan olympiavuonna, pitää sulkea pois olympialaisista.

Armeijan urheilujoukoissa ansioitunut reservin eversti kutsuttiin kolme päivää myöhemmin kenraalin puheille, je Zátopek joutui riisumaan univormunsa ja kunniamerkkinsä. Hän menetti myös kommunistisen puolueen jäsenyyden.

-Minut lähetettiin uraanikaivoksille poraustöihin Pelhrimoviin. Jouduin sisäiseen emigraatioon. Vuonna 1990 presidentti Václav Havel rehabilitoi minut.

Dana Zátopkova oli allekirjoittanut ennen miehitystä miehensä ja muun kultuuriväen kanssa kuuluisan 2000-sanaa vetoomuksen. Heittolajien johtavana valmentajana ansioitunutta työntekijää uhattiin viran menetyksellä, mutta sisukas nainen sai pitää paikkansa yleisurheilun keskusjärjestössä.

-Allekirjoitus maksoi sen, ettei palkkaani nostettu koskaan sen jälkeen. Kuin jäin eläkkeelle vuonna 1981, sain minimieläkkeen.

Kun lähdimme Zátopekeiltä, hieman jo dementoitunut Emil totesi suomeksi siemaillessaan paikallista olutta, pivoa: - Meillä on leipää, on lihaa! Ja mustaihoiset urheilijat voittavat nykyään, koska he juoksevat lapsesta asti. Meidän nuorisomme vain istuu.

Lähtiessämme vilkutimme kolmasti. Mielen täytti kiitollisuus, sillä olimme saaneet kohdata elävää historiaa. Elokuussa 2018 muistan haikeudella tuota työmatkaa.