Miksi kirjoitan tästä? Monesta syystä. Niistä tärkein on se, että Heka on ensimmäinen läheinen rakas ja läheinen ystävä, jonka menetämme. Suru on valtava.
Heka hetki sitten Thaimaassa. (kuva Sari Parkkonen)Toinen syy on se, että Seura-lehden entinen päätoimittaja kuuluu suomalaisen lehdistön legendoihin. Hän aloitti uransa Helsingin Sanomissa, josta hän jatkoi Aatos Erkon lempilehteen Viikkosanomiin, aikansa Suomen Life-lehteen. Heka oli myös Seiska-lehden ensimmäinen päätoimittaja.
Minä en ollut koskaan Hekan alainen, kylläkin toimittajakollega, mutta ennen kaikkea läheinen ystävä hänen ja vaimonsa Sarin kanssa. Sielunsiskoja Sarista ja minusta tuli ollessamme yhdessä Me Naiset -lehdessä, jossa Sari on edelleen toimituspäällikkönä. Minä päädyin sieltä lopulta Apuun.
Muutimme puolisoni Juhan kanssa samaan taloon Hekan ja Sarin kanssa Etelä-Haagaan vuonna 1999. Siitä alkoi neljän toimittajan ainutlaatuinen ystävyys, joka käsitti kymmenet yhteiset illanvietot, vaput, juhannukset, uudenvuoden aatot ja syntymäpäivät.
Samassa talossa asuessamme juoksimme kerrosten väliä joskus aamutakeissa, ja välillä miesten piti tarkistaa, missä kerroksessa vaimo nyt onkaan. Sillä juttu jatkui aina, vaikka aamu jo sarasti.
Ja usein se sarasti. Aina koitti uusi aamu.
Kaikista yhteisistä kohtaamisista tärkeimmät elimme Saimaan saaressa, Hekan ja myös Sarin sielunmaisemassa. Siellä olimme viime juhannuksena ja sinne meidän piti mennä tulevanakin. Niin suunnittelimme uudenvuodenaattona 2017, vain neljä kuukautta sitten.
Heka oli vieraanvaraisuudessaan ylenpalttinen. Jos hän halusi hyvää ystävilleen, hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Maailma oli auki, ja se oli Hekalle mahdollisuuksia täynnä.
Hekan luja halaus, ensimmäiset kuohuviinit Mörkinahon kahvilassa Pistohiekan rannassa ennen kuin astuimme veneeseen, joka vei Saimaan saareen, ne eivät unohdu ikinä.
Heka tarinoi, mekin muut aika vilkkaina ihmisinä pistimme juttua väliin ja sitten olikin jo savusaunan lämmityksen vuoro. Ja herkkuillallisten, jotka valmistimme Sarin kanssa yhdessä. Jos neljä kulinaristia kokoontuu, on menyyn suunnittelu aina tarkkaa!
Ennen aamiaista ja muiden kömpiessä mukavista hirsimökin vuoteista, Heka oli ehtinyt jo hurauttaa veneellä hakemaan uunituoreita karjalanpiirakoita.
Ei sellaisia miehiä olekaan, mutta Heka oli. Minä aamuäreänä en aina jaksanut kuunnella aamuvirkun miehen juttuja, mutta päivän käynnistyessä virkosin minäkin.
En ikinä unohda, miten hän kymmenettä kertaa kertoi saaneensa aikoinaan olympiavoittaja Jesse Owensin haastattelun. Kansainvälisessä pressissä, jossa entinen huippujuoksija Owens oli kunniavieraana, Heka lähetti tälle lapun, jossa luki: ”I am a journalist from Paavo Nurmi -country.” Lapun saatuaan Owens pyysi Hekan hotellin sviittiinsä ja antoi erikoishaastattelun. Siinä mallia meille kaikille toimittajille. Ei pidä arkailla!
En unohda sitäkään, miten hän alituiseen toimeliaana meidän saaressamme Pellingin Burkholmenissa kiipesi oitis katolle havaittuaan, ettei piippu vedä. Piippu veti sen jälkeen ja sitten syötiin rapuja ja vähän laulettiinkin – varsinkin Sarin ja minun lempibiisiä: ”Ei, minä en tarvitse puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas, meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun en suostu jakamaan…”
Heka ei ollut puolikas. Syntyipä ja eli yksi, josta voin sanoa, että hän oli tosi ystävä, ystävämme, joka ei unohdu niin kauan kuin elämme.
Juuri nyt ikävä on hirvittävä, mutta ajattelen Juha, Junnu Vainion Albatrossi -laulun sanoin (Heka oli tietenkin haastatellut Junnua monta kertaa):
”Albatrossi, joka lepäämättä liitää, se sinun sielusi on juuri kukaties, taivaan sinessä sä saat vapaana sä kiitää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti